| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 January Kampi, kumpi?Professori Matti Leisolan haastattelu tuoreessa Nuotta-lehdessä on herättänyt ansaitusti keskustelua. Leisola on toiminut yhdessä Pekka Reinikaisen kanssa kreationismin tukipilarina Suomessa - koulutettuja kun sattuvat olemaan molemmat, tohtori ja lisenssi oikein. Olen pitänyt Leisolaa ihan varteenotettavana evoluutiobiologian kriitikkona ammatinsa tähden. Olen ainakin halunnut uskoa Leisolan aitoon kritiikkiin. Vaan en enää. Teknisestä osaamisesta ei näköjään seuraa kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Tätä stereotypiaahan ne iänikuiset insinöörivitsitkin tyrkyttävät. Leisola on aiemminkin antanut tarkoituksen pyhittää keinot, muunmuassa suosittelemalla Kimmo "DDR" Pälikön propagandakirjoja niiden kaameasta mustamaalaamisstrategiasta huolimatta. Nuotta-lehden artikkelissa Leisola suoltaa epäloogisuuksia, joista yksikin voisi riittää kurssin hylkäämiseen lukiossa. Kukaan tällä hetkellä maantiedon toisen kurssin koetta kirjoittavista ei kuitenkaan tule sellaiseen syyllistymään. Leisola valikoi yksityiskohtia oman asiansa ajamiseksi, ei analyyttisesti, ei kriittisesti. Professorismies! Leisolan mukaan Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja, mutta sisältää silti totuuden luonnosta. Leisola suosittelee suomentamaansa Lubenovin apinamieskirjaa, jossa hänen mukaansa kerrotaan ettei ihmisten ja ns. apinaihmisten välillä ole välimuotoja (kreationisteilla on Jehovantodistajien tapaan suuri tarve tyrkyttää kirjoittamiaan tai kääntämiään kirjoja. Tiedepiireissä kirjat "jätetään tarjolle". Mistähän tällainen ero?). Todellisuudessa apologetiikan professori Lubenowin kirja pähkäilee vyyhdessä jossa välimuodot ovat liian samanlaisia niiden luokittelemiseksi. Leisola kertoo miten kivihiilen ja öljyn iäksi saadaan radiohiiliajoituksella vain muutamia kymmeniä tuhansia vuosia. Jo lukion ensimmäisellä biologian kurssilla selvitetään radiohiiliajoituksen perusteet ja todetaan sen soveltuvan lisääntyvän hälyn tähden korkeintaan 100 000 vuoden ikäisille näytteille. Tieteellisen maailmankuvan pohjana ei ole Leisolan tyrkyttämä ateismi, ei oikeastaan edes agnostismi. Tiede ei ota kantaa jumalien olemassaoloon, jos yksinkertaisemmin oletuksin selvitään. Leisola toteaa ylpeyden olevan tietämisen suurin este ja pitää oman erehtyväisyytensä myöntämistä keskeisenä. Itse hän silti tietää totuuden eikä anna muille maailmankatsomuksille tilaa. Maailmassa on muutakin kuin ateismi ja kristinusko. Koko joukko tapoja ymmärtää maailma ja oma oleminen. Hieman hävettää Leisolan puolesta. Hän sortuu siihen samaan lakonisuuteen peiteltyyn katkeraan rähjäämiseen kuin vielä vähemmän asiaan perehtyneet uskonveljensä. "Oppikirjat syyllistyvät törkeään aivopesuun." Jaahas. Törkeää? Otsikko on pelottavin kaikista: "Bilsan maikalle kampeen". Ryhdynkö käyttämään alasuojaa? Evoluutiobiologia ansaitsisi terävää kritiikkiä. Kaikki tähän mennessä löytämäni kritiikki on perustunut tietoiseen tai tiedostamattomaan väärinymmärtämiseen tai juuri tuohon kampeamiseen oman maailmankuvan suuntaan. Evoluutiota päivittäin tutkivat ovat liian lähellä kohdettaan kyetäkseen ajattelemaan uudesta vinkkelistä. Muut tuntuvat olevan liian kaukana. Evoluutiobiologiaa on pidetty maailman mahtavimpana metafysiikkana. Ei kai nyt sentään. Lajiutumisen rakennelma on yhä hatara. Luonnonvalinnan ja ajautumisn rooli on epäselvä. Filosofisella puolella geenivalinnan olemassolo on selvä, mutta miten muut? Onko ryhmävalinta vain statisti? Onko lajivalintaa itsenäisenä olemassa? Elämän alkuperää koskevat metafyysiset väitteet ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta osittain luonnontieteen ulkopuolelle. Löytysikö elämän syntyyn jokin mullistava uusi hypoteesi? Hyökkäisi nyt edes joku ilman pakottavaa maailmankuvaa. Saataisiin hämmentävää selkeyttä elämään. 29 January PoksPaluu arkeen. Uskomaton määrä ärsyttävän pieniä rästitöitä. Papereita ja liitetiedostoja sinne tänne. Kokeiden suunnittelua. Aikataulutusta. Kesken kaiken tietokoneesta poksahti ulkoinen kovalevy ihan noin vain, mikä ei ainakaan nopeuttanut purkutyötä. Tiedon valtaväylä tursuaa kohtalotovereiden avunhuutoja, mutta eihän sellaista voi omalle kohdalle sattua. Umpikotelossa ollut LaCie BigDisc 600GB ei vain kestänyt jatkuvaa roikkumista Firewire800 -tulilangan päässä. Laite sinänsä oli Joensuun yliopiston, mutta tiedostot minun. Tutkimusaineistoista tein huolelliset varmuuskopiot, mutta opetusmateriaalista ja omista valokuvista en viitsinut - se kun olisi vaatinut useiden tuntien raksuttelun. Osa raakakuvista on sentään DVD:lle poltettuna. Kovalevy saa levätä nyt rauhassa. Jos tiedostoille tulee ehdoton käyttötarve, täytynee kiikuttaa se kalliiseen pelastusoperaatioon. Opiskelijat voivat ainakin riemuita, sillä nyt opettaja uusiutuu - jos enää tässä iässä jaksaa. Ikääntymisessä ja vastoinkäymisten ristitulessa kyyristelystä on sentään yksi hyvä puoli - oppii suhtautumaan tuollaisiin menetyksiin tyynesti, ikävänä välttämättömyytenä. Tulevaisuudessa varmuuskopioin kaikki tiedostot säännöllisesti kirjahyllyssä säilytettävään 500 gigan Western Digital MyBookiin ja poltan ne vielä varmuuden vuoksi DVD:lle. Siltikään en voi olla varma niiden säilymisestä. 25 January Hei me mennään naimisiinLauantaina, silloin kun työmiestä viedään jo putkaan. Järjestelyt on kutistettu minimiin. Turhaa hälyä on vältetty. Pyhän Laurin kirkko on hulppea, muu pientä ja kaunista. Paitsi sulhanen. Paikalle on kutsuttu budjetin rajoittamana genotyypiltään yhteensopivimmat ja pyyteettömän altruismin kirkasotsaisimmat edustajat. He joiden ansiosta olemme selvinneet hengissä vaikeina aikoina. He jotka ovat jaksaneet luoda uskoa silloin kun tulevaisuutta ei ole ollut. Kaikkia tärkeitä ihmisiä ei saatu mukaan. Ei edes suurinta osaa heistä jotka ovat kuunnelleet ja ymmärtäneet minua silloin kun en olisi ansainnut. Kun oikein analysoin, en saa mieleen sellaista ihmistä joka ei olisi jollain tavalla tärkeä. Kuokkavieraiden ryntäystä tuskin kannattaa pelätä. Hyvä jos itse muistamme olla paikalla. Kati pohti eilen, mentäisiinkö lauantaina elokuviin klo 19. Minä mietin tänään miten mukava on päästä samalla kellonlyömällä tukevaan löylyyn. Ajatuksissa on päällimmäisenä jotain paljon tärkeämpää. Avioliiton voi nykyään lopettaa yksipuolisesti kirjeitse. Vastuu ei instituutioon enää kuulu. Vain luottamus ja rakkaus merkitsevät. Ja suhde uuteen, fyysisesti vielä pieneen elämänsisältöön. 23 January Opettajaksi oppimisen oppiminenHuonoja päiviä tulee opettajalle luonnostaan, sanovat viisaat ja kirjanoppineet. Opettajan on pantava persoonansa peliin silloinkin kun se on rispaantunut hauraimmilleen.Ylen opetussuunnitelmaa orjan lailla pokkuroiva video on parempi vaihtoehto se-on-vain-työtä -opettajalle, puhuvalle päälle. On siedettävä lokaa ja rikinkatkua niiltä joille iltansa uhraa, ravistettava irtokuona poskelta ja käännettävä hymyillen toinen. Tämän päivän kaltaiset latistajaoppitunnit syövät kuitenkin miestä aivan liikaa. Ei kiinnosta (KVG), kitarisat paistavat, silmä luppaa, kontrolli opiskelijan harmaan kerroksen ja oraaliaukon väliltä katoaa. Alkaa paska hakeutua kohti opesetää. Näihin päiviin olisi mukava hoksata syy ja ratkaisuyritys. Jos ei aivan viisastenkiveä, niin ainakin kilpi makin torjumiseksi ja voimien säästämiseksi uuteen rynnistykseen. Minun opettajuuteni perustuu henkilökohtaiseen innostukseen. En ole pedagogisesti taitava, en ole karismaattinen sarasvuo, en osaa käyttää kovinkaan monia opetusmenetelmiä, olen laiska hoitamaan arkipäivän yksityiskohtia ja koulun byrokratiaa. Tietoni biologiasta ja maantieteestä ovat niin heiveröiset, että opiskelijoilla, vanhemmilla ja kollegoilla olisi täysi syy vaatia päätä vadille. Minulla on pakkomielteenomainen tarve kuljettaa ryhmää kokonaisuutena, ylläpitää ryhmähenkeä, vaikka suurin osa opiskelijoista on tullut lukioon vain saadakseen pakolliset suoritusmerkinnät. Jos saan säilytettyä oman innostukseni ja ryhmä svengaa, homma sujuu tanssin tapaan. Viime päivinä opiskelijat ovat heittäneet kuraa lunttaamalla, nukkumalla tunneilla mielenosoituksellisesti ja laukomalla ketjussa valkoisia valheita. Ryhmistä on kadonnut yhteisyys. Kapinallisten ryhmä ei ole kovin suuri, mutta se riittää. Innostukseni on hyytynyt ja minusta on tullut kärttyisä papukaija. Tympeää. Tällaista työtä voisi tehdä muuallakin. Muualla siitä vain maksetaan. Luulen keksineeni ratkaisun. Uuden toimintamallin opettelu alkaa nyt. On luovuttava pedagogisesta sosialismista - yksilöiden hyvän tavoittelemisesta ryhmän yhteisen hyvän kautta. Kun ryhmähenki lässähtää, on keskityttävä yksilöihin. Heihin joilla vielä hinkua riittää. Jos opiskelija yrittää, hän menestyy. Jos hän ei jaksa tai osaa, häntä autetaan. Jos apu ei auta, hän putoaa. Pedagoginen kapitalismi. Avainsana. 21 January Morse ja harmaan sävyt Vanha kärttyinen äijä. Kuuntelee vinkuoopperaa ja Wagneria C-kasetilta. Juo tummaa olutta. Äyskii ja tuhisee. Elää Oxfordissa, missä hoidettujen nurmikoiden heleä vihreä luo kontrastia vanhojen rakennusten harmaan sävyille ja ihmisten laimeudelle. Ylikomisario Morsessa ei pitäisi olla mitään kunnioitusta herättävää. Vaan toisin on. Joulukuun alusta lähtien takana on jo 31 sataminuuttista jaksoa Morsea DVD:ltä. Edessä vain kaksi. Eilisessä jaksossa Morsen etunimi paljastui - pian hänen on siis kuoltava. Endeavour Morsen äiti oli kveekari ja isä palvoi maankiertäjä Cookia, joten poika nimettiin erikoisesti laivan mukaan. Morsen suhde vanhempiinsa tuntuu kahtiajakoiselta. Hän kunnioittaa isänsä elämänfilosofiaa, mutta kiusaantuu keskustelun kääntyessä perheeseen. Selittäisikö tämä freudilaisittain Morsen kaksijakoisen suhteen lähimpään työtoveriinsa? Taiteellinen Morsen halveksuu matalampaa kulttuuria suosivaa Lewisiä, muttei voi elää ilman tätä. Kiehtovinta Morsessa on hänen monitasoisuutensa. Pinnallisemmille ihmisille hän on tosiaan vain ärsyttävä äijä. Syvemmälle näkevät löytävät empaattisen ja oikeudenmukaisen filantroopin. Tullaan taas siihen keskeiseen (tunne)älykkyyden määritelmään. Kykyyn nähdä ihmisissä harmaan sävyjä. Kontrasti Colin Dexterin hahmon ja todellisuuden välillä läimäytti lujaa launtaina kun seurasin tavoistani poiketen linkkiä naisten maailmaan. Tyydytän bloginälkäni tiedeblogien lisäksi vain Panu Rajalan hienoilla merkinnöillä ja muutamalla muulla laatublogilla, joten en juurikaan tunne tuota blogistaniksi kutsutun, omalle tielleen harhautuneen maailman menoa. Kauhistus miten mustavalkoinen maailmankuva blogeissa ja kommenteissa! "Mitä tulee miehiin, miesten tulisi nyt vain hyväksyä se, että he ovat seksin suhteen väkivaltaisempi ja tuhoavampi sukupuoli ja sen vuoksi myös viattomat miehet joutuvat kärsimään niistä rikoksista, joita heidän ilkeämmät sukupuolensa edustajat tekevät. Miehet ovat ne, jotka harjoittavat seksuaalista väkivaltaa sekä naisia, tyttöjä, poikia että jopa toisia miehiä kohtaan." Mitenkähän sitä suojelisi lapsensa tuolta ajattelulta? Siltä ettei maailma ole mustavalkoinen. Eivätkä ihmiset silkkaa pintaa. Ettei värejä välttämättä tarvita, jos harmaalla on sävynsä. Morsea ei varmaan kannata pakkosyöttää ihan vaippa-taaperokaudella? Jos yrittäisi hieman suppeammalla väriskaalalla. Lukisin Huovista ja näyttäisin Columboja.Lisäys. Katselin edellisen kirjoituksen jälkeen jakson NYPD Bluen viimeiseltä tuotantokaudelta. Tämäniltainen jakso oli lopun alkua, sillä Sipowiczin ohella ainoa lähes alkuperäinen hahmo Gregg Medavoy jätti tänään 15. piirin, ja poliisin työn saman tien. Yhtäläisyys Andy Sipowiczin ja Morsen välillä avautui vasta nyt. Morsen tapaan Andykin on pintaliitäjien mielestä sikaniska öykkäri. Yli 250 jaksoa seurannut näkee Andyn sensijaan jonkinlaisena hyvyyden inkarnaationa. Elämä on kolhinut rajusti, mutta mies ei katkeroidu. Jo aikoja sitten USA:ssa esitetyssä viimeisessä jaksossa Sipowiczistä tulee lopulta piirin pää. Muiden etsivien jälkeen John Clark toivottaa hyvää yötä "Good night, Boss", ja kamera näyttää 15. piirin kyltin viimeistä kertaa. Voi olla että en pysty katsomaan. Joskus TV-sarjoistakin tulee niin henkilökohtaisia, että niiden päättyminen vaihtaa ajanjakson toiseen kipeällä tavalla. Onneksi noita DVD-bokseja näyttää ilmestyvän huonosta menekistä huolimatta. 18 January Narkissoksen pojan koston paluu seikkailee jälleen, osa II Sain vihdoin luettelua loppuun viimeisimmän aikamme muoti-ilmiötä ruotivista kirjoista: Naimisissa narsistin kanssa. Kiinnostuksesta narsismiin kertoo jotain blogiini napsahtaneiden tiedonjanoisten käyttämät hakusanat (keskimäärin 350 käyntiä viikossa, josta noin kolmannes hakukoneilla). Suurin osa etsivistä on päätynyt Mixmaailmaan googlaamalla parhaat pimpit. Seuraavana tilastoissa ovatkin erilaiset narsismin muodot, ja nykyään vasta vasta kolmannella sijalla peput (itsenäisyyspäivänä tilastokärkeen tosin ponkaisi tähdenlentona yhdistelmä Anja Snellman + Jukka Orma). Pahuus kiinnostaa. Ei siis yllätys että kirjoja syntyy. Tämä viiden kirjoittajan yhteistyö on aivan eri luokkaa, kuin Jorma Myllärniemen omituinen Narsismi - vamma ja voimavara. Missähän maailmassa Myllärniemi elää? Merkittävin ero kirjojen välillä lienee käsitys terveestä narsismista. Siinä missä Myllärniemi pitää minäajattelua tiettyyn rajaan saakka myönteisenä, Gustav Schulman tuomitsee terveen narsismin käsitteen käytön kokonaan. Jos narsismiin sisältyy aina kyvyttömyys empatiaan, Schulman lienee oikeassa. Tämä kirja on myös konkreettinen, joten ilmiö esittäytyy psykoanalyysin mystiikkaan vihkiintymättömälle sulatettavassa muodossa. Terapian perusteita, avun saamista ja juridiikkaa esitellään ansiokkaasti.Raimo Mäkelä on teologi joka on kirjoittanut aiemmin narsismista kirkon piirissä kertovan kirjan Naamiona terve mieli. Mäkelä on saanut Raamatun mukaan tähänkin kirjaan, joskin vain pienemmällä fontilla präntättyyn liitteeseen. Mäkelä on lainannut fraaseja etenkin vanhan testamentin puolelta ja tehnyt niistä lennokkaita tulkintoja. Raamattu on kuitenkin kirjoitettu maailmassa jossa ihmisyys oli sama, mutta ympäristö aivan eri kuin nyt. Eivät ne lauseet narsistisesta persoonallisuuhäiriöstä kerro, vaan meissä jokaisessa asuvasta itsekkäästä ihmisestä, jonka ulos pursuamista uskontojenkin ylläpitämät normit yrittävät estää.Psykiatrian oppikirjasta laskin, että meillä jokaisella on käytännössä ainakin yksi arkielämää rajoittava mielenterveysongelma, monilla useampikin. Persoonallisuushäiriöiden esiintymistiheyden perusteella miehistä vähintään joka viidennellä persoona on kieroutunut niin ettei hänen kanssaan elämisestä tule oikein mitään. Naisilla mahdottomuus on hieman harvinaisempaa - ilmeisesti asiaa ei ole kysytty naisten kanssa parisuhteessa eläviltä :) Pullataikinan viimeaikaisen tursahtamisen perusteella sairaita tuntuisi olevan enemmän - lähes jokaisessa avioerotilanteessa 1-2. Diagnoosia ei kuitenkaan saa tehdä amatööripohjalta. Eikä pitäisi oikein muutenkaan, sillä se onnistuu lähinnä lähipiirin subjektiivisia kokemuksia kuuntelemalla. Tällä periaatteella suurin osa ex-puolisoista, pomoista ja teiniä ymmärtämättömistä vanhemmista saa narsistin paperin. Rikoin kokeeksi amatöörisääntöä ja tein asiantuntevat etädiagnoosit nettipersoonille. Blogilistasta poimituista 40 kirjoittajasta arvioin ns. rivi-ja-rivinväli -analyysillä noin 70% sairastavan jotakin persoonallisuushäiriötä - yleensä narsistista ja huomionhakuista, mutta myös epäsosiaalista ja epävakaata. Narsistien uhrien tuki ry:n sivulla sain vastaavaksi luvuksi noin 95%. Ja nämä ovat siis itseään uhreina pitäviä. Monet paljastavat pöhöttyneen itsen murskaavan voiman muutamalla rivillä. Minulla on oikeus - se sammakko joka pitäisi jo kitalakea kutittaessaan herättää itsetutkiskeluun. Olen kovasti yrittänyt muistella, olenko koskaan törmännyt ihmiseen, joka täyttäisi narsistisen persoonallisuushäiriön kriteerit. Yksi tapaus muistuu elävästi mieleen. Äärikonstruktivismia ajava didaktiikan professori piti meille aikanaan luentosarjan. Mies puhui ensimmäisellä luennolla lähinnä autonsa bensamittarista ja mainosti kasvatustieteen luennoitsijoille tyypilliseen tapaan omaa kirjaansa - joka tietysti sisälsi totuuden. Suurimpaan osaan luonnontieteen opettajiksi aikovista relativistinen filosofia ei avautunut, joten useamman tunnin istunnon jälkeen ilmapiiri alkoi kääntyä turhautuneeksi. Kun professori kertoi miten hän ei missään tapauksessa menisi korjaamaan jos hänen lapsensa kertoisi ulos katsellessaan puiden oksien liikuttavan ilmaa ja aiheuttavan siten tuulen, kysyvät katseen yleisössä olivat paljonpuhuvia. Miten luonnontieteitä oikeastaan tällä periaatteella voitaisiin opettaa? Olin kovasti kiinnostunut konstruktivismista, mutten kuitenkaan päässyt seuraavalle luennolle, sillä lisensiaattiseminaari biologian puolella oli varattu samalle aamupäivälle. Didaktiikan luennolla oli ollut ihmisiä vain kourallinen, mistä suivaantuneena professori lähetti kaikille kurssille ilmoittautuneille läksytyskirjeen sähköpostitse. Vastasin professorille lyhyesti. Kerroin päällekkäisestä lisensiaattiseminaarista ja mainitsin lopuksi etteivät luonnontieteen opiskelijat olleet ymmärtäneet luennon perusajatusta. Tämän epäilin olevan syynä vähäiseen osallistujamäärään - ja kurssikavereiden mukaan näin olikin. Sain sähköpostiini rikinkatkuisen vastauksen, jossa minua kuvattiin muun muassa teräväkynäiseksi mutta kakaramaiseksi imbesilliksi, joka on infantiilisesti rakastunut omaan oppiaineeseensa. Ryöpytys oli niin raju, että shokista toivuttuani päätin kirjoittaa vastauksen, jossa kerroin, etten omasta mielestäni ollut ansainnut moista solvausta - lisensiaattiseminaari kun oli sovittu jo kuukausia aiemmin, ja viestin lopussa välitin vain yleistä ilmapiiriä. Vastaus tähän oli entistä rankempi. Muutamat muutkin kurssille osallistuneet olivat joutuneet samanlaiseen kirjeenvaihtoon, mistä sitten päätimme yhteistoimin vetäytyä. Professori jatkoi aggressiivisuuttaan, joten me biologian ja maantieteen opiskelijat päätimme lopulta ilmoittaa ryhmänä ettemme enää luota arvostelun puolueettomuuteen ja vetäydymme kurssilta. Kun asia oli viety professorin toimesta yliopiston rehtorille saakka, professori kertoi meille sähköpostilla että aikoo kirjoittaa tämän episodin elämäkertaansa otsikolla Biopurnaus (asia on siis ilmeisesti julkinen, joten uskallan sen tähän kirjoittaa - minulla kun ei ole sellaista elämää josta kannattaisi bestseller kirjoittaa). Lopulta sovinto syntyi ja kävimme jonain iltana professorin luona suorittamassa kurssin intensiivisesti muutamassa tunnissa. Tilaisuus oli tunnelmaltaan varsin seesteinen. Luulen ettei kyseinen professori ollut persoonaltaan häiriintynyt. Hän voi ehkä pahoin. Hänet oli ehkä ajettu nurkkaan, missä itsetunto joutui koetukselle. Hän kärsi ehkä masennuksesta joka usein purkautuu ärtyisyytenä tai hyökkäävyytenä. Olen törmännyt tämän jälkeen myös ihmiseen joka käyttää muita hyväkseen - ottaa yhteyttä jos tarvitsee jotain, mutta ei edes kiitä. Hänelle on kopioitu luentoja ja tietokoneohjelmia työläästi. Hänelle on tehty ruokaa, järjestetty sijaa majatalosta ja hankittu kirjoja - kaikki turhaan, sillä hän on päätynytkin viime hetkellä toisenlaiseen ratkaisuun vaivautumatta siitä kertomaan. Ja sellaiseen joka esiintyy naispuolisena Auervaarana väärennetyllä nimellä. Ja sellaiseen joka näkee ympäristössään persoonallisuushäiriön joka toisessa, ja käy tekemisen puutteessa taistelua näitä vastaan kylväen ihmissuhteiden kärjistymistä ja mielenterveysongelmia ympäristöönsä. En silti usko että näiltä ihmisiltä pitäisi riisua ihmisoikeudet, kuten narsistien uhreja kehotetaan tekemään. Näillä ihmisillä ei mene hyvin. Apua he kaipaavat. Eivät teloitusta. Pitäisiköhän lopettaa luokittelu ja alkaa kohdella ihmisiä yksilöinä? Haavoittuvina ja hauraina. Varsinkin kun en koskaan voi tietää onko oma subjektiivinen totuuteni edes korrelaatiossa mahdollisen objektiivisen totuuden kanssa. Toivottavasti seuraava kirja aiheesta käsittelee ongelmaa: miksi olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka leimaavat lähimmäisensä persoonan häiriintyneeksi. Vastaus on jo selvillä: siksi etteivät he jäisi mustavalkoisen maailmansa vangiksi vaan alkaisivat nähdä sävyjä. Opiskelijoiden kanssa käydyssä älykkyyskeskustelussa miellyin laajaa suosiota saaneeseen tunneälyn määritelmään: ihminen on älykäs jos hän ymmärtää kyseenalaistaa oman ajattelunsa ja toimintatapansa, sillä silloin hän kykenee ymmärtämään myös muita samalla tavalla minäänsä kyseenalaistavia. Sellainen ihminen on empaattinen. Syyllisten hakeminen oman egon pönkittämiseksi ja välinpitämättömyyden perusteluksi ei johda mihinkään hyvään. 16 January Kuonaa tonneittain Ympäristöekologian ryhmät ajelivat tänään loppusijoituskelpoisella bussilla Ämmässuon kaatopaikalle - jätteenkäsittelyasemalle siis. Itse kävin kaatopaikalla viimeksi Iitissä joskus maaliskuun 1988 lopussa. Mustavariksia käytiin etsimässä, mutta vain viisi kottaraista nähtiin räntäsateessa. Kaatopaikkavahtina oli Ike joka keräsi hyödynnettävän kuonan Mossensa lavalle ja saattoi huhujen mukaan syödä auringon paahtamat herkkupalat krapulaansa viikkojenkin kuluttua sadonkorjuusta. Paljon on raskasmetalleilla ryyditettyjä akkuvesiä ja liuottimia valunut sittemmin Luhtalammen läpi Kymeen. Pikainen piipahdus modernilla paskakasalla pitäisi säätää kansalaisvelvollisuudeksi. Kahdesta syystä: 1) Yli miljoonan asukkaan ja noin 50 000 yrityksen sontakasa on vaikuttava. Se pistää ajattelemaan. 2) Iljettävä mielikuva jätteenkäsittelystä saa kyytiä modernien laitosten säntillistä steriiliyttä pällistellessä. Ämmässuon vanhan tunturin kylkeen kaivetaan uutta monttua täytettäväksi. Perustustyöt tehdään huolella, mätänemiskaasut kerätään siististi talteen ja juntatuista kerroksista tihkuva paisehiki myllytetään uimakelpoiseksi. Etenkin uusi kompostointilaitos on eksoottinen. Se ei ole vielä käytössä vaan toimii yhä saksalaisten insinöörien leikkikaluna (oheinen kuva on siis arvokasta vakoilumateriaalia). Biojätettä siirrellään ja pöyhitään rakennuksessa, jonka liikkuvat osat hoidetaan valvomosta käsin automaatio puikoissa. Suunnittelu vaikuttaa lyhytjännitteiseltä. Kun vuonna 2004 biojätettä kertyi 43 000 tonnia, ja vanha laitos veti vain 30 000 tonnia, rakennettiin kalliilla rahalla uusi jonka kapasiteetti on 49 000 tonnia. Kun lajittelun ja biojätteen määrän tiedetään kasvavan, eikö olisi kannattanut rakentaa kerralla vetoisampi pytinki? Mädätyslaitoksellekin olisi kova tilaus. Eikö olisi kannattanut yhdistää samaan kompleksiin? Maailma hukkuu paskaan, ja me vain luemme lehtiä. Ja ajelemme bussilla elämysmatkalle kaatopaikalle. 14 January Oi Suomen nuoria!Lauantai laiskottelua latva lahona. Sunnuntai opettajan työpäivä. Vielä ennen huomista olisi päätettävä viimeisen vanhan opetussuunnitelman mukaisen aluetutkimuskurssin arvosanat. Opiskelijat ovat valinneet itselleen valtion tai suomalaisen kunnan, josta on tarkoitus selvittää kaikki. Maaperästä maahanmuuttajiin, ilmastosta illanviettomestoihin. Nyt minäkin tiedän, miksi laihialaiset eivät halua kaupunkistatusta (kaupunkiajo kuluttaisi enemmän bensaa). Juvan kohdalla ehdoton vaatimus työn hyväksymiselle oli että Luonteri Surf mainittaisiin. Ja mainittiin. En kyllä muistanut että Puurtisen klaani Honey B. and The T-Bonesista on kyliltä myös. Kaiken ne teinit kaivavat esiin kun äityvät asialle. Toisin kuin me Don Johnsonia fanittaneet mulletti-idiootit. En itse osannut lukioaikoina mitään. Opettajilla oli hyvä syy inhota kaltaisiani harmaita nysviä - aika harvoin he lopulta pystyivät eklonsa salaamaan. Nyt meuhkataan suotta. Etenkin äidinkielen ja vieraiden kielten opettajat tapaavat mollata uuden vuosituhannen ikäluokkia laiskuudesta, hälläväliä-asenteesta ja heikosta kirjallisesta ulosannista. Yliopistotkin parjaavat uusien opiskelijoiden tasoa. He ovat väärässä. Voi olla että klassinen kirjoitustaito on kadoksissa. Luovuus ja kyky luovia maailmassa ovat nyt eri tasolla. Täytyy vain toivoa etteivät tyhjäkäyntiset yliopistot ja turhat ammattikorkeat tuhoa sitä mitä lukiossa on saatu aikaan. Meidät pilattiin jos oli jotain pilattavaa. Hajotkaamme. Pian meitä ei enää tarvita. 13 January Huono makuKappas, viikonloppu. Koulussa oli tänään kivaa. Häämöttävä viikonloppu piristää opiskelijoita - ja hymyt piristävät opettajaa. Illalla piti lähteä ostamaan sulholle pukua, mutta Kati oli vielä niin heikossa kunnossa ettei riskiä ruuhkaan hyytymisestä kannattanut ottaa. Olen ollut koko illan turta. Kati katsoi saippuaa - minä en jaksanut edes Kaunareiden käänteitä. Löysin lopulta itseni ihmettelemästä pikku-TV:stä Forest Gumpin kaksois-DVD:n Making of -dokumentteja. Joskus nolottaa tämä junttius. Ihmiset listaavat suosikeikseen venäläisiä, ranskalaisia ja japanilaisia ohjaajia. Kun yritän katsoa näitä kuolemattomia teoksia, välikuolen. En jaksa edes Kaurismäkiä. Miten klassikoiden huono imitointi voi olla hyvää elokuvaa? Menestyminen kansainvälisillä areenoilla muutti halveksutun marginaali-Kaurimäen koko kansan Akiksi. Rainojen laatu parani kun ranskalaiset niin sanoivat? Minusta se pilvien karkaaminen kuuluu edelleen pierunhajuisten elokuvien joukkoon - leijaksi Helsingin ylle. Forest Gump on minulle yhä edelleen tärkein elokuva. Varsin kehnosta kirjasta on taiottu klassikko joka sisältää kaiken ihmisyyden. Muutaman kymmenen katselukerran jälkeen siitä löytyy aina jotain uutta. Aina se liikuttaa. Forest on umpihyvä ihminen. Forestin maailmassa ei ole pahiksia, eikä ketään ketä syyttää. Vietnamissakaan ei näytä olevan vihollisia. Hento tuuli vain kuljettaa höyhentä. Olen läpeensä väsynyt minulla on oikeus -maailmaan, itsekorostuksen ja terävien kyynärpäiden palvontaan. Siihen että ihminen mainostaa olevansa hyvä ja kelpo persoona. Forestin maailma tarjoaa lohdun. Eläminen elämisen tähden. Lojaalius ja rakkaus. Forest Gump voisi oikeastaan korvata Raamatun. 10 January TällastaKati oli jo aamulla masustaan kipeä. Minua myötätunto-oksetti. Neuvolan täti määräsi myöhemmin iltapäivällä Katin pakkopötkölleen. Minä sentään selvisin munkilla koululle. Pari katulamppua poksahti matkalla kun suhasin ohi. Yksi polkupyöräilijä kaatui. Koulu pihalla joku heitti kävyn otsaan. Panikoin kun dataprojektori ei toiminut. Valmistelin eilen tämänpäiväistä yhdeksän tuntia tauotta - pitäisikö kaikki nyt vetää hatusta? Palata liitukaudelle? Lannistumatta seurasin opiskelijoiden odotellessa piuhoja ja löysin vuotokohdan - kuussa ollaan käyty, mutta sähkö ei vieläkään osaa hypätä 20 senttiä. Koulussa sain sähköiskuja fiikuksestakin - parinkymmenen sentin salama ahteriin. Sähkö siis osaa hypätä jos haluaa! Kengät pitäisi maadoittaa. Vaan ei tarvitse sillä illalla ne repesivät. Huomenna mennään töihin kesätennareissa, sillä suomalaisen miehen garderobiin kuuluu vain yksi pari säädyllisiä kenkiä. Pissapojan neste loppui - piti ottaa motarilla Imatran-ajoasento. Kotona odotti ennenkuulumattomia virheilmoituksia syytävä tietokone. En saanut materiaaleja mukaan aikuislukioon. Moshasin autossa aikuislukion parkkipaikalla Amorphista ja huomasin tyttölauman hymyilevän. Paluumatkalla kirkon pihasta ryysi eteen nelipyöräinen mopo kahdella pyörällä. Liinat kii. Sain pysähtymään pari metriä ennen räkättävää teiniä. Korjasin tietokoneen. Nyt otan tölkin mietoa mallasjuomaa. Kati nukkuu jo. Kaikki on hyvin. Aika multaa muistot Raskaat huvit. Univelkaa kerätäkseni tapitin ja kuulostelin intensiivisesti Sentencedin viimeisen. Funeral album aloitti kuolinkouristukset. Tämän kahden DVD:n ja kahden CD:n paketin myötä rigor mortis laukeaa. Kävelimme joskus 1990-luvun alussa Ilosaarirockissa jonkun täysperävaunun tapaisen minilavan ohi. Samaisella estradilla oli aiemmin esiintynyt Suomen paras reggaebändi, yhä lämmöllä muistelemani Dreadline. Siinä kävellessäni ihmettelin yhdenmukaisesti tummiin pukeutuneen orkesterin soittotaitoa. Sentenced oli silloin julkaissut vasta esikoisensa, mutta tulevaisuus näytti jo kulkevan vauhdilla kohti tummempia vesiä, ja väkivaltaista elävänä hautaamista. Koulutetun ja muillakin elämän alueella matkan varrella kunnostautuneen vainajan syvin olemus ei ole muuttunut alkuajoista edes keulakuvan vaihduttua.Jäähyväisshow alkaa kauniisti ruumisarkun saapuessa lavalle ja Adagion soidessa taustalla. Lava on musta, valot pelkistetyt. Lyhyen instrumentaalin May Today Become The Day jälkeen pitkää biisilistaa aletaan purkaa ammattitaidolla. Yksi omista suosikeistani Neverlasting - kappale joka kääntyy toviksi negatiiviksi - on sijoitettu kärkipäähän. Laulaja Ville Laihiala kuuluttaa rallit sisään pikkunäppärillä kielikuvilla: liian paljon kusipäitä, liian vähän luoteja ja ...papan perintöhaulikkoa kiillottaessaan... Konsertti päättyy ennen puoliväliä, 11 kappaleen jälkeen kun Laihiala toivoo kaikkien painuvan vittuun täältä. Keikan jälkeen alkaa 14 kappaleen encore. Entinen vokalisti Taneli Jarva käy heittämässä muutaman kappaleen hivenen tummemmalla äänellä, hivenen heikommin laulaen. Jarvan aikoihin Sentenced oli enemmän metal ja vähemmän rock. Alkulevyjen tyyliin Jarvan laulu kieltämättä sopi erinomaisesti. Aivan möyheimmällä mahdollisella tavalla Sentenced ei omissa kuoppajaisissaan soi - valo tunnelin päässä lienee jo huumannut pään. Kun ammattilaisista on kyse, yhtään kappaletta ei kuitenkaan vedetä hällävälillä. Viimeiseksi kappaleeksi on sijoitettu aiheeltaan osuva viimeisen studiolevyn viimeinen kappale End of The Road. Kappale ei ole pontevin mahdollinen, joten aivan ylösnousemuksen hekumaan taru ei pääty. Bändi liikuttuu ja tummanpuhuva yleisö itkee. Luopumisen tuska tulee selvimmin esiin lisämateriaalissa, jossa haastattelujen ohella seurataan ruumisarkun alkoholilla marinoitua matkaa autuaammille riffimaille. Kuolemanvakavaksi vetävää angstia on hyvin surullista kuunnella. Tämä on tavattoman hieno taltiointi. Teknisesti ja taiteellisesti. Kansi on koristeltu tyyliin sopivilla sitaateilla, sellaisilla kuin: Misery is almost always the result of thinking -Joseph Joubert- ja Death is not the greatest of evils; it is worse to want to die, and not be able to -Sofokles-. Hieno orkesteri on saanut ansaitsemansa hautakiven. R.I.P. 07 January Kevättä kohtiJoululoma on ohi. Huomenna kello huutaa kuudelta. Työpäivä päättyy 14.5 tunnin kuluttua tästä. Lomailu hidasti elämisen tempoa, joten käynnistysoperaatio voi olla tukkoinen. Edessä on vuosi jollainen ei ihan heti toistu. Ensin opetuskevät: tiivistä tahtia Tikkurilassa, iltayön puhdetta Klaukkalan aikuislukiossa ja vipinää Valmennuskeskuksessa. Siinä välissä häät. Sitten tutkimustöiden sadonkorjuu ja kirjoitusprojektit. Laskettu aika on heinäkuun neljäs. Syyskuusta lähtien työ ja pienen perheen asuinpaikka ovat täysin avoinna. Yllättävää ettei edes jännitä. Puuhastellen jaksaa. Skoda sai vihdoinkin talvirenkaat ja aikaisen kevätsiivouksen. Varastokaan ei purkaudu enää itsekseen. Kiinnitin seinälle kiipeilyvaljaat, 10 litran reppuruiskun ja 20 kg:n sangollisen murkkutöfnää. Niiden eteen pinosin neljän sääaseman osat ja massiivisen maanäytekairan laatikon. Naapureiden kanakoppien sisältö näytti erilaiselta. Jostain syystä. 05 January MetablogHaakana metabloggaa ja viittaa Hesarin kirjoituksiin. Kemppinen viittaa molempiin. Aihe pelkistettynä on vanha tuttu: mitä blogin kirjoittaminen on? Haakana kirjoittaa asiaa. Kemppinenkin pääosin. Vaikka Kemppinen sulkeekin kirjoituksensa ulkopuolelle kaveriporukoiden kommunikoinnin, en silti voi yhtyä hänen käsitykseensä: "Kirjoittaja arvelee olevansa hitusen tai paljonkin viisaampi kuin muut ja latelee huomiota, havaintoja ja elämänohjeita." Ihmiset ajattelevat ja höpöttelevät itsekseenkin. Viesti ei ole aina suunnattu toiselle ihmiselle. Tarve ei ole aina vaikuttaa. Ihmisillä on suunnaton tarve määritellä. Blogin yleistä merkitystä ei voi. Osa blogeista on varmasti journalismia. Lehtien kylkiäiset, IT-blogit ja käsityöblogit ainakin. Neuleblogien ohella luetuimmat blogit näyttävät edustavan tirkistelyä, sosiaalipornoa tai selittämättömiä julkisuuslumipalloja. Roskasankojournalismin liepeillä ehkä nekin. Jotkut markkinoivat blogeilla hengentuotoksiaan, toiset poliittista agendaansa. Suuri osa blogeista on kaveripiirin keskustelua - avointa sähköpostitusta siis. Joku kirjoittaa jotta väsyttää, ja kaksikymmentä puolituttua kommentoi: niin väsyttää minuakin. Minua kiehtovat eniten verkkopäiväkirjat. Kun joku kommentoi muistaakseen, tallentaakseen tai jäsentääkseen. Olen uskollinen Panu Rajalan tajunnanvirtamaisen päiväkirjan lukija. Sellainen tyyli on tavallaan esikuvani. Toinen hieno tapa käyttää blogia on esimerkiksi Johannan tapa kirjoittaa ylös havaintojaan kirjoista. Blogin kirjoittaminen voi olla myös ajattelun jatke. Jostain syystä huomattavan osa bloggaajista kertoo avoimesti kärsivänsä mielenterveysongelmista - yleensä masennuksesta - ja tarvitsevansa siihen apua. Onko avoimmuus näissä tapauksissa sosiaalista elvistelyä kaulan paljastamisella, haavojen puhaltelijoiden kalastelua, vai sittenkin vain ääneen ajattelua. Onko ääneen ajattelu journalismia? Onko se tapa vaikuttaa? Levittää tietoa tai elämänohjeita? Verkkopäiväkirjan kirjoittaminen vapauttaa ajan kahdesta pahimmasta saastasta: informaatioähkystä ja minäminäminästä. Aloite kommunikoinnissa on itsekästä: kun sanotaan tutulle hyvää päivää, hänen oletetaan olevan kiinnostunut minusta, prosessoivan antamaani informaatioita ja reagoivan siihen - käyttävän resursseitaan minuun. Millä helvetin oikeudella teen niin? Tyrkytys ei yleensä pääty morjenstamiseen. Paljon havainnoivilla ihmisillä on infonulostusrefleksi - on pakko kertoa mitä minulle kuuluu vaikka kukaan ei kysyisikään. Sähköposteissa, mesesessioissa ja puheluissa kerrotaan asioita koetusta elämästä, luetuista kirjoista, nähdyistä TV-ohjelmista ja ihmissuhdeongelmista spontaanisti ajattelematta lainkaan onko toinen aidosti kiinnostunut. Yleensä turistelu on nautinto molemmille, toisinaan sietämättömän porinan nauhoittamista. Ihmisillä on biologinen tarve verkostoitua. Kun suhteiden solmiminen on nykyisellä tekniikalla helppoa ja kontaktien määrästä on tehty ihmisarvon mittari, läheisemme tukehtuvat informaatioon. Mutta kappas - ratkaisu tähän on verkkopäiväkirja! Kuka tahansa voi tutustua kuuntelukokemuksiini ja arjen pieniin nyansseihini täällä, jos tavallisen ihmisen monotoninen arki kiinnostaa. Kenenkään ei ole pakko lukea, eikä kommentoida. Elävän elämän jutustelu voi keskittyä olennaisiin tai tunteita herättäviin, kaikkien osapuolten mielenkiinnon vangitseviin asioihin ja tilanteisiin. 04 January Taiska kehiin! Ällöshow toisensa jälkeen selättää minut. Ensin hellyin BigBrotherille, ja nyt suostuin ohjastamaan digiboxin Idols-kanavalle kesken uutisten. Tämänkin ohjelman formaatti on tuttu antiikista: dikotomia. Myötähäpeä ja pyyteetön ihastus. Samaan tapaan kuin seikkailu -romantiikka, itku - nauru, viha - rakkaus, seksi - kauhu. Toinen asia on, poimitaanko kisalla kukkia ja jääkö käteen teinireppanoita Seiskan riepoteltavaksi. Nykyinen idoli on paljastunut turhaksi julkkikseksi. Persoonallinen Katri Ylander tekee sentään uraa.Kuuntelin tänään kestosuosikkiani Taiskaa. Idols-ikäisenä Zapasta ja Genesiksestä ammentava Taiska tiesi hyvin että hänellä on ääni. Hän ei tiennyt että hänellä olisi myös hymy ja säihkysilmät. Hän ei tiennyt että julkkis voisi olla hänen ammattinsa. Taiskankin ura alkoi juuri laulukilpailusta - palkintona levytyssopimus. Kaikki napsahti kohdalleen kun Ylen Afrikan kirjeenvaihtaja Jyrki Lindström poimi talteen italialaisen instrumentaalin Ibo-lelen, ja teki siihen suomenkieliset sanat. Mombasa ei ollut käännösiskelmä kuten usein väitetään. Taiskan kohtaloksi taisi lopulta koitua lokeroimattomuus. Rockmiisuna hän pelkäsi iskelmöitymistä. Kansa arvosti Erkki Liikasen Jokkantiita Syksyn Sävelessä. Taiskan upea Haltin häät jätettiin takariviin, viidenneksi. Kun levytysten joukkoon poimittiin tuoreeltaan Tumpin Tahdon rakastella sinua, ja kantaaottava Hiroshima, Taiskan tie kävi lokeroiden väliin ja teatteriin. Jos Taiska osallistuisi tyttösenä Idolsiin, osaisivatko tuomarit erottaa lahjakkuuden? Kolmikko on fiksu. Kallonen taitaa olla tässä maassa se joka parhaiten tuntee kevyen musiikin vaatimukset. Pitkä matka on kuljettu Keban katusoittopäivistä. Nikula on omanlaisensa elvis, mutta tuntee alan radiovinkkelistä. Nina Tapio osaa itse laulaa. Kyllä luulen, kyllä he päästäisivät Taiskan jatkoon, mutta viihdebisnestä pyörittävät pikkutytöt eivät häntä tietenkään loppuvaiheessa äänestäisi. Kykyjenmetsästäjien kannattaa kiinnittää Idolsissa huomiota sijoille 3-20. Sieltä löytyvät tulevat kestotähdet, jos joku osaa poimia heidät suojaan. Kuin koulussa - paras ennuste onnelliseen elämään on niillä jotka saavat tasaisesti kaseja. 03 January Arki vuonna 2007Lyhyt silmäys työelämään: puolitoistatuntinen aikuislukiossa vantaalaisten joululoman vielä jatkuessa. Osaan olla käsittämättömän kuivakka. Päivä oli laiskottelun jälkeen ärsyttävän täynnä pikkutoimintaa. Sähköpostireaktioita oli rästissä kymmeniä. On yhä. Kalenterista löytyy hämäriä merkintöjä: lähetä kurssinsuoritusohjeet Nealle jouluun mennessä - minkähän kurssin ohjeita olisi pitänyt toimittaa? Muutamat harvat hääkutsut sentään saatiin postitettua ja nicepappi varattua. Kirjastosta lainasin Amorphiksen varhaiset levyt, Verenpisaraa ja Ajattaren koko tuotannon kultuurinnälkään. Ennen koulutyön alkua haluaisin saada luettua Dawkinsin God Delusionin ja Varpion Väinö Linnan elämän. Kevättä pitäisi suunnitella, sillä luoviminen Tikkurilan lukion, Klaukkalan aikuislukion, Valmennuskeskuksen kurssien, omien kirjoitustöiden ja huhtikuun puolivälistä jatkuvan tutkijantyön välillä vaatii koordinaatioita. Tulevan kesän häslääminen vähintään viiden julkaisukelpoisen käsikirjoituksen tuottamiseksi tulee pusertamaan äijästä mehut, enkä haluaisi laiminlyödä lukiolaisia. He elävät ainutkertaista aikaa. Kaikkein vähiten haluaisin laiminlyödä Katia ja pikkuista, jonka sydän tykyttää 145 kertaa minuutissa. Tekemisellä on nyt suurempi merkitys. 02 January Korvakuulolla
|
|
|
