| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
Sitä saa mitä annetaanKahdeksan kurssin ennätysjakso alkaa olla selätetty. Edessä on vain muutama oppitunti aikuislukiossa ja neljät kokeet Tikkurilassa. Alututkimuskurssin tutkielmia on pinossa yli kaksikymmentä. Kertaalleen luettuja, lopullista pistemäärää odottavia. Kauttaaltaan erinomaisia, ehkä turhankin kunnianhimoisia pumaskoja näin suppealle kurssille. Opiskelijat ovat ymmärtäneet mitä tarkoittaa päämäärän asettaminen mahdollisimman kauas tietosanakirjatekstistä. Eläväisempää tapaa perehtyä suomalaisiin kuntiin ja muutamaan valtioonkin tuskin on - opettajallekaan. Vaikka muita töitä on rästissä pinotolkulla, olen jo selvinnyt kiirastulesta. Teknisestä suorituksesta annan itselleni vaikeuskerroin huomioiden ysin. Taiteellinen vaikutelma eli opiskelijoiden elämässä näkyvä lopputulos jää seiskaan. Korkeampaan ei tällä aikataululla olisi ollut mahdollisuutta. Nyt on taas aikaa ihmetellä. Jos Otso sallii, saatan lukea jonkun kirjankin. Tai sitten katselen vain. Lähes terveellä silmällä. Viihdyn kiirastulessa hyvin, kunhan lieskat pysyvät jauhesammuttimella hallittavina. Viime viikkoina olen pohtinyt puuduttavilla työmatkoilla tulevaisuuttani. Vaihtoehtoja lienee neljä: 1) joudun Taivaaseen, 2) pääsen Helvettiin, 3) jään kiertämään kehää tai 4) lakkaan. Tiedän mielenkiintoisimpien ihmisten ja kulttuurin päätyvän pätsiin. Nykyinen käyttäytymiseni kuulemma viittaa enemmän Taivaan suuntaan, sillä hyvehdin yhtä mittaa perusteetta. Huomasin esimerkiksi ajavani työmatkalla joskus liian lujaa, joskus liian hiljaa. Edellämainittuun ryhdyn päästäkseni nopeampien alta pois. Jälkimmäiseen välttääkseni nopeampien jalkoihin joutumista. En koskaan muista tehneeni ratkaisua ajatellen vain omaa etenemistäni. Mietin aina mitä voisin tehdä jotta liikenne kokonaisuutena sujuisi. Jos sujuu, pääsen itsekin virran mukana perille. Kerroin tästä muutamalle ja sain tylyn tuomion: tälläinen sairaus paranee vain harpunsoittokuurilla. Ei tien päälle lähdetä hyväntekeväisyystarkoituksessa. Miten voisin käyttäytyä entiseen tapaan, ja säilyttää silti valinnanvapauteni viimeisellä tuomiolla? Miten voi elää kun ei tiedä miten kuumaa siellä pätsissä on, ja miten paljon niitä harpunsoittotunteja pitää ottaa siellä valkoisessa valossa. Saako suunnan valita kun on kokeillut 14 päivää molempia? Kuunteleeko se Pietari ihmisen ääntä? Muillakin on ollut samoja pulmia. Esa Kero pohtii kirjassaan Pieni kirja Juhani Leskisestä (todella pieni kirja, luettu puolessa tunnissa), kummalle puolelle Juice oli matkalla. Vastaus löytyy Juicen kirjasta Ilonkorjuun aika. Juice käy ensin Taivaassa, mutta ei viihdy: Liian paljon omahyväisiä ihmisiä. Tahrattomat vaatteet. Rusoposket, huulilla betonoitu hymy. Löysää, aneemista jammailua harpuin, huiluin ynnä kantelein. Oikeaoppisuutta. Tasapäisyyttä. --- Jos sinulla lainkaan järkeä poju, niin painu helvettiin täältä, jumala murahti. Sitten Juice piipahtaa Helvetissä: En viihtynyt. Kaamea meteli, pirulliset discovalot stroboineen. Tuskaisesti vääntyilevät trimmatut kropat käyvät vauhdin, viinan ja ekstaasin voimalla. Irvistyksestä muovatut toivottomat hymyt pörssikurssien noustessa ja laskiessa. Muoviraha vinkui, katteettomia lupauksia signeerattiin kuin hengen hädässä. Tiedettiin, ettei huominen koskaan tule, koska jo porhalsimme siitä ohi; elämme ensi viikkoa velaksi. Lopulta Juice palaa Kiirastuleen: Täytyy myöntää, että tässä minä parhaiten viihdyn, kiirastulessa, kahden vaiheilla. Hakea tasapainoa; eikö se ole ihmisen perimmäinen tarkoitus. Ei ihmiseltä enempää sovi vaatia kuin ihmisyyttä. Siihen jos saisi itsensä ankkuroitua, Kiirastuleen. Juice tietää jo pureeko ankkuri. Teen rentoutuakseni jotain elämää pienempää, jotten joudu ottamaan kantaa liian vaikeisiin kysymyksiin. Luen vanhoja lehtiä. Hiljakseen sortuilevan lehtikaapin ylimmissä kerroksissa on nippu käsin koskemattomia aikakauslehtiä, jotka avatessa tuoksahtavat kivasti. Jostain marraskuun alusta lähtien. On ollut parempaa lukemista. Muka. Osa on tilattuja, osa irtonumeroina ammattikäyttöön ostettuja, muutama lehtivaihtopisteestä käteen tarttunut, yllättävän paljon näytenumeroita ja suoramainontaa.
January 23 95-vuotinen sotaHärmärock vaatii pihkantuoksun, lokarin flanellipaidan ja saappaissa kovettuneet villasukat. Teinivuosien kiihkeimpien petolintukausien aikana kuuntelin Juicea, Popedaa, varhaisia Eppuja, Freukkareita, Hassisen konetta, Tuomari Nurmiota, Leeviä, Pelleä, Tavaramarkkinoita, Juliet Jonesin Sydäntä ja sellaisiakin suuruuksia kuin Casablanca Vox ja Pépé le Moko. Tunnetuista suomalaisartisteista vain Hector meni ymmärrykseni yli. Ensipakkasten puraistua ryhdyin tunkkaiseksi lukutoukaksi, siirryin intellektuellimusaan ja nolostelin aurinkoisten aikojen musiikkimakuani. Nyt neljän seinän sisään jämähtäneenä, kirjan ääressä koukkuun kasvaneena luotan käänteiseen kausaalisuhteeseen: jos ulkoilmaelämä johti musiikkiin, miksei musiikki voisi kaataa seiniä ja vapauttaa ulkoilmalämään. Pöllöt huutelevat pian. Huudelkoot Pate, Olli, Pekka ja Heikki ne esiin.
January 20 Ne tulevat takaisin FST lähetti 12-minuuttisen dokumentin Parikkalan Siikalahdesta. Perhosmaisia pikkulokkeja, mustakukku-uikkuja, ruokosia, papusirkkuja ja nyt taas tiheästi asustavia pöljiä piisameja, joiden pesiä etsimme laihoin tuloksin kevätjäillä 1993. Karjalan lintuparatiisi on minulle ylinormaali ärsyke. Olen asunut Kannaksen lahoavassa, OP:n mukaan kuoleville kärpäsille löyhkäävässä kyläkoulussa elämästäni vuoden päivät: kursseilla, gradutöissä, väitöskirjatöissä ja luontoretkillä. Nokikanojen, piisamien, lahopuukuoriaisten, lehdennakertajien, pensaskerttujen, sahapistiäisten, talitinttien, kirjosieppojen, kanakirppujen, pantterimittarien, pajunälvikkäiden ja ties minkä öttiäisten perässä. Paukkuvina pakkasöinä kakluunin lämmössä. Lauhtuvana yönä jolloin pikkuhuoneen lämpö nousi yli neljänkymmenen asteen. Kun ilves viipotti tuoreella lumella pihan halki karhun löntystellessä takapihalla - ja minä hakkasin linnunpönttöjä kasaan autuaan tietämättömänä piirityksestä. Tukalan kuumina kesäöinä, jolloin viitakerttusen sitkeä intto ikkunan alla sai kurssilaiset tarjoamaan tirppisestä tapporahaa. Kun tein 36-tuntisen työpäivän päästäkseni Ilosaarirockiin - nukahtaakseni sinne. Kun hyttyset turvottivat käteni Torokanniemen kovakuoriaispyydöillä. Kun vesikasvikurssi saapui ekskursiolle, ja osa nälkiintyneestä kirppufarmistani karkasi. Kun makoilin tuntikausia Eteissaaren pienellä niityllä seuraten kuhankeittäjän pesänrakennusta yläpuolellani. Kun nastakehrääjä lensi suuhun. Kun kyyemo kuoli synnytykseen. Lempeinä kesäöinä kun kellään ei ollut tarvetta muuttaa mitään. Jäiseen Siikalahteen pudoneena kiristyvässä pakkasessa. Kun kökötin Kököttäjäsaarella sammakkohaalareissani ja seurasin kyynelehtien räähkävaristen rellestystä naurulokkikoloniassa ja vesilintujen pesillä. Kun kaipuu sivistykseen voitti ja ajoimme Joensuun Rossoon - ja takaisin. Räntäsateessa kesäkuun puolivälissä. Kun hirvi joi koppispyydysten suola-fairy-vedet - ja koppikset. Kun ryömimme usvaisena aamuna nirvanassa makuupussiin - Mantilanniemen aamukuorosta täyttyneinä. Kahtatoista minuuttia enempää ei siksi tarvittu. Odotus alkoi nyt. Vain muutama kuukausi ja pääsemme Otson kanssa höyryäville kevätpelloille ja vehmaisiin lehtoihin. Kaivoin jo Otson kiikarit (Nikon Monarch 8x42) esiin, mutta kantolaitteessa istumista ja nokkamukin käyttöä täytyy vielä harjoitella. Nokkamukimaidon lisäksi Otso tarvitsee vain sosepurkin ja kumilusikan. Minulle pakataan voikkoset voipaperiin, kahvi Airamiin (villasukkaan) ja maito kossupulloon. Vaniljapuikot kuuluvat asiaan.Jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan harrastelullaNettikeskusteluissa 'yksityisen sektorin' tädit kertoivat, ettei opettajan työ ole työtä vaan puolipäiväistä harrastelua. Ovat oikeassa. Vain puoli päivää on tänään vierähtänyt huomista valmistellessa. Huominen päivä alkaa maantieteen abikurssilla. Kerrataan hieman kakkoskurssia, käydään läpi viime viikon esseeharjoitus ja pidetään kurssivihkon ohjeet mielessä. Mantsan kakkoskurssilla käydään läpi teollisuuden sijoittumiseen liittyvät harjoitukset ja aloitetaan lyhyeksi jäävä perehtyminen aluerakenteisiin. Hesarin toimittajan ja kuvaajan läsnäolo perjantain tunnilla sai 75-minuuttisen sujumaan kuin harjoitteluaikoina - täsmällisesti, mutta jäykänpuisevasti. Mantsan ykköskurssilla perehdytään ilmastoihin. Tavoitteena on, että jokainen opiskelija osaisi kertoa minkä tahansa satunnaisen koordinaatin ilmaston vaikkei olisi aiemmin moiselle seudulle suonut neuronillistakaan. Kuuden kohdan ohjelman perusteella ilmastolle tulisi löytää myös nimi, ja kasvillisuudestakin pitäisi selvitä samalla jotain. Kehitysmaantieteen kurssi taipuu muiden tavoin viimeiselle viikolleen, joten on aika sitoa naruja yhteen. Oppitunnin (75 min) aikana katsotaan elokuva Hotelli Ruanda (121 min), josta sitten kirjoitetaan analyysi ohjeiden mukaan. Tunnin venähtämisen seurauksena ajan Tikkurilasta suoraan aikuislukiolle. Silmämuljahteluni on jätättänyt aikataulua, joten ihmisbiologian kurssilla hormoneja ei ryhdytä käymään sen kummemmin läpi, vaan siirrytään suoraan hermostoon. Rääppiäispäivä on tiedossa ympäristöekologian kurssillakin. Opiskelijoiden tutkimustyötä on syytä hieman ohjeistaa ja viime viikkoiset aiheet tulee käsitellä sutjakasti, joten päivän varsinaiseen ohjelmaan (suomalaiset metsät) päästään tuskin lainkaan. Olen melkoisen ylpeä itsestäni sillä sain mantsan hasardikurssin opiskelijat pidettyä mukana ympäristöekologian kurssilla yli jakson puolivälin. Kahden aineen kursseissa on tosin niin paljon yhteistä, ettei tällainen kahden kurssin järjestäminen päällekkäin vaatinut lopulta ylivoimaisia kikkoja. Nyt hasardimantsalaiset jatkavat kurssin loppuun itsenäisesti. Pääsen kotiin vasta yhdeksän jälkeen, mutta saan pitää loppuillan vapaata. Tiistain abikurssi jää nimittäin osittain Maantieteen kansallisen kilpailun alle, ja perinnöllisyyskurssilla harjoitellaan klassisia risteytystehtäviä. Tiistain päättää opettajainkokous. Myöhästyjä ei saa pullaa, joten huumaantunut risteytystehtävien ratkominen on pakko keskeyttää ennenaikaisesti. Mahtavat opiskelijat noitua minut pullanhimoisen sinne missä Darwin kuulemma paraikaa käristyy. Jotain jälkiä seitsemän vuoden harrastelu on jättänyt: pystyn kertomaan päivien teknisen kulun melkoisella varmuudella etukäteen. Jälkikäteen tällaisen listan päälle piirtyy kerroksittain ihmissuhdeharrastelun tunteita, jotka lopulta peittävät kaiken alleen. Kuten niin monet kansakoulukokemuksiin tietonsa perustavat ruukaavat vaatia: opetus ei saisi olla pelkkää tiedon jakamista. Itse yritän vängätä jo toiseenkin suuntaan: oma opetukseni tulisi ehkä olla enemmän tiedon jakamista ja vähemmän opiskelijan kannustamista omiin näkemyksiin. Suurin osa elämästä on kuitenkin puhdasta teknistä suorittamista. Töksäytänkö aikuislukioon kaahatessani jonkun perään vai en - katsomus ei minua auta. Kuten eräs kriitikko hauskasti totesi: "Ei opettajan kuulu mainita tunnilla mitään sellaista jota ei ole oppikirjoissa". Kun työssä on kaksi vahvaa vetovoimaa - kiinnostus opetuksen taustalla oleviin tieteenaloihin ja kiinnostus ihmisiin - painotuksella ei oikeastaan ole väliä. Harrastaisin kyllä maantiedettä ja biologiaa, vaikka en opettaisikaan. Opettaisin mielelläni jotain muutakin. Työn kiinnostavuus on kieltämättä luontoisetu, jota pitäisi verottaa - mielekkyydensiirto tehtaan- ja taimistontädeille olisi vähintä mitä voisin heidän auttamisekseen tehdä. SeesteVerkkopäiväkirja on levännyt. Lyhyenläntiä tokaisuja lienee tiedossa vielä tovi, sillä tupattua kalenteria riittää vielä helmikuullekin. Tapahtumista ei ole pulaa, vain ajasta ajatella. Olen äärihämäläinen. Jos käyn Imatralla, tarvitsen yhden päivän joutenoloa selvittääkseni itselleni missä olin, ja kaksi päivää ymmärtääkseni millaista siellä oli. Katselen nauhalta. Tammikuun nauhat puretaan luultavimmin talvilomalla. Tiesin työtahdin etukäteen, mutten arvannut kaitsemuksen käyttävän tilaisuutta hyväkseen; järjesti peijoona elämänkoulun välitentin. Kun vastoinkäymisiä tulee, niitä tulee. Taloudellis-sosiaalis-kognitiivis-meteorologis-teknis-gerontologisia. Ihmisen kroppa on siitä vänkä korttitalo, että kun silmästä painaa, hampaasta lähtee pala pois, pohjukaissuolen seinämä tulehtuu, masu hapottaa, polvi alkaa klonksua, keuhko ottaa itseensä ja korvaan kasvaa karvoja. Joidenkin monimutkaisten vuorovaikutusverkkojen kautta tämä heijastuu kymmenien tai satojen kilometrien päähän ihmisiin jotka alkavat tuntea pakottavaa tarvetta silmää potevan mollaamiseen, ja toisaalta siihen että toisesta autosta hajoaa sisätilan tuuletin vuoden kosteimpana päivänä ja toinen auto alkaa nykiä. Lopulta vuorovaikutusketju katkeaa - jossakin limbisen järjestelmän ja aivokuoren välissä. Tunnen omituista seesteisyyttä ja elämäniloa. En tunnu välittävän enää mistään mikä ei ole yksin minun hallinnassani. En tiedä olenko valaistumassa, reinkarnoitumassa Jeesukseksi vai vajoamassa palsternakan (Pastinica sativa) kaltaiseen tilaan. Samaa asiaahan ne tarkoittavat, joten ei liene tarvetta analyysiin. Suunta on oikea. Kolme asiaa olen tehnyt kotitöiden, koulutöiden ja byrokratian lisäksi: kuunnellut Primordialia, kuunnellut Viikatetta ja lukenut Esko Valtaojan kävelykirjan Ihmeitä: kävelyretkiä kaikkeuteen. Näihin olen käyttänyt aikaa 1000 : 10 : 1. Valtaojan kirjasta kirjoittanen joskus enemmän, jos keksin kirjoitettavaa. Pidän Valtaojan tekstiä suurelta osin lyijykynäallekirjoituksella kuitattavana, vaikka olenkin eri mieltä joistain hipahtavista ja joistain jyrkistä ajatuksista. Musiikista en malta olla enää vaiti. Kumpikaan viihdemusiikkiorkesteri ei ole musiikkimaulleni itsestään selvyys, joten ne sytyttivät hitaasti. Viikate kyti viitisen vuotta, Primordial kaksi. Nyt on vaikea ajatella jonkin musiikin vielä joskus tarjoavan näihin sivuhuomautuksia kummempaa. Valtaoja hakkaa kirjassaan päätään haapaan ja muistuttaa kivun tulevan tyhjästä. Aineessa on hyvin vähän ainetta. Kaarle Viikatteen lyriikka ja orkesterin omalaatuinen sointi ovat ainetta itseään. Kuten ovat Primordialin kahden kitaran tyrää kutittelevat äänimaisematkin. Aine ja energia ovat sama asia - siitä kutkutus. Kovin erilaisista lähtökohdista ponnistavissa bändeissä on paljon yhteistä - kuolema oleellisena osana elämää, ehdoton tyylipuhtaus, hitittömyys. Ja se miten orkesterit haluavat itsensä esiteltävän. Laitetaan sopivanväristä vaatetta päälle ja seisoskellaan rivissä kivisellä rannalla. Laulajan, runoilijapojan asustus poikkeaa hieman muista. Mausteena Helismaa ja Hibernia. Kukaan ei hymyile. Joitakin satoja tai tuhansia tunteja yrmyjen musiikkia kuunneltuni en voi olla hymyilemättä kuvia katsoessani. Oleellinen on aina pinnan alla.
January 15 256 tapaa nähdä valoEletään harvinaislaatuista aikaa: mielessä ei ole yhtään asiaa joka tuntuisi kirjoittamisen arvoiselta, mutta kirjoitan silti 500-gigaiseen pöytälaatikkooni enemmän kuin koskaan. Harmaan kuoren kätkemälle levylle. Ruskea ei nyt innosta. Sain kyllä inspiraatioksi katkeroituneen virkamiehen vihaisen ryöpytyksen entisen työnantajani suunnalta. Vihanpurkaukset ovat räikeästä maailmasta ja kuljettelevat aavistamattoman ajatuksia, mutten jaksa tehdä niistä kirjallisuuden klassikkoa. Arki nimittäin on tuoreeltaan muistiin merkittynä sellainen. Lähden aamulla pimeässä töihin ja tulen illalla pimeässä kotiin. Maisema on harmaa. Tappisoluja ei tarvita. Rodopsiinia hajoaa niukalti. Hämeenlinnan moottoritiellä Klaukkalan ja Kehän välillä oli tänään viisi kuollutta supikoiraa. Vaaleanharmaita raitoja tummanharmaalla pohjalla. Ei ollut nukuttanut. Nukkuivat siksi pois. Harmaalle asfaltille. Kehän suola värjää automme harmaiksi. Punainen ja vihreä, lukee hämäävästi niiden rekisteriotteissa. Toisen perä sentään kukkii keväisesti - rusehtavanharmaana. Päivät hortoilen koulurakennuksessa joka koostuu lasista, teräksestä ja betonista. Lattiassa on harmaa pinnoite. Näen iloisesti hymyilevää Otsoa muutaman tunnin päivässä. Harmaan utuisen verhon läpi. Vasen silmä kun ei ota parantuakseen. Korvan kautta nautin Primordialia. En tiedä toista niin tyylikästä orkesteria. Lumoavia harmaan sävyjen harmonioita. Elämän riepottaman, nokisen, verta vuotavan, rujon miehen huutoa myrskyävälle Atlantille. Mielen näytönsäästäjänä hiljaisina hetkinä pyörii Chaplinin poika. Tunsin tänään harmaan talouden houkutuksen. Ajan pääni kaljuksi kolmen päivän välein. Kukaan ei siksi tiedä minkä väriset hiukseni ovat. Olen elänyt pari viikkoa 8-bittisessä maailmassa. Elämä on harmaata, jonkun mielestä ehkä väritöntä. Tutkimusten mukaan yli sata sävyä kuitenkin. Eikä yhtään mautonta.
January 11 Katsojan silmäKati herätti minut eilen päiväunilta ja toi Otson samalla viereeni. Kun ulko-ovi kolahti alkoi leikin aika. Avasin silmäni ja näin murtosekunnin ajan jotain. Sitten kipu sulki molemmat silmät lähes vuorokaudeksi. Koko perheen retki Nurmijärven terveyskeskukseen paljasti vammat: keskellä verkkokalvoa 2x3 millimetrin pala pois, ja vieressä ohut viilto. Otson sormenpään ja kynnen jäljet. Koko pingispallo yhtä verenpurkaumaa. Illalla olin valmis amputoimaan koko pallon ihmisbiologian kurssin materiaaliksi, mutta jo aamulla särky hellitti. Juuri äsken sain silmä auki, eikä se näytä toivottomalta ollenkaan. Tässä iässä regeneraatio mahtaa vielä degeneraatiolle. Vajaa vuorokausi pakkosokkona palautti mieleen faktat: elän täysin visuaalisessa maailmassa ja kuvaan sitä vielä visuaalisemmalla kielellä. Muut aistit ovat jääneet kenttätutkijan arjen päätyttyä tyhjäkäynnille. Kelpo aisti tuo tunto. Ja voisihan siitä kuuloa käyttää muuhunkin kuin musiikin kuunteluun. Hajua olen sentään työllistänyt kiitettävästi. Silti, kiva katsella taas. Tutun filosofin kysymys tunki yhtä mittaa mieleen sokkona makoillessa: jos kaikki sittenkin redusoituu estetiikkaan? Tietyllä tasolla luulen näin olevan. Estetiikan takaa löytynee jotain perustavampaa, mutta eläjälle silkka aistien viehätys riittänee. Oma maailmankuvani on puhtaasti esteettisen shoppailun tulos. Olen yrittänyt perustella näkemyksiäni rationaalisesti, mutta todennut sen myöhemmin turhaksi. Lopulta kysymys on vain mielipiteistä, eikä niistä ole mihinkään. Vain kauneus on tosiarvo. January 06 Taru Herrasta I: Jumalharha Kirjoitin Otson kotiintulopäivää edeltävänä yönä tuntemuksiani Richard Dawkinsin kirjasta God Delusion, Jumalharha. Samoihin aikoihin Dawkinsin kirjan kanssa ilmestyi myös kaksi muuta ateistisina pidettyä kohukirjaa: Daniel Dennettin Breaking The Spell ja Sam Harrisin The End of Faith. Vasta nyt sain ne kaikki kokonaan luettua. Kyseessä on oikeastaan neliosainen trilogia, sillä Christopher Hitchensin God Is Not Great ilmestyi vain kotvasen muiden jälkeen. Tavasin senkin kannesta kanteen, vaikka mieli haaveksi pirteämpien kielenmaisemien tykö. Olen ehtinyt kasvaa ulos koko aiheesta. Metatasollakin. Miksi on niin tärkeää määrittää, minkä arvon jumalien määrä saa väliltä 0 - ∞? Usein pohdittu dikotomia 0 vai 1 lienee turhan naiivi? Mitä jos jumalia 0.64 kappaletta? Tai x + yi? Eikö lyhyen elämän aikana olisi tärkeämpiäkin (luku)arvoja määritettäväksi? Olisi esimerkiksi kiinnostavaa tietää etukäteen, onko Iitin Marjovuoren kirjosieppojen pesyekoko tulevana kesänä Lack. Sitäkin ihmettelen, miksi jumalien olemassaolo sekoitetaan Dawkinsinkin kirjassa hämäävästi uskontoihin? Ensimmäinenhän on metafyysinen kysymys, jälkimmäiset empiirisestikin tutkittavia geneettis-kulttuurisia konstruktioita. Uskonnot voivat olla olemassa tai olematta täysin jumalien olemassaolosta riippumatta. Ja miksi suuntaan tai toiseen uskovalle on niin tärkeää että muutkin uskovat samalla tavalla? Jeesuksella nousi melkoisen korkea asema yhden lauseen ajaksi hattuun - en usko että kukaan vakavissaan vetoaa lähetyskäskyyn? Luulen tietäväni vastauksen tähän kysymykseen, mutta epäilen sen selitysvoimaa. Uskon skeptisen luonteen pinttyneen minuun niin syvälle, ettei sellaista saarnamiestä ole joka minut ateismiin taivuttaisi sen enempää kuin jumaluskoonkaan. Vielä avaamatonta Dawkinsin kirjaa oli silti mukava lehteillä alkuperäiskielelläkin (kirjasto kun halusi suomennoksen takaisin - pakko lukea omaa), ja muistella ensilukemisen aiheuttamia reaktioita. Kirjoitan Tarun jatko-osat Verkkopäiväkirjaan myöhemmin. Nyt betoniseinältä vaikuttava, melkoisen pelottava työtammikuu alkaa maanantaina, joten aikaa niihin vierähtänee. Päiväkirjasta voi tulla muutenkin aukkoinen, joten yritän sijoittaa harvat merkinnät johonkin oleelliseen. Olen pahoillani että joudun laiminlyömään Sinua elämäntoveri. Mutta Taruun. Näin luulin ajattelevani silloin joskus:Richard Dawkins: Jumalharha (Terra Cognita). Tilasin keväällä Richard Dawkinsin hopeankiiltoisen kirjan God Delusion Amazon.comista edukkaasti ja luin siitä ensimmäiset 150 sivua. Sitten into hyytyi. Elämä on opettanut välttelemään ihmisiä jotka väittävät tietävänsä lopullisen totuuden asiasta josta ei voi tietää lopullista totuutta. He ovat pirulaiset kaiken pahan alku. Ennen kärttyisää vanhuuttaan Dawkins oli ensiluokkainen tieteen popularisoija. Kenties jopa vaikutusvaltaisin sellainen. Extended Phenotype oli biologeillekin tajuntaa laajentava kokemus ja suurelle yleisölle suunnattuna yksi parhaista lukemistani biologian popularisoinneista. Kauniskantinen Ancestor’s Tale tarjosi vielä Dawkinsia parhaimmillaan. Sen jälkeen kärttyisän sedän uskonsota on ollut kiusallista seurattavaa. Kun Kimmo Pietiläinen suomensi God Delusionin Jumalharhaksi, päätin jostain syystä lainata sen kirjastosta. Äidinkieli antaa ajatuksille enemmän tilaa, jos vain nopean suomennoksen painovirheet eivät haittaa. Tämän lisäksi suomennos tarjosi enemmän. Alkaen ensimmäisten sivujen huomautuksesta: Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ”ei ole voinut tukea” tämän kirjan suomentamista. Alkuvaikutelman perusteella pyöräytin kirjalle arvosanaksi neljäpuolikkaan. Koko kirjan luettuani antaisin peräti kutosen. Dawkins perustelee suurimman osan väitteistään ja kirjoittaa mielenkiintoisesti. Jos Jumalharhan rinnalle asetetaan ikään kuin etukäteen vastineena ilmestynyt Alister McGrathin lässytys Dawkinsin Jumala, Jumalharha näyttää kaikkien aikojen tiedekirjalta. Luin Dawkinsin rinnalla Dennettin Breaking The Spelliä, pitkästyttämisen mestariteosta. Filosofi Dennett kirjoittaa löysää, puolitiehen mietittyä tekstiä jota hän joko sanottavan puutteesta tai jenkkiystävällisyydestä johtuen venyttää ja viruttaa loputtomiin. Dawkins kirjoittaa suoremmin ja selkeämmin, jolloin hän lukijaystävällisesti jättää myös keskeneräiset ajatukset riettaasti näkyviin. Parhaimmillaan Dawkins kuvaa uskontojen typeryyttä käyttäen lukijan tunneskaalaa naurusta kauhuun (esimerkkinä vaikkapa pastori Fred Phelpsin johtaman seurakunnan sivuilla raksuttavat laskurit homojen käristymisestä helvetissä). Dawkins saattaa hyvinkin olla oikeassa sanomassaan. Tapa jolla hän viestinsä kertoo, ei kuitenkaan ole välttämättä luonnontieteilijän arvolle sopivaa. Kahdessa kohdin Dawkins aiheutti ristitulta minun päässäni. Ensimmäinen näistä on maltillisten uskovien rooli uskontojen lieveilmiöissä. Dawkinsin mukaan maltilliset toimivat fundamentalismin kasvualustana (tosin hän paikoin antaa ymmärtää sympatisoivansa näitä vähemmän kiihkeitä uskovia). Hän suuntaa kirjansa pitkälti minun kaltaisilleni sekulaareille. Meille jotka antavat papin kastaa lapsensa nimenantamisen yhteydessä silkan perinteen vuoksi. Ehkä jopa hyvin henkilökohtaisen uskon. Dawkins huomauttaa aivan oikein, että se mitä kutsumme pahuudeksi on yleensä hurskasta uskoa. Terrori-iskussa ei ole mitään pahaa jos se johtaa Paratiisiin. Uskonnon lieveilmiöiden kitkemiseksi olisi siksi päästävä eroon uskosta kaikissa muodoissaan. Väittäisin kuitenkin että nimenomaan Dawkinsin edustama jyrkkä ateismi kärjistää ajattelua ja ajaa siten tosiuskovat äärimmäiseen nurkkaan. Jos vakaumukselliselle ihmiselle laukoo naamatusten tämän olevan väärässä ja luultavasti aika tyhmäkin, hän ei luultavasti hetikohta hylkää uskoaan ja seuraa uutta mestaria. Jos kristinusko joskus kuolee, se tapahtuu nimenomaan rusinat pullasta nyppivän liberaaliteologian vesityksen, ei sotaisten ateistien hyökkäilyjen ansiosta. Toinen ihmetyksen aiheeni on uskontojen alkuperä. Dawkins mainitsee lyhyesti joukon uskontojen adaptiivisia selityksiä, mutta jättää ne ilmaan ikään kuin olisi kumonnut ne. Sitten hän siirtyy meemeihin ja pitää uskontoja loppukirjan ajan mieltä sairastuttavina viruksina. Mielen sairaus voidaan perustella esimerkiksi varsin selvällä jatkumolla: yksi hörhö on mielisairas, muutaman sadan joukko hörhöjä on uskonlahko ja tuhannet hörhöt muodostavat uskonnon. Vai olisiko sittenkin vain kyse erilaisuudesta, ryhmän ulkopuolelle jäämisestä? Voisiko ryhmään kuuluminen tai sellaisen ulkopuolelle jääminen tosiaan olla luonnonvalinnalle yhdentekevää? Vai olisiko uskonnollisuus sittenkin evoluution myötä syntynyt ominaisuus, joka hyödyttäisi jotenkin geenin, yksilön tai ryhmän menestystä? Antaako Dawkins tunteilleen vallan ja kieltäytyy uskomasta että hänelle niin rakas evoluutio luonnonvalinnan kautta voi olla syyllinen johonkin niin pahaan? Ryhmävalinnan tunnetuin puolestapuhuja David Sloan Wilson kirjoitti vastikään kritiikin Jumalharhalle, erityisesti Dawkinsin käsitykselle uskontojen evoluutiosta. Kirjoittaessaan ryhmävalinnasta Dawkins jättää sen ”periaatteessa mahdollisten” mutta kuitenkin marginaalisten selitysten joukkoon. Yllättäen hän myöhemmin kirjoittaa positiiviseen sävyyn Peter Richersonin and Robert Boydin käsityksestä kulttuurievoluutiosta – mainitsematta lainkaan että tämä perustuu osittain ryhmävalintaan. Geenivalinnan lanseeraus on ehdottomasti Dawkinsin suurin saavutus, eikä hän sen kiivaimpana rakkina anna periksi. Tiede kuitenkin etenee Pahan Deen pyristelystä huolimatta: monen tason valinta on noussut empiiristen tulosten siivittämänä takaisin evoluutiotutkimuksen keskipisteeseen. Dawkinsin harmiksi jopa sosiobiologian isä Edward O. Wilson kirjoitti ryhmävalinnasta mahdollisuutena muurahaisilla, geenivalinnan malliötököillä. Nyt Wilson & Wilson ovat vielä menneet rukkaamaan yhdessä sosiobiologian pohjaa. Sitä josta melkoinen siivu Dawkinsin tekstejä ponnistaa. Kuten D.S. Wilson kirjoituksessaan toteaa, Dawkins ei ole koskaan tutkinut uskontojen tai uskon evoluutiota, eikä ole siitä edes kovin hyvin perillä, joten hän ole oikea ihminen kirjoittamaan alasta yhteenvetoa. Nykyisen tiedon valossa ilkeän meemin hypoteesia varteenotettavampaa on, että joko yksilöiden tai ryhmien lisääntymismenestys on ollut parempi uskon voimalla tai uskonnon siipien alla elävillä. D.S. Wilson on luonnollisesti enemmän ryhmän kannalla. Uskonnolliset heimot, kansat tai muut yhteisöt ovat yhteistyöllään, sotaisuudellaan tai vastaavallaan menestyneet uskonnottomia ryhmiä paremmin. Dawkinsin kirja on viihdyttävä mielipidekirjoitus joka sisältää tukun nerokkaita oivalluksia. Toivottavasti se saa ajattelevat ihmiset rajoittamaan fundamentalistien temmellyskenttää. Samalla täytyy toivoa, etteivät luonnontiedettä tuntemattomat eivät kuitenkaan haksahda pitämään Dawkinsin käsityksiä tieteen valtavirtana. Jumalharha kun vedonnee nimenomaan ihmisiin joilla on taipumus uskoa. Lastun jälkeen olen antanut hieman periksi, vaikka luulenkin yhä omiani. Dawkinsin näkemykset ovat perustellumpia kuin annoin ymmärtää. Ne kohdat joissa olen toista mieltä, ovat vain omaa mutuani. Suhtauduin tuotakin lastua kirjoittaessani Dawkinsin ateismiin asenteellisesti ja inhottavan moralistisesti, luullen hänen käyttävän professuuriaan hyväkseen omien tavoitteidensa ajamiseen. Nimetön kommentoija muistutti lastun alla Dawkinsin saaman professuurin erikoisuudesta: Jumalharha ja populaarit luennot ovat kirjaimellisesti sitä mitä häneltä odotetaan. Siksi on myönnettävä: Dawkins lienee tunnollisin virkamies pisamanaamaisten hörökorvien maassa. Edelleen minun on vaikea uskoa, että uskonnon kaltainen ihmiskunnan universaali olisi vain Dawkinsin käsityksen mukainen evoluution kohinassa vaeltava mielen virus. Valta-asemaan nousseiden monoteististen uskontojen arvomaailma edustaa niin ilmiselvästi adaptaatiota, että näen monoteistiset uskonnot lähinnä paluuna ihmisluontoon, pois rationaalisuuden satunnaisvirroista. Uskova ihminen on eläin – sanan positiivisessa mielessä. Edelleen paheksun Dawkinsin taipumusta nostaa uskosta esiin vain kaikkein synkimmät piirteet. Miljardit ovat olleet jonkinasteisessa uskossa läpi elämänsä ja eläneet onnellisina kylväen onnea myös ympäristöönsä. Mutulla uskaltaisin väittää uskovien olevan keskimäärin onnellisempia kuin dawkinslaisten (taistelevien) ateistien. Jatkuvan vastustamisen täytyy olla kuluttava tapa elää. Mitä tulee uskontojen pahuuteen . . . jos kysymys on taipumattomasta vakaudesta, tuhoa syntyy väistämättä. Se tulisi suhteuttaa kokonaisuuteen. Riittävätkö ristiretket, rasistiset lahkot, homovihaajat, lastenuhraajat, pedofiilipapit ja muut lieveilmiöt todella peittämään sen hyvän mitä kristinusko on tuottanut? Olisiko arabikulttuuri suvaitsevaisempi ja seesteisempi ilman muhamettilaista uskoaan? Miten on mahdollista niputtaa lässyinä pidetyt buddhalaiset ja fundamentalistiterroristit samaan pahan akseliin? Jos usko auttaa sietämään elämän nurjan puolen, ja kohtaamaan lopulta sen kaikenkääntävän, miksei voisi uskoa? Jos usko auttaa, miksei siitä voisi kertoa muillekin, kunhan muistaa että olemme kaikki yksilöitä? Voi tosin olla että Dawkins kärjistää uskontojen pahuutta vain osoittaakseen vastapuolen tavallisimman argumentin naurettavuuden. Siitä mitä pitäisi olla, ei voi johtaa sitä mitä on. Moraalin olemassaololla ei ole kausaalisuhdetta jumalien olemassaolon kanssa. Korrelaatiossahan ne toki sattuneesta syystä ovat. Jumalharhan kritiikistä olen lukenut vain muutamia Alister McGrathin kirjoituksia ja tunnetun kreationistifilosofin Alvin Plantingan tekstin The Dawkins Confusion. Plantinga pyörittelee muutamia Dawkinsin väitteitä kuin kuumia maaomenia eikä etene. Hän toteaa, ettei Dawkins ole filosofi vaan biologi, ja tarjoaa sitten Dawkinsin filosofiselle kirjalle filosofisen vastineen. Perustelut ovat samoja kehään aseteltuja porsaanreikiä, joita kreationistit ovat pyöritelleet maailman sivu. Jopa Dawkins alkaa Plantingan kirjoituksen rinnalla vaikuttaa pätevältä filosofilta. Jotenkin tuntuu etteivät jumalat ansaitsisi näiden omasta mielestään viisaiden velikultien arvioita olemassaolostaan. Eivätköhän he tiedä ollako vai ei. Jos eivät, saavat minun puolestani olla olemattakin. Tästä riippumatta antaisin Dawkinsin kirjalle nyt kiitettävän. Sorruin ensiarvioissani opettajan pahimpaan virheeseen - annoin arvosanan mielipiteistä, en itse kirjasta. Jumalan olemassaoloon Dawkinsin kirjalla ei ole vaikutusta vaikka hän näyttää niin toivovan. Minulle jumaluus on aina merkinnyt asiaa jossa totuuden kertova pettää itseään, määritelmällisesti ykkösen todennäköisyydellä. Jumala ei mahdu kieleen, eikä mieleen. Jumalaa ei voi ihmisaivoilla kuvitella, joten jumaluuden olemassaolo on meille ihmisille merkityksetön asia. Pidän jumaluuden alentamista ihmisen tasolle eräänlaisena uskonpilkkana. Sekaantuisiko Kaikkivaltias sellaisiin maallisiin asioihin kuin luominen tai moralisointi? Ei. Ei jumaluuteen ole käyttöliittymää. Ei jumaluus voi ilmetä tässä todellisuudessa. Persoonallinen jumala on epäjumala. Teismi-ateismi -dikotomia on naiivi. Agnostismikaan ei ole vaihtoehto. Miten jumaluutta voisi epäillä? Usko ja uskonnot ovat konstruktioita, joista ensimmäinen ilmenee vain yksilöissä, jälkimmäinen vain populaatioissa. Tyhjentävästi niitä ei voi toisistaan johtaa. Jumalan olemassaololla on hyvin vähän tekemistä kummankaan kanssa. Minulle mielenkiintoisinta uskonnoissa on pyhyyden kokemus, uskonto yhteisönä ja tutkimuksenkin kautta avautuva ymmärrys uskontojen juurista. January 05 RumilusOppikirjakokous Otavassa paljasti verkkopäiväkirjailun yllättävän puolen - kirjoitustaito rapautuu. Verkkoon kätketylle tekstillä ei ole käytännössä laatukriteereitä, eikä ymmärrettävyyskään ole jatkuvassa virrassa välttämätöntä. Tyyli ajautuu mielen aalloilla, kunnes lajiutuu omaksi kielekseen. Kun kollegat havahduttavat punaamalla tulosteet, huomaan unohtaneeni kielen merkityksen kommunikoinnin välineenä. Välineenä, ei itsetarkoituksena. Tekstini muokkaaminen ymmärrettäväksi, hyväksi suomen kieleksi vaatii nyt täydellisen ja hyvin työlään mylläämisen. Ristiriitaiseksi asian tekee varhaisiin lastuihini kirjattu tekosyy: verkkopäiväkirjan avulla voin ylläpitää kirjoitustaitoani, ja valmistautua siten suureen haaveeseeni, ihan oikeaan kirjaan. Sittemmin luovuin kirjan kirjoittamisesta. Jos joskus kirjan teen, tekstin on oltava sivuroolissa. Alisteinen kuvalle ja ulkoasulle. Graafinen koriste. Sujuva, ymmärrettävä kieli olisi lisäarvo. Sitä kohti. Erkki Tuomiojan julistautuminen ateistiksi herätti kohua blogeissa ja keskustelupalstoilla. Reaktioiden ennustettavuus ehti taas kerran huvittaa. Sitten Kemppinen laukaisi vuoden hypoteesin: Joku voisi selailla hakuteoksia. Minusta näyttäisi, että johtavissa skeptikoissa olisi aika paljon nuorena kuolleen isän lapsia. Muutoin koleasta kehitysiästä ei matrikkeleissa kerrota. Tuntuisi loogiselta ajatella, että kun uskonnollisen tunteen väitetään olevan tiedostamatonta isän kaipuuta, uskonnollisen tunteen puuttuminen olisi tiedostettua isättömyyttä. Taistelevan ateismin tausta ja motiivit ovat olleet minulle hämärän peitossa - tapellaan verisesti sellaista vastaan jota ei ole. Eikö sellainen ole kuluttavaa? Riski mielenterveydelle? Pikainen vilkaisu omiin ihmissuhteisiin ja avoin kysymys vahvistaa Kemppisen ajatusta. Tässä meillä olisi nyt hypoteesi, johon tarttua empiirisesti. Ensireaktio on luonnollisesti ärtynyt. Erityisesti niiden jotka ovat Dennettinsä lukeneet ja kannattavat uskontojen empiiristä tutkimista. Omaa uskoonhan tutkimusoikeutta ei myönnetä. Asianomistajien listalle saattaisi päätyä suurempikin revohka, sillä hypoteesin voisi laajentaa koskemaan kaikkea suurta ja tavoittamatonta, ja kaikkea vihaista suhtautumista sellaiseen. Tavan tutkijalle riittäisi CV:n koristamiseen suppeampikin teos: Atheism Explained; The Freudian Origins of Atheistic Thought. PS. Kemppisen suvereeniuden osoittaa liukuhihnatekniikka, jolla hän nolaa hörhöjä peskärpäsiään. Nämä eivät edes huomaa tuuppautuneensa paskarinkiin. Kiehtovaa mutta kiusallista, sillä heittopusseina ovat elävät ihmiset. Nimimerkin takaakin. Nautin Kemppiseni tästedes kommentittomana. Sellaisena nautinnollista. January 04 Elossa ja potkii
January 03 Nakurunväriset lasitEero Paloheimo kommentoi Afrikka-kirjastaan kirjoittamaani lastua, ja laittoi mukaan kääntäjä Arto Häilän Hesariin tarjoaman vastineen Erkki Vettenniemen kirjoitukseen samaisessa pravdassa. Hesari ei julkaise, ja koska olen Häilän kanssa samoilla linjoilla, laitan jutun tähän alle tiedonjanoista googlaajaa odottamaan. Afrikka ja Paloheimon kirja ovat viipyneet päässä viime aikoina enemmänkin. Olen miettinyt, miksi Paloheimon teksti vetosi minuun niin voimakkaasti. Luulen että samaistuin. Kerrankin joku havaitsee maailman samalla tavoin kuin minä, vaikka saattaakin ajatella havainnoistaan toisin. Yleensä kun osallistun keskusteluun, tokaisuani seuraa syvä hiljaisuus, ja paljon merkitseviä katseita, jotka eivät merkitse minulle mitään. Sitten siirrytään seuraavaan asiaan. Luotan pitkälti enemmistöön, joten olen pitänyt itseäni usein väärinajattelijana. Siksi en yleensä osallistu keskusteluun enkä kirjoittele osoitteella, vaan piilotan kaiken tänne Googlen oksaan. Luotan myös kaikille yhteisen havaittavan maailman olemassaoloon, jonka voi havaita oikein ja väärin. Tällä ei tietystikään tarvitse olla mitään tekemistä totuuden kanssa, mutta käytännön elämää havaittavan maailman olemassaolo helpottaa. Nekin jotka filosofoivat toisin, lähtevät kauppaan kun tulee nälkä tai menevät Paloheimon tapaan paskalle kun ei ole nälkä. Jos siis näen eri tavoin kuin enemmistö, minun täytyy nähdä väärin. Vai onko sittenkään kysymys asiasta joka ratkaistaan demokraattisesti? Luulen että toiset havaitsevat paremmin kuin toiset. Charles Darwin saattoi olla kaikkien aikojen paras havaitsija, muttei ehkä suurin ajattelija. Edellinen riitti. Eero Paloheimo taitaa havaita hyvin. Ja Osmo Soininvaara. Ja monet muut. Joukossa on myös paljon tuttuja, joita ei voi mainita tässä jotta eivät ylpistyisi. Heidät meidän tulisi löytää. Suuret havaitsijat. Hiiteen suuret ajattelijat. Eräs kristillisen lähetystyön konkari sanoi että minun pitäisi löytää Hänet joka näkee kaiken. Hänet juuri haluaisinkin löytää. Jos vielä haistaa, kuulee, maistaa, tuntee ja aistii kuudennellakin. Terve Mika. Olisi varmaan ollut hyvä jos Hesari olisi valinnut kirjani arvoistelijaksi kaltaisesi täyspäisen henkilön tämän vettenniemen asemesta. Sain Arto Häilältä - joka on merkittävä suomentaja - tekstin, jonka hän oli lähettänyt Hesariin ja jota (ilmeisesti säälistä Vettenniemeä kohtaan) Hesari ei julkaise. Arto on kuitenkin antanut luvan levittää tekstiä kaikille mahdollisille tahoille, joten tässä se tulee sullekin. Eero Paloheimo. "Ruusunpunaista Afrikka-kuvaa Erkki Vettenniemi ruttasi Eero Paloheimon "Tämä on Afrikka" kirjan jutussaan ”Kaksi näkökulmaa Afrikan pelastukseen” (HS 18.12.2007) mutta ei tarjonnut sen kummempaa vastausta itse ongelmaan eli siihen, mitä Afrikalle pitäisi tehdä. Hän vain totesi, että Nobelin rauhanpalkinnon saanut Wangari Maathai voisi olla Paloheimon ratkaisumallista samaa mieltä, mutta tuomitsi kuitenkin tarinat kelpo tohtorin kafkamaisista kokemuksista mustien maanosassa. Olen itse resunnut Afrikkaa pussi olalla parinkymmenen maan verran, ja tuollaista se juuri on ollut. Jos matkakirjailijana mainetta niittänyt Paul Theroux olisi kirjoittanut samanlaisia tarinoita kuin Paloheimo, arvostelijat kiittäisivät. Tosin Theroux’n jutut ovat kyynisiä. Paloheimon muistelot ovat hauskoja. Myös tuntemani vanhat Afrikan-veteraanit ovat niistä pitäneet. Seuraava ruusunpunaisten silmälasien läpi suodattunut mielipidenäyte on Vettenniemen omaa tekstiä, YK-liiton julkaisusta ”Minun Afrikkani”, otsikolla ”Afrikka on asenteesta kiinni”: "Sitten muistan Saban Asmarasta ja Efraimin Addis Abebasta ja ajattelen, onko suurempaa onnea kuin saapua Afrikkaan ja löytää lähimmäinen! Kohdata afrikkalainen lähimmäinen, joka ei halua sinulta muuta kuin ystävyyttä. Lähimmäinen, jonka kanssa voit puhua politiikasta ja Jumalasta, sadekaudesta ja kirjallisuudesta silla helppoudella, minkä jaettu ihmisyys mahdollistaa." Vettenniemi siis antaa ymmärtää, että juuri Afrikassa piilee ihmiskunnan alkuperäinen ja lopullinen hyvyys, eikä afrikkalaisista sovi puhua tuhmasti. Jos Paloheimo olisi suoltanut satoja sivuja tällaista matkatarinaa, ei sitä olisi pirukaan lukenut. Todettakoon, ettei Jean-Jacques Rousseaun ”jaloa villiä” enää ole. Hän on kuollut kauan sitten sukupuuttoon niin Afrikasta kuin muualtakin, johtui tämä sitten kolonialistisesta riistosta tahi Tatu Vanhasen kaltaisten tieteilijöiden todistelemasta tummien kansojen älyllisestä alemmuudesta. Kiitettäköön Vettenniemeä kuitenkin siitä, että hän luonnehtii Paloheimoa”eläkeikää lähestyväksi”. Tästä kun tuli aasinsiltamaisesti mieleen, ettei meillä liene tarvetta hankkia lisää noita ”jaetun ihmisyyden” edustajia Suomeen paskaduuneja tekemään. Paloheimo on näet 71-vuotias. Siitä vaan, kaikki maahanmuuton vastustajat, nostetaanpa reippaasti eläkeikää! - Arto Häilä, suomentaja - " |
|
|
