| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
29 January ValvojaKoevalvonnassa. Nuoriso on hätäistä. Vain kuusi sinnikästä istuu kirjoittamassa kokeeseen varatun ajan ylitettyä juuri puolenvälin. Ryhmä on sympaattinen, vaikka hölötyksen vaimentamisessa oli ongelmia loppukurssista. En muista yhtään pahoilla mielin päätettyä mantsan kakkoskurssia - ja ensi jaksossa vedän kurssia jo kuudettakymmenettä kertaa. Kurssikokeetkin uudistuvat hissukseen. Innostuin viime kokeessa väittämistä, ja tuuppaan niitä nyt joka paikkaan. Pirullisen kiero olenkin tänään - kaikki väitteet ovat persiillään. Tärkeintä on tietysti perustelu. Qui? 1. Pääosa valtioidenvälisestä muuttoliikkeestä tapahtuu Afrikasta Eurooppaan. Vastaus: Ei varaton maailman ääriin lähde. 2. Plantaaseilla kasvatetaan pääosin ravintokasveja kuten bataattia ja durraa. Vastaus: Plantaasin isäntä haluaa rahaa. 3. Pakolaisstatuksen voi saada Suomessa, jos turvapaikanhakijan kotimaassa on kuivuus, ja hän on kärsinyt sen seurauksena ravinnonpuutteesta. Vastaus: Pakolainen pakenee vainoa. Elintasopakolaisista ei tykkää kukaan. 4. Periferian vastakohta on anoikumeeni. Vastaus: Periferia on jumalien selkien takusissa. Anoikumeenissa ei asu kekään. 5. Aurinkoenergiaa voidaan käyttää vain säteilyn ylijäämäalueilla tropiikissa. Vastaus: Kennossa on tehoja. 6. Trooppisten metsien puita käytetään lähinnä huonekalujen valmistukseen. Vastaus: Polttavat, ryökäleet. Seuraava tapahtuma koulussa on mantsan ykköskurssin koevalvonta maanantaina. Abien lähdettyä koulu hiljenee, joten lukujärjestyksetkin ovat kuin verkonpaikkaajan maisema. Tulevassa jaksossa perjantai on vapaapäivä, viimeisessä jaksossa suuri osa keskiviikoista. Kun juniori valvottaa, minulle jää aikaa ryhdistäytyä. Hehkutan itsekseni näitä nykyisiä työaikoja. Viime vuonna lähdin ajelemaan Tikkurilaan yleensä klo 6.50. Keskimäärin olin kotona kahdeksan tuntia myöhemmin. Noihin raameihin mahtui 2-3 oppituntia. Autossa istuin 28 tuntia kuukaudessa. Nyt lähden kotoa klo 9.15 ja kotiudun klo 14.10. Näihinkin raameihin mahtuu 2-3 oppituntia. Tämän ulkopuolella opetan maanantaisin ja keskiviikkoisin kolmen ja puolen tunnin sessiot iltalukiossa - kuten viime vuonnakin. Sanktio työn helpottumisesta, huimasta ajansäästöstä ja tappavan vaarallisesta työmatkasta luopumisesta oli parinsadan euron palkankorotus. Kuten Kati eilen totesi: asiat vain loksahtavat. 28 January Tammikuun lauluja
Kokkonen, Nowak, Sipura, Veistola & Vilkki: Lukion biologia, Otava
27 January Alun lopunajastaEnsimmäinen synnytysyritys. Otso lähti mummolaan, ja me Katin kanssa ajelimme rauhallisesti Hyvinkäälle. Syntyminen ei vaikuttanut suositulta puuhalta tänään. Kätilöt rupattelivat rauhallisesti remontin jäljiltä kiiltävässä huoneessa, ja me saimme kotiutua ilmeisesti ainoina yrittäjinä synnytyshuoneeseen numero 1. Otso syntyi puolitoista vuotta sitten leikkaussalimaisessa laitostilassa remontin keskellä. Uudistetut huoneet ovat lähempänä väljää hotellihuonetta. Hoitopöydälle tuotiin pieniä vaatteita, tunnisteranneke, sekä kaksi sinistä ja kaksi pinkkiä henkilötietolappua. Nelosiin ei varmaankaan varauduttu, kirjoitusvirheisiin kenties. Reilun kolmen tunnin odottelun ja mittarien tuijotuksen jälkeen piipahdimme laadukkaassa huoltsikkabaarissa syömässä, ja ajelimme sitten kaupan kautta kotiin. Samankaltainen rituaali edelsi Otson syntymäpäivää. Huomenna saattaa tärpätä. Peruutin oppituntini tältä päivältä, eikä loppuviikollakaan ole tiedossa kuin yksi koevalvonta, joten nupista vapautui lohko tärkeimmälle harrastukselleni: havainnoinnille ja ihmettelylle. Sairaalan kahvio lienee innostavin habitaatti sellaiseen. En lainkaan ihmettelisi jos osa pälyilevistä seinäruusuista olisi inspiraatiota kyttääviä kirjailijoita. Sairaalaan tulevien ihmisten kasvot kertovat tarinoita. Heitä yhdistää epätietoisuus. Sairaiden ihmisten omaiset pelkäävät tulevaa, ja kohtaavat menneisyytensä tärkeän ihmisen valuessa heidän sylistään. He näkevät ajan jolloin kaikki oli kokonaista. Tulevat vanhemmat odottavat onnea, mutta tiedostavat matkalla olevat vaarat. Ei ole lupa olla onnellinen vielä. Parantumattomasti sairaat uskottelevat itselleen olevansa hoidossa parantuakseen. He puhaltavat vielä punaisena hehkuvaan liekkiin. Pieni pyöreäposkinen poika puristaa sylissään kahta jänöpupua. Äiti näyttää väsyneeltä, turtuneelta. Pahoinvoivan näköinen vanha mies tuijottaa kahvikuppia ja minä miestä. Voisin vannoa hänen ajattelevan kaikkia niitä kahvikuppeja joita hän on pitkän elämänsä aikana pitänyt kädessään? Tuliko arvostettua niitä hetkiä silloin? Minä ajattelen aamulla jalkakäytävällä virunutta kuollut kissaa, jonka silmän ja osan aivoista ilmeisen vauhdikkaasti ajanut auto oli survaisut jäiseen asfalttiin. Olikohan se naapurin miehen kissa? Miten paljon se mahtoikaan hänelle merkitä? Pelkään niitä hetkiä kun ihminen saa tietää. Uuvuttavaa odotusta tämä elämä on viime kuukaudet ollut. Olen tehnyt koulutöitä, ollut Katin ja Otson kanssa, kuunnellut musiikkia ja lueskellut. Ensin mainittu on luomistilassa. Yritän uudistaa maantieteen opetukseni nyt kun minulla on ensimmäisen kerran koko lankavyyhti suurissa kourissani. Kenties jo ensi syksynä meidänkin lukioon saadaan koulukohtainen syventävä kurssi, todennäköisesti kehitysmaantiede. Valtakunnallisia kursseja on neljä, asiaa on paljon ja kurssilla ehditään käsittelemään osapuilleen 2/3 sisällöstä. Siksi tarvitaan ylivuotokurssi, johon sopivan kokonaisuuden muodostavat asiat voidaan tupata. Musiikista olen tehnyt rutkasti päiväkirjamerkintöjä. Otso esiintyy kuvissa ja lyhyissä välähdyksissä. Kati on mukana kaikessa, piilotettuna rivien sisään. Lukeminen on ollut lähinnä lueskelua, silmäilyä ja pläräilyä. Lehtiartikkelitkin ovat olleet joskus liian pitkiä. Paitsi Infernon. Piti varmistaa Katilta, olenko läpikiero, kun pidän metallimusiikkiin keskittynyttä lehteä ja Tekniikan maailmaa laatukirjallisuutena. Onneksi Kati tietää, millainen luova voima metallipiireissä asuu. Kirjoittaahan Infernoon sellaisiakin kynäilijöitä kuin geneettisesti lahjakas Vilho Rajala. Eivätkä Tekniikan maailman kirjoittajat ole milloinkaan aiheeseensa leipääntyneitä. Kesällä pääsin näkemään jokapojan unelman; TM:n porukka testaamassa autoja, farkkuja. Näin vain kuskin vaihdon bussipysäkillä, mutta olin laskea Skodan penkille. Vastaavaa täsmällisyyttä ei ole edes armeijassa, eikä omistautuneisuutta sirkuksessa.  Peter ja Rosemary Grantin kirjan How And Why Species Multiply sain sentään luettua eilen. Kirjan on tarkoitus olla tuore yhteenveto Grantien valtavasta materiaalista. Ovathan he huikean elämäntyön tehneet, ja kirja on erinomainen, mutta minulle jäi epäselväksi mainostettu uutuusarvo. Stephen C. Stearnsin ja Jacob C. Koellan toimittama Evolution in Health and Disease sen sijaan on kuin Marsin salatuissa jääpuutarhoissa kävelisi. Minun pitäisi kai biologina tietää aiheesta jotain, mutta tuon kirjan artikkelien kuvaamat löydöt pikkuruisten evoluutiosta pallottavat siantihruiset silmäni. Tuorein tapaus, Jürgen Gadaun ja Jennifer Fewellin toimittama Organisation of insect Societies vaikuttaa pikaisesti selattuna vastaavanlaiselta seikkailulta. Olen periaatteessa kirjanostolakossa, mutta kaksi opusta aion kevään aikana hankkia: toisinajattelija Joan Roughgardenin The Genial Gene: Deconstructing Darwinian Selfishness, ja Michael Rusen ja Joseph Travisin toimittama Evolution: The First Four Billion Years. Jälkimmäinen on yli tuhatsivuinen kolossi, joka maksaa painolämpöisenä pari kymppiä. Kirjat ovat ameriikoissa omituisen halpoja. Olisivat vaikka eurolla olisi dollarin kurssi. Elämäkertarintamalla nuorisokirjaksi mainittu Deborah Heiligmanin Charles And Emma; The Darwis' Leap of Faith koukutti pitkäksi aikaa. Charles Darwin joutui elämänsä aikana moniin tilanteisiin, jotka vaikuttivat evoluutioteorian muotoutumiseen. Yksi niistä oli epäilemättä rakkaus. Hän rakasti sekä tiedettä että Emmaa. Toinen oli tietoisuus Emman kristillisestä vakaumuksesta, ja siitä että evoluutioteoria saattaisi loukata Emmaa. Siksi Charles ei halunnut julkaista mitään keskeneräistä. Näkemys ihmisen evoluutiosta ei myöskään olisi saanut muotoaan, ellei Darwin olisi joutunut hautaamaan rakkaita lapsiaan, ja ellei hän olisi vihannut niin syvästi eriarvoisuutta ja orjuutta. Viimeksi mainitusta Adrian Desmond ja James Moore kirjoittavat kirjassaan, joka ilmestynee kuukauden sisällä. Robert Richardsin kirja Tragic Sense of Life vetää puoleensa Darwin-kirjojen rinnalla. Kyseessä on Ernst Haeckelin elämäkerta. Olen vain rääppinyt kirjaa sieltä täältä, mutta jo nyt käsitys Haeckelista on muuttunut. Minun tietoni Haeckelista ovat peräisin ihmisiltä joiden mielestä isoernesti on natsipaska. Hän taisi sittenkin olla jotain aivan muuta.  Brian Sibleyn Peter Jackson -elämäkerta on loistava. Parempi ja laajempi kuin ensin lukemani Ian Pryorin näkemys. Erinomainen on myös Lauri Meren kirja Tauno Palosta. PMMP-kirja on upea, Heli Laaksosen Elonkerjuu-kirja Ilo joka elättelöö on minun makuuni turhan Suosikki (en tosin liene kohdeyleisöä lainkaan). Kettusen kannettavan luin eilen. Kajon maneerien olisi pitänyt kyllästyttää jo vuosikausia, mutta silti lyhyet erikoiset naurattavat. Kun oikein pakitan ajatusta, en muista milloin olisin viimeksi nauranut ääneen lukiessa. Hannele Klemettilän Ritari Siniparta; Gilles de Rais'n tarina teki minuun vaikutuksen, joten ahmin innolla myös hänen tuoreimman kirjansa Keskiajan julmuus. Jostain syystä tämä meni minulta ohi. Olisikohan ollut turhan pedanttinen akateemisuus, joka väljähdytti. Luen sen vielä joskus uudelleen vähemmän verifetisistisin odotuksin. Pasi Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta ei herättänyt minussa mitään. Kirja lienee monen makuun, mutta ei äkkisältään minun. Tai sitten luin sen väärään aikaan. Hynysen Rakkaudella Hynynen on kovin aloittelevan kirjoittajan tekstiä, mutta kalleudet ovat jo näkyvissä. Kun Jouni treenaa, hänestä tulee verevä kirjailija. Viikinkimetallin innoittaman aloin lukea myös Eddaa. Aale Tynnin suomentamat Sankarirunot luin. Jopa kiinnostavammat Jumalrunot ovat vielä edessä. Matkaoppaana olen käyttänyt Anni Sumarin suomentamaa Liken kulttuuritekoa Ódinnin ratsu - Skandinaaviset jumaltarut. Näistä innostuneena harhauduin toisaalle ja kauemmas, Gilgameshiin. Ja vielä viimeisenä Leena Vilkan toimittama Rakas Lapseni. Masokisti minussa halusi lukea sen, kirjan jossa lapsensa menettäneet vanhemmat kertovat tuskastaan. Tarinat ovat tietysti koskettavia, enkä ole mikään neuvomaan ketään, mutta joissain tapauksissa rypemisen tarve kummastuttaa. Jos ihminen kuvaa itseään kuolleen lapsen vanhemmaksi (ei tässä kirjassa), ja kertoo vain ohimennen olevansa myös elävän lapsen äiti . . . onko jokin silloin vialla? Sähköpostiin kolahti mielenkiintoinen, mutta kiusallinen tiedeuutinen. Unkarilainen psykologi Tamas Bereczkei ryhmineen julkaisi tuoreehkossa Proceedings of The Royal Society B -sarjan numerossa (276: 91–98) tutkimuksen, jonka perusteella erityisesti miehet näyttävät leimautuvan voimakkaasti äitiinsä, ja ihastuvan vastaaviin piirteisiin omaa puolisoa valitessaan (korrelaatiokerroin joidenkin äidin ja vaimon kasvonpiirteiden välillä on yli 0.9). Turkulainen biologi ihmetteli sarjaan lähettämässään tiedustelussa omalaatuisia tuloksia. Kun asiaa selvitettiin, tutkimus paljastui fuulaksi. Lyhyessä tiedonannossaan tutkijat kertovat epäonnistuneensa analyyseissään. Minuun tutkimus olisi uponnut, vaikka johtopäätös onkin selvä kun asiaa sormella osoitetaan: ei virhe, vaan huijausyritys. Kotisivullaan Bereczkei kertoo yrityksestään naittaa psykoanalyysi ja evoluutiobiologia. Ja kas, hänen tekaistujen tulostensa perusteella lapsuuden kokemuksista löytyvät aikuisuutemme avaimet. Riemua surulliseen tapaukseen tuo tiedotteen viimeinen rivi, jossa kenkää saanut päätoimittaja kiittää huijauksen ilmiantajaa. Totuuden alttarilla lopulta käristyi hän. 25 January Paatintappitarhat Kiitos Mikkoskan, elämisen maailmassani keskustellaan kiihkeästi siitä, tulisiko kersan rääkyä sietää kotona, vai pitäisikö uhma sälyttää tarhantätien riesaksi. Presidentin kanslia otti tähänkin asiaan aseistariisuvan kannan - voi miten jumaloinkaan tuota pseudointelletkuellit paljastavaa nerokasta sarjaa, jota tosikot pitävät julkeana. Minulla ei ole päivähoitoasiasta vertaisarvioitua viitettä edes sammuvien ruotsalaisten tutkimuksista. Ei edes mielipidettä. Minulla on kuitenkin käsitys. Käsitys on enemmän kuin mielipide. Mielipiteen tiedän olevan subjektiivinen. Käsitys saattaa parhaimmillaan lähennellä objektiivisuutta, mikäli sellainen on olemassa. Minun käsitykseni mukaan lapsen on hyvä varttua sekalaumassa. Perustan tämän kahteen havaintoon. Ensinnäkin, seurasin koko pienen ikäni kodissani temmeltäviä hoitolapsia. Mitä myöhemmin lapsi tuotiin hoitoon, sitä vaikeampaa hänen oli sopeutua ikäistensä seuraan. Etenkin sellaisten, joiden kanssa kemiat reagoivat tappuraa tai eivät lainkaan. Aikuisten ja itseään miellyttävien lasten kanssa kasvaneet oppivat vain aikuisten pleksini on brändini -maailman, joten he saattavat näyttää aikuisten silmissä enkeleiltä, vaikka heissä asuisi perkele. Kun pankinjohtajan poika heitti Sipuran Eikan poikaa kivellä, pankinjohtajan poika sanoi: ”En heittänyt Sipuraa kivellä”. Tähän aikuiset: ”Sipuran Eikan poika, kantelupukki!” Veri valui. Näkymätön käsi oli lingonnut kiven. Lapsia sortava, aikuisia kusettava kakara ei ole hyvä. Toinen havainto on peräisin Ugandasta. Kylän lapset juoksevat muutaman kymmenen laumoissa sokeriruokoa järsien. Vanhemmat ovat pelloilla, tai pienien mökkiensä varjoissa tekemässä ruokaa tai kuolemaa. Lapsilaumassa hengailee mukana aikamiespoikia, kehitysvammaisia aikuisia, omituisuuksia ja banaaniviinan sokeuttamia vanhoja ukkoja. Sukupolvet ovat sikin sokin, ja monikulttuurisuus on luonnollista kylässä, jonka 50 asukasta näkevät ulkopuolisia kerran vuodessa. Lapset ovat keskenään, mutta ainakin joitakin luotettavia aikuisia jatkuvasti huutoetäisyyden päässä. En voi kuvitella sen onnellisempia lapsia. Koska meille on evoluution myötä kehittynyt näinkin selväpiirteinen sosiaalinen ihmisluonto, on luontevaa (joskin kehäpääteltyä) olettaa vastaavanlaisen kyläyhteisön olleen ihmisen evoluutionäytelmän pitkäaikaisin teatteri. Ihmisyhteisö ei ole täysin vapaa muuttamaan sosiaalisuuttaan, vaikka yksilöllä jonkinlainen vapaus olisikin, joten otettakoon varmuuden vuoksi mallia Ugandasta. Se on kuitenkin selvää, ettei isän, äidin ja lapsien muodostama ydinperhe on perimän ja perinteen näkökulmasta enempää kuin tuore muoti-ilmiö. Suomalainen systeemi jossa lapset telmivät useina päivinä viikossa keskenään tarhoissa, ja viettävät lopun ajan perheissään, on kyläyhteisöä suomalaiseen yhteiskuntaan siirrettäessä kelpo kompromissi. Tietysti joku saattaa kritisoida Ugandaa mallimaana. Nehän ovat köyhiä ja kuppaisia. Ja tappavat toisiaan kuin torakoita. Mutta lapset, he ovat onnellisia. Äidin hoitolapsia katsellessani opin myös kasvatuksessa piileviä, lähes deterministiä lainalaisuuksia. Lapsi on kiusaajaöykkäri mikäli: 1) vanhemmilla on runsaasti kasvatustieteen tai psykologian opintoja, 2) vanhempien rakkaus ilmenee jatkuvana pusimisena, halimisena ja lässyttämisenä ja 3) vanhemmat kyselevät lapselta miten päivä on mennyt, tarkoituksenaan tiedustella keitä mahdollisista epäkohdista voisi syyllistää. Toisten oikeuksia kunnioittavia lapsia tulevat hakemaan duunarivanhemmat, jotka huikkaavat lapselleen: ”Tulepas Mikko, lähdetään kotiin”. Jos Mikolla on silmä mustana, vanhemmat toteavat pojan tapelleen, mutta jättävät asian sikseen jos Mikko näyttää voivan hyvin. Otso on noiden opintoviikkojen tähden vaarassa. Siksi minun on pakko mollata kasvatustiedettä, vaikka en sitä varsinaisesti vihaa. Inhoan vain, ja halveksun. 22 January PaluuperäSain viime viikon päätteeksi ikävän sähköpostin. Koska en ole ollut puoleentoista vuoteen Joensuun yliopiston palkkalistoilla, sähköpostitunnukseni tultaisiin poistamaan saman tien. Sähköpostista viis, mutta menettäisin samalla mahdollisuuden käyttää yliopiston kirjaston sähköisiä lehtiä ja kirjoja. Nurmijärveläiselle harrastajatutkijalle ne ovat kaiken edellytys. Minulla ei käytännössä ole aikaa eikä rahaa tehdä säännöllisiä retkiä Helsingin kirjastoihin kopioimaan. Olin luvannut Akatemialle ja muutamalle luottohenkilölle tekeväni loput julkaisut harrastustoimintana pikkuhiljaa tulevien vuosien aikana, joten olin harmillisessa tilanteessa. Toisaalta olisi helpottavaa jos ulkopuolelta lyötäisiin lopullinen niitti tutkijanuralleni. Toisaalta taas . . . pienten tutkimusten tekeminen ilman pakkoa on tavattoman hauskaa, enkä mielelläni syö sanojani tappelematta. Yritin ruinata jatkoa korkein odotuksin, sillä olin onnistunut vastaavassa lähdettyäni Porvooseen opetushommiin heti väittelyn jälkeen. Vastaus oli selvä: koska metsätieteellinen tiedekunta ei puolla jatkoa, tunnus lakkaa olemasta. Keskusteluissa (kiitos Jari!) tuli esiin mahdollisuus hakeutua takaisin palkkalistoille dosentuurin tai toisen väitöskirjan kautta. Ne vaikuttivat turhan työläiltä, joten päädyin lopulta suuntaamaan ruinaukseni toisaalle. Kysyin Biotieteiden tiedekunnasta Riitalta, josko saisin sieltä ymmärtämystä. Sain. Kun tulevaisuudessa väsään käsikirjoituksia, niihin tulee osoitteeksi Biotieteiden tiedekunta, ja ensi vuodesta lähtien Biologian laitos. Kyseessä on kirjoittamaton sopimus. Minä saan käyttää yliopiston palvelimen resursseja. Yliopisto saa vastineeksi mahdollisten julkaisujeni tuottamat eurot. Vuonna 2010 palaan siis osittain siihen yhteisöön jossa aloitin biologian opiskeluni vuonna 1990. Ensimmäistä kertaa ymmärrän, miten hyvältä kotiinpaluu voi tuntua. Metsätieteellisessä tiedekunnassa tunsin habitaattisidonnaisuuden kuristavana. Kenttätöiden aikana mieleen nousi hyviä tutkimusideoita sudenkorennon toukista, rupikonnien pariutumisesta ja niittyjen kasviyhteisöistä. Innostukseni kliimaksissa ymmärsin, ettei minulla ole oikeutta tutkia kuin puuvartisia kasveja, ja niiden tyvellä eläviä pienempiä organismeja. Nyt minulla on taas vapaus. Saan tutkia mitä tahansa jos siltä tuntuu. Tai olla tutkimatta. Täytyy myöntää, että aivan puhtaasti työtarkoituksiin en ole kirjaston etäpalveluita käyttänyt. MOT-sanakirja on kulunut niin opetustöissä (lääketieteen, biologian ja latinan sanastot) kuin viihteessäkin (englanti, ruotsi, espanja). Tilastokeskuksen julkaisuja olen tutkiskellut ihmettelypohjalta. Kun tieteen keltainen lehdistö on julkaissut kohu-uutisen kiinnostavasta aiheesta, olen pyrkinyt tarkastamaan tulkinnan kulman alkuperäisistä julkaisuista. Usein median tulkinta on ollut ymmärrettävistä syistä suoraviivainen – tutkijoiden itsekritiikki on unohdettu tyystin. Tiedän kyllä, ettei palvelimen kurmootus silkasta harrastuksesta ole rehellisen veronmaksajan puuhaa, mutta en osaa pitää itseäni rikollisena. Pahempiakin systeemin väärinkäyttäjiä on. Kai? 21 January Kulunutta vinyyliäOstin neljä vuotta sitten LP-soittimen, jotta parin sadan muovilevyn kokoelmani pääsisi ääneen. Koska silloisessa äänikortissani oli phono-tulo, latasin samalla ohjelman jolla vinyylit on näppärä siirtää kovalevylle säilöön. Söpön sininen Project Debut II soitin koristi ensin räkkiä, sitten työpöytää viime kesään saakka. Koulun alkaessa siirsin sen kirjahyllyn päälle pölyttymään. Kokeilin digitoimistakin, mutta hylkäsin ajatuksen sietämättömän rätinän turhauttamana. Laitoin levyt kahdesti myyntiin kirpputorille, mutta sain kantaa suurimman osan niistä takaisin. Ostajat olivat kohteliaita. He veivät ne levyt joilla ei ollut minulle merkitystä, mutta jättivät muistorikkaudet. Selitys on tietysti luonnollinen: minulle tärkeät levyt on raavittu neulalla läpikuultavaksi, Madonnan ja Katrina & The Wavesin levyt olivat koskemattomia. Toisen yrityksen jälkeen päätin kuunnella tärkeimpiä levyjä etteivät ne loukkaantuisi, ja varastoida ne sitten työhuoneen nurkkaan. Kulkekoot mukana muutosta muuttoon. Joukossa on kasarirockia, suomirockia, vanhan liiton heviä, reggaeta, countryä, folkkia, fuusiojazzia, kuuskytlukua, iskelmää, skata, hissimusiikkia, ränttätänttäsinfoniaa, mieskuorolaulua, psykedeliaa, progea, trubadurixeja, rockabillyä ja ties mitä. Kuuntelusessio venyi, sillä nostalgia imi. Suuren osan levyistä olen hankkinut myös CD:nä, ja siirtänyt helposti plärättävään muotoon iTunesiin, minkä seurauksena huomasin pian kuunnelleeni vähintään sataa levyä. Osan peräti kokonaan.
19 January Puiseva päivä harmaassa paratiisissaOtso heräsi puoli kuudelta. Sanoi jotain merkitsevää ja kiipesi ylitseni Katin viereen. Tokkuraisena köllöttäessään Otsolla on tapana potkia kylkiluista säleitä ja kaivaa kynsien aluset verille, joten iholle päästyään hän päättää kaikkien unen. Ajattelin antaa Katin nukkua vielä tovin, ja siirsin Otson omaan sänkyynsä. Puoli tuntia sain kulutettua aikaa. Sitten Otso pisti välit poikki, vetäytyi sänkynsä nurkkaan ja itki lohduttomasti. Ei auttanut, Katin oli lähdettävä Otson kanssa murkinalle ja minun kohta perässä suihkuun. Sitten Kati kävi suihkussa ja minä katsoin vuorostani lastenohjelmia - Otson mielestä Nalle Luppakorva oli tylsä. Kun suihku vapautui, pesin Otson, rasvasin huolellisesti kuivan ihon ja puin päivävaatteet. Aloin valmistautua rikkonaiseen koulupäivään. Katilla ja Otsolla oli tiedossa leikkikeikka avoimessa päiväkodissa ja sen jälkeen pienten poikien lounas. Kati saisi ansaitun irtautumisen kotimökistä, ja Otsokin vertaisryhmän. Aikuisten mielikuvitukseton seura ei riitä Otsolle. Hänet on saatava päivähoitoon mahdollisimman pian, jotteivät kavereiden naamat unohtuisi. Osa-aikaisesti, edes. Päivälukiossa oli vain yksi 75-minuuttinen. Aiheena oli ensin nälkäongelman ratkaiseminen, sitten energia. Tunnilla ei ollut järkevää rakennetta, ei kaarta, ei tarinaa. Vain jorinaa. Kun tunti päättyi 10.45, olin kotona tietokone toimintavalmiudessa jo 11.02. Arvioin muutaman kurssityön, lähetin jokusen sähköpostin ja ryhdyin skannailemaan kuvia aistinelimistä. Suunnittelin hasardimaantieteen loppukurssin sisältöjä, ja tein kurssille kokeen. Unohduin lukemaan Ilkka Hanskin kirjaa Kutistuva maailma lähes kahdeksi tunniksi. Kun Kati ja Otso saapuivat liesustaan, olin jo valmistautumassa lähtöön. Iltalukiossa odotti täysi puhde. Ihmisen biologian aiheena oli aistimaailma. Haju, maku, kuulo, tasapaino ja liike ehdittiin käsitellä. Näkö ja ihon aistit jäävät keskiviikoksi. Kovin paljon ylevää kerrottavaa ei jäänyt tästäkään puolitoistatuntisesta. Piirsin taululle kuvan korvan simpukan rakenteesta voittaakseni itseni. En ole koskaan onnistunut piirtämään sitä virheettä. Nyt piirros onnistui, mutta virhe ui tekstiin. Tyvilevy, ei tyvikalvo! Hasardimaantieteen kurssista ei virheitä kannata edes etsiä - se oli suuri suomalainen fiasko. Skodaillessani ovenkahva edellä koti kotia ajattelin kuitenkin vain kollega Tiinan kommenttia lauantain veso-koulutuksessa: missään ammatissa ei ole sellaisia mahdollisuuksia kuin opettajan. Ammattilainen ei ole milloinkaan valmis. Ei pedagogisesti, eikä substanssiosaamiseltaan, joten monipuolinen kehitys jatkuu läpi uran. Mahdollisuuksien vastapainona ei ole onnistumisen painetta - huonot oppituntini tänään eivät vaikuta mihinkään. Kaiken tämän päälle saan perehtyä korvausta vastaan niihin asioihin joihin perehtyisin muutenkin. Ja se korvauskin on parhaimmillaan yli palkansaajan keskiansion. Otso oli nukkunut jo pitkään kun tulin kotiin pääuutisten säätiedotuksen aikoihin. Luin illalla vielä muutaman kurssityön, ja kirjoitin vastaukset huomisiin tehtäviin. Harmillisesti erehdyin katsomaan Ylen Areenalta Nina Mikkosen ja Jarkko Tontin tyynysodan. Se hämmensi uinuvaa. Heräsin turhaan. En tiennyt ketä sääliä, kenen kohtaloa itkeä. Jarkko Tontin, Mikkosten lasten, vaiko peräti Timo T.A. Mikkosen jolla on ollut omatkin taistelunsa. Kertaan vielä viimeisimmän Presidentin kanslian ja vetäydyn sitten puulle. Ovat näytelleet tupatun käsikirjoituksen niin räväkästi, ettei hämäläinen kerralla omaksu. Netissä on muitakin herkkuja telkun äärestä lipsahtaneelle. Jerry Halloweenin hihhulijakso oli kammottava, mutta tuorein urheilujakso häikäisevä revitys musiikkiesityksiä myöten. Evilän Tommi tarkkaan mietittyine repliikkeineen on Äijä. Ja Aurinkokuningas tietysti Aurinkokuningas. Ja sitten vielä tuo Summanen piste. Päättömän nerokkaita ajatuksia jaksosta toiseen. Takana on niin puiseva pukertamisen päivä että olen tikahtua metareflektiooni. On hykerryttävää seurata omia reaktioitaan tilanteissa joita ei oikeastaan edes ole. Jonain päivänä, luulen, kaikki tämä tuntuu kuitenkin satumaalta. Kivikkoiselta tietysti, mutta rikkaalta. En osannut pari vuotta sitten kuvitella, miten raskasta lapsiperheen elämä väkinäisiin työpäiviin yhdistettynä voi olla. Mistään hinnasta en silti tästä luopuisi. Allekirjoitanpa samalla senkin väitteen, jota muutama vuosi sitten pidin julmana pilkkana: ilman lasta jäänyt ihminen jää paitsi jostain muustakin. Ymmärrykseksi sitä kai voisi kutsua? 15 January NäkijäMinusta on tulossa meedio. Tai Teletappi. Kerroin juuri saunassa Katille, miten asiat maailmalla ja pienten ihmisten elämissä ovat menneet juuri niin kuin olen ajatellut. Ja millaisia outoja yhteensattumia tielle on osunut. Gazalaisten kurmootus, kalapuikkobaliikki, Jypin voitot ja tappiot, muutaman blogikirjoittajan reaktiot kritiikkiin, Rumban vuosiäänestyksen tulokset. Kaikissa tuntuu olevan laatimani käsikirjoitus. Lopetimme Hesarin ja muutaman muunkin lehden tilauksen, eikä uutisia näköjään tule luettua netistä samalla intensiteetillä. Olen vain tarkastanut viikon välein maailman makaavan juuri kuten olin sen suunnitellut. Ajattelin kirjoittaa Verkkopäiväkirjaan muun muassa siitä millaiseksi totuus kalapuikkoshowsta lopulta osoittautuu, ja piirtää piirakkakuvan siitä miten ihmisten mielipiteet Sauli Niinistön avioliitosta tulevat jakautumaan. Ajankohtaisten tapahtumien suoraviivainen kommentointi verkkopäiväkirjassa on minusta banaalia, mutta nyt harmittaa etten voi osoittaa olleeni kerrankin oikeassa. Tämän ilmeisen tilapäisen taidon olisi voinut muuntaa kahisevaksi ennen kuin lumous murtuu. Kun nyt mietin, olen kyllä hinkannut viime aikoina lamppuja enemmän kuin koskaan. Loisteputkia, energiansäästölamppuja ja tavallisia hehkulamppuja on poksahdellut. Olisikohan jossain noista ollut Henki? Ajattelin aamulla ensitöikseni tunnettua filosofista ongelmaa: kuuluuko metsässä kaatuneesta puusta ääni jos kukaan ei ole kuulemassa? Päivän ensimmäisellä maantieteen oppitunnilla Teemu kysyi: Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa...? Kuuntelin sitten pitkästä hieman YUPia ja ajattelin puurtamisen oloisen uusimman levyn enteilevän bändin hajoamista. Tänään ilmestynyt Rumba kertoi YUPin siirtyvän toistaiseksi telakalle. Juuri äsken mietiskelin, että pitäisi pudottaa painoa. Jos ei muuten niin kesän pohjoisenretken rymykestävyyden tähden. Sitten ajattelin laittaa saman tien sähköpostia reissuun ensimmäiseksi pyöräksi lähtevälle Jussille, koska kuulumisia ei ole vaihdettu yli kuukauteen. Juuri kun pääsin koneen ääreen, laatikkoon kopsahti Jussin posti. Painonpudotuksesta ja kaikesta muusta jota olin ajatellut ottaa puheeksi. Muutama päivä sitten analysoin niiden ihmisten psyykettä jotka vihaavat evoluutiobiologiaa ja islamia. Ajattelin jonkun heistä varmasti päätyvän pian ajatukseen: islam on evoluution perustuva filosofia - tai päinvastoin. Pahan kun täytyy olla monoliitti. Kului pari vuorokautta, ja hypoteesi kilahti sähköpostiin. Viimeöisessä unessa näin koulun palavan, jossain lähellä. Hieman aiemmin näin unta raaputusarvasta paljastuvasta 100 000 euron potista. Raaputan tuon toisen joululahjaksi saaduista arvoista vasta kun lampun henki siihen kehottaa. En ole enää varma onko totuus jossain tuolla vaiko täällä. 14 January Odottavan aikaLähdin matkaan hyvissä ajoin - ruokakauppa, lamppukauppa, kirjasto, posti ja apteekki. Nyt kyhjötän keskenäni biologian luokassa. Ja odotan. Ihmisen biologian oppitunti alkaa tunnin kuluttua. Hermosolua, hermostoa ja aivoja. Huumeita ja viinaa. Pienen tauon jälkeen jatketaan hasardimaantieteellä. Ensin ilmakehän hasardeja, sitten vesikehän. Tuhoa ja hävitystä. Kaikki tämä hieman eri tavoin kuin aikuislukiossa aiemmin. Kun ihmisen biologian kurssille on osallistunut viimeisen viiden vuoden aikana keskimäärin 0,93 opiskelijaa, nyt heitä on 21. Hasardimaantieteen keskiarvo on ollut 2,2. Nyt 23. Aikuisopiskelijoita on mukana saman verran kuin aiemminkin, joten lähes kaikki opiskelijat ovat päivälukiolaisia. He ovat täällä karttamassa tupattuja luokkia ja ängettyjä lukujärjestyksiä. Aiemmin suunnittelin teoriapainotteiset kurssit iltalukioon ja motivointipainotteiset kurssit päiväpuolelle. Nyt vedän puisevasti molemmissa, eivätkä kummankaan tulokset näytä notkahtaneen. Mikäs on ollessa. Muutenkin, minulla on pitkästä aikaa vain yksi työ hallittavana, sillä luovutin paikkani Valmennuskeskuksen kursseilla verevämmille voimille. Työtä on vähemmän kuin koskaan, mutta tienaan enemmän kuin koskaan. Ei passaa murjottaa. Lisäys ehtoolla. Sujahtivat oppitunnit ilman selkeää mielikuvaa. Peruskauraa. Illalla kasasimme tulevan suurperheen (suomalaisella avioparilla on ollut viimeisimmän julkaistun tilaston mukaan keskimäärin vain 1.98 lasta) kahdenistuttavan hyökkäysvaunun. Nyt vain odotan unta. Ja ihmettelen, miten kalapuikko onnistuu vauhkoonnuttamaan ihmiset aina saadessaan leivityksensä otsikoihin. Haluan tässä yhteydessä vain kirjauttaa pöytäkirjaan, että käsitykseni mukaan suomalaiset peruskoulun opettajat maailman parhaita, eivätkä he varmasti ole valinneet ammattiaan saadakseen soitella poliisille. Ja mitä tulee valitukseen kouluruuan määrästä ja laadusta, ei muuta kuin lätkimään enemmän äyrejä pöytään. Kunnat ottanevat vastaan lahjoituksiakin, jos tiukoille menee. Saataisin kouluihin siikaa, joka olisi kelvannut Heikki Tavelallekin. Jos pulitus ei miellytä, jaetaan niukkoja rahoja oikeudenmukaisemmin. Minua kismitti suuresti Tuula-Liina Variksen ölinä televisiossa. Jos kirjat ovat niin huonoja ettei niitä kukaan osta, peräsuoli rotkottaen raatavien pitäisi tarjota kirjailijoille ryyppyrahat! Jos toisin t-paitoja Thaimaasta, ei minulle tulisi mieleenkään vaatia kirjailijoilta rahaa myymättä jääneistä paidoista. Joku raja se on oltava öykkäröinnissä kommareillakin. Verenimijät! Viette lapsilta puikot (uusimman tiedon mukaan kullankeltaiset rapsakat fileet) nenän alta! 13 January Varmistukseksi ladatutLivejournal lähestyi huhujen säikyttämiä asiakkaitaan tyynnyttelevällä sähköpostilla: pulju ei ole kuilun partaalla. Vaateliasta jenkkihenkilökuntaa on vain potkittu pois, sillä osa toiminnoista siirtyy Moskovaan. Palvelimet hehkuvat yhä tyhjyyden keskellä Montanassa, ja päämaja säilyy San Franciscossa. Minun reaktioni oli toivotulle käänteinen. Mitä? Onko ajatus Livejournalin kaatumisesta mahdollinen? Jos USA:n talous konttaa, eikä ketään enää kiinnosta teinien hömpsötysalustan ylläpito, miten minun rakkaiden verkkopäiväkirjamerkintöjeni käy? Niin tärkeäksi näiden lastujen uittaminen on minulle tullut, että ryhdyin oitis keräämään merkintöjä talteen ja editoimaan niitä luettaviksi kokonaisuuksiksi. Noin puolet lastuista on nyt tungettu toiselle palvelimelle lähes satasivuisina jättiläisraskaina pdf-litanioina, jotka avautuvat sivupalkista. Viimeiset puolitoista vuotta on otettava käsittelyyn yksi kerrallaan, joten työ tulee hidastumaan. Jos ponnistelen, ennättänen ennen ydintalvea. Luulisi ettei keski-ikäinen pulloposki muutu kolmessa ja puolessa vuodessa. Mutta muuttuu. Unohduin lukemaan vanhoja merkintöjä, ja löysin niistä selvästi itseäni kypsymättömämmän kapinallisen. Joissain tapauksissa olen ajatellut höpöjä, joissain taas kirjoitellut ajatukseni höpösti. Löysin taas Verkkopäivän ainutlaatuisuuden. Kun kirjoitushetki on tärkeä, sähköön puksteeratun merkinnän lisäksi neuroneihin jää metajälki prosessista. Julkinen merkintä on saattanut kimmottaa lukijan heijasteen näiden väliin. On syntynyt kolminaisuus, jota nyt neljäntenä pyöränä ihmin. Jos olisin kasvatustieteellinen vekkihametäti, olisin reflektiostani niin ylpeä että representoisin sen kaikelle kansalle. Näköjään olen. 08 January Sormuksen kutsu
Miten tahansa en sentään Keski-Maassakaan viihdy. Teatterissa Sormusten herrat olivat vain elokuvia, DVD:ltä dokumenttilisukkeilla elämää ja sitäkin suurempaa. Tälle on looginen selitys: olen koko ikäni haaveillut omasta spektaakelista, jostain suuresta kokonaisuudesta jonka narut saisin pidettyä käsissäni. Jossain määrin jopa tämä Verkkopäiväkirja on kasvamassa sellaisen yritelmäksi. Sisäisten viittausten harmonian rikkoutuminen saattaa kiukuttaa raskaasti, vaikka tiedän ettei maailmassa ole toista ihmistä joka sellaisen harmonian voisi huomata. Vain tunne narujen hallinnasta merkitsee. Tällaisessa Peter Jackson on osoittanut olevansa esikuva, kaikkien aikojen paras. Kolmentuhannen työntekijän, huikean budjetin, kunnianhimoisen aiheen ja teknisen mahdottomuuden keskellä hän onnistui niin hyvin kuin kukaan saattoi. Joululomalla katsoimme trilogian laajennetun kymmentuntisen version taas kerran, ja nyt työstän loppuiltaisin sivutoimimisesti kuutta levyllistä dokumentteja. Dokumenttikierroksia lienee takana jo tusina, mutta vasta nyt huomasin miten sujuvasti elokuvaprosessi noudattaa sekä elokuvan että kirjatrilogian tunnelmia. Ensimmäisen elokuvan suunnittelu alkoi yhden ihmisen päästä, elokuva pikkuruisen Bilbo Reppulin kirjoituspöydän äärestä. Vähitellen mukaan tuli enemmän pieniä ihmisiä, jotka liikehtivät rauhallisesti, huolellisesti askareensa suunnitellen. Kun kasassa oli lopulta koko joukko, saattue vaelsi yhtenäisenä kohti suurta päämääräänsä. Kaksi tornia hajotti saattueen, ja jätti arpia myös elokuvan tiimiin. Toinen elokuva oli vaikein, samat naamat oli jo nähty, eikä prosessi ollut enää silkkaa luovuuden virtaa. Kolmas osa oli huipennus, mutta taistelun uuvuttama. Viattomuus oli menetetty, hyvän ihmisen kyky pahuuteen oli koettu. Jacksonin tiimi kantoi parantumatonta, märkivää haavaa joka ei tule koskaan arpeutumaan - aivan kuten Frodokin. Sinne ja takaisin on epäsymmetrinen. Ylenpalttisuudestaan huolimatta dokumentit eivät vastaa kahteen kysymykseen. 1) Miten Jackson onnistui pysymään lihavana läpi vuosien tuotantovaiheen, tauottomassa psykofyysisessä myrskyssä? 2) Miten joku Miramaxissa ja New Line Cinemassa kykeni luottamaan ohjaajaan, jonka portfoliossa on sellaisia näytteitä kuin Bad Taste ja Braindead? Ainakin jälkimmäinen selvinnee Ian Pryorin (Peter Jackson; From Price Splatter to Lord of The Rings, 2004) ja Brian Sibleyn (Peter Jackson: A Film-Maker's Journey, 2006) elämäkerroista, jotka odottavat tuossa hyllyssä. Niiden kimppuun siis heti kun Kuninkaan paluun dokumentit on katsottu. Sen jälkeen bulgarialaisten esikoisohjaajien pariin. 07 January VoimauttavaaJoululoma päättyi tänään. Minulla on ollut taipumus jatkaa töitä lomat läpeensä, mutta nyt unohdin kaikki kouluun liittyvät paperit pariksi viikoksi autoon. Työ oli kirjaimellisesti jäissä. Olin lomalla niin väsynyt etten olisi mihinkään kyennytkään. En uskaltanut edes ajatella miten jaksaisin taas sen opettajan työhön liittyvän ikuisen säätämisen ja järjestämisen. Kun eilen aloitin väkertämisen, maantieteen lisäksi jopa biologia imponoi. Lähemmäs 40 asteen etäisyys tekee näköjään suhteelle nannaa. Toisten huonouden huomaaminen pönkittää ihanasti myös. Katsoin tänään iltalukiota odotellessani lähetyksiä Tieteen päiviltä. En muistanutkaan miten puisevia yliopiston sandaalinkuluttajat osaavat huonoimmillaan olla. Parhaillaan tohlopinteeveessä pyörii rummutettu sarja Pirunpelto. Valloittavan kökköä ohjausta ja näyttelemistä. Tunkkainen, jalostamaton käsikirjoitus. Miten vesittävä risteytys Paavo Pentikäisen esittämästä Hiekkakuninkaasta ja kuusniemeläisten maalaiskomedioista. Miten laskelmoitu yritys vedota kansan mataliin riveihin. On se huono! Mitä ne väittävät ettei alentajaa ylennetä? Vaivaantuneisuudesta voimaa! 04 January KoskillaOlen saanut suurimman osan valokuvausvälineistäni myytyä. Laarin pohjalle on jäänyt vain ostajissa ristiriitaisia tunteita herättäneitä objektiiveja, kitsauttani ostajaehdokkailta piilottamani kamerat, ja rikkinäistä roinaa, jota en tohdi myydä. Ostajan markkinoiden seurauksena lähdin tänään Nurmijärven koskille mukanani taatusti persoonallinen setti: Canon EOS 450D runko, Sigma 100-300mm F4 telezoom, Canon EF-S 60mm F2.8 makro, Tokina 10-17mm F3.5-4.4 kalansilmä ja Sony Cybershot DSC-R1. Tarkoitus oli kuvata vedenrajaan muodostuvia jääkelloja. Ei onnistunut. Näillä keleillä kelloja ei näytä muodostuvan. Istuin lopulta ylipukeutuneena Nukarinkosken partaalla, odottelin hämärän hyssyä ja lauoskelin satunnaisesti kohti vettä. Kun ilta alkoi hämärtyä, ajelin uudelleen Myllykoskelle, laitoin kameran jalustalle ja aloin poltella puolen minuutin kennollisia. Paikalla oli muitakin samoissa puuhissa. Äijiä pälyilemässä välinpitämättömän näköisenä seuraavaa paikkaa, kameran valotellessa kiireettä. Sinisessä hetkessä on todella taikaa, joka loihtii unholaan jopa Vantaanjoen ikävän värin. Hämärän laskeutuessa Kotacola saa sadunomaisia sävyjä. Kuvia niistä ja muista laitoin päällekkäisyyksiä raakkaamatta tänne (suurenevat ja pienenevät klikkaamalla). Illalla kuuntelimme Otson kanssa unimusiikkina Ellaa ja Aleksia: Aurinko laskee, päässä on myssy, eletään pakkasen aikaa. Sininen hetki on hämärän hyssy, siinä on outoa taikaa . . . Hyssy hyssy hämärän hyssy, tää on sininen hetki. Mun pitäis olla nukkumassa, mutt yhä vaan jatkuu retki. Tällaista hämärää satujen maata, ei ole kyllä kellään. Pidä mua kädestä, pidä mua kädestä, kun hiljaa hyssytellään. Mua ei pelota, mua ei pelota. (Ella ja Aleksi: Hämärän hyssy levyltä Talventörröttäjät, 2008).
Ordo Ad Chao?
|
Olisi varmaan kovin tasokasta kertoa pitävänsä bulgarialais-ranskalaisista nollabudjetin lyhytelokuvista, joista taviainen ei ole kuunaan kuullut. Tietysti nolaan itseni kun kerron pitäväni omituisemman Kaurismäen palkittuja elokuvia lähinnä katsojan aliarvioimisena (kovin korkealle ei ole tosin Akikaan rainojaan arvostanut, koska on kuvannut ne muutamassa vuodessa värinsä kadottaville filmeille). En osaa erottaa edes Kieślowskin värejä Emmanuellen jatko-osista, saati toisistaan. Ei auta kuin myöntää: Peter Jacksonin Tolkien-trilogia täytti minun laarini niin ettei juuri mikään tunnu enää säväyttävän.
Yhdysvaltalaisen kulttuurin monitoimimiehen Michael Moynihanin ja norjalaisen toimittajan Didrik Søderlindin Lords of Chaos: The Bloody Rise of the Satanic Metal Underground (1998) käännettiin vihdoin myös suomeksi. Suomenkielinen nimi on jopa alkuperäistä parempi: Kaaoksen ruhtinaat; mustan metallin messu (2008). Silmäilin kymmenkunta vuotta sitten ruipeloa alkuperäisteosta lyhyesti, kesken väitöskirjan kenttäkokeiden Joensuun Penttilän sahan raunioilla. Mustaksi palaneet, jättiläismäiset raamisahat eivät olleet ainoa syy kylmiin väreisiin paahtavan auringon alla. Olin törmännyt norjalaista mustaa metallia kuunteleviin saatananpalvojiin 1990-luvun alussa kymenlaaksossa ja muutama vuosi myöhemmin Joensuussa. Kiinnostuksen kipinä jäi kytemään karmiininpunaisena, sillä en tiedä toista niin ristiriitaista ilmiötä. Kun Kaaoksen ruhtinaat osui kohdalle kirjaston uutuussivuilla, en malttanut olla varaamatta. 
Blackmetalgenre on luonnollisesti huomattavasti laskiämpärimedian antamaa kuvaa monimuotoisempi. Kaukana luokiteltavuudesta. Toisena ääripäänä ovat pizzanaamaiset urpot joille blackmetal tarjoaa vain tekosyyn ryypätä, uhota ja tuhota. Toisessa päässä ovat Emperorin Ihsahnin (Vegard Sverre Tveitan) kaltaiset Anton LaVeyn satanismin mukaan elävät pohdiskelijat. Jälkimmäisten satanistinen usko on individualistista, lähinnä valistunutta hedonismia, joka on vuorovaikutteisissa ihmisyhteisöissä tuomittu ikuiseksi vähemmistöksi. Varg Vikernes tuntuu haluavan vaikutusvaltaa, jota saa helpoiten hyökkäämällä suurten silmille. Saatana on osa kristinuskoa (ja monen mielestä saatanapalvontakin kristinuskon lahko), joten Vihtahousun nimen huutaminen nostaa kristityt takajaloilleen. Kaikki julkisuus on Vikernesille hyvää julkisuutta. Mielipide joka ei shokeeraa, ei ole käyttökelpoinen mielipide.|
|
