| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 October Tämähän tiijettiin vanahastaanKävin tekemässä SETAn sivuilla sukupuolitestin kun vihjattiin. Onhan tästä ollut puhetta, mutta että näin selvästi: "Olet nainen. Sinulla on naisellisia persoonallisuuden piirteitä ja toiminnan tyylejä. Sinulla ei juurikaan ole miehekkäitä persoonallisuuden piirteitä tai toiminnan tyylejä. Osaat nauttia naisellisuudestasi. Haluat liittyä naisten ryhmään sekä jonkin verran erottautua miesten ryhmästä. Mieheytesi ja naiseutesi eivät ole täysin tasapainossa, vaan feminiinisyys hallitsee persoonaasi. Jos haluat olla sukupuolisesti harmonisempi ja tasapainoisempi, sinun on syytä kehittää maskuliinisia puoliasi. Tulet hyvin toimeen naiseutta ja mieheyttä itsessään yhdistävien androgyynien sekä sukupuolineutraalien ja miesten kanssa, koska sukupuolinen profiilisi ei ole niin kovin kaukana muista ryhmistä." Naispisteitä 6 ja miespisteitä 2. Kysymyksistä päätellen testin taustalla on hyvin streotyyppinen käsitys miehestä ja naisesta. Se että naiset pitävät itseään heikkona ja miesten on vaikea puhua tunteistaan. SETA ei käynyt armeijaa ennen naisten tuloa siihen viimeiseen puhtaaseen miesten ystävyyden linnakkeeseen. Puolalaista ja ruotsalaista nautintoa
Katseluelämyksiä on kertynyt viime aikoina vähän. Lauantaiksi säästimme nautinnon: Wallander 11: Blodsband. Sarjan loppupään yritys ei ole parhaasta päästä, mutta riittävän viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Vankilasta vapautunut ainoa kiinni jäänyt ryöstöporukan jäsen numeroi ja tappaa rikostovereidensa vaimoja ja tyttöystäviä. Häntä on vaikea hyvitellä rahalla, sillä neljä porukan jäsentä on ostanut hevostilan kollektiiviksi, eikä likviditeettiä ole. Vaikka yksi rikollisista on hätkähdyttävästi Linda Wallanderin entinen nistipoikaystävä, ruotsalaiset eivät sorru äärimmäisiin typeryyksiin. Kun valvontakameran kuvaa yritetään suurentaa, saadaan esiin vain suurempia rakeita. Ihanaa piikkiä jenkkihutulle Nyberg! Jahas, edessä on uusi viikko. Kun oikein tarkkaan fundeeraa, nyt ollaan jo yllättävän lähellä sitä huhtikuun 21. päivää jolloin palaan taas tutkijaksi viimeistä rykäisyä varten. Asiat päättyvät näköjään nykyisin ennen kuin oikeastaan edes alkavat. Ja sitten koittaakin se erikoinen syksy. Tulevaisuus on auki. 29 October Pimeää Tänään oli kiva herätä. Kahdentoista tunnin yöunet, eikä kello ollut vielä yhtätoistakaan. Ja pirteä Kati siinä sängyn vieressä kinuamassa kahvin keittoon. Univelka alkoi jo haitatakin arkielämää. Pasilastakin lähdin torstaina junalla väärään suuntaan, ja ajauduin lopulta tallustelemaan kaatosateessa kohti bussipysäkkiä. Nyt illalla paljastuu talviajan karvaus. Kello on vasta kahdeksan, ja pimeää on piisannut jo kolme tuntia. Mitä enemmän vuosia tulee mittariin, sitä pahemmin käpyrauhaseni nalkuttaa pimeydestä. Kun elämä joululomaan saakka näyttää vielä aika yksitoikkoiselta työnteolta, täytyy pinnistellä rajusti synkkiä ajatuksia vastaan. Tai no, eihän siihenkään välttämättä kuole, vaan rikastuu. Itkuntuhruisena saisin varmasti kirjoitettua jokusen novellin, ehkä romaaninkin. Ja ne myisivät ja tuottaisivat mirhamia ja hunajaa. Runotkin. Sitten voisin ostaa tehokkaat päivänvalolamput, lopettaa synkistelyn ja rypeä rahassa. Blogimaailmassakin masennuksesta ja itsemurhasta kertovat veistelyt keräävät paljon sympatiaa. Masennus-hakusanalla löytyy 125 blogia. Hurmaavaa itsemurhaa seuraa järkähtämätön lukijakunta. Kun joku uskalsi kyseenalaistaa edes hieman, kandidaatin fanilauma kävi kimppuun. Kirjoittaminen on hyvä masennuksen hoitokeino. En silti haluaisi enää puida omia kokemuksiani, ellen olisi aivan varma että joku niistäkin jorinoista hyötyisi. Ihmettelen vain kovin, miten lähelle itsemurhaa ajautunut kykenee reaaliaikaisesti itseanalyysiin ja sen säännölliseen puristamiseen tekstiksi? Näkee vielä maailman?InhokitEilen blogeja selaillessani törmäsin lastuun jossa oli listattu vihatuimpia asioita. Missähän se oli? Vaikka negatiivisten ajatusten lietsominen on minusta turhaa, ajatus vihokeista jäi kytemään. Oikeasti pitäisi kai puhua inhokeista, sillä olen aika tavalla tunnevammainen vihaamisen suhteen. Viisi inhottavaa asiaa sentään löytyi. 1. Fundamentalismi. Pelkkä vilkaisu sivuradoille riittää kertomaan, että maailmassa on muutakin kuin minä ja minun maailmankuvani. Miten jotkut ihmiset voivat pitää omia aivoituksiaan absoluuttisena totena? Olen keskustellut muutaman vuoden ajan kristittyinä tai juutalaisina itseään pitävien kanssa evoluutiosta – oppiakseni jotain siitä miten ihmiset maailman näkevät. Nyt en enää jaksa. Keskusteluun kuuluu minusta olennaisimpana osana omien näkemysten kyseenalaistaminen ja tahto oppia uutta. Jokunen kuukausi sitten innokkaasti luonnontiedettä vastaan väittänyt, asian sivuavan kulttuurihistoriallisen kirjankin kirjoittanut henkilö kertoi evoluutiobiologiasta keskustellessamme, ettei ole moisen ”tieteen” kirjoja koskaan lukenut eikä tule lukemaankaan. Mieli maatui. Ei, keskustelu ei voi olla yksipuolista. 2. Feminismi. En ehkä niinkään inhoa tai vihaa, mutta pelkään. Feminismiin liittyy tietoinen tarve satuttaa ja loukata – nöyryyttää ihmistä jonka hän olettaa olevan itseään vastaan. Miehen ja naisen pohjimmainen ero – 23 proteiinia koodaavaa geeniä Y-kromosomissa – ei minusta riitä syrjinnän perusteeksi. Mikään ei riitä. Ei edes koston oikeus menneiden aikojen hyvitykseksi. On totta että miehet ja naiset ovat jo syntyessään erilaisia, mutta mitä sitten? Penseä, ynseä, ilkeä, pahansuopa, koppava, kireä – näitä adjektiiveja liitän stereotyyppisesti feministiin. Ja otan jalat alleni kun piirteitä näkyy horisontissa. 3. Ilkeys. Ilkeys tarkoittaa tässä toisen ihmisen tietoista satuttamista. Sitä että jatkaa, vaikka näkee tai tietää toisen kärsivän. Muistan aina sen juipin ilmeen joka tuli tokaluokalla mukamas kuiskaamaan jotain korvaani, mutta sijoittikin polvensa terävällä liikkeellä haaruksiini. Hän nautti kivun näkemisestä. Kuulin hänestä viimeksi kymmenkunta vuotta sitten kun hänet pantiin muutamaksi vuodeksi Nokalle. Toivottavasti hän parantui siellä ilkeydestään. 4. Typeryys. Joo, tyhmiä ihmisiä on olemassa. Älykkyysosamäärän kanssa typeryydellä on hyvin vähän tekemistä. Parhaiten typeryyttä kuvaavat mittarit löytyvät jostain tunneälyn tai mielen teorian suunnalta. Torstaina ajelimme kotiin päin vanhaa Hämeenlinnan tietä. Kati ajoi rajoitusten mukaan ja minä istuin turtana pelkääjän paikalla. Takapuskurissa ajoi Fiat tai joku muu alemmuudentuntoisten menopeli. Kati hiljensi hieman ja vilautti lopulta jarruvaloja kertoakseen että toinen oli tullut vaarallisen lähelle. Ja mitä tämä tapaus teki – tunki takahutlarista sisään ja vilkutteli valoja. Ja kääntyi muutaman sekunnin kuluttua risteävälle tielle. Normaali ihminen olisi tuossa tilanteessa jättänyt väliä ja toivonut ettei mokaillut toiselle turhaa mieliharmia. Aivan kuin ihminen tekee korvaukseksi nukahtamisestaan liikennevaloissa – spurttaa korvaukseksi hurjaan ylinopeuteen. Onneksi typerät ovat vähemmistönä. Muuten toimisimme kaikki heidän pelisääntöjensä mukaan. 5. Urpot. Määrittelen tässä nyt Urpon omalla tavallani. Urpo on fundamentalistinen typerä ja ilkeä miespuolinen feministi. Urpon mielestä naisen tehtävä on auttaa miestä selviämään tämän uralla ja huolehtia miehen fyysisistä tarpeista. Urpon mielestä Volvo on sentään Volvo vaikka kaikki tilastot kertovat Toyotan olevan luotettavin automerkki. Urpo kuvittelee olevansa tärkeä ihminen vaikka hän on vain yksi 6.5 miljardista. Urpon firma valmistaa saranoita kännyköiden kuoriin – siksi hän kiilaa Kehä III:lla alemmissa työtehtävissä toimivia. Urpolla on aina etuoikeus olla Urpo. Listan yhteinen nimittäjä on oikeassa oleminen. Koska minä ajattelen näin, sen täytyy olla totuus. Vaan katso – totuus on aina toisaalla. 27 October Kirjamessut
25 October Elämäni lankanaJoskus tulee päiviä jolloin mikään ei toimi - minulla on ollut niitä nyt kaksi peräkkäin. Ties kuinka monta edessä. Ehkä ei kannata edes kerrata mielessä, mitä kaikkea olen onnistunut säätämään kieroon. Kun suomalaisen miehen odotettavissa oleva elinikä alkaa olla puolessa, mokailu ei enää harmita samaan tapaan kuin nuorena. Oravanpyörää on kuitenkin tullut mietittyä. Minusta riippumattomista syistä työt ovat kasaantuneet näihin joulua edeltäviin kuukausiin. Orastavan uupumuksen tunnistaa luovuuden hyytymisestä - mikään ei suju jos pitää soveltaa, poiketa säännöistä tai tuottaa uutta. Pikainen vilkaisu sivulle osoittaa etten taida olla ainoa joka painaa rälläkän laikka punaisena ja hyytyy. Mutta sitten se kääntöpuoli. Tietysti voisin tehdä virkatyötä kahdeksasta kolmeen yliopistossa tai vaikkapa kirjastossa. Olen sellaista yrittänytkin. Pakko myöntää että se stressasi vielä enemmän - koska tiesin millaista tunteiden ja elämysten vyörytystä ihmissuhdetyön oravanpyörä tarjoaa. Niin, millaista? Muistan muutaman vuoden takaa päivän jolloin järjestin lukiolaisille tietokilpailun karkkipalkinnoin. Ryhmä oli sinä päivänä levottomin mihin olen lukiossa törmännyt, ja homma retkahti möykkäämiseksi. Huomautin opiskelijoille ettei tuoleja saa heitellä tai huutaa suoraa huutoa silloin kun joku yrittää vastata kysymyksiin. Tähän luokan kilteimmältä vaikuttanut sinisilmäinen poika vastasi: "Vittuako sitten järkkäät tällaista?". Olin aika väsynyt ja toista tuntia jatkuneiden saman tyyppisten kommenttien jälkeen pala alkoi nousta väkisin kurkkuun. Kun remusakki oli ryysinyt ulos, jäin opepöydän ääreen nyyhkimään. Kotvasen kuluttua ovea raotti punatukkainen tyttö joka lausui muutaman kauniin sanan, ja kertoi miten kovasti odottaa seuraavaa maantieteen tuntia. Sain itseni ylös. Muutamaa tuntia myöhemmin seurasin etupenkissä kipsattu jalka sojossa istuvan pienikokoisen tytön touhua. Pulpetilla oli avoinna karttoja, kymmenkunta kirjaa ja hiirenkorville plärätty vihko. Vihkoon oli liimattu lehtileikkeitä ja siihen oli piirretty kymmeniä värikkäitä karttoja. Tyttö oli tullut kurssille huono arvosana taustalla ja yrmeällä asenteella. Yhtäkkiä tapahtui jotain. Mantsasta tuli hänen lempiaineensa ja yrmeys vaihtui hymyyn. Hän säteili. Kun kyynelkanavat oli jo aamulla avattu, pinnistelin taas vetistelyä vastaan silmät punottaen. Nyt työn tohinasta liikuttuneena. Opettajan tavoitteena on aurata tietä tulevaisuudelle. Ja tehdä itsensä tarpeettomaksi. Tunsin onnistuneeni. Päivän aikana tuli elettyä tunneskaala jossa nuo tapahtumat eivät olleet välttämättä edes ääripäissä. Tutkijan työssä muistan hyviä hetkiä myös - tosin vähemmän kuin opetustyössä. Olen taipuvainen ajattelemaan eksistentialistiseen tapaan elämää näkymättömän ohuena lankana. Kun lankaa rämpäytetään, se tulee näkyviin - se on olemassa. Elämä rämpyttää. Olemassaolon määrä on langan värähtelyn amplitudi. Lanka vatkaa ylös ja alas yhtä paljon - negatiivisia ja positiivisia tunteita on yhtä paljon. Se joka kokee hilpeimmät huiput, joutuu myös kahlaamaan syvimmissä rotkoissa. Onko tosiaan niin että onnen hetkistä on maksettava pettymyksillä ja negatiivisilla tunteilla? Tai että elämä on joko harmaan sävyjä tai mustaa ja valkoista? Ja onnen määrä vakio? Kyynelistä. Tänään elin taas koko kirjon. Tuntuu etten suostu luopumaan kummastakaan ääripäästä. 23 October Paidat ja peputOlen ollut naistenlehtifani niin kauan kuin muistan. Anna ja Eeva lienevät vanhimmat suosikkini. Värejä, positiivisuutta, pinnallisuuden ja syvällisyyden rajalla häilymistä. Ja annas olla - taas kerran meitä valaistiin kukkamekkojen helmoista. Kun parisuhdeopas saadaan viimein kiteytettyä, eikös se löydy Kotivinkin numerosta 16/2006 sivuilta 63-64! Tiina Komi on käyttänyt terapeutteja, kirjoja ja Viivi & Wagneria apunaan laatiessaan 35 kohtaisen ohjeen parisuhteen pelastamiseksi. Toinen ihminen ei ole täydellinen ihminen. Minä en ole täydellinen ihminen. Kaikki hetket eivät ole toiselle ihmiselle hyviä. Kaikki hetket eivät ole minulle hyviä. Kaikki hetket eivät ole meille hyviä. Mutta ehkä joskus. Minä + Hän ≠ Me. Avioeroja tapahtuu paljon ja suurin osa niistä on turhia. Kun aika jätti Otto Kivivuoresta, miestään tämän elinaikana kovasti paheksunut Anna-vaimo itki miten hyvä mies hänellä oli ollut. Pariskunnan elämä oli ollut raatamista ja elämän syrjässä roikkumista. Mutta he kokivat sen kaiken yhdessä. Pentinkulmaa ei enää ole. 2000-luvun Espoossa samainen pari olisi eronnut puolentoista vuoden avioliiton jälkeen pukattuaan maailmaan kaksi lasta. Koska perhe-elämä rajoitti vapauksia. Koska se ei tuntunut ihanalta kuin ehkä keväisin ja kesäisin lämpötilan ollessa 18-24°C. Omaisuudenjakokäräjöintiin olisi käytetty puolet parin omaisuudesta. Molemmat olisivat epäonnistuneet uusissa suhteissaan kerta toisensa jälkeen. Kuolinvuoteella pälyilisi epämääräinen joukko keskinäiset suhteet katkaisseita ex-ihmisiä. Tiina Komi kehottaa espoolaisia olemaan kärsivällisiä (ohje 31.) ja välttämään hätiköityjä päätöksiä (ohje 29.). Komi antaa tilaa sillekin tilanteelle jossa et enää tunne rakastavasi kumppaniasi: "23. Herättele hiipuvia tunteita tekemällä rakkaudentekoja, vaikka et tuntisikaan rakkautta kumppaniasi kohtaan. Ajatukset ja teot ohjaavat tunteita ja päinvastoin." Minun mielestäni tärkeimpänä ohjeena Tiina Komi kehottaa katsomaan omaan napaan. Pidä huolta itsestäsi. Elä itsellesi ja sen kautta parisuhteelle. Erota henkilökohtainen kipuilu parisuhteen tuskista. Siinäpä se. Jos aiemmin IHQ kumppani tuntuu yhtäkkiä vastenmieliseltä, jommalla kummalla on luultavasti henkilökohtaisia ongelmia. Ne eivät ratkea erolla vaan omien asioiden selvittämisellä. Rakastavan puolison tulee antaa toiselle tähän mahdollisuus. Meitä saattaa harhauttaa se, että henkilökohtaisten kasvukipujen oireet voivat helpottaa joksikin aikaa kumppanin exäämisellä, mutta syyt jäävät - kunnes jokin shokki katkaisee kierteen. Suhteellisuusteoriakin iski taas. Big Brotherin asiantuntijan sohvalle oli raahattu jostain parikymmentä vuotta sitten haudatusta kellarista nostettu tiukkapipoinen täti mukamas tieteellisen käsityksen edustajaksi. Täti sinänsä oli ulkoisesti nuorekas, mutta ne käsitykset ihmisistä! Tyttöjen ja poikien erilaiset kiinnostukset perustuvat mukamas taas vain (patriarkaalisen yhteiskunnan?) ajatukseen joka alkaa toteuttaa itseään. Hölöpölöhömppää! Tytöt ja pojat ovat erilaisia jo ennen kuin heitä aletaan vängätä perinteiseen muottiin - tai yhdenmukaistaa. Lapsilla on oikeus olla erilaisia persoonia toukkina ja heidät on hyväksyttävä sellaisina. Pitääkö meistä aina vääntää väkisin klooneja? Kun sukupuolten aivot ovat niin rakenteeltaan kuin toiminnaltaankin keskimäärin hyvin erilaiset, mikä ihmeen taikatemppu saisi sukupuolien persoonallisuuksien keskiarvot asettumaan samoille kohdin? Tyttöjen ja poikien erilaisuus ei todellakaan tarkoita että jokaisen pippelin olisi ajettava autoilla ja jokaisen pimpin turvauduttava nukkeen. Kun havaitsemme eroavuuden, kyseessä on havainto, ei toimintasuositus. Väsyttää tuo konstruktivistinen ummehtuneisuus. Telkusta tuli tänään amerikkalaista kuvaa jossa parivuotiaat tenavat juoksentelivat paitasillaan takapuolet paljaana. Pyllyt oli sumennettu niin etteivät yksityiskohdat näkyneet. Kati kysyi, mistä sumentaminen eniten kertoo? Niin, mistä? 21 October IlluusioIdenttiset kaksoset muistuttavat toisiaan vaikka heidät olisi erotettu toisistaan heti syntymän jälkeen. Heillä on täsmälleen samanlaiset geenit. Erimunaisetkin muistuttavat toisiaan. Heillä on ollut samanlaiset kelit kohdussa. Stressihormoneja on ryöpynnyt silloin kun limbistä järjestelmää on kyhätty. Virukset ovat hyökänneet silloin kun sukupuolinen minä on ottanut ensimmäiset askeleensa. On vaikea erottaa kumpi vie enemmän - geenit vai kohtu - joten ympätään nämä kimppaan - kohtuloksi. Persoonallisuus periytyy keskimäärin 50-prosenttisesti. Yhteiskunnalliset asenteet vielä selvemmin. Radikaaliuden periytyvyyskerroin on peräti 0.65, uskonnollisen harrastuneisuuden 0.59 ja tinkimättömyyden 0.54. Kun identtiset kaksoset ikääntyvät, he alkavat muistuttaa toisiaan entistä enemmän. Vaikka miten potkisimme vastaan, kohtulo kuljettaa meitä. Se että Kati laittoi äsken Depeche Moden soimaan ja minä nyökkäsin melenkolisen konepopin sopivuudelle tässä hetkessä, saattoi olla tiedossa jo etukäteen. Vapaa tahto on illuusio? Happy People Have No storiesVapaa-aikaa. Tyytyväistä köllöttelyä vailla pelkoa happimyrkytyksestä. Ja kyvyttömyyttä tuottaa mitään uutta. Vaikea keksiä muistiin kirjoitettavaa. Eilen Helsingissä, tänään kotona. Käytiin syömässä ja juotiin lasilliset syntiä. Ostettiin Katille kabaree-tanssijan saappaat ja minulle tribaali kaulakoru. Ja nähtiin kohuttu Jadesoturi. Olin teatterissa nolona, sillä taisin nukahtaa kerran tai kaksi. Pää nyökähti. Ehkä kuorsasin. Jadesoturi ei ole huono - ehkä hieman keskeneräinen kuitenkin. Taianomaisuutta on saatu kohtauksiin, mutta vain sinne tänne roiskittuna. Väleihin oli lorahtanut irvokasta tekotaidetta. En edelleenkään käsitä Markku Peltolan nauttimaa arvostusta näyttelijänä. Ehkä en vain ymmärrä näyttelijäntyön hienovaraisia sävyjä - sitä miten taide eroaa räkäravintolan kanta-asiakkaan yrityksistä peittää krapulaansa. Eniten minua kiinnosti Kaltevan tornin mainos. Manu Suosalo näyttelee hullua ja saanee kiitokseksi sylillisen Jusseja ja muita rumia patsaita. Pohdimme Katin kanssa, miten hienoa olisi jos joku joskus näyttelisi hyvin tavallista ihmistä. Ei sinänsä, jos noin ruma mies esittää ilman kritiikin aihetta peräkkäin Irwiniä ja Sibeliusta, hänen täytyy olla aivan poikkeuksellinen näyttelijä. Ansaitsee Jussit. Hatunnosto. Tänään ei tapahtunut mitään. Ainakin tähtäsimme siihen. Katin synttäreitä toki vietettiin hiljaisesti - kakun aika on vasta huomenna. Kati kutoi kaulalaliinaa ja minä olin siinä sivussa jouten. Luin uuden Luontokuva-lehden, Suomen Kuvalehden, Historia-lehden ja ihastelin kuvia Porvoon lintuyhdistyksen lehdestä Corvus. Iltasella kävin hakemassa postista uusimmat viihdyttäjät. Edessä on multimediahetki Policen parissa, sillä amerikkalaiset kauppiaat myivät edukkaasti sekä Steward Copelandin kasimilliselle tallentamaa kuvaa yhtyeen sisältä (Everyone Stares; The Police Inside Out) että Andy Summersin muistelmat One Train Later. Samassa paketissa tuli myös Phil Collinsin mainiosti nimetty DVD Finally...The First Farewell Tour. Collins on kiehtova ristiriitaisuudessaan: mahdollisimman epätodennäköinen rock-tähti, mutta kuitenkin niin pro. Niin, ja sitten vielä kirja jolta odotan paljon. Lintujen laulun tutkimiselle elämänsä omistaneen Donald Kroodsman Burroughs-palkittu The Singing Life of Birds: The Art and Science of Listening to Birdsong. Kroodsman kerronta näyttää olevan aivan poikeuksellista. Hän kertoo tutkimustensa kulusta muistelmien tapaan. Tavoitteena on kuitenkin objektiivinen tieto lintujen elämästä. Kroodsman persoona on vain väline. Kuuntelen vielä ennen tirsamaan auvoa Kaken suosittelemaa Amorphiksen levyä Eclipse. Kaukana ovat ne ajat kun suomalaisen poppimusiikin tunnisti teknisestä huonoudesta. Nyt joutuu arpomaan staroista. Ehkä Sentencediä, Suburban Tribeä ja von Hertzen Brothersia Amorphiksen jäähdyttelijöiksi. Subbareille suo ilolla SubTV:n kukkarosta vyöryvät eurot. Bändi hurmasi jo ensi metreillään Ilosaarirockin pienessä teltassa. Ja onhan Joutsenniemi kaikkien aikojen speed metallin taustalla. Stone - ei stoun! 18 October Pahasti maskissa
Tänä aamuna klo 9.20 siirryin ikämiessarjaan. Ikääntyminen ärsyttää. En ole kuitenkaan ajautunut kriisiin. Mieluummin olen vanha kuin aikuinen. Kati antoi lahjaksi Rolling Stonesin historiikin luettavaksi ja tyhjän vihkon kirjoitettavaksi. Ja juustokakkua kahvin kanssa. Huomenna on välipäivä. Perjantaina Katista tulee vuoden vanhempi. 17 October Ettei unohtuisi
Vaatteet vaatteet on mun aatteet Yritin päästä päivän päätteeksi edes hetkeksi eroon työasioista. Laitoin Kasari-Stingin huutamaan iPodiin terveisiään Atlantan keikalta Synchronicity-kiertueelta. Jostain syystä käteen tarttui jo kertaalleen luettu Niemelän ja Tammisalon läpyskä Keisarinnan uudet (v)aatteet. Niemelä ja Tammisalo ovat suurelta osin oikeassa naistutkimuksesta. Samalla tavalla kuin Pentti Linkola on oikeassa maailmanlopusta. Kummallekin sanomalle on helppo nyökytellä. Molemmat ovat myös vaikeita nieltäviä arvoineen päivineen. Joensuun yliopiston sivuilla esitetty kuvaus kertoo: "Naistutkimus on verrattain nuori tieteidenvälinen tutkimusala, joka on syntynyt kritiikkinä länsimaisen yhteiskunnan sukupuolten väliselle epätasa-arvolle". Olen tässä tiukkapipo. Mikään tieteenala ei voi syntyä kritiikkinä vallitsevalle yhteiskunnalle. Niin syntyvät ideologiat ja poliittiset liikkeet. Tuolla määritelmällä ala tietää jo etukäteen miten asiat ovat. Objektiivisuuteen tai arvovapauteen ei edes pyritä.Olen tässä asiassa rankemman päälle puolueellinen, sillä edustan luonnontiedettä ja vieroksun relativismin sumeaa maailmaa. Evoluutiobiologia on moniulotteisuudessaan kiehtova ala, ja vaikka miten yritän ottaa siihen etäisyyttä, evoluution vastustajat osoittavat suuntaa takaisin. Toistaiseksi kaikki tuntemani evoluutiobiologian kritiikki on perustunut joko karkeaan väärinkäsitykseen tai mustavalkoiseen ideologiaan. Toisaalta, olen myös mies joita naistutkimuksen luennoilla kuultu jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja loukkaa syvästi. Kyllähän tämä pitää paikkansa, mutta onko se tarpeellinen tieto? Lapsesi on potentiaalinen sarjamurhaaja. Onko tämä tarpeellinen tieto vanhemmille, vaikka jokaisella yksilöllä onkin tietty todennäköisyys kehittyä tappajaksi? En jaksa sitä että läpeensä kiltit ihmiset niputetaan väkivaltaisten väkisinmakaajien lokeroon. Ja että tämä vielä naamioidaan tieteeksi, joka on minulle ja monelle muulle ainoa likimain tahriintumaton osa elämää. Mutta se kääntöpuoli. Kirjansa alussa Niemelä ja Tammisalo ihmettelevät, miksi paljastuksen täytyy tulla ulkopuolelta? Miksei tiedeyhteisö itse kritisoi naistutkimuksen poliittista propagandaa? No kyllähän se kritisoi. Naistutkimuksen ja kasvatustieteen kaltaisista aloista keskustellaan luonnontieteen piirissä ylimielisesti myhäillen. Näihin uusiin tulokkaisiin suhtaudutaan kuin sovinisti naisiin, tytötellen. Minusta tämä on julmempaa, kuin Niemelän ja Tammisalon suora toiminta. Tutkijat eivät ole kuitenkaan läpeensä tyhmää porukkaa, vaan ymmärtävät pelin juonen. Avoimeen tieteidenväliseen sotaan ryhtyminen nakertaisi koko yhteisöä. Kahden kulttuurin taistelua on käyty, ja siitä on ehkä myös opittu. Vaurioita tulisi myös hyökkääjän kilpeen. Luonnontiede ja positivistiseen vivahtavat ihmistieteet ovat heikoilla, sillä niiden väitteet on muotoiltava tarkasti. Siksi niitä vastaan on helppo hyökätä. Relativismilla ei ole tarttumapintaa, joten se lipsuu otteesta kuin rasvattu painija. Asiaa tarkemmin tuntemattomien poliitikkojen (jotka päättävät rahoista) ja suuren yleisön (joka äänestää peukaloillaan) on helpointa valita häviäjäksi se joka näyttää tekevän virheitä. Kun naistutkimuksen alalla tehdään lisäksi myös täysin perusteltua ja aidosti objektiivisuuteen pyrkivää tutkimusta, on syytä harkita tarkkaan, toisiko hyökkäys toivotun tuloksen. On valittava pienempi paha. Vaikka toisen naama ärsyttäisikin. Vaikka tämä kävisi minun irtaripussillani. Ja veisi täytelakritsit ja jättäisi ne mustat. 16 October RiehuOpettajien työmäärä on jatkuvasti tapetilla syksyn harmaudessa. Moni kollega uupuu rusinaksi ja rintaa puristaa. Moni miettii seuraavaa lomaa ja kesää. Tai edes kevättä ja verkkokalvolle tulvivaa valoa. Tunnin ajaksi sitten kiristetään roikkuva pleksi ja yritetään olla pirtsakoita. Sitten taas - nyyks. Kollegojen kanssa käydyn ajatustenvaihdon sato on helppo tiivistää. Oppitunneista voisi hieroa aina vain parempia - eksponentiaalisesti, ikuisesti. Byrokratian voisi hoitaa säntillisesti ja etuajassa. Kannustusta ja työntöapua ei ole koskaan liikaa. Vaan miksi riekkua? Opettajan työstä saa selvästi keskivertoa huonompaa palkkaa. Ketonen & Myllyrinne sen eilen tiivisti: lausekkeita liitutaululle piirtelemällä ei saa rahaa eikä naisia. Ainoa syy ekstrariehuntaan on onnistumisen ilo. Juuri se joka kuormituksessa jää jalkoihin. Tulospalkkauksesta ei ole tietoakaan - eikä siitä miten sellaisen voisi toteuttaa. Tavoitteena on kuitenkin opiskelijoiden menestys nykyisessä ja tulevissa yhteiskunnissa. Onnellisuus, lopulta. Miten hyvä meidän koulun on onnellisuuden tuottajana? Miten hyvä itse olen siinä? Miten sen mittaisi? Mitä se tekisi kahisevassa? Tuleeko se mitattavaksi vasta viiveellä? Sitten kun yritykset ja verottaja korjaavat sadon. Kumiseva vaski Jorma Myllärniemen Narsismi; Vamma ja voimavara oli pettymys. Kirja ei sisällä oikein mitään. Myllärniemi tuntuu olettavan että lukija tietää mistä on kysymys. Hän tyytyy laveeraamaan taustaväriä, kun ihmiset kaipaisivat terävästi piirrettyä tietoa monen elämää näivettävästä ilmiöstä. Tekstikin on niukkuutta korostaen tunkkainen kuin terapeutin villapaita. Osuvasti Ilkka Kanerva totesi kirjaa lukiessani televisiossa: "...tuollaista tekstiä tulee silloin kun ajatus ei ole aivan terävä". Jostain kumman syystä Myllärniemen kirja ei kykene tekemään selkeää eroa depression ja narsismin välille. Kun narsistinen ihminen huomaa omat rajansa ja menettää kaikkivoipaisuuden tunteen, hän Myllärniemen mukaan masentuu. Lukijalle jää käsitys depressiosta yhtenä sairaalloisen narsismin keskeisenä oireena - tai pahimmillaan peräti päinvastoin. Sattuneesta syystä taidan kuitenkin tietää aika tarkkaan ettei toisia tuhoava itserakkaus ole ensimmäinen mieleen tuleva masentuneen ihmisen piirre. Kaukana siitä. Kun pelkkä oleminen on tuskallisen kivuliasta, ja lopulta täysin turtaa, omalla itsellä ei ole merkitystä. Eikä muilla ihmisillä sen enempää. Ei edes kaikkein läheisimmillä. Masentunut ihminen satuttaa läheisiään saamattomuudellaan ja poissaolevuudellaan, mutta ei koskaan narsistisesti häiriintyneen persoonan tapaan tietoisesti.Kirjan tyhjyys saattaa juontaa sen lähtökohdista. Olen ihmetellyt evoluutiopsykologien vihaa Freudin psykoanalyysiä kohtaan. Ihminen kehittyy geeniensä ohjeiden mukaan ihmiseksi (kuten evoluutiopsykologit kuvaavat), ympäristön tuuppiessa ja ja vängätessä sivuraiteille äärettömän laajalla ratapihalla (kuten psykoanalyytikot kuvaavat). Alojen välillä ei pitäisi olla suuria ristiriitoja. Jokainen psykoanalyytikon kirjoittama teksti tuntuu kuitenkin auttavan ymmärtämään kaksinapaisuutta. Myllärniemi kertoo kirjassaan tutkimuksista joissa on tarkkailtu äidin ja lapsen katsekontaktia. Kun vauva katsoo hymyillen äitiään silmiin, eikä äiti vastaa tähän, vauva purskahtaa pian itkuun. Myllärniemi vetää tästä johtopäätöksen: äidin katsekontakti on keskeinen lapsen minuuden rakentumisessa. Hyvänen aika! Siitä voi korkeintaan päätellä että lapsi kaipaa häntä sylissään pitävän henkilön huomiota. Jos hän ei sitä saa, hän pelästyy ja alkaa itkeä. Evoluutiopsykologit voisivat väittää että itku on vain toinen (ei tietoinen) tapa saada vanhemman huomio. Yleensä tämä sylissä pitelijä on äiti, mutta kuvatusta tutkimuksesta ei voi suoraan päätellä äidin merkitystä. Eikä varsinkaan äidin merkitystä minuuden rakentumisessa. Tähän tarvittaisiin sarja paljon hankalammin toteutettavia tutkimuksia. Karsastan hieman myös psykoanalyytikoiden tapaa vetää selkeä viiva syntymän kohdalle. Sen jälkeen alkaa mukamas vasta tapahtua vuorovaikutusta äidin ja muiden kanssa. Freudin aikaan tieto rajoitti ajattelua, mutta ei enää. Nykyisen tiedon valossa me elämme vahvaa ihmisen elämää huolineen ja murheineen jo kohdussa. Ja sitten tämä viehtymys seksiin. Myllärniemi kuvaa Oidipus-syndroomaa narsistin mustasukkaisuuden alkulähteenä. Liekkö näin? Kaikki eliöt yrittävät välttää sukusiitosta vaikeiden perinnöllisten sairauksien välttämiseksi - mistä ihmeestä ihmisellä voisi kummuta tiedostamaton himo sekstailla vanhempiensa kanssa? Mustasukkaisuus lienee paljon helpommin selitettävissä esimerkiksi evoluutiopsykologian tyyliin. Jos vaikkapa Marko ei lainkaan välitä mitä hänen puolisonsa tekee Heikin ja Anteron kanssa, hän luultavasti kuskaa muutaman vuoden kuluttua Heikin ja Anteron lapsia lätkätreeneihin ominaan. Markon vapaamielisiä geenejä ei juuri siirry tulevaisuuteen. Häntä-Heikin geenejä siellä sen sijaan on niin paljon että puolison vartioinnille olisi yhä enemmän syytä. Mustasukkaisuus estää vieraissa hyppäämistä. Valitettavasti populaation keskilukujen ympärillä on vain aina jakauma: jos luonnonvalinta suosii "tervettä" mustasukkaisuutta, sairaalloisen mustasukkaisia ja omalta kantiltaan typerän vapaamielisiä ihmisiä on aina olemassa. Yksilötasolla on tietysti aina mahdollista kehittää mustasukkaisuus epävarmuuden tai huonojen kokemusten seurauksena. Tai päästä siitä eroon itsetunnon vahvistuessa tai luottamuksen lisääntyessä. Myllärniemen kirjaan en oikein luota. Vai että on seksin himokin peräisin vanhempien makuuhuoneesta? 14 October HymyEdessä on taas työviikonloppu. Jakso Vantaalla alkoi ja alan vihdoin olla silkka opettaja. En aio antaa ajatusten harhautua tutkijarentun harmaaseen maailmaan (tässä kohdin fiksu Word pyytää tarkistamaan, sopiiko tuo sana tutkijarenttu kirjoituksen tyyliin. On se taitava. Eihän se sovi!). Eilen muistin taas miksi. Opiskelijat olivat aktiivisia ja yhtä hymyä. Luulen että taustalla on perjantai ja kolmen päivän mittainen tuleva viikko. Annoin opiskelijoiden tehdä itsenäisesti keskustellen, ja katselin touhua. Mikä riemu syntyykään kun kartalta löytyy Eteläiset Voileipäsaaret. Ja mikä ristiriita kun ryhmä selvittää kehitysmaiden kuolinsyitä nauraen ja iloisesti turisten. Onko maailmassa sittenkin toivoa? Ei pitäisi nuolaista vielä, mutta jotenkin tuntuu että noiden 195 nuoren kanssa harmaa syksy tulee menemään hyvin. Harmittaa jonkin verran, ettei kokemuksia koulumaailmasta voi kirjoittaa julkisesti näkyviin kuin pinnallisesti. On vaikea kuvitella yhteisöä jossa tunteiden kirjoa elettäisiin niin syvästi ja nopealla tempolla. Väärinkäytösten pelossa sitä yhteisöä täytyy kuitenkin suojata pahoilta ihmisiltä (=medialta?). Siksi en laita tähänkään blogiin kuvia koulusta vaikka ne olisivat olennainen osa päiväkirjaa. Kun asioista ei voi puhua, niistä täytyy vaieta. Ensi viikon tynkäsyyslomaan laskeudutaan keskiviikkona naamiaisten kautta. Luulen että koko koulun henki paljastuu silloin. Minun henkeni saattaa olla vaarassa sillä Katin tyhjästä taikoma puku on kuuma. Nesteytys on tärkeä: Se joka päästää ittensä kuivuun, sitä ei pelasta mikään - Timo "Pulla" Jutila, Tampere. 11 October MarginaalissaPieni tauko. Napsuttelin zombiena blogista toiseen. En ole aikoihin lukenut aktiivisesti blogilistan kautta tilattuja. Maalainen, Timo ja Panu Rajala ainoana poikkeuksena. Olen miettinyt kuukausikausia, onko minussa jotain vikaa. Minua eivät kiinnosta alkuunkaan blogilistan sadan kärki. Käsityöblogit ovat tietysti asia erikseen, mutta sitten tuo feikki sosiaaliporno ja arkipäivän virkamieskommentoinnit? Piti tehdä oikein tutkimus. Katsoin läpi 10 TOP-listan kärjessä olevaa blogia (mukana ei ollut yhtään käsityöblogia) ja klikkasin jokaisen jälkeen satunnaisblogia. Jos vastaan tuli käsityöblogi tai tyhjä tai lopetettu tapaus, klikkasin uudelleen kunnes kymmenen tuli täyteen. Mielenkiintoisuuspisteet menivät koulukeskiarvoilla 8,3 vastaan 6,1 noille satunnaisille. Tilaajia ensimmäisellä ryhmällä oli keskimäärin 485 ja jälkimmäisellä 16. Satunnaisblogien ihmiset kirjoittivat tuoreita, oman näköisiään kommentteja maailmastaan. Kahvipaketin suhinasta, luokkatoverien kohtaloista, omasta musiikista, taide-elämyksistä, lukukokemuksista... Syötävän näköisiä kuvia ruoka-annoksista. Taitavia otoksia omista ja suurten mestareiden esineistä. En ole aiemmin ajatellut olevani marginaali-ihmisiä. Nyt asia on selvitetty kriittisin tieteellisin metodein. Ahkera, tyhmä ja saamatonVuorokaudesta loppuvat tunnit kesken, joten laiskaksi ei pääse kukaan sanomaan. Helvetin tyhmäksi kyllä. Virkavapaus tutkijan hommasta on sentään pian edessä. Keskityn opettamiseen Tikkurilan lukiossa ja Klaukkalan aikuislukiossa. Viiden maantieteen kurssin kylkeen kiilasi tänään pitkälle sairaslomalle joutuneen liikunnanopettajan terveystiedon tutkielmakurssi. Kurssi on aivan uusi, joten apuja ei liene kauheasti tiedossa. Vapaa-aikaa ei käytännössä ole, sillä opettajan varsinainen työhän tapahtuu silloin kun ei ole tunteja. Ettei valmistelua tarvitsisi tehdä valveillaoloaikaan, joulukuussa kuvioihin astuvat myös aikuislukion tunnit. Kun koulu Tikkurilassa alkaa esimerkiksi keskiviikkona klo 8.30, opetusta riittää tauotta klo 16.15 saakka. Äänihuuleen pullahtaa kysta. Sitten on tasan tunti aikaa nytkyttää Kehän ruuhkassa, ja useimmiten olenkin perillä juuri kun tunnit Klaukkalassa alkavat klo 17.15. Iltauutisten loppuessa hieman ennen yhdeksää könyän sitten kotiin. Päivän aikana luokassani vierailee noin 180 opiskelijaa. Otan tietysti jokaisen henkilökohtaiset ominaisuudet huomioon ja eriytän opetuksen niin että oppimisympäristö sopii jokaiselle. Illallisen jälkeen alkaa seuraavan päivän tuntien valmistelu. Kimppakyyti Katin kanssa kohti Tikkurilaa starttaa torstaiaamuna klo 7.00 kunhan ikkunat on skrabattu. Ja onko hyvä tulos kasvatustyöstä? Ei. Juosten kustu keltainen vana ensilumella ei riemastuta ketään. Ja verottaja vie rahat. Ei pirunkaan järkeä. Jotenkin ihmisellä on vain sellainen vääristynyt kuva että hänestä on muille hyötyä jos näkee vaivaa enemmän kuin vaaditaan. Eilen sain yliopistolta viestin että tämän vuoden lomapäiviä on pitämättä 26 kappaletta. Ne on pidettävä ennen huhtikuun loppua. Olin unohtanut. Tarkoituksena oli olla palkattomalla virkavapaalla marraskuun alusta huhtikuun loppuun jotta palkkarahoja säästyisi kesälle jolloin on vielä pakko paahtaa hommia. Jos aion saada järkeviä tuloksia, nimittäin. En ennätä lomailla ennen marraskuun alkua. Yliopiston byrokratiaa hieman tuntien en halua ajatella mitä sanktioita lomien käyttämättömyydestä voi seurata. Kenties lomarahojen takaisinmaksu? Nyt pitää päättää, lomailenko projektini (veronmaksajien) rahoilla marraskuun ja käyn samalla Tikkurilassa töissä, vai jätänkö lomat pitämättä ja joudun kuristushuoneeseen. Höh! Maailman tapahtumia en ehdi juuri seuraamaan. Muutaman minuutin päivitys Ylen uutissivuilla kertoo, ettei välttämättä ole niin väliksikään. Ihmisiä murhataan, pahoinpidellään ja kidutetaan - henkisesti ja fyysisesti. Sudanissa, Moskovassa, Helsingissä. Pahimmista ei edes uutisoida. Olisi edes kysymys rahasta tai jostain muusta konkreettisesta roskasta jota syyttää. Mutta kun aina se sama. Minulla on oikeus! Kun Minä ajattelen oikein ja muut väärin. Pitäisikö meidän jokaisen mennä päivittäin peilin ääreen ja sanoa: "Olet väärässä useimmissa asioissa. Jos joskus olet oikeassa, sillä ei ole mitään merkitystä". 08 October Hanhia ja ääniäÄiti soitti ihan vaan kertoakseen että olivat käyneet katsomassa Iitin Sääksjärven julkkishanhia. Näin on pinttyneestä kalastus-metsästys-pariskunnastakin löytynyt orninverta. Hesarissa ollut iso uutinen kaikkien aikojen hanhieläinelämyksestä oli houkutellut väkeä paikalle massoittain. Hanhia oli pelloilla enää viitisentoista tuhatta, mutta näky on ollut varmaan vaikuttava. Neljän seinän sisällä koko viikonlopun raataneen on pakko turvautua nostalgisiin muistoihin. Syyskuussa 1984 voimakkaat itätuulet toivat Siperian tundrahanhimassat länteen, Iitin päälle. Silloin kaakattajat eivät pysähtyneet pellolle, mutta paljon niitä oli. Raahustin joka aamu Kymenrannan tai Kausalan pelloille auringonnousun aikaan. Joutsenien, kurkien ja jokusen merimetsonkin aurat höystivät hanhimassoja. Jos parvien välimatka venyi minuutiksi, vetäydyin kotiin tai kouluun nukkumaan. Seuraavan kymmenen vuoden aikana en nähnyt yhtään tundrahanhea. Jostain syystä orniminen on kutkuttanut viime aikoina tavallista enemmän. Olen tietoisesti viivyttänyt ajatustakin kaukoputken hankkimisesta, sillä koristeena sellaista vekotinta ei kannata pitää. Alulan testin voittaneet Zeiss Diascope 85 T* FL ja 20-60x zoomokulaari kiinnostavat eniten. Nykyinen kuvausjalusta on hieman kevyt, joten voi olla että 60-kertaisen suurennoksen käyttö edellyttää tulevamman jalustankin hankkimista. Ehkä näiden edelle hankintalistalla ajavat kuitenkin äänitysvälineet. Edirol R-09 SD-tallennin ja kenties Rode NTG-2 haulikkomikrofoni. Näillä pääsee äänenlaatuun joka ylittää kaikki analogisesti äänitetyt luontoääni-CD:t. Sitten vain sadattelemaan maailman meluisuutta. Vaikka painuisit keskelle sysimustaa yötä parinkymmenen kilometrin päähän lähimmästä asumuksesta, aina siellä lähilammella joku tuulastaja nykii Evinrudea käyntiin. Tie vai totuus? Jonathan Roughgarden syntyi lähetyssaarnaajaperheeseen vuonna 1942 ja kasvoi uskon ympäröimänä Filippiineillä ja Indonesiassa. Myöhemmin hän kiinnostui evoluutiobiologiasta ja jätti uskonsa. Sisäinen kamppailu identiteetistä toi hänet episkopaaliskirkon uskon suojaan kymmeniä vuosia myöhemmin. Jonathanista tuli Joan 52-vuotiaana. Noin kuukausi sitten seksuaalivalinnan teorian osia kirjallaan Evolutions Rainbow kyseenalaistanut Joan Roughgarden julkaisi kirjan What Jesus And Darwin Have in Common. Evolution And Christian Faith; Reflections of An Evolutionary Biologist. Kirjan nimen pituus hämää sillä kyseessä on enemmänkin kirjanen - Katekismuksen kokoluokkaa. Roughgardenin tavoitteena on ollut kirjoittaa kirja ihmisille, joilla on tarve tehdä nopeasti päätös siitä pitäisikö G.W. Bushin ohjetta noudattaa, ja opettaa kouluissa Raamatun luomisoppia ja evoluutioteoriaa tasavertaisina.Roughgardenin usko on kaunista. Hän ei tahdo riidellä muiden kristittyjen kanssa. Hänen ohjenuoranaan on Jeesuksen opetusten sisältö, ei Raamatun kirjain. Hän päättää kirjansa osuvasti: Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat" (Matt. 22: 37-40). Tässä on mielestäni Roughgardenin ajattelun ensimmäinen ongelma. Hän on poiminut kristinuskosta yleisinhimillisen etiikan. Sen toteuttamiseen ei tarvita kristinuskoa. Ei välttämättä uskoa ollenkaan. Rouhgardenin toinen ongelma on läpi kirjan jatkuva dikotomia, jossa evoluutiobiologia sisältää järkähtämättömiä luonnonlakeja. Näihin hän yrittää sitkeästi sovittaa Raamatun tekstiä. Eihän ole ristiriidassa, eihän? Huomaatteko? Tämä ei mielestäni poikkea mitenkään perinteisestä kreationismista, jossa Raamatun sanassa on totuuksia johon tiedettä yritetään sovittaa. Todellisuudessa molemmat ovat inhimillisen tiedon rajoitusten varassa. Tiede tai Raamattu eivät sisällä ehdottomia totuuksia, vaan ne ovat parhaimmillaankin vain apuvälineitä totuuden etsinnässä. Teitä joiden päässä saattaa kajastaa kelmeä onka. Roughgarden antaa itsestään ennemminkin tiedeuskovaisen kuin kristityn kuvan. Intelligent Design liikettä Roughgarden pitää puhtaasti poliittisenä yrityksenä kiertää USA:n lakia. Kreationismin opettaminen on laitonta, mutta ID:n ehkä ei. ID-liike loi alussa suuren teltan johon pääsivät sisään niin perinteiset kreationistit kuin ideologiaa lähempänä olevat New Age suuntauksetkin. Paul Nelson kiteytti asian totemalla: "Tärkeintä on että suunnittelun mahdollisuus sallitaan ... voi pitää sisällään millaisen määrän kilpailevia teorioita tahansa". Suunnittelija voi siis olla kuka tai mikä tahansa. Jostain syystä ID-liikkeen suunnalta kuitenkin mulkoillaan kuin mätää makkaraa, jos puheeksi tulee se kaikkein todennäköisin selitysmalli; että toinen sivilisaatio olisi tuonut elämän jostain maailmankaikkeuden metropoleista. Suuren teltan ristiriita tuli konkreettisesti esiin kun tunnettu suomalainen kristitty kielsi Jumalan kolmasti: En minä voi tietää kuka tämän on suunnitellut, sanoppa se, ei sitä voi tietää. Käytännön evoluutiobiologiaa vuosikausia tehneen Roughgardenin tuskastumista naiivin ID:n edessä on helppo ymmärtää. Toisaalta, hänelle itselleenhän teistinen evoluutio on ihme. ID-liike ei tuo tähän mitään lisää. Kun ID-liikkeen Michael Behe kertoo silmän olevan rakenteeltaan niin ihmeellinen ettei se ole voinut syntyä sokean evoluution myötä, Joan Roughgarden vastaa: "Ihme se tosiaan on". Kirjan loppupuolella Roughgarden päätyy jostain syystä omaan aiheeseensa, seksuaalivalintaan ja sukupuolirooleihin. Nykyinen sukupuolivalinta tutkii usein sukupuolien välistä konfliktia - esimerkiksi lähes universaalia tilannetta jossa naaraan tehokkain tapa lisääntyä on satsata senhetkiseen jälkeläiseen ja pyrkiä saamaan koiraskin tekemään samoin. Koiras sen sijaan saattaa lisääntyä tehokkaimmin hakemalla tämän rinnalla uusia lisääntymismahdollisuuksia. Roughgardenin mielestä tämä on täysin väärä ajattelutapa, sillä lähtökohtaisesti lisääntymisen on oltava koiraan ja naaraan yhteistoimintaa. Niin tietysti. Jotenkin Roughgarden tuntuu tässä putkiaivoiselta. Koiras ja naaras eivät edes pariutuisi jos takana ei olisi molempien etu. Konfliktia suhteellisesti hyvin menestyvän pariskunnan sisällä se ei silti sulje pois. Homoseksuaalisuuden hän johtaa eläinten yleisestä tarpeesta fyysiseen intiimiyteen, ja päätyy taas kerran todistelemaan ettei sekään ole Raamatun kanssa ristiriidassa. Roughgardenin mielestä Raamattu mainitsee homoseksuaalisuuden yllättävän harvoin ja antaa siten hiljaisen hyväksynnän. Hän epäilee että Raamattu puhuu eniten homoseksualismista antaessaan neutraalin tai jopa positiivisen kuvan interseksuaalisista eunukeista. Roughgarden näyttää ottavan vahvan ryhmävalinnan näkökulman ja päätyy eliökunnan harmoniaan. Rakkautta on eläinten välillä enemmän kuin kilpailua. Voi kun maailmassa olisikin vain yksi asia josta kaiken voisi johtaa. Rakkaus sen täytyisi olla. Viimeisessä luvussa Roughgarden lyö pöytään omat teesinsä. Richard Dawkins ja itsekkään geenin ajatus ovat kamalia ja niihin evoluutiobiologian on otettava etäisyyttä. Tässä Roughgarden ei ymmärrä eroa merkityksettömyyden ja pahuuden välillä. Hän luulee että geenivalinnan ajatus pitää automaattisesti sisällään ihmisten välisen taistelun ja jopa pahuuden oikeutuksen. Toinen Roughgardenin painajaisista nousee televankelisuudesta - TV:n saarnamiehistä, joista esim. Jerry Falwell ja Pat Robertson pitävät syyskuun 11. tapahtumia jumalan kostona ihmisen pahuudesta. Syyttävä sormi osoittaa pakania, abortionistejä, feministejä, homoja, lesboja ja vaihtoehtoihmisiä. Roughgarden huomaa tulleensa sormella sohituksi ja tuomitsee tämän evoluutiobiologin lausuntona. Kun kloonaus ja geenimanipulaatio on vielä tuomittu, kirjan ajatus on tullut selväksi. Se edustaa yhden tieteen sivuraiteilla kulkevan ihmisen sinänsä humaania ja kaunista maailmankuvaa. Kun tavoitteeksi on laitettu nopeiden päätösten helpottaminen esimerkiksi opetussuunnitelman uudistuksissa, täytyy vain toivoa ettei kirjan nimi ohjaa ajatuksia. Kyseessä ei ole evoluutiobiologian näkemys uskon ja tieteen suhteesta. 07 October Työelämä?Haaveilen oikeista töistä. Sellaisista joita ei enää ole. Olisin propsin koloaja. Kello herättäisi viideltä. Aamun voisi horrostaa rauhassa. Ei tarvitsisi miettiä, millä motivointikikalla päivän tänään aloittaisi ja olisiko kaikki materiaali varmasti mukana. Sitten vain kuorta irti kuitupuusta. Kahvituntiin mennessä kunnon hiki. Airami olisi villasukassa ja maito kossupullossa. Voipaperissa voikkoset lauantaimakkaralla. Välillä voisi vuorotella metukkaa ja munukkaa. Sitten taas työn jälkeä propsipinoon. Ruokatunniksi pyörällä kotiin ja soppaa huiviin. Iltapäivä menisi aamupäivällä opituin metkuin. Illalla olisi muutama tunti aikaa selvittää Iitin-Jaalan kinkeripiirijakoa vuosina 1809-1917, tai tehdä tutkimusta harakan (Pica pica) varpaanvälin leveyden ja kynnen pituuden suhteen vaikutuksesta harakan habitaatinvalintaan ja munankuoren paksuuteen. Uutisten jälkeen panisin maata. Vaan ei. Pomo kutsuisi heti kärkeen kehityskeskusteluun ja saisi kuulla että olen ylioppilas. Minun pitäisi organisoida tulevat tukeketukset ja tykytykset muulle henkilökunnalle. Näistä pitäisi laatia vuosisuunnitelmat verkkosivulle. Ja toimittaa pääjohtajan sihteerille talousarvio. Kävisin näitä varten koulutustilaisuuksissa. Saisin työmaakoppiin kannettavan johon alkaisi tulla sähköpostia. Puolet päivästä kuluisi Helpdeskiin soitellessa. "Se herjaa ettei koloaja.dll -tiedostoa löydy." Kun työaika menisi firman väen kanssa puhelimessa jutellessa, minusta tehtäisiin henkilöstöasiain koordinaattori. Kansainvälistä yhteistyötä pitäisi olla joten pomo tekisi minusta pian kansainvälisten asioiden sihteerin. Juoksisin koloajien kokouksissa Brysselissä ja New Yorkissa. Neljännesvuosittain divisioonani pää olisi tulosvastuun pölkyllä. Ei auttaisi vaikka yrittäisin selittää että haluaisin vain nyhtää nilaa ja jälttä irti noista saatanan näreistä. "Sinähän olet jumalauta tohtoriksi väitellyt – selvästi kunnianhimoinen hahmo. Kyllä sinä varmaan selviät näistä paskahommista jotka eivät ketään muuta kiinnosta. Tokihan itsekin halusit laanilta konttoriin manageriksi." Minun palkkani nousisi turhien tehtävien mukana. Ei olisi varaa palkata muita. En ehtisi koloamaan ollenkaan. Propseihin iskisivät änkyräiset. Puut rahdattaisiin Kiinaan. Ja minä juoksisin maasta toiseen. Joku tarjoaisi jokaisen kahvikupillisen ja voileivillä olisi ulkomaankielinen nimi. Kuusi vuotta siitä kun kävin laanilla viimeksi. |
Sunnuntai-illan pakkovalvominen on menossa: Sipowicz on vallannut ruudun. Olen joutunut opettelemaan tällaisen dual-action menetelmän: kahta asiaa voi tehdä samaan aikaan jos niihin vaaditaan eri neuroneita. Olen katsonut NYPD Bluen kolmannen tuotantokauden jaksoja DVD:ltä lomittain uusien kanssa. Uusista puuttuu syviä potkuja. Kuopat on tasoitettu siirapilla. Juoni on oikaistu. Sarja on rakentunut persoonien varaan. Kun Andy Sipowicz on uusissa jaksoissa ainoa väkevä hahmo, katsojaa kiehtova verkko ei rakennu.
|
|
