| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
26 October Helsingin kirjamessut 2007Kuutisen tuntia kirjamessuilla. Oli tarkoitus olla tänään kymmenen ja eilen kahdeksan. Olen ollut koko viikon niin huonossa hapessa, etten olisi kuutta enempää jaksanut. Suunnittelin kuuntelevani toisaalta sikaniskaisten äijäkirjailijoiden uhoa, toisaalta naisia ikäjakauman ääripäistä. Kumma miten iän karttuessa naisten ajatukset alkavat kiinnostaa yhä enemmän. Lipsahti äijäpuolelle, enkä heistäkään jaksanut kuin yhden kokonaisen puolituntisen: Hotakaisen, Itkosen & Röyhkän. Jotkut nyanssit vain kiinnostivat. Pentti Linkolan ilmeet hänen seuratessaan Ilkka Hanskin esitystä. Korkeasaaren Seppo Turusen tarve vesittää kirjassa sanomansa. Leevi Lehdon olemuksen ristiriitaisuus taiteensa rinnalla. Ylen juontajien meikin paksuus. Aku Ankan piirtäjän Giorgio Cavazzanon karisma. Mustanaamioiden irtonumeroiden kiskurihinnat. Jukka Orman hätä kun Anjaa ei näy. Mark Levengoodin pyjama. Törhösen ärsyttävyys. Osmo Soininvaaran esitykseen en mahtunut, mangan maailmaan en ehtinyt. Eero Paloheimon show olikin ollut jo eilen. Kollega Sami Kosken vasta huomenna. Tuli lähdettyä huonoimpana mahdollisena päivänä, mutta olin silti tuupertua yltäkylläisyyden lietsomaan paniikkiin. Niin paljon kirjoja, niin vähän aikaa. Vai - niin paljon turhia kirjoja, niin vähän tulitikkuja? Tuttuja näin paljon, näyin vähän. Pari tietopainotteista kirjaa ostin (Enqvistin uusimman ja Paloheimon Afrikka-kirjan). Ja Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt. Lukuisista otin tiedot kirjastoa varten. Hauskinta oli ryhmä paikalle pakotettuja tyttöjä, jotka vetelivät henosia palloista ja lauloivat Minneinä. Kaikkien aikojen hauskimmaksi kirjamessutapahtumaksi jää edelleen parin vuoden takainen tapaus. Kun annoimme taksivuoron KOM-teatteriin töihin kiirehtivälle miehelle (en tunnistanut, ei Milonoff), tämä lausui kovaäänisesti: Suomen kulttuurielämä kiittää. Tänään ei siis huumoria, vaan kiireellä kotiin jotta näkisin Otson ennen nukahtamistaan. Ensi vuonna paremmalla tuulella. Sisäänpääsyn messuille tarjosi Kafkasque - siitä sydämellinen kiitos. Leevi Lehdolle olen kiitollinen muutamista sanoista. Poistin tämän verkkopäivän blogilistalta jonkin intuition käskemänä. Olin huomannut joskus synkkinä hetkinä miettiväni mahdollisia lukijoita ja heidän hinkujaan - siis vesittäväni verkkopäiväkirjan idean. Jos päiväkirjaa kirjoittaa muille kuin itselleen, siitä tulee säälittävää journalistileikkiä. Lehto korosti, ettei taide voi olla koskaan suunnattu vastaanottajalle. Totta, kunnianhimoista taidettahan tässä tehdään. Side silmillä joskus jopa ihan aivonkestävää.
25 October Se on joka toista sanoo Siitä mitä ei tajua, tulee olla ymmällään. Ainakaan ei pidä mennä kirjoittamaan siitä. Älykkyydestä. Olen nimittäin tyhmemmästä päästä. Kolmessa älykkyystestissä olen saanut osamääriksi 93, 94 ja 99. Viimeisen tein itsekseni Tieteen Kuvalehden sivuilla valmiiksi luovuttaneena. Jäi jakojäännös. Keskimmäisessä olin parhaiten tolkuissani. Siinä myös tehtävät ja tuomari olivat viralliset mensalaiset. Jos tämä osuu lähimmäs oikeaa, 65.5 % massasta on minua älykkäämpää. Tai kuten mieluummin ajattelen, 34.5 % päistä on minua tyhmempiä. Armeijassa vaklasin tulokseni kognitiivisia kykyjä mittaavassa testissä: 9/9 ei valitettavasti paljon kerro. Kapteeni Teittinen ei pitänyt tulosta esteenä upseerikoulutukselle, mistä ei tietenkään voi päätellä suuntaa tai toista. Iän myötä itsetunto on noussut sen verran, etten niele tuloksia karvoineen. Loukkaannun ja uikutan olevani ihan keskiverto. Onhan se noloa myöntää olevansa tyhmempi kuin yksikään maantieteen kurssin opiskelijoista. Muka opettaja. Mutta myönnän. Kati perusteli mahdollista vääristymää tätä kirjoittaessani sillä, ettei jaksaisi keskivertoa tyhmempää äijää. Heti hän tosin totesi myös ymmärtävänsä ajatuksenjuoksuani aina vain paremmin – ja hieman tämän jälkeen tyhmistyneensä itse imetysvaiheessa. Olen samaan aikaan hidas ja kärsimätön. Ehkä kärsin siitä? Ystävälliset älyköt ovat lohduttaneet myös älykkyyskäsitteen moninaisuudella. Olen mukamas luovalla tavalla älykäs kun en halua jatkaa toisten keksimiä lukusarjoja, vaan rakentaa aivan omia. On tunneälyä ja sen kahdeksan sortin muuta. Kun asiaa on sitten käyty analyyttisesti läpi, mikään säälilahjoista ei natsaa. Toisaalta, kaltaisteni kuvaus – läpäisee lukion, suuria vaikeuksia yliopistossa – osuu jantteriin harmillisen hyvin. Omalla alallani vaadittaisiin 110. Ilmankos ei suju. Insinööriltä vaaditaan vielä vähän lisää. Naiselta sentään paljon vähemmän. Ja yleisälykkyydestähän on tässä kysymys älykköystäväiseni. Geemiehistä. Ei dadasta. Ettekö tyhmät tajua? Vanhas-Tatun kohun jälkeen lukuisten alojen tutkijoilla oli kiire lausua ihmisryhmien älykkyyksistä tuomionsa. Tyhjä, tai kevyesti kulmasta laapittu taulu sai yksimielisen kannatuksen. Ilmeisesti jakkupuku rypyssä yllätetyn, ja siitä pöllämystyneen Leena Palotien mukaan älykkyyden periytyminen ei näy geeneissä - molekyyligenetiikan keinoin. Ei näy kovin paljon muutakaan, olisi Leenan pitänyt jatkaa. Tilastotieteilijät löysivät aineistosta ja sen keräämisestä lukuisia puutteita, mutta eivät osanneet alalleen uskollisina tulkita kritiikkiään: ei riitä muuttamaan tulosta. Tilastotieteilijöillä lienee tarve itsensä ruoskimiseen samasta syystä kuin saksalaisilla - mustempaa historiaa saa hakea (Galton, Spearman, Pearson…). Parikin kasvatustieteilijää otti kantaa ilman yritystäkään perustella lausuntoaan tai puuttua itse substanssiin. Kuuman puuron kiertäminen on helppo ymmärtää kun lukee Tatun parhaan kaverin, Richard Lynnin tuoreinta kirjaa Race Differences in Intelligence; An Evolutionary Analysis. Aineiston tongintaan edes jonkinlaisten johtopäätösten tekemiseksi saisi kulumaan kuukausia vaikka olisi älykäskin. Kirja on täynnä taulukoita ja näitä täydentäviä lukuja leipätekstissä. Erittäin vaikeasti luettava ristituli. Jos on kiire tuomita, on heiluteltava natsikorttia tai kaivettava vaikkapa rahoittajatiedot esiin. Lynn käyttää älykkyysosamäärää Spearmanin lanseeraaman ja Jensenin päivittämän yleisälykkyyden (g-tekijän) mittana. Eurooppalaisten keskiarvo on 100 ± 15 (SD) - siihen verrataan. Flynnin efektin, älykkyyden kasvun noin kolmella pykälällä vuosikymmenessä hän kuittaa lyhyesti - ei vaikuttane rotujen välisiin eroihin. Lynn kirjoittaa toden totta yksiselitteisesti roduista. Roduilla hän tarkoittaa Cavalli-Sforzan tutkimusryhmän 120 alleeliin ja 42 populaatioon perustuvaa geneettistä jaottelua. Kun aiemmissa globaaleissa tutkimuksissa on vertailtu vain kolmea ulkoisesti erilaista ryhmää (afrikkalaiset, kaukaasit ja itäaasialaiset), Lynn vertaa peräti kymmentä geneettistä klusteria joita hän haluaa kutsua roduiksi (eurooppalaiset, Saharan eteläpuolen afrikkalaiset, bushmannit, eteläaasialaiset ja pohjoisafrikkalaiset, kaakkoisaasialaiset, Australian aboriginaalit, oseanialaiset, itäaasialaiset, arktinen väestö ja Amerikan intiaanit). Geneettisen jaottelun Lynn toteaa vastaavan hyvin vaihtelua ihonvärissä, hiuksissa, ruumiinmuodossa, raajojen pituuksissa ja monien geneettisten sairauksien frekvensseissä. Kun perusteet on käyty läpi 16 sivulla, Lynn ryhtyy käsittelemään kutakin rotua erikseen. Terveelle ihmiselle raakadatan esittely on myrkkyä, mutta minä nautin. Aineisto on loputtoman runsas mutta hajanainen. Lynnin kunniaksi on todettava, ettei hän yritäkään käyttää testejä vinoutuneen otannan aineistoissa. Eurooppalaisten taulukoissa on nähtävissä tuttua maantiedettä: fiksut eurooppalaiset asuvat keskellä. Tyhmimpiä ovat portugalilaiset ja slaavit. Portugalilaiset ovat levittäneet hölmöjä geenejään, sillä tyhmimmät eurooppalaiset Euroopan ulkopuolella asuvat Etelä-Amerikassa. Kun Lynn sitten siirtyy käsittelemään Afrikkaa, yleisälykkyydessä tapahtuu yli 30 pykälän notkahdus. Amerikkaan muuttaneiden afrikkalaisten keskiarvo on sentään noin 85 - reilu 15 pykälää punaniskoja vähemmän kuitenkin. Korkeinta älyä edustavat itäaasialaiset, jotka näyttävät olevan fiksuja vielä Yhdysvaltoihin muutettuaankin. Joidenkin japanilaisten populaatioiden keskiarvot ylittävät jopa sadankymmenen. Koska kirjan alaotsikossa seisoo An Evolutionary Analysis, jäin kaipaamaan hajontoja. Evoluutiossa kun hajonta on yleensä keskiarvoja tärkeämpää. Kun bushmannien ja aboriginaalien ÄO näyttäisi olevan noin 55, millainen hajonta näihin populaatioihin enää mahtuu? Peseekö naapurin Mustikin 15 % heistä testeissä? Järisyttäväkään otantavirhe ei riitä muuttamaan johtopäätöstä: näin jaotellut rodut saavat aivan erilaisia tuloksia älykkyystesteissä. Tulos on 'evolutiiviseksi analyysiksi' poikkeuksellisen raju. Mistä tämä sitten johtuu? Lynn päätyy pääosin vahvaan geneettiseen taustaan: rodut ovat olleet evoluution kuluessa osittaisessa lisääntymisisolaatiossa ja ajautuneet luonnonvalinnan ja satunnaisuuden voimin erilleen niin älykkyydessä kuin ihonvärissäkin. Kloonausta odotellessa periytyvyyttä voidaan selvittää vain kaksostutkimuksilla. Niiden tulokset antavat älykkyyden periytyvyysarvoksi (heritabiliteetiksi) 0.4 - 0.8, kun 1.0 edustaa sataprosenttista, täysin determinististä periytyvyyttä. Kaksostutkimukset on kuitenkin vesitetty politisoimalla tutkijat ja syyttelemällä vastapuolta lentopallosta tutulla tekniikalla vääristelystä. Näin psyykkisten ominaisuuksien periytyvyydestä on tullut uskon asia. Lynn ottaa toki huomioon myös ravitsemuksen ja yksittäisten ravintoaineiden (proteiinit, rauta, jodi) merkityksen sikiöaikaisessa aivojen kehityksessä. Esimerkkinä hän mainitsee aliravitsemuksen vaikuttavan kehittyvien aivosolujen määrään ja raudan puutteen dopamiinireseptorien määrään. Lisäksi Lynn huomioi äidinmaidon rasvahappojen merkityksen - äidinmaidolla ruokitut lapset ovat lehmänmaidolla ruokittuja älykkäämpiä. Julkisuudessa kohua herättäneitä epigeneettisiä näkökulmia (älykkyys periytyy lamarckistisesti) hän ei mainitse lainkaan. Koulutuksen merkitystä Lynn epäilee ravintotekijöiden vaikutuksia enemmän. Koulussa olevat afrikkalaislapset ovat 10 pistettä kotiin jääviä kavereitaan älykkäämpiä – kenties juuri siksi heidät on lähetetty kouluun. Ennen kouluikää tehdyt testit antavat käytännössä saman tuloksen rotujen välisistä eroista kuin aikuistenkin testit, joten se siitä. Viimeisenä vaihtoehtona Lynn ottaa esiin geeni-ympäristö -kovarianssin (älykkäät vanhemmat kasvattavat lapsensa älykkäiksi) mutta ei geeni-ympäristö -interaktiota (älykkyyteen johtavat geenit eivät välttämättä ilmene tietyissä ympäristöissä). Lopuksi Lynn tiivistää älykkyyden evoluution: viileät olot loivat valintapaineen – jään reunalla metsästävien tuli selviytyä hankalammista pulmista. Jos minulta kysyttäisiin, en puuttuisi koulutukseen vaan koko kulttuuriin ympäristötekijänä. Flynnin efektiä on selitetty ympäristön visuaalistumisella - MTV:n kerran sekunnissa vaihtuvilla kuvilla. Tässä ympäristössä kasvaneet lapset ratkaisevat testien tehtävät näppärämmin kuin pelkkää aapiskirjaa tavanneet. Puhumattakaan väestä joka ei tarvitse perspektiiviä tai numeroita. Korjauskertoimetkaan eivät auta. Tyhjän voi kertoa millä tahansa - sen saa mitä tulee. Kysytäänkö älykkyystesteissä lopulta vain länsimaisten ihmisten keksimiä ongelmia, joiden ratkaisut näkyvät kokonaisvaltaisesti heidän luomassaan ympäristössä? Mutta minultahan ei kysytä. Eikä muiltakaan tyhmiltä. Suurin osa maapallon asukeista on läpi tyhmiä. Terttuselja esimerkiksi. Ja tuatara. Mitä sillä älykkyydellä oikeastaan tekee? Sillä luotiin teollinen vallankumous ja tuikittiin ihmiselämälle jatkoaikaa. Kasvatettiin ihraa. Kehitettiin ongelma siitä olenko olemassa vai en. Keksittiin käsite sisällöntuottaja. Tulin tuolla alussa paljastaneeksi alhaisuuteni – pidän älykkyyttä sen enempää kyseenalaistamatta tavoiteltavana ominaisuutena, jopa hyveenä. Olen silti tyhmyydessäni niin naiivi että pidän jonkinlaista perusonnellisuutta elämän tarkoituksena. Juicen sanoja lainatakseni: Kunhan silloin tällöin itses kanssa pärjäät. Muu on yhdentekevää, herttaisen yhdentekevää, sillä viimein aina peilikuvas kanssa kaksin jäät. Älykkyydellä on tämän viisauden kanssa jotain tekemistä. Onnettomimpia saattaisivat olla jakauman hännät, sillä heitä on harvassa. He eivät pärjää itsensä kanssa koska pääsevät vain harvoin käyttämään kaltaisiaan harjoituskappaleina. Pahin tilanne lienee älyköillä, sillä he ymmärtävät yksinäisyytensä karmeuden. Maailmantuskan torjumiseksi pitää vehdata keskenään Mensassa. Onnellisimmat löytynevät kyttyrän tienoilta. Näistä älympi osa kärsii pahemmin tietoisuuden tragediasta. Saattaisi jopa olla niin että me ysineloset olemme parhaissa asemissa. Minä ja suuri määrä afrikkalaisia. Empiirisesti olen valmis allekirjoittamaan tämän. Tapaamistani ihmisistä ehdottomasti onnellisimmalta vaikuttava ryhmä on ollut ugandalaiset lapset. Ainainen hymy. Utuinen mielikuva, mutta luullakseni autenttinen. Kaiken sen kärsimyksen keskellä. Alla oleva Lynnin kirjan etulehdeltä poimittu kartta esittää alkuperäiskansojen älykkyysosamääriä. Punaiset ovat hälyttäviä. Myrkynvihreät pelottavia. Ysineloset ovat keltaisia. Vaaleanvihreät ovat niin omasta kuin muidenkin mielestä parhaita ihmisiä. He ovat suuressa älykkyydessään valinneet vehnän, kelmeän näppyläisen ihon, kasvihuoneilmiön voimistamisen, Coca Colan, kamarimusiikin, Facebookin, Britney Spearsin, ja uskonnon jonka mielestä toiset ovat väärässä. Keltaisia ihmisiä on parhaillaan soluttautumassa heidän joukkoonsa. Vihreät ymmärtävät tyhmän perimän leviämisen riskit. Sipuran klaaniin on otettu vähintään kahdesti yhteyttä tuolta keltaisesta Euroopasta. Molempien mailaajien sukunimi on ollut Sipura. Geenissä se ysinelosuus on, ja levinnyt jo.
Lisäys 26.10. klo 19.00. Huomasin Hesarin kirjoittaneen tänään samasta asiasta. Yliluonnollista. Hesarin raadista ainakin Ilkan päätoimittaja Matti Kalliokoski ja pappi Jaakko Heinimäki kykenevät muutamalla sanalla kertomaan etteivät ole asiasta perillä ollenkaan. Kirveellä uhatenko heiltä on nolo lausunto kiskottu? Hämeen-Anttila osuu aika tavalla kivasti. Hänen mielestään älykkyyserojen tutkimisessa ei ole tieteellisesti mitään ongelmaa, mutta tutkimus asettuu valitettavan helposti rasistisen ajattelun tueksi. Ongelma ovat siis tyhmät tieteen tulosten tulkitsijat, jotka käyttävät toisten tyhmyyttä kiistääkseen näiden täyden ihmisarvon. Ristiriitaista? Lisäys 1.11. klo 16.40. Hesarin älykköraadin kokoonnuttua samaisen lehden mielipidepalstalle on ilmestynyt muutaman psykoterapeutin turhanaikainen mielipide älykkyysasioista. Ilmeisesti on älykästä kirjoittaa lehteen mielipide perehtymättä asiaan? Vesa Nevalainen (HS 30.11.2007) kertoo älykkyystestien alkuperäiseksi tarkoitukseksi valkoihoisten (miten pigmentti tähän liittyy?) keskiluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden erottelun. Mitä pitäisi päätellä siitä että itäaasialaiset tavantallaajat pesevät nämä mennen tullen? Nevalaisen piilorasistisesta kirjoituksesta poiketen Pertti Luukkonen (HS 1.11.2007) heiluttelee natsikorttia. Luukkonen on tulkinnut tutkimuksen hyökkäykseksi heikkoja vastaan. Nevalaisen kirjoituksessa kirjoituksesta jäin ihmettelemään myös hänen käsitystään älykkyystestistä tietokilpailuna. Ei minun tekemissäni testeissä kysytty lehmän lapsen nimeä. Olen ollut väärissä testeissä? Siitähän ne peijoonan keskinkertaiset tulokset johtuvat. Oikeasti olen neropatti. Varsa! Hesarin verkkokeskustelun ohella peistä taitetaan muuallakin. Osmo Soininvaaran blogin kommenttiosio käynnistyi hitaasti, mutta sai tästä keskustelusta tulta ja tulen jatko-osia. Soininvaara on järkevä ihminen joten kommentitkin ovat pääosin järkeviä. Myös Tiedemies puuttuu aiheeseen omassa uudessa blogissaan tiukasti, mutta asiallisesti. Jos keskustelusta ei muuta irtoa, niin ainakin se miten hätääntyneinä väki pelkää rasistia itsessään. Ihmiset tuntevat vapaan tahtonsa kaulapannan ja purevat hädissään kaulavaltimoaan. Ketju ei kiristäisi jos antaisimme hieman löysää. Lisäys 8.11. klo 13.30 Jussi K. Niemelän listasta muokaten. ÄO korreloi negatiivisesti seuraavien asioiden kanssa: alttius joutua onnettomuuksiin, alistuvaisuus, alkoholismi, autoritaarisuus, konservatiivisuus (yhteiskunnallisten näkemysten), rikollisuus, nuorisorikollisuus, dogmaattisuus, valheellisuus, hysteria (vs. muut neuroosit), impulsiivisuus, lapsikuolleisuus, psykoottisuus, rotuennakkoluulot, reaktionopeus, tupakointi, pinnaaminen, paino/pituussuhde. Näitä ominaisuuksia älykkyystestistä korkean luvun saaneilla on vähän. Korrelaatio on positiivinen seuraavien kanssa: motivaatio saavutuksiin, altruismi, analyyttinen tyyli, kognitiiviset kyvyt, abstraktien kokonaisuuksien hahmottaminen, taiteelliset mieltymykset ja kyvyt, kädentaidot, luovuus, sanasujuvuus, ruokavaliomieltymykset (vähän sokeria ja rasvaa sisältävät ruoat), opiskelusaavutukset, etevyys, nerous, emotionaalinen herkkyys, opintosuunnitelman ulkopuoliset saavutukset, riippumattomuus alasta, pituus, terveys, fyysinen kunto, pitkäikäisyys, huumorintaju, tulot, kiinnostuksenkohteiden syvyys ja laajuus, osallistuminen koulutoimintaan, johtajuus, kielelliset kyvyt (mukaan lukien oikeinkirjoitus), loogiset kyvyt, mediamieltymykset, muisti, siirtyminen paikasta toiseen (vapaaehtoinen), sotilasarvo, kyky moraaliseen päättelyyn ja kehitykseen, neuroosit, motoriset taidot, musiikilliset mieltymykset ja kyvyt, likinäköisyys, ammatillinen asema, ammatillinen menestys, havaintokyky, Piaget-tyyppiset kyvyt, käytännöllinen tietämys, vastaanottavaisuus psykoterapialle, lukutaito, sosiaaliset kyvyt, synnynnäinen sosioekonominen asema, hankittu sosioekonominen asema, osallistuminen urheiluun yliopistossa, kyky tehdä ostoksia supermarketissa, puhumisnopeus. Lähde: Chris Brand: The Importance of General Intelligence. Teoksessa S. Modgil & C. Modgil (toim.): Arthur Jensen: Consensus and Controversy. Falmer 1987. Korrelaatio ei kerro mitään epälineaarisuudesta, jota tuolla aiemmin ounastelin onnellisuudessa. Epälineaarisuus näkyy myös flaksissa. Seksiä saavat parhaiten keskimääräistä tyhmemmät, jotka satsannevat enemmän itsensä fyysiseen toteuttamiseen. Tampioille ei heru, muttei myöskään nörteille intsuille. Das RapakiviKymenlaakson maakuntakivi rapakivi murenee moroksi kalimaasälpäkeskuksen ja sitä ympäröivän plagiogaalasikeskuksen erilaisen lämpölaajenemisen seurauksena. Rapakivi kuvattiin ensimmäisenä Suomesta, minkä seurauksena siitä tuli kansainvälinen termi: Das Rapakivi, The rapakivi. Minulle punainen rapakivi merkitsee lapsuuden käsinkosketeltavaa mielenmaisemaa Iitissä. Rapavuoreen tuli kaivettua metrikaupalla luolaakin paljain sormin nyppien. Huolestuneena katselen ympärilleni: onko Otson pienille sormille nurmijärveläistä hypisteltävää?
23 October Homeperseensuon lisälehti
22 October Mr. Bean lomaileeOtso lahjoitti äidille synttärilahjaksi kepeitä hetkiä Mr. Beanin DVD:n parissa. Ensimmäisen Bean-elokuvan jenkkihutun perusteella sellaisia oli odotettavissa. Kuminaama voittaa arpajaisissa matkan Ranskan Rivieralle, päätyen lopulta hassujen kommellusten kautta Cannesin festivaalien tähdeksi. Voi riemua! Purnasin kahdeksantoista minuutin kohdalla. Ei ollut naurattanut yhtään. Ei edes vinoa virnettä. Sitten aloin ymmärtää. Elokuvan nimestä ja juonesta olisi pitänyt huomata yhteys Jacques Tatiin. Varsin pian paljastuu lainauksia myös Chaplinilta. Poikakin on mukana. Vitsien kömpelyys saattaa johtaa äkkinäisen harhaan. Tämä ei ole räkätysleffa. En muista koskaan nauraneeni Chaplininkaan elokuville. Tai Tatin. Mr. Bean lomailee on huolella rakennettu visuaalinen kumarrus lajityypin mestareille. Taidetta. Kuvakulmat, valaistus, värit, asetelmat. Pieni Bean avarassa ranskalaisessa maisemassa. Sarja toinen toistaan kauniimpia kuvia. Rowan Atkinson on jo lähellä vanhan mestarin karismaa. Nostaa kyyneleet kävellessään kohti horisonttia. Bean ei ole imitaatio. Pihtipolvi, jalkaterät sisäänpäin.
Lopun alku
Antoisa elokuvailta päättyi vasta kello 03.05 sillä yllättävä formularieha piti ensin ihmetellä loppuun. Vaikka loppuratkaisu oli kuin sadusta, suolenpohjukkaa se ei aivan yltänyt kutittelemaan. Formulamaailmaa pitäisi elää, kuten kulttuuria yleensäkin. Tulokset ja loppuratkaisut uusintana ovat paljon pahempaa kuin murhaajan kurkkiminen dekkarista. Harmittaa ettei Maikkarin paketti yllä aivan hintansa tasolle. Kun ylen maksulliset kanavat on pakko hankkia telkun kylkiäisenä, varsinaisiin laatukanaviin ei lompsa tahdo enää revetä. Hienoa kuitenkin että tämän hetken kuuluisin suomalainen on hyvin suomalainen. 20 October Penaa elävänäKouvolan kovimpaa soittava bändi Peer Günt ehti kiertää kotomaata lähemmäs 25 vuotta ilman kunnollista live-levyä tai -videota. Ainoa varsinainen livejulkaisu, Rockperryn takautuva taltiointi, ei ollut mistään kotoisin. Waldemar Walleniuksen juontaman Yölinjakeikan yhdessä Zero Ninen kanssa sain nauhalle, mutten jaksa enää katsella puhkikulunutta mössöä. Uusi Peer Günt - mielestäni mieluummin T. Nikki orkestereineen - rykäisi Tavastian keikan nauhalle heti toisena vuotenaan ja julkaisi siitä persoonallisesti nimetyn DVD:n: Peer Günt: Live at Tavastia 2007. Pelkistetty esiintyminen rokin rujossa pyhätössä on tallennettu laadukkaalla kuvalla ja erinomaisella äänellä. Otsollisena en ole tosin kyennyt perehtymään äänen monikanavavaihtoehtoihin. Peer Günt ja DTS vaikuttaa tosin niin ufolta yhdistelmältä, että taidan tyytyä tietokoneen 2.1-ääneen. Yhtye kuulostaa elävänä juuri siltä kuin levyn perusteella voi odottaa: rokkaava, etukenoinen, tiivis, jopa svengaava. Pete Pohjanniemi ja Sakke Koivula soittavat hyvin. Peer Günt on yhtenäisempi ja ammattitaitoisempi kuin koskaan. Vanha Gyntin Pena oli kuitenkin enemmän. Kolme toisiinsa sopimatonta palapelin palaa kattaa laajemman alan kuin kolme toisiinsa sopivaa. Lerppahuulet leijonanharjan seasta ja räkäinen kitarasoundi. Isopäinen pelle - lähietäisyydeltä fiksuksi paljastuva naputtelija. Basisti josta basistivitsit on tehty. Nyt on vain hyvä rokkibändi. Sellaisena Euroopan paras tässä kohdin.
19 October Beck 24: Jumalan nimeen
Beck 1 - Lockpojken (1996) Beck 2 - Mannen med ikonerna (1997) Beck 3 - Vita nätter (1997) Beck 4 - Öga för öga (1997) Beck 5 - Pensionat Pärlan (1997) Beck 6 - Monstret (1997) Beck 7 - The Money Man (1997) Beck 8 - Spår i mörker (1998) Beck 9 - Hämndens pris (2001) Beck 10 - Mannen utan ansikte (2001) Beck 11 - Kartellen (2001) Beck 12 - Enslingen (2001) Beck 13 - Okänd avsändare (2001) Beck 14 - Annonsmannen (2002) Beck 15 - Pojken i glaskulan (TV) (2002) Beck 16 - Sista vittnet (2002) Beck 17 - Skarpt läge (2006) Beck 18 - Flickan i Jordkällaren (2006) Beck 19 - Gamen (2007) Beck 20 - Advokaten (2007) Beck 21 - Den japanska Shungamålningen (2007) Beck 22 - Den svaga länken (2007) Beck 23 - Det tysta skriket (2007) Beck 24 - I Guds namn (2007) Odotin viimeiseltä Beckiltä paljon ja petyin. Hyvät raaka-aineet keittoon oli hankittu: fundamentalistikristityt, natsit, homoviha ja poliisien inhimillisyys. Elokuvan alussa Lootin velejeskunnan pappi saarnaa homovihaa ruudulta jota katselee opiskelumielessä myös poliisijohtaja Margareta Oberg. Saarnaaja Erik Ginsdorfin puheessa särähtää ristiriita. Hän kertoo homouden olevan geneettinen sairaus joka on kitkettävä pois. Yleensähän argumentoidaan päinvastoin. Jos homous on geneettinen ominaisuus, siihen ei pidä kajota, jos taas ympäristön aiheuttama, se voidaan eheyttää pois. Mitään syntytapaan perustuvaa eroahan ei hoidettavuudessa ole, joten Ginsdorfin ratkaisu - tapetaan homot - lienee ainakin väliaikaisratkaisuna varmin tapa päästä erilaisista eroon. Ginsdorfin puheen aikana tapetaan valokuvaaja, jonka USB-tikulta löytyy tutkimuksissa kuvia julkkiksista. Yksi kuvista esittää Obergin poliitikkoystävää Andrea Lundmarkia suutelemassa Ginsdorfin kanssa, Lootin veljeskunnan risti rintapielessään. Kun Oberg omii kuvat itselleen, hän tulee ratkaisseeksi kohtalonsa. Lundmark yrittää vaihtaa kuvat paljastaviin tiedostoihin veljeskunnasta, ja onnistuukin, minkä seurauksena veljeskunnan piru Borsin ampuu Obergin kotiinsa. Tässä vaiheessa elokuvaan on punottu monisyinen verkko, minkä annetaan typerällä tavalla purkautua. Uupuksesta kärsivä Gunvald Larsson ottaa tavoilleen uskollisena lain käsiinsä, ja käsittelee Borsinin nileelle. Välillä Borsin ehtii kaapata Gunvaldin siskontyttären ja köyttää Beckin tyttären lapsineen tuoliin. Teema jota sarjassa on kehitelty huolella, kuitataan ohimennen. Lopussa vietetään Obergin hautajaisia, minkä jälkeen Beck ottaa napanderit niskatukea käyttävän naapurinsa kanssa. Hahmot maneereineen on saatu mukaan, väkisin. Monisyinen, kiehtova verkko on mytätty nurkkaan. Miksi piti näyttää kuva Andrea Lundmarkin miehestä seurailemassa tuimana vaimonsa touhuja? Miksei Inger Beck palannut tarinaan jouduttuaan kidnappaajan sitomaksi? Miksei Gunvaldin ratkaisuja avattu lopussa? Miksi hukattiin niin monta langanpäätä? Mielenkiintoisimmaksi nyanssiksi jää Gunvaldin uupumus. Sarjan alkaessa Mikael Persbrandt oli poika ja Peter Haber vanha mies. Reilussa kymmenessä vuodessa Persbrandt harmaantui, Haber ei muuttunut juuri lainkaan. Kisälli-mestari -asetelmasta tultiin kahden mestarin kilpaan. Toinen taintui. Sarjan oli aika päättyä. 18 October Muse Miten voisi loman paremmin aloittaa kuin tummasävyisellä, sokaisevan värikkäällä, vakavahenkisellä, pirteällä, pessimistisellä, suurella, hullulla ja suuruudenhullulla rockspektaakkelilla? Muse kissapetojen kotiluolassa syntymäpäiväni aattona 17.10. kello 20.00 alkaen! Kake tarjosi psykososiaalisekonomiset puitteet, mistä jään taas, äärettömännen kerran kiitollisuudenvelkaan. Kun korkean tason oluet oli lipitetty, ja Kake oli järjestänyt supliikillaan henkilökohtaisen parkkipaikan vaunulle ja useammallekin valjakolle, alkoi odotus. Myöhemmin Manboyksi paljastunut lämmittelijä kuulosti karmealta, joten nesteytimme itseämme koitokseen. Melskan hellitettyä tömäkämpi tomisoundi kertoi ammattilaisten olevan tulossa. Tulivat. Yhä indierockiksi kutsuttu Muse lienee yksi pedanteimmista perfektionisteista alallaan. Musen onni on että se on kasvanut mammutiksi. Vastaavaa mahtipontisuutta ja räiskyvää visuaalisuutta ei enää kannata jäähallia pienemmässä tilassa esittää.Jätin kiltisti kameran kotiin (Viereinen kuva on siis tällä kertaa varastettu - eilen Bellamyllä oli ällöt punaiset byysat. Ja Howardilla vihreät - ei hyvä ratkaisu jos pershikeä erittyy), joten havaintoa ympäristöstä piti imeä aktiivisesti neuronimuistiin. Tunsin itseni setämieheksi vaikka Rumbassa kuvattiin kaltaisiani suht normaaliksi Muse-yleisöksi: Musen keikoilla metelöi niin tunnemyrskyjä ja konventionaalisia kertosäkeitä kaipaavia tennariteinejä kuin viisikymppisiä äijiäkin - niitä raskaan musiikin ystäviä, joille bändi edustaa lukemattomista kitarakerroksistaan huolimatta heidän musiikkimakunsa kepeintä ääripäätä. Nuori ja yhä nuoreneva Kake sulautui massaan paremmin - farmaribemareineenkin. Yleisön vaatetuksessa näytti olevan vain kaksi sallittua väriä: musta ja hailakka armeijan vihreä. Olin onneksi mustissani, vaikka vaihdoinkin päiväkaavun ihonmyötäisempiin. Tennarit olisi pitänyt laittaa. Olin nappasissa. Muutama tuttu lukiolainen tepotti vastaan yllättynein ilmein. Yritin piiloutua. Turhaan. Uskottavuus on syöty jo paljon aiemmin. Monelta suunnalta. Muse hämmästyttävällä tavalla populaarikultuurin ytimessä. Holistisesti päätä nytkyttäen Muse on yksi rockin persoonallisimmista menestystarinoista 2000-luvulla. Ylimielisin ilmein silpuksi analysoituna Musessa ei ole mitään uutta. Jokainen nyanssi on imuroitua. Keikan jälkeen vilkaisin suomenkielisen Wikipedian luonnehdintaa - kaikki siellä mainitut viihdyttäjät (Jimi Hendrix, Pavement, Radiohead, Pink Floyd, Led Zeppelin, Queen, dEUS, The Smashing Pumpkins, Primus, Rage Against the Machine, Green Day ja Nine Inch Nails) olivat soineet vastikään jäähallissa. Visuaalisuuden osalta listaan voisi lisätä ainakin U2:n. Jokin filli kolisi policemaisesti - Dominic Howard tosiaan nimeää Steward Copelandin innoittajakseen. Radiohead-lasien läpi katseltuna en ole aiemmin osannut yhdistää Musea Queeniin. Avaruusaluksen tapaan vilkkuvaloin valaistua flyygeliä katsellessa avausbiisi Take A Bow tuntui puhtaalta Freddie Mercuryltä. Positiivisessa mielessä. Pahinta olivat ne hetket jolloin indiepoppiireistä ponnistanut brittibändi kuulosti sellaiselta. Oasikselta. Hyi, yäk! Siksi en anna konsertille kymppiä, vaan pudotan alkuun puolikkaan pois. Juuri tuon flyygelin syytä on toisen puolikkaan tiputus. Se teki minusta rockpoliisin. Pitkäveteisten pimputusten aikana katse hakeutui lavan reunalla häärääviin roudareihin. Muse on kouluttanut heidät hyvin. Kun Bellamyn tuli aika heittää paperisilppua ilmaan, muhju löytyi juuri käden ulottuvilta. Kitaraa vaihdettiin säntillisesti lähes jokaisen kappaleen jälkeen. Roudari juoksi kitara kädessä kaapin eteen ja otti asennon. Ei vienyt sentään jalalle, vaan vaihtoi kitaran ja viritti entisen saman tien. Miksiköhän se piti virittää, jos sitä tarvitaan seuraavan kerran Pietarissa? Toista kymmentä äijää hääräsi vilkkuvalojen rajaamissa loosheissaan kellontarkasti nappuloita painellen ja hiirellä naksutellen. Roudareiden robottimaisuus käänsi katseen uudelleen bändiin. Yleisön kanssa ei tarpeettomia kuherreltu. Jokainen liike näytti harkitulta. Onko Muse elävänä sittenkin vain eloton kone? Koneessa ei sinänsä ole ongelmaa - kaikkihan me koneita olemme. Minun makuuni istuisi vain paremmin karvan verran spontaanimpi touhu. Kone pitäisi vähintään naamioida orgaaniseen töhnään. Arvosanaksi kiitettävä: yhdeksän. Molemmat virheet kun ovat perin inhimillisiä erehdyksiä. Jos rockkonsertin tarkoituksena on säteillä hehkuvaa energiaa arkeen, minun kohdallani Muse onnistui. Matthew Bellamyn maailmankuva on lohduton, mutta kuten Kaarle Viikate uudessa Sue-lehdessä totesi: Mikään musiikki ei ole niin lohdutonta etteikö se jotenkin helpottaisi oloa. Ei edes Mana Mana. Parasta performanssitaidetta ja kovinta viihdettä tänä vuonna näihin korviin, näihin silmiin. NaamiaisetiSyysloma alkoi Tikkurilan lukion perinteikkäillä naamiaisilla. Hauskanpidon eväät ovat yksinkertaiset: 1) pukeudutaan hassuihin vermeisiin, ja 2) keekoillaan niissä. Ilmiön rationaalisia juuria en tohdi tonkia. Annan vain lukiolaisten luovuuden voiman haltioittaa. Omassa puvussani oli tänä vuonna syvempääkin merkitystä. Viikatemies kuvaa uutteran uurastajan psykofyysistä tilaa pimenevässä tuhnussa, ja tumman puolen estetiikkaan kallistuvaa musiikkimakua. Ehkä hieman myös uutta heräämistä ympäristöongelmiin. Ja tietysti kiintymystä mustaan kätkettyihin sateenkaaren väreihin. Halvalla itseilmaisu kietaistiin kasaan, joskaan ei ihan pienellä vaivalla. Kati ompeli kaavun ja minä tuunasin itse työkalun kahviin ja ketsuppiin sotketuilla rievuilla. Lärvin paklaamista olisi voinut pohjustaa paremmin. Maski valui ja tarttui huppuun.
Kahden päivän ruhtinaallisen syysloman päälle otin viikon isyyslomaa. Laakereilleni en voi sentään valua. Kirjaan pitäisi kirjoittaa yksi luku ja Iitissä olisi siivotana läjäpäin kesän kokeiden jälkiä. Muutaman kirjan ja joukon elokuvia aion ahmia vaikka väkisin. Ja tietysti vehdata Otson leikeissä. Näitä odotellessa lisää kuvastoa naamiaisista.
13 October KoulujuhlahumuaTänään vietettiin uuden Tikkurilan lukion viisivuotisjuhlaa. En tietäisi asiasta ellen sattuisi olemaan Tilussa maantieteen ja biologian opettajan äitiysloman sijaisena. Työtähän se juhla on. Pidin puolen tunnin mittaisen "opetustuokion" nuorisolle ja heidän perheenjäsenilleen, ja kuvasin loppuajan tilanteen kehitystä CMOS-kenno kädessä. Periaatteessa vanhempien läsnäolon luokassa pitäisi jännittää, vaan kun ei. Kun väkeä on paljon, yksilöt katoavat. Vanhemmat ihmiset ovat myös tottuneet siihen ettei opettajaa kritisoida. Hetken luulin yhden isän ryhtyvän julkiseen kuritustyöhön opiskelijan heitettyä kriittisen kommentin kysymyksen vaikeudesta. Hetken luulin itsekin joutuvani kurituksen kohteeksi. Coprolite Happens -kuva näytti olevan yhdelle äidille liikaa. Saa nähdä tuleeko kenkää, vaiko vain kirjallinen varoitus. Johan puhui Peräsmiehestä. Vetoan tarvittaessa siihen.
Tänään luonnonmaantieteen tunnilla piipahtanut ryhmä on 48. kyseistä laatua. Vuorokautta myöhemmin kurssin aloitti 49. ja 50. ryhmä. Itsenäisesti suorittaneet mukaan lukien olen opettanut luonnonmaantieteen kurssin alusta loppuun noin 1600 opiskelijalle, ja osan kurssista sadoille. Jos eläkeikä ei nouse, ehdin opettamaan luonnonmaantieteen kurssin tasaisen vauhdin taulukon perusteella noin 8000 opiskelijalle. Olen yrittänyt pitää kurssin rakenteen ja vaatimukset samansuuntaisina, mistä kertoo alla oleva, alusta saakka käytössä ollut suoritusohje. Olenko liukuhihnalla? Miten voi tuntua siltä että työ on minulle liian luovaa, ja siksi ylivoimaisen rajamailla? Miten voin olla uuden luomiseen uupunut opetettuani päivän aikana vain tätä yhtä kurssia? Toisaalta, oopperalaulajat vetävät samoja biisejä koko uransa. Ja Pink Floyd.
12 October Kireet kelitTaas viikko jolloin ei ehdi kissaa sanoa. Kutakuinkin kaikki muut orgaaniset sanat ovat olleet käytössä. Talven tuloko ahdistaa kun ihmisillä tekee mieli haastaa riitaa? Luonnonvalokuvaajat mättävät verkossa toisiaan yhden mustattua ammattikunnan. Muut kannattavat digitaalista luomua. Koulussa monen opettajan työtaakka tuntuu irvistelyttävän - kollegoja. Jopa harmonisessa lintuverkossa kalisee idealistinen peitsi. Osuuteni räjähdysherkästä syysangstista sain minäkin. Provosoin tietämättäni ja säikähdin pliisuna pitämäni Usko-lastun kirvoittamaa kiukkua. On lähestytty. Lähetetty sähköpostia ja nypitty hihasta. En tiennyt niin monen ihmisen lukevan tätä korroosiosuojattua päiväkirjaa. Nimimerkillä kirjoittanut hotmailaaja hyökkäsi ärhäkimmin, sillä olin häen mielestään pilkannut Jumalaa - tässä tapauksessa Jaakko Hämeen-Anttilaa. Ihmettelen, mitä merkitystä minun mielipiteilläni on jos en ymmärrä enkä osaa edes lukea. Enkä kirjoittaa, jos virka-agnostikon epäily tulkitaan kieltämiseksi. Olen silti pahoillani. Minulta puuttuu ihmisymmärrys liian usein. Voi kun taas olisi Rauha ja Onni. Luokassa on. Kiitos opiskelijat. 07 October Kirjasta Sain parisen vuotta sitten ennakkomainoksen Janet Brownen uudesta Darwin-kirjasta. Browne on aiemmin kirjoittanut tyhjentävän kaksiosaisen Charles Darwin-elämäkerran: Voyaging ja The Power of Place. Nyt kohteena oli yksinomaan Darwinin pääteos On the Origin of Species by the Means of Natural Selection, or the Preservation of Favoured Races in the Struggle for Life. Vakavamielisempää kirjaan paneutumista luvattiin tuota pikaa hintaan 11$. Mainonta johti harhaan, sillä kirja ei ilmestynyt likimainkaan ajallaan, ja paljastui Books That Changed The World -sarjaan kuuluvaksi ohueksi sipaisuksi. Sarjassa on aiemmin lääpitty kevyesti sellaisia vihkosia kuin Raamattu, Koraani, Valtio, Kansojen varallisuus ja Pääoma. Janet Browne ei varmasti pidä tätä kirjaa rakkaimpiensa joukossa sillä kysymys on oikeastaan vain elämäkerran 170-sivuisesta tiivistelmästä. Darwinin elämässä kun kaikki lopulta kietoutuu pääteoksen ympärille. Brownella lienee kuitenkin Darwin-Keynes suvun ohella kaikkein syvin näkemys Darwinista, joten nippelitiedon karsiminen on tuottanut lopulta varsin paljastavan kirjasen Darwinin olemuksesta.Charles Robert Darwinia kuvataan usein mieheksi joka tuhlasi nuoruutensa, eikä pärjännyt opinnoissaan. Jotkut jopa päätyivät arvioimaan hänen älykkyysosamääränsä postuumisti, ja päättelivät Darwinin tyhmäksi. Siveetönkin hän oli - naidessaan serkkunsa Emma Wedgwoodin. Sattumalta järjestyneen merimatkan jälkeen hän päätyi evoluutioajatukseen, mutta pitkitti sen julkaisua kirkkoa peläten, kunnes äkkiä ilmaantunut kilpailija pökkäsi äijän liikkeelle. Todellisuus lienee ollut toinen. Darwin opiskeli ensin lääketiedettä ja myöhemmin teologiaa isänsä vaatimuksesta. Lääketieteen hän hylkäsi lopulta huomattuaan itsensä kykenemättömiksi ilman anestesiaa ja puudutusta tehtyihin leikkauksiin. Eikä käytännön praksis oikein ollut hänen juttunsa muutenkaan. Maalaispapin virka ei ollut aivan yhtä kaukana, sillä Darwin näki leppoisan työn vapaa-ajanmahdollisuudet. Myöhemmin häntä huvitti kirkon vihan kohteeksi joutuminen - melkein pappi kun oli. Darwinin toiminta opintojensa aikana Edinburghissa ja Cambridgessa tuntuu lähes kohtalon ohjaamalta, tai vähintään kaukonäköisyydeltä. Hän kävi ahkerasti kasvitieteen, eläintieteen ja geologian luennoilla, ja loi suhteita myöhemmin tärkeiksi osoittautuneisiin ihmisiin. Darwin ei ollut sosiaalinen määrällisesti, mutta hänen solmimansa ihmissuhteet tuntuivat kestävän. Ja mitä tulee hukattuun nuoruuteen, kutsuttaisiinko nykyisin 22-vuotiaana viisivuotiselle maailmanympärimatkalle lähtevää geologiaa ja biologiaa hallitsevaa teologian maisteria luuseriksi? Darwin oli harjaantunut harrastustensa ja opintojensa kestäessä kenties kaikkien aikojen parhaaksi havainnoijaksi. Kun HMS Beagle irtautui Plymouthin satamasta 27.12.1831, kannella seisoi nuorukainen josta monet tämän päivän innovaatioyliopistot tappelisivat klemmarein ja niitein. Beaglen tutkimusmatka on luku sinänsä. Kourallinen sellaiseen siihen aikaan kykeni, eikä kaiken kokenut yleisnero Alexander von Humboldt äitynyt heistäkään kaikkia ylistämään. Tapahtumia Etelä-Amerikan rannikolla ei voine liikaa korostaa, vaikka evoluutioteorian keskeisiksi vaikuttimiksi voidaan nostaa muitakin tekijöitä - yksi muiden joukossa eittämättä brittiläisen yhteiskunnan nopea teollistumiskehitys matkan aikana. Brownen kirja alkaa tiivistyä kuitenkin vasta matkan jälkeen. Darwinista kasvoi arvostettu tieteentekijä niin eläintieteen, kasvitieteen kuin geologiankin saralla. Pelkästään siimajalkaistutkimukset riittäisivät nostamaan hänet tieteenhistoriaan. Vuonna 1938 - tavalla jota historia ei kykene tyhjentävästi selittämään - Darwin sai ajatuksensa eliölajien polveutumisesta. Alkoi pitkä ja tasainen kerroksittaisten roolien aika. Darwin oli aktiivisesti julkaiseva, pedantti amatööri eläintieteilijä. Hän oli myös hyvin sairas, lähes työkyvytön tussukka perheenisä. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin mies joka hautoi sisällään mullistavaa ajatusta. Ajatusta joka huipentui vuoden 1959 kriisiin - kun kuumeessa maailman toisella laidalla riutuva Alfred Russell Wallace kertoi Darwinille ajatuksestaan. Darwinin ajatuksesta. Browne ei kirjassaan pohdi Darwinin hitauden syitä. Kirjahyllyssä odottaa muutama teos joissa syihin pureudutaan useammasta vinkkelistä. Kaksi tekijää lienee kuitenkin yli muiden: 1) Darwinin pedanttius suuren ajatuksen äärellä ja 2) kunnioitus Emma-vaimon tunteita kohtaan. Lajien synnyn ilmestymisen jälkeisistä tapahtumista Brownen kirjan tiiviys muodostaa taas uudenlaisen kuvan. Darwinin elämässä mainitaan nuoruusvuosilta joitakin keskeisiä nimiä ja kirjoitusaikana kuvioissa pyörii vain muutama aktiivi, mutta vuoden 1959 jälkeen sivut täyttyvät nimistä Robert Baden-Powellista Charles Dickensiin ja Karl Pearsonista Robert Louis Stevensoniin. Historian tapahtumista on usein vaikea selvittää, miten väkevästi seurausketjujen lonkerot tunkeutuivat aikalaisten elämiin. Lajien synnyn tapauksessa olen tainnut aliarvioida lonkeroiden määrän. 06 October Usko
05 October Matruunan naulatOlen verkkopäiväkirjan ystävä. Sellainen sopii elämäkertafriikille. Luen säännöllisesti esimerkiksi Maalaisen ja Panu Rajalan kirjoituksia. Niissä käyskennellään vähemmän repivällä tempolla ja havainnoidaan ympäristöä huovismaisesti, näennäisen neutraalisti. Sellainen sopii naturalistille. Uutena harrastuksena seurailen muoti- ja askartelublogeja. Setä katsoo mitä tädit ovat laittaneet tänään päälleen. Kiinnostumatta lainkaan tädeistä sinänsä. Sairasta. Sisustuksesta ja arkkitehtuuristakin lukisin, jos löytäisin. Sellainen sopii puhtaan viivan esteetikolle. Angloamerikkalaisten evoluutioblogien tarjoaa puhtaan viivan aika-avaruudessa. Sopii holistisen monimutkaisuuden ystävälle. Kotimaisista journalistisen tyylin blogeista seurailen kilttejä ja asiallisia. Sellaisia kuten Sedis, Kemppinen ja Juha Seppälä. Sopii, sillä kiltteys on muotia Ruotsi-Suomessa (Kemppinen tosin ärähti vähemmän kiltisti tässä joku päivä sitten tyhmille kommentoijille. Onkin ihmetyttänyt, miten hän sietää viagran ylianostuksen sekoittamia perskärpäsiä - livoskelevia ja tuikkivia). Kohderyhmäanalyysin perusteella kaltaiselleni pitäisi sopia myös jokin kirjallisuusblogi. Olen yrittänyt. Ei taitu. Mistä johtuu että kirjallisuusihmiseksi itseään tituleeraavan teksti on minulle tyhjää? Voi olla ettei kaunokirjallinen analyysi mene sisään, koska se ei tule minusta uloskaan. Viimeaikaisista iltaöiden lyyrisistä hetkistä ei ole tullut verkkopäiväkirjaan kirjaintakaan. Sinne jäivät värähtelyt harmaaseen. Runo on hyvin henkilökohtainen vuoropuhelu. Se mitä minun ja Eikan välillä tapahtuu ei kuulu kellekään muulle sen enempää kuin keskustelut opiskelijoiden kanssa. Tietokirjan rynkyttämää kokkareista puklia sen sijaan puskee solkenaan päiväkirjaan. Luulen, että kyse on ennemminkin ajattelutavan eroista. Seurasin viime viikolla keskustelua jossa käytettiin taajaan sanaa älyllinen. Väittely koski taas Dawkinsia ja tämän kriitikoita. Jyrkkien väitteiden Dawkinsia kuvattiin yleisesti vähemmän älylliseksi. Dawkins on ajattelija joka kirjoittaa: on A ja B, ei ole C. Hän on kohtalaisella todennäköisyydellä väärässä, sillä voi olla myös D, ja A voi olla olematta. Dawkinsin kriitikoista olen suosituksia nöyrästi noudattaen hakenut kaiken mahdollisen Alister McGrathin kirjoittaman. Hän sanoo: voi olla vähän kaikenlaista, mutta ei välttämättä aivan kaikkea. Hän on todennäköisemmin oikeassa - paitsi jos on kaikkea. Minun naturalistin aivolleni Dawkins on silti älyllisempi. Samaan ilmiöön olin törmännyt aiemmin muun muassa Valtaojan ja Pihkalan hätistäessä Jumalaa nurkasta. Tästä voi kiskoa laajemman kaaren tieteiden sotaan. Humanisti ei ymmärrä, ettei luonnontieteilijän yksittäinen väittämä tai tulos sisällä koko hänen tieteellistä maailmankuvaansa. Eikä luonnontieteilijä sitä ettei humanisti näe pumpulissa mitään ongelmaa, rakennusmateriaalina. Oikeastaan voisin tyytyä perustelemaan tällä vain omia lukutottumuksiani. Ehkä hivenen kontkaan lyöty naula vetoaa enemmän kuin liimapinta. Hyviä nauloja valmistaa nykyään Ruukinmatruuna. Jos haluat tietää, onko ihminen älyllinen, katso lukeeko hän kirjoja paskaisin käsin. Minulla vaalenivat kynnenaluset kun tutkijantyö jäi. Näkyy valitettavasti PET-kuvassakin - hävisi se haaleansininenkin. 04 October Mittarimatola
Sähköpostitse saapunut vinkki luontokuvaaja Markku Tanon sivuille avasi uusia maisemia - toista tuntia katselin kuva-arkiston kuvia. Ihmisen pohjaton luovuus jaksaa hätkähdyttää. Tano on kuvannut rullafilmille muunmuassa panoraamakameroilla täydellisyyttä tavoitellen. Ja hyvin lähelle sitä yltäen. Ilmakuva Kesonsuolta merikotkineen saa mielikuvituksen liikkeelle. Praasniekan tunnelmaankin Tano on päässyt sisään - ainakin kuvat vastaavat omia hataria mielikuviani. Suuri filmikoko ja huolellinen skannaus kertovat näiden kuvien säihkyvän seinän kokoisina siinä missä ruudullakin. Kaiken lisäksi sivusto on tyylikkäästi rakennettu, ja vieläpä toimii. Taloudellistakin menestystä toivotan. 03 October Lokakuun lauluja II
|
Jonhnny Kniga on koonnut anonyymien toimittajien voimin otoksen hävyttömiä paikannimiä kirjaan Homeperseensuo ja muita matkailukohteita. Kaikkihan ovat käyneet Pallivahassa, Helvetinjärvellä ja erilaisten Paskalampien mätänevillä rannoilla. Vittumaisenojankämppä on kirjallisuuspiireissäkin tunnustettu matkailukohde. Porvoon aikoinani tapasin munamankeloida Hinthaaran kurveissa, parturoiduilla harjanteilla ja kosteissa notkelmissa. Vaan kiinnostaisiko viikko Terskanperällä, Tussunsuolla, Karhunperseessä tai Vitunvilkkamalammella? Homeperseensuo mainitsee 542 kohteen listallaan yhden iittiläisen paikan, joten sinne tänään suuntasin. Kullilammelle! Jaalan rajalle on vain kivenheitto, joten olen unohtanut lutakon suosiolla eikenenkäänmaaksi. Ennen pyhiinvaellusta mittailin koekoivujen tyvikasvua muualla Iitissä, ja vierailin yksitotisen työn piristykseksi muilla hassunnimisillä paikoilla. 
PeeÄr kehotti lukemaan Jaakko Hämeen-Anttilan kirjan Usko jotta saisin toisenlaisen tulokulman suhtautumisessani uskontoon. Usko on Henki & Elämä -sarjassa julkaistu ohuehko läpyskä. Hämeen-Anttila korostaa kirjansa alussa tämän olevan vain hänen henkilökohtainen puheenvuoronsa. Hän kokee sellaisen tarpeelliseksi sillä usko on liian tärkeä asia jätettäväksi vain teologeille. Totta. Mikä tahansa on. Kirjansa alkupuolella H-A kertoo, etteivät usko ja (luonnon)tiede ole keskenään ristiriidassa, eikä niitä ole syytä asettaa vastakkain. Seuraavien noin 70 sivun ajan hän keskittyy uskon ja tieteen vastakkainasetteluun. Menetelmät ovat tuttuja muista uskoa puolustavista pamfleteista. Pyhät tekstit ja kirkon näkemykset alennetaan metaforien tasolle. Sitten vesitetään tulkintakin koukkaamalla kielifilosofiasta tarvittavat kikat: jumaluus ja usko ovat kaukana kielen tavoittamattomissa. Tämän jälkeen H-A alkaa käyttää sitä samaista kieltä uskon puolustamiseen uskoen tavoittavansa sillä jotain. Oma instrumentalismiin shiftaava näkemykseni särähtää tässä kohdin. En osaa arvostaa filosofiaa jonka kanssa ei voi elää. 
|
|
