| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
31 October Oi Venus sait minut Olen katsonut Pasi Toiviaisen dokumentin Venus-ilmiö nelisenkymmentä kertaa. Dantelaista uhkakuvaa eteerisesti avaava dokumentti on siis kuluttanut aikaani lähes yhtä paljon kuin Komisario Palmut, Raid tai Molbergin Tuntematon sotilas. Aivan tilastoja vastaava fani en ole, sillä jokaisella katselukerralla olen ollut näytöksessä totisena koneenpyörittäjänä. Yleisönä ovat olleet lukiolaiset, joiden havahduttamiseksi elokuva aikanaan opettajille lähetettiin. Toisinaan olen ihastellut teknistä toteutusta, toisinaan jäänyt miettimään ex-taikuri Toiviaisen lakonisesti esiin taikoman maanpäällisen Helvetin todennäköisyyttä. Jos muinaisista kasveista riippuvainen ihmiskunta lämmittää ilmakehää hiilidioksidin voimalla pari astetta, Siperian ikiroutaiset suot voivat sulaa, jolloin mätäneminen vapauttaa ilmaan metaania. Metaani on hiilidioksidiin verrattuna lyhytikäisempi, mutta lämmittävältä vaikutukseltaan 25-kertaa tätä jytäkämpi kaasu. Hiilidioksidin ja metaanin yhteisvaikutuksesta meret lämpenevät, mikä saattaa vapauttaa metaania pohjan metaanihydraateista, klatraattikivistä. Jos lämpötila tämän seurauksena nousee toista kymmentä astetta, ilmaan vapautuu vesihöyryä, eli ajaudutaan kosteaan kasvihuoneilmiöön. Näin kävi Venuksessa, jonka pintalämpötilan pitäisi olla vain karvan verran korkeampi kuin maapallolla, mutta joka todellisuudessa kihisee 470 asteen turbokuumuudessa. Systeemi valuu lähes tasaisella pinnalla kohti jyrkännettä, kunnes horjahtaa, eikä paluuta ole.Jo keväällä uutisoitiin pitkään aisoissa pysyneen metaanipitoisuuden äkkinäisestä kurvista: pitoisuus ilmakehässä on pompsahtanut silmille viime vuoden aikana. Kuluneella viikolla Ronald Prinnin tutkimusryhmän Geophysical Review Lettersissä aiheesta julkaisema artikkeli on nyt saanut ongelman ansaitseman huomion. Metaanipitoisuus on yllättäen noussut yhtä paljon molemmilla pallonpuoliskoilla. Koska ilmakehän sekoittuminen vie aikaa vähintään vuoden, Siperian suot eivät liene metaanin lähde. Varteenotettava, mutta toistaiseksi vaikeasti testattava hypoteesi voisi olla metaania tuhoavien hydroksyyliradikaalien pitoisuuden väheneminen. Kaiken sen tähtitieteellisiä summia nielleen tutkimuksen jälkeen on edelleen pakko myöntää, ettei ilmastonmuutoksesta tiedetä kuin yhden vinkkelin perusteet. Metaanipäästöjä voitaisiin ehkäistä niinkin järjettömillä teoilla kuin Siperian soiden ojittaminen lihoiksi (saataisiin pahan metaanin sijaan vähemmän pahaa hiilidioksidia), mutta kukaan ei liene suvereeni kurko arvioimaan viivan alle jäävää astemäärää. Mitä järkevää voitaisiin tehdä, jos hiilidioksidimopo keulii jo? Tietääkö kukaan? En ole yleensä hätkähtänyt ympäristöuhkista, enkä ole tässäkään kysymyksessä asiantuntija, mutta jostain syystä juuri nyt pelottaa. Se on täällä nyt, minun päässäni, Venus. Pakko päästää lattea tuhnu: anuksesta! 30 October Kävelijän jäljilläOpettajan ammatissa parasta ovat sellaiset hetket kuin tänään. Taapersin syyslomalla viiden kilometrin reitin Iitin kirkonkylässä, näpsäisin kuvan 13 paikassa reitin varrella, ja kirjoitin kuvauspaikoista muistiin GPS:n kertomat yhtenäiskoordinaatit. Näistä väkersin aluetutkimuskurssille tehtävän, jonka ensimmäisessä vaiheessa opiskelijoiden piti sijoittaa maastokartalle todennäköisesti kulkemani reitti koordinaattien perusteella. Kun pisteet oli löydetty, laitoin PowerPointin näyttämään reittipisteiden maisemia satunnaisjärjestyksessä. Kuvia tulkiten reittipisteiden oli määrä takentua, ja avautua aitona maisemana. Opiskelijat viettivät tunnin kartan ääressä karttamerkkejä tulkiten ja maisemakuvia analysoiden. Luokassa sutisi. Opettajasta tuli merkityksetön olento. Oppiminen tapahtui kartan, oman pään ja sosiaalisen ympäristön vuorovaikutuksessa. Maantieteessä, joka on minusta visuaalisempi oppiaine kuin opetussuunnitelma antaa ymmärtää. Päivä päivältä vakuutun yhä enemmän kaiken reduktiosta estetiikkaan. Moderni digitaalinen karttakin on kaunis. Siksi haaveilen juuri tällaisesta: enemmän kuvia, enemmän karttoja, vähemmän virkamiestekstiä. Voi kun taas pian voisin tuntea itseni niin turhaksi. Olisin onnistunut. 27 October En mennyt läpi......Uudenmaan vaalipiirin Nurmijärven kunnan viimasta ja tuiskusta. Jäi äänestämättä. Poliittisesta laiskuudesta ei ole kyse, sillä aloitin uutteran vaalityön jo viitisen viikkoa ennen vaalipäivää. Liian aikaisena lintuna löysin vain matoja. Vielä eilen kahlasin ehdokaslistoja läpi tuntikausia - kehnolla menestyksellä. Yhden numeron pyöräyttäminen ei tuntunut ylivoimaiselta pähkinältä, kunnes joku kysyi: Kenelle olet valmis antamaan valtakirjan? En ole. En tunne ehdokkaista ketään niin että uskaltaisin valtuuttaa valtiaan valtaan. Viileitä kipinöitä minusta irrotti kolme ehdokasta, kaikki ulkopoliittisin (?) perustein: tutuntuttu, kaula-aukko ja pahoittelu. Toisaalta, listoilta ei löytynyt yhtään sellaistakaan jonka epäilisin kykenevän Nurmijärven kaatoon. Jos äänestäisin, joutuisin käyttämään kopissa taskulaskimen satunnaislukugeneraattoria. Mikä merkitys tällaisella olisi, Sami Borg? Turhauduin ja päätin ottaa kantaa valittamista vastaan. Päätin antaa valtakirjan nurmijärveläisille äänestäjille vapaasti leviteltäväksi. Samalla eväsin itseltäni kuntapoliittisen valitusoikeuden. Hinta on halpa, sillä valittamiseen ei ole aihetta. Minusta Nurmijärvellä tai Suomessa ei ole pientä säätöä lukuunottamatta sellaisia ongelmia jotka ratkeaisivat poliitikkoja vaihtamalla. Asiat muuttuvat vain jos itse kukin sukeltaa itseensä. Päättäjät eivät tule olemaan nurmijärvelläkään esasaarislaisen kukoistuksen este - kaksi kipinämikoistani istuu tulevassa valtuustossa, yksi odottaa kärkipään varasijoilla. Arvostan kahta suomalaista valtakunnanpoliitikkoa yli muiden. Timo Soinin kanssa en jaa mielipiteitä, mutta minusta on aina upeaa kun ihminen hallitsee hommansa. Soini on Perussuomalaisille vähintään yhtä tärkeä kuin esikuvansa Veikko Vennamo SMP:lle. Vennamosta poiketen kollegat pitävät maisterisjätkää poikkeuksellisen sivistyneenä ja miellyttävänä persoonana. Harmittaa vain, että noin taitava poliitikko on valinnut populismin tien ja puolueen jossa ei Soinin säihkyvän persoonan lisäksi ole kuin etovia mielipiteitä. Puolueen akateeminen kerma vaikuttaa erityisen härskiltä. Osmo Soininvaara puolestaan on viiltävän analyyttinen ja hänellä on kyky havaita - Ilkka Niiniluotoa mukaillen - objektiivisenkaltaisesti. Vaikka minua on usein syytetty toisinajattelijaksi, olen ääniharavatilastojen perusteella sittenkin valtavirtalainen. Olisin ollut niissäkin kunnissa jossa olen aimmin äänestänyt. Iitissä olisin äänestänyt ääniharava Tuukka Temosta, Turussa olisin antanut sympatiaäänen ääniharava Ilkka Kaneravalle ja Porvoossa asenneäänen olisi saanut kuudenneksi eniten ääniä kerännyt Kaisa Leka. Hyvinkääläinen en ole koskaan ollut, mutta vastikään kaupunkiin muuttaneen Micaela Moreron melkoinen äänimäärä piristi. Monilla vihreillä poliitikoilla ekologia on pahasti hakusessa. Micaelalla on ollut tasokas ekologian opettaja. 24 October ArkivapaaSyysloma päättyi ennen kuin huomasin sen alkaneeksi. Sateinen perjantai oli syksyn väsähtänein päivä - toivottavasti. Pimeys latistaa vuosi vuodelta enemmän. Ei masenna - masennus on toista. Nukkuminenkin on vaikeaa kun joka paikkaan kolottaa. Ja kun reunapunkassa ryystetään räkää, itkeskellään, heitetään tutilla, ja väännellään lopuksi lohduttavan iskän sormet vintturaan. Aamupäivän urvotin elohopeana säntäilevää Otsoa ja luovuuden puuskassa kangaspaloista kotiteollisuustaidetta ompelevaa Katia seuraillen. Otson unien jälkeen seikkailimme töistään palaavien seurana Klaukkalassa. Luin pohjiksi Hesarista Jörn Donnerin kirjoituksen Miksi en asu Klaukkalassa? Hyvä kysymys, kaoottiseen ruuhkaan heitettynä. Muista en tiedä, mutta minä asun Klaukkalassa koska minulla on täällä työ, perhe ja palvelut lähellä. Kirjastokin, josta hain tänään varaamani Panu Rajalan Waltari-kirjan Unio Mystica. Melkoinen jötkylä, sivuja yli 800. Odotan lukuhetkiä monentasoisesti. Olenhan lukenut teinivuosista lähtien sekä Waltaria että Rajalaa, ja sittemmin myös Waltarista kirjoittamisesta kirjoittavaa Rajalaa tämän verkkopäiväkirjasta. Rajala ei esiinny Messukeskuksen Waltari-lavalla huomenna. Siellä esiintyy väkivalta ja rikos. Jossain siellä lavan kulmilla minäkin pälyilen. Kiitos Merin lähettämien lippujen. Kunnallisneuvos Rutilakin tulee. Pitkästä aikaa laitoin tavaraa myyntiin Huuto.nettiin. Sigman 105-millinen makro haettiin uuteen kotiin jo tänään. Muukin tavara tuntuu kelpaavan laatutietoisille. Mikään varsinainen businessmies en ole, sillä myyn tarpeettomaksi jääneitä silmäteriäni reiluun alihintaan, ja huolehdin yötä päivää ostajien tyytyväisyydestä. Luotan ihmiseen ja toimitan tavarat yleensä ennen maksun saapumista tilille. Kerran seitsemän euron korvaus Leevi & The Leavingsin levystä jäi saamatta, koska verkkopankin käyttö oli ostajalle vaikeaa. Veijari ehti huutaa Mersunkin ennen kuin hänet siirrostettiin toisille markkinoille. Palautejärjestelmä pitää väen sievästi nuhteessa ja luottamus säilyy. Kauniit ja rohkeat Huutonetillä täydennettynä sisältää ihmisenä olemisesta olennaisen. Liukas vuodenaikaJalat lähtivät alta. Hetken tunsin levitoivani vaakana. Sitten mätkähdin suorin vartaloin tantereeseen - pääpuoli tuoreelle kynnökselle, neljäkutoset Kontiot ojan penkalle. Kaulassa roikkunut kamera osui ensin pehmeästi otsaan, mutta kimposi siitä vauhdilla nenään. Kun melska hellitti, ryhdyin arvioimaan tappioita. Kamera oli kädessä naarmuitta, prillit kynnöksellä, GPSkin turvallisesti taskussa. Vaatteissa ei näkynyt merkkiäkään lankeemuksesta. Edes nenää ei kirponut. Miten tuollaisesta voi selvitä naarmuitta? Ei voinut. Muutaman askeleen jälkeen kipu iski oikeaan kyynärpäähän, ja hetkeä myöhemmin vasempaan polveen. Jatkoin urheasti missiotani rähjäisen olemukseni tiedostaen, toivoen ettei iittiläisen sivistyneistön edustajia osuisi paikalle.
Pimeästä kuului omalaatuista porisevaa torailua. Yritin tähyillä sysimustalle järvelle. Kuu oli sammunut. Tähtien valo ei riittänyt. Kas, Otavahan se siinä. Ja Kassiopeia. Ja muut tutut, joihin ei Klaukkalan valosaastessa tärmää. Sitten repesi. Karmea Nazgulin rääkäisy parin metrin päästä. Jäykistyin. Lamaannuin. Ilmaa kiivaasti mutta pehmeästi kauhovat siivet. Kummitusten naukunaa. Lehtopöllö, vanha veijari! Säikäytin sinut, säikäytit minut. Sydän takoi. Räyhäävä Gorgoroth iPodin kuulokkeista ei enää tuntunut hyvältä ajatukselta. Vedin peiton korviini. Olin siirtänyt mökin lattialle asetetun rotanmyrkkypussin syrjään enempiä miettimättä. Sitähän oli nakerrettu. Jospa myrkky muuttaa metsähiiren ihmissyöjäksi? Jäystävät porukalla minulta silmät päästä nukkuessani. Ja se pervo pohjanlepakko verannan räystään alla. Nauraa vain, ja litkii lattialle noroavaa hurmetta. Päätin valvoa itsepuolustukseksi, mutta annoin itseni herpaantua muutamissa minuuteissa. Nukahdin pikkuruisten demonien riivaamana. Sellaisten rinnalla eivät vuonojenmaan pirulaiset hetkauta. Ja se infernon laukaissut porina. Se jatkui. Aamulla syylliset näyttäytyivät. Selällä mekkaloi isokoskeloparvi. Sain lukumääräksi 460 riitapukaria, enimmäkseen vanhoja koiraita. Suurin näkemäni isokoskeloparvi oli tuohon mennessä ollut nelisenkymmentä yksilöä. Kelpo havis.
Pysäköin sciencemobiilin kirkon eteen. Kävelin hissukseen hautuumaan halki, ja näpsin kuvia kirkosta ja ankarien aikojen kirkkoherrain jylhistä paasista. Liukastelin kinttupolkua pitkin Mullikkamäen tielle, josta jatkoin liikennettä häiriten kurkkaamaan golf-kenttää. Pyhälahden talon koira nukkui tyytyväisenä lantostellessani nurkkia viistäen, mutta äityi uhmakkaaseen rähinään päästyäni puolen kilometrin päähän talosta. Pyhälahden pellon laidassa kumarsin syvään. Pellon ja Urajärven rantaan kasattu viehättävä hiekkavalli oli minulle uutta. Lammaskallion matonpesupaikat ja uimaranta puolestaan sitäkin tutumpia. Selän yksinäisellä kivelle kökötti merimetso. Niitä vieraili samaisella kivellä jo silloin kun merimetso oli eksotiikkaa. Uimarannalta oikaisin soistuneen rääseikön poikki muhkeiden korpinpesäkuusten alle, ja edelleen Verkkovuoren jylhien kallioiden juurelle. Kun mökin emäntä alkoi huudella koiraansa, röyttysin sosiaalista kontaktia paeten Verkkovuoren laelle, ja kivimuurin yli tulevien vainajien nurmikentille. Alkoi jo hämärtää, joten vaelsin autolle turvallisesti tienlaitaa. Matkaa kertyi GPS:n mukaan viitisen kilometriä ja kuvia matkan varrelta paristakymmenestä paikasta. Opiskelijat testatkoon metodin.
Ja sieltähän minä tosiaan taas kerran vaellukseni aloitin, Kirkon hautuumaalta. Ja sinne päätin, Ylähautuumalle. Lehdet oli haravoitu, talvi on tuloillaan. Jostain syystä se tulee aina ensin hautuumaille. Siellä kivien lomassa vaeltelin hämärän hyssyyn. Kymmenittäin usein kuultuja nimiä joiden takana asuneista persoonista en tiedä mitään, mutta joiden yksityiskohtaisen elämäkerran haluaisin kirjoittaa. Asser Ristola, ihminen jota en ole koskaan tavannut, mutta josta on puhuttu suuruutena. Kauppilan suku, Jopilan suku, Eloahot. Ja mursuviiksinen Kalle Sipura josta kummitätini lähetti minulle kuvan. Otson ikäisinä kuolleita, minua nuorempina kuolleita veljeksiä, luokkakaveri. Hautojen puistossa on elämää enemmän kuin elävien ostoskeskuksissa. Kohtaloita, vahvoja tunteita, vihaakin. Ja enkeleitä.
20 October Raskas syys
VauhtiaamuEiliset virikkeet ja yhdentoista tunnin yöunet virittävät pienen metsänreunaretkeilijän ennennäkemättömään liitoon. Rätkähdeltiin rähmälleen kunnes pakitettiin pahimmat jyrkänteet, rynkytettiin koulun ovea, ryömittiin pyörätelineiden alla, kastauduttiin kuralätäkössä, vyöryttiin alamäkeen näreenjuurten esterataa, maistettiin oravan tähteitä, syötiin sammalta, juostiin viattomien retkeilijätyttöjen perässä, tunnusteltiin ojan syvyyttä, tuhottiin styroksia, roikuttiin roskiksessa, pyydystettiin harakkaa, käytiin hiekoitushiekkalaatikossa, löydettiin Sisu-aski, siirrettiin kuusen taimi uudelle kasvualustalle. Kun virta loppui, pyllähdettiin kannon juureen huokaisemaan. Sitten kelpasi sylikyyti. Ja stroganoff. Nyt maistuu uni.
15 October Ojasta nostettu Verkkopäiväkirja on elänyt hiljaa. Ylioppilaskokeet, päivälukion koeviikko ja aikuislukion koeviikko limittäin, asynkroniassa, osoittautui niin sanotuksi pahaksi paikaksi. Lukion opettajan työssä vaativinta on pysyä ajan tasalla kunkin opiskelijan tarpeista. Kun yhden jakson aikana kursseja opiskelee osapuilleen 80-160 opiskelijaa, kahden jakson, kahden koulun ja kaksien kirjoitusten pyöriessä päällekkäin huomioon otettavan määrä vähintään tuplaantuu. Kun kaiken tämän jälkeen pikkuongelmat tietokoneen romahtamisesta hammassärkyyn kasautuivat, vietin useamman unettoman yön vielä senkin jälkeen kun koearvosteluyöt päättyivät. Öisin kuljeskelin kehää kuin Roope Ankka, ja päivisin sain vaivoin peiteltyä sisäiseen perseeseeni ammutun karhun. Jostain syystä ihmiset päättivät tulla arvostelemaan työtäni juuri silloin kun sellaista vähiten kaipasin. Ehkä muillakin oli tiukka vaihe? Onneksi tiedän tekeväni opettajantyöni niin hyvin kuin pystyn. Ellei se riitä, se siitä. Kun tunkkainen pää oikein ahdisti, Kati lohdutti. Öisin kävin vilkuilemassa tyytyväisenä tuhisevaa Otsoa. Ojasta noustiin. En aio tuikkia itseäni tikulla silmiin, joten unohdan aktiivisesti kaiken inhottavan.Tämän viikon riemastuttavin hetki oli Harun Yahyan kirjan Atlas of Creation saapuminen. Sain monen kollegan tavoin kaksi kappaletta. Toisen pidän koululla. Toista käytän kotona hakuteoksena. Yahyan on saanut ansaittua huomiota netissä. Kirja on kaksin käsin raahattava, korkealaatuiselle paperille painettu 800-sivuinen järkäle, jonka mukana seurasi video-CD ja DVD. Kirjaa myydään lisäkappaleita kaipaaville 99 dollarin hintaan, millä tällaisen opuksen kustannuksia ei varmaankaan kateta. Allahin aapinen latautuu vähemmän komiana myös verkosta. Me kansojemme kynttilät emme tietenkään maksa kiiltopaperistakaan mitään. Yahya on lähetellyt tiiliskiviään Euroopan ja Pohjois-Amerikan kouluihin ilmaiseksi kymmeniä tai satoja tuhansia kappaleita. Tarkoitus ei jää epäselväksi: Allah on luonut maailman, ja evoluutiouskoiset biologit ja paleontologit ovat väärässä. Kirjassa on sijaa vain yhdelle moitteelle: siinä käytetään oikeastaan vain yhdenlaista argumenttia - väärää sellaista. Värikkäillä aukeamilla on tyypillisesti kuva fossiilista ja kuva nykyisin elävästä eliöstä. Tekstin mukaan kyseinen eliöryhmä ei ole muuttunut aikojen saatossa miksikään. Toivottavasti joku kertoo Yahyalle, ettei valikoivan totuuden toistaminen tee siitä yhtään enempää totta. Mutta kyllähän kirjan korea ulkoasu ja Yahyan panostus minuun vetoavat. Allahista tuli suosikkiluojani yli Jumalan ja Lentävän Spagettihirviön. Luonnollisesti Yahya kertoo kirjassaan perinteisiä evoluutiobiologien "tunnustuksia". Näistä kirjoittaminen paljastaa kirjoittajan ajattelutavan; koska totuus on minulle mustavalkoinen (uskon tai en), se täytyy olla muillekin. Tutkijan maailma on toinen. Tieteen totuudet ovat vahvoja tai heikkoja, todennäköisiä tai epätodennäköisä, mutta aina epävakaita. Jos tieteentekijä ei "tunnusta" ajatelleensa aiemmin väärin, hän ei ole tieteen tekijä. Siksi en oikein pitänyt Pertti Tötön kolumnista eilisessä Hesarissa. Asia sinänsä oli kerrottu oikein, mutta kirjoituksen rakenne antoi turhia väärinkäsityksen mahdollisuuksia valikoiville lukijoille. Kysymys on kuitenkin vain tutkijan arkipäivästä, jolla ei pitäisi olla edes retorisia yhteyksiä takinkääntämiseen. Edward O. Wilson on aitososiaalisten pistiäisten evoluutiosta ja sosiobiologiasta kirjoittaessaan pitänyt geenejä ylivoimaisesti tärkeimpänä valinnan kohteena. Empiiristen tulosten edessä hänen on ollut pakko kiskoa säädintä kauemmas tapista. Geenivalinta lienee edelleen keskeisin valinnan kohde, mutta ryhmävalinnallakin näyttää olevan merkittävä rooli. Yksilö voi siis odotettua useammin käyttäytyä yhteisönsä hyväksi, omien geeniensä kustannuksella. 08 October Pehmeät kannet I: Särjetty Pena Tere Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Into. 2008. Tartuin tähän kirjastosta 80 sentin hintaan varaamaani taskukokoiseen pamflettiin kuolaten: vihdoinkin terävää penalyysiä kauhistelun ja komppaamisen sijaan. Valitettavasti innostus kääntyi pian pettymykseksi – uusia näkökulmia linkolalaisuuteen tämä kirja ei minulle tarjonnut. Kirjoittajista suoraviivaisin ja rakkimaisin, Tapani Kilpeläinen, ryöpyttää linkolalaisuutta mielestäni osuvimmin dekalogissaan Kymmenen katkelmaa Pentti Linkolasta. Tien linkolalaisuuden keskeisiin ongelmiin tuntuu löytäneen myös Tere Vadén, mutta hän sortuu kirjoituksessaan Myyttinen vallankumous ja tavalliset teot koukeroisiin filosofisiin lillukanvarsiin. Inkeri Koskinen sen sijaan kirjoittaa naiivisti, mutta kiehtovasti. Kiehtouduin hänen lukunsa jälkeen pohtimaan kysymystä: pitäisikö meidän ottaa oppia kulttuureista jotka eivät ole (vielä) ajaneet itseään ekokatastrofin partaalle? No ei tietenkään. Jalon villin käsite on kuopattu aikoja sitten. Ei ole ympäristöystävällisiä kulttuureja. Tuhontekoa opetteleva on huomattavasti huonompi pedagoginen malli kuin savuavilla raunioilla avuttomana toljottava, joten länsimainen ihminen voi oppia vain itseltään. Vaikkapa insinööriltä, sillä mikään ei ole niin viisas. Tai Arto Tukiaiselta. Filosofian suuntaan kallistelevista kollegoistaan poiketen hän kirjoittaa insinöörimäisen käytännöllisesti ja selkeästi, erityisesti pohtiessaan Linkolan ristiriitaisuutta suhteessaan kaupunkilaisuuteen ja tekniikkaan. Muiden kirjoittajien substanssia en sen sijaan onnistunut tavoittamaan. Olennainen tästä kirjasta silti on kaivettavissa: maailma jota Pentti Linkola suojelee, on kokonaisuudessaan hänen huomiota herättävien korviensa välissä. Se on täydellinen maailma. Pentti Linkolan ajattelu on ymmärrettävissä vain yhdestä lähtökohdasta: hänen pakkomielteisestä lintuharrastuksestaan. Linkola ei ole ensisijaisesti ajattelija, toisinajattelija, filosofi, kalastaja, luonnonsuojelija tai ekofasisti, vaan keräilijä. Linkola on kerännyt maailmankuvaansa suurimman mahdollisen suomalaisen luonnon kokoelman. Nykyisin hän keräilee vain laskeakseen saaliinsa uudelleen kerättäväksi, sillä uudet osat kokoelmassa sotkisivat täydellisen kokonaisuuden. Kun Linkolan huolella puhtaaksi kirjoitetut havaintovihkot jonain päivänä tuodaan kansan luettavaksi, moni alkaa laskea yhden ihmisen elämään mahtuvia tunteja: onko moinen työmäärä edes mahdollinen? Onko kaiken sen voinut tehdä ihminen joka kertoo ihailevansa joutilaisuutta? Sitä kun bussikuski ja rahastaja pysäyttävät suon laitaan poimiakseen hilloja, ja jättävät maata kiertävän lintumiehen bussiin tirsoille. Moiseen tarmokkuuteen useimpien mielestä varsin turhalla saralla kykenee vain ihminen jonka päässä takoo keväisin: minun on nähtävä ne kaikki, minun kartoitettava niiden kaikkien reviirit ja selvitettävä pesimätulos. Pakkomielteenomainen havainnointi ja suuruudenhullut linnustonkartoitukset ovat tuttuja minullekin. Ne alkoivat hieman ennen kuin minusta tuli linkolalainen. Ja kun ne päättyivät, päättyi linkolalaisuuteni. Kartoitettuani noin 30 hehtaarin metsäsaarekkeen linnuston, tunsin hankkineeni itselleni nautintaoikeuden alueeseen. Rakensin mielessäni alueesta idealisoidun kuvan, jonka rikkoutuminen merkitsi minulle sieluni amputaatiota. Pahaa-aavistamaton maanomistaja amputoi - hakkasi puolet metsästä pois. Vihasin. Uhosin kostavani. Ruhjotun sielun rinnalla ihmiselämän arvo kutistui mäkäräksi. Vannoin nitistäväni sen ihrakessin, ahneen verenimijän. Siksi minun oli vaikea lukea Pekka-Eric Auvisen viimeistä viestiä. Ymmärsin, vaikka en hyväksynyt. Pentti Linkolan linnustonkartoitusalue on koko Suomi. Kun nuori Linkola rakensi täydellisyyttä tavoittelevaa kuvaa suomalaisesta luonnosta, hän näki maansa pinnassa arpia, jotka hän paikkasi mielikuvillaan 1930-luvun idyllistä. Tästä rakentui Pentti Linkolan ikuisesti muuttumaton täydellinen maisema, joka ulottui kevään tuoksusta verkkarit kainaloon vedettyinä voimistelevaan jäntevään arjalaiseen. Jokainen kirveenisku, jokainen tukahduttava betonisokkeli, jokainen mukavuutta tavoitteleva ihminen on haava tässä maisemassa, Pentti Linkolan sielussa. Se kirvelee. Se laittaa huutamaan. Linkolalaisuus on refleksi, jokaisen intohimoisen luontokokemusten kerääjän spontaani tunteiden purskaus. Linkola eroaa sadoista muista vain siinä, ettei hänellä ole pidätyskykyä. Siksi olen ihmetellyt omista linkolalaisuusajoistani lähtien, miksi Pentti Linkolaa pidetään filosofina ja älykkönä? Minusta filosofia on puntaroimista ja kyseenalaistamista, ei suora refleksitie pahasta olosta suuhun tai kynään. Älykkö ei sylje suustaan silkkaa tunnevirtaa. Älykkö osaa asettua toisen asemaan. Älykkö antaa toisen ihmisen arvomaailmalle mahdollisuuden muustakin kuin hienotunteisuussyistä - Pentti Linkola ei edes siitä. Sielunsa suojaksi Linkola on valjastanut ristiriitaisen politiikkansa, ja luonnontieteen jota hän ymmärtää tarkoituksella huonosti. Linkola perustelee näkemyksensä ekologialla ja evoluutiolla, värittäen niiden tarjoaman kirjavan kuvan todellisuudesta syvän vihreäksi, ja liittämällä niihin kansanperinnettä ja mytologiaa. Linkola huijaa itsensä lisäksi opetuslapsiaan. Linkolalaisuus ei tähtää elonkehän hyvään, vaikka vierittääkin maailmaa tämän suuntaan. Linkolalaisuus on pakkomielteen tuloksena syntyneen idealistisen maailmankuvan, suhteellisuudentajunsa menettäneen Pentti Linkolan sielun suojaamista muutokselta. Itku kurkussa, ääni sortuen, epätoivoisena. Onhan vastassa koko muu ihmiskunta. Ja luonto itsekin. Sekin muuttuu, ihmisestä riippumatta. Kuten Tapani Kilpeläinen kirjoittaa: Linkola on oman nostalgiansa uhri. Linkola on lapsi. Viatonkin. 04 October SyysarkeaEnsimmäinen jakso uudessa koulussa takana, toinen jo hyvässä vauhdissa. Ensimmäisen jakson kokeet ja muut kurssisuoritukset painavat pöydän notkolle. Aikuislukion koeviikko alkaa vasta ensi viikolla. Päivälukiolaisten löydettyä iltalukiosta keinon välttää löyhiä oppitunteja ja ylisuuria ryhmiä, sieltäkin on tulossa kokeita melkoinen nivaska. Jo ensimmäinen vilkaisu kertoi, etteivät tulokset ole sitä mitä toivoin. Monen kyynisen kannustajan mielestä jaan helmiä sioille, mutta luulen helmiksi epäiltyjen olevan jäniksenpapanoita. Papanoita voin onnistuessani kiteyttää, joten valmistelen nyt oppitunteja enemmän kuin aikoihin. Ensimmäistä kertaa opetan koulun kaikkia maantiedon kursseja samaan aikaan, joten saan oivan poikkileikkauksen siitä, mitä nykymeiningillä tulee tehtyä. Olen kokonaisuuksien rakentajana perfektionisti - tilaisuus tekee toteuttajan. Ei sinänsä, valmistelisin jokaisen tunnin muutenkin. Kahdeksan vuotta sitten moni kollega lohdutti uupuvaa puurtajaa: Ensimmäinen vuosi on pahin. Sitten kun sinulla on valmiit materiaalit, helpottaa. Nyt olen opettanut maantieteen ensimmäisen kurssin 57 kertaa ja toisen kurssin 55 kertaa. Silti valmistelen jokaisen tunnin kuin silloin alussa. Ryhmät ovat niin erilaisia etten osaa muutenkaan. Joskus olen yrittänyt lähestyä maantiedettä tekstin keinoin, ja huomannut kurssin puolivälissä varsin homogeenisen ryhmän ymmärtävän parhaiten liikkuvaa kuvaa. Joskus olen rakentanut aaltoilevan kuva-analyysin varaan ja huomannut ryhmän tarvitsevan ranskalaisia viivoja. Usein paras tapa oppia ei ole selvinnyt lainkaan. Harmillisen suuri osa kuluneesta viikosta kului teknisten ongelmien ratkaisemiseen. Lyhyet opetusvideopätkät ovat olleet minulle ongelma. En jaksa kytistää niitä televisiosta todetakseni 90% kelvottomiksi opetustarkoitukseen. Yritin ratkaista ongelmaa ensin digiboksin yhteyteen liitetyllä uudelleenpolttavalla DVD:llä. En saavuttanut mitään uutta, ainoastaan yhteensopivuusongelmia. Sitten hankin Anysee E-30 C Plus digiboxin tietokoneeseen. Sen avulla ohjelmien tallentaminen kovalevylle ja turhan poistaminen alkoi sujua vaivattomasti. Ulead poltti ohjelmista kelvolliset levyt, mutta ei ymmärtänyt trp-formaattia - Ylen tekstit kun jäivät mpeg-levyiltä pois. Kokeilin ProjectX:ää ja muutamaa muuta muksaus- ja mökellysohjelmaa huonolla menestyksellä. Viime viikolla ymmärsin luopua turhasta materiasta: voisin näyttää trp-tiedostoja sellaisenaan kovalevyltä. Piti vain löytää ohjelma tiedostojen pyörittämiseen. Anysee ei toiminut läppärissä lainkaan. DBViewer näytti kuvan, mutta ei tekstejä. BSPlayer kuulutti vain ääntä. Tänään löysin viimein ratkaisun. VLC Playerillä trp-tiedostot näkyvät moitteetta. Nyt voin koota kaikki opetuspätkät yhdelle ulkoiselle kovalevylle, ja pyörittää kuvaa läppäriltä projektorille, ja lähettää samalla ääntä äänikortilta vahvistimelle. Kun lisäksi käytän projektoria toisena näyttönä, voin tarvittaessa puuhailla omiani työpöydällä samalla kun kokonäytön kuva pyörii projektorissa. Vaan kun en osaa sitäkään. Kun opiskelijat katselevat filmiä jonka olen itse nähnyt n + 2 kertaa, en kehtaa olla katsomatta ja yrittämättä innostua yhä uudelleen. Ehkä tämä toimii laaduntarkkailuna. Dokumentti josta löydän uutta, tai josta saan esteettistä nautintoa vielä 28. katselukerralla lienee riittävän rikas opetusmateriaaliksi. Kuluneiden viikkojen aikana olen joutunut ensimmäistä kertaa pohtimaan julkisen verkkopäiväkirjan mielekkyyttä. Verkkopäiväkirja on minulle hyvin tärkeä koska ajattelen kirjoittamalla. Nämä tekstit ja kuvat ovat parasta mitä olen elämässäni saanut aikaan. Verkkopäiväkirja on julkinen, koska kirjoitan selkeämmin kun epäilen jollakin toisellakin olevan tarve tekstin ymmärtämiseen. En kirjoita tätä lukijoille, joten en kirjoita journalistisella otteella, enkä huomioi lukijoiden erityistarpeita. Näiden kirjoitusten väärinymmärtäminen lienee siksi todennäköisempää kuin ymmärtäminen. Heti Kauhajoen tapahtumien jälkeen entisessä koulussani Tikkurilan lukiossa alkoi levitä tieto jonka mukaan Tikkurilan lukion seinään olisi kirjoitettu verellä viesti Bloodlust, ja päivämäärä 29.9. Joku tiesi informaation löytyvän verkkopäiväkirjastani kuvien kera. Ja täältähän se löytyy. Kirjoitin 19.9.2008: Paljon ikävämmissäkin merkeissä tämä päivä olisi voinut alkaa. Koulun seinästä löytyi alkuviikolla teksti Bloodlust, ja sen ympäriltä useaan kertaan tuherrettu päivämäärä 19.9. Koulu hoiti asian mallikkaasti. Järjestettiin rauhoitteleva tiedostustilaisuus, kaikkiin koteihin toimitettiin käytössä ollut tieto, eikä perjantain ohjelmaan tehty muutoksia. Eilen teksti varmistui humalaisen töhertelyksi. Siviilipukuisia poliiseja pyörii silti parhaillaan alakerrassa varmuuden vuoksi ja lisäilkivallan ehkäisemiseksi. Kirjoitin tekstin hieman arastelen, koska kouluelämä kuuluu ns. julkisen kotirauhan piiriin.Nurmijärven Uutiset kertoi asian kuitenkin räväkämmin, joten en nähnyt mitään syytä sensuuriin. En nähnyt tarpeelliseksi korostaa etten ole Tikkurilan lukiossa vaan tarkoitan koululla Arkadian yhteislyseota. Sen sijaan oli tarkoitus mainita tekstin olleen lyijykynätuherrus, mutta unohdin. Vaan voiko tuota tekstiä lukea enemmän päin arsetta? Pitäisikö jokaisen lauseen kohdalla ottaa huomioon se että piru Raamatun ääressä voi olla Tikkurilan lukion opiskelija, joka ei huomannut minun poistuneen muonavahvuudesta. Ja että hän lukee sanan riviltä kolme, toisen riviltä neljä, unohtaa kokonaisuuteen sopimattomat sanat ympäriltä ja kuvittelee mielessään valokuvan? Ilmeisesti pitäisi. Jos kirjoitan satuttaneeni jalkani kiveen, ja joku tulkitsee minun potkineen kahtakymmentä mummoa (joista neljä menehtyi välittömästi ja loput ovat kriittisessä tilassa), olen syyllinen vähintäänkin pelon ja paniikin lietsontaan. Tikkurilassa asiat sentään selvisivät. Voi kunpa lintukoto pian rauhoittuisi. |
|
|
