| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
29 November Ohjelmaa Jukka Kemppinen kirjoitti tänään blogissaan widgeteistä, pienistä apuohjelmista jotka ovat parhaimmillaan perin mukavia, mutta joilla on niin ah helppo aiheuttaa ongelmia. Asensin vanhaan koneeseen jos jonkinlaista pirikelloa, säänäyttöä ja mediavimputinta sen kun netistä ilmaiseksi löysin. Lopulta oli käytettävä viimeistä keinoa, formatoitava kovalevy. Kemppisen kirjoitus herätti koneen tänään tarkastukseen. Nyt olen näköjään pysynyt nuhteessa - turhia hidasteita ei juuri ole. Mutta voi tavaton tuota ohjelmien määrää. Käytän päivittäin lähinnä Office 2003:n Wordia ja PowerPointia. Excelin käytön olen onnistunut jotenkin sivuuttamaan, vaikka taulukoiden väsääminen on ollut keskeinen osa työtäni jo yli kymmenen vuoden ajan. Laskutoimitukset hoitaa SPSS 12 tilasto-ohjelma ja kuviot piirtää SigmaPlot 8. Salkkukelpoiset dokumentit valmistaa Adobe Acrobat 7 Professional. Kuvankäsittely onkin sitten oma lohkonsa. En kykene päättämään Photoshop CS2:n ja Paint Shop Pro XI:n väliltä. Photoshoppiin löytyy paremmin vippasvinkkejä, kun taas PSP toimii vikkelämmin. Teen vähän molemmilla. Adobe Bridgen ajattelin opetella tässä joskus jotta kuviin tulisi jotakin järjestystä. Panasonic Lumix FZ30:n kuvat kohisevat niin paljon että ajan kaikki sillä otetut kuvat NeatImagen läpi. RAW-kuvia varten jokaisella kameramerkillä on tietysti omat konvertterinsa. HDR-kuvia olen opetellut tuottamaan Photomatix Pro -ohjelmalla vaikka työ onnistuisi Photoshopilla ihan hyvin. ColorPic 4 auttaa värien kanssa. Printtereitä varten on tietysti tukku ohjelmia mm. etikettien ja CD-aihioiden koristelemista varten. Elävä kuva taipuu muotoonsa käsittämättömän hitaalla Pinnacle Studio 10 Plus -ohjelmalla. Hitaus on ajanut minut yhä useammin Adobe Premiere Elements 2:n syliin. Vaikka tarkoitus on aloittaa luontoäänittely vasta tulevana kesänä, olen harjoitellut audiomaailmassa liikkumista äänittelemällä Swift Soundin Record Padilla, ja sähläämällä äänikortin mukana tulleella Cubase LE:llä, Swift Soundin MixPadilla ja SwiftSoundin WavePadilla. Swiftsoundin Golden Records puolestaan tuo vinyylejä digimaailmaan. WinZip 10 pakkaa ja Nero 7 polttelee ja hallitsee mediaa. Internet Explorer 7 vie uteliaan nettiin ja FileZilla 3 ahtaa lisää roinaa hyperavaruuteen. Firefox 2.0 on käytössä yhdestä syystä: satunnaisesti kivoja sivuja esiin kaivava Stumble on hyvää ajanvietettä. Kommunoikointia avustavat MSN Live Messenger, Skype 2.5 ja Outlook 2003. iTunes 7 on ehdottomasti käytetyin ohjelma - se sisältää jo 11 104 kappaletta. Mediaa pyörittävät myös Roxio DVDMax Player, QuickTime, RealPlayer ja Creative MediaSource Player. Windows Media Player 10 ja RealPlayer 10.5 ovat myös pakon sanelemina asennettuina vaikka en niistä niin välitä. Ja sitten tietysti erilaista korjaajaa, järjestelijää, tiedostomuunninta, vimpautinta. On ohjelmaa! Kaikki tarpeellisia?Prekarjan kierreHiljainen optimismi pitää yleensä valtaa. Joskus öisin nousee ahdistava pessimismi. Vuoden päästä olen ehkä työtön, ilman tietoa tulevaisuudesta. Työttömyys ei sinänsä pelota, vaan siitä irti rimpuilemiseen vaadittava ponnistus. Pisin työsuhteeni on ollut kuluva nelivuotinen akatemiatutkijan pesti. Muut työsuhteet ovat olleet pääosin vuoden mittaisia tai lyhyempiä. Koulutus riittää varsin harvoihin ammatteihin, työkokemus vielä harvempiin. Pohjimmiltaan olen fyysisen työn tekijä, lapiomies. Vaan laitapa 2000-luvun Suomessa lehteen ilmoitus lapiomies ilman alan koulutusta hakee töitä. Mikä helvetin lapio? Teknikkohan se on. Bobcatilla ajelee ja puhuu kahteen kännykkään yhtä aikaa. Kun bussikuskin, siivoojan tai marketin kassan ammatteja väheksytään, minä katselen matkan päästä ihaillen - miten taitavia ammattilaiset ovatkaan. Oma asenteeni on putkessa. En osaa kuvitella pärjääväni muissa ammateissa näiden nykyisten lisäksi. Biologin töihin vaadittavista päivityksistä olen pudonnut. Omaan versionumerooni ei oikeastaan edes tarjota päivityksiä. Neljää opetustyössä vietettyä vuotta ei kurottukaan kiinni kuten ajattelin. Akateeminen fossiloituminen alkoi heti karonkasta - nuoremmat ajoivat ohi. Lopulta perävalotkin katosivat horisontista. En ole vielä valmis toimimaan myöskään opettajan virassa. En ole kyennyt lyhyiden työsuhteiden aikana kehittämään omia taitojani. Ensimmäiset vuodet virkatyössä olisivat väistämättä opiskelua kantapään kautta. Työn vaihtaminen muutaman vuoden välein omasta tahdosta tarjoaa mahdollisuuden ottaa harppauksen ammattitaidossa. Työn vaihtaminen vuoden välein vie mahdollisuudet oppia ammattia. Vuoden aikana opitaan vain työpaikan vaihtamista. Pätkätöiden ongelma ei ole pätkittäisyys sinänsä, vaan se että pätkät ovat liian lyhyitä. Rutiineja ei ehdi muodostua. Minusta on tullut uuteen työyhteisöön ja uusiin tapoihin sopeutumisen ammattilainen. Mitä nyt? Huomaan siis olevani ammatiltani lukion biologian ja maantiedon sijaisopettaja. Olen valmis kun lehtorit ovat estyneitä. Osaan tehdä sijaisuuden mahdollisimman huomaamattomasti ja kykenen minimoimaan koululle aiheutuvat haitat. Voisiko kapeampaa osaamisaluetta olla? Meitä taitaa olla kasvava joukko. Sellaisia jotka vaihtavat joko pakon sanalemana tai omasta tahdostaan työtä kunnes ovat pudonneet kelkasta niin ammatillisesti kuin omassa elämässäänkin. Toiset jatkavat persoonallaan ikuisesti. Toisille käy huonommin. Prekariaattiaatteen ovat harmillisesti omineet anarkistit joita on syytetty wikipediadian mukaan "...elitismistä heidän edustajansa nimitettyä työehdoiltaan ja -oloiltaan heikkoja töitä "paskaduuneiksi", jollaisia heidän edustamansa ihmiset eivät suostu tai pakon edessä joutuvat tekemään." Jotenkin veikkaan että tulevaisuuden työelämän keskipisteeseen nousevat ammattikellujat, he jotka ovat valmiita tekemään kovaa työtä ilman takuuta huomisesta. Yhteiskunnan kehitys on kiinni heidän tarmostaan. 28 November Hanhi lentää taas! Ensi sekuntien soundeista ja juoksutuksista käy selväksi: nyt ollaan lumihanhen (Anser caerulescens) selässä. Mini-moog, urut, huilu ja etäisen viileät melodiat sen tekevät. Vilkaisu Amorphiksen kotisivuille - todellakin, Esa Holopainen nimeää jazzprogeorkesteri Camelin instrumetaalilevyn The Snow Goose yhdeksi suosikkialbumikseen kautta aikain. The Snow Goose perustuu amerikkalaisen Paul Gallicon vuonna 1940 julkaisemaan novelliin. Tarinassa yksinäinen, Essexin soilla asuva kyttyräselkäinen Philip Rhayader löytää suolta haulikoilla haavoitetun lumihanhen. Yhdessä yhtä hyväsydämisen Fridan kanssa hän hoitaa linnun terveeksi. Hanhi La Princess Perdue ja Frida viettävät aikaansa Rhayaderin luona vain talvisin. Yksinäinen Rhayader lähtee sotaan brittisotilaiden avuksi hanhen lentäessä hänen päällään. Sankari kuitenkin kuolee yhdellä pelastusretkellään. Vain legenda hanhesta ja miehestä jää elämään. Amorphiksen Eclipse muodostaa yhden solmun samaisen tarinaperinteen monisyiseen verkkoon. Eclipsen juoni perustuu toisenlaisen sotasankarin, pellavapäisen Kullervon, surkeaan tarinaan. Tunnelmat viipyilevät alakulossa, räjähtäen sitten örkkiraivoon. Tomi Joutsen laulaa tunnelmat sukkahousuvingusta mörinään taitavasti Mike Patton -maneerein. Soundeista erottuu Camelin lisäksi Yesin ja Pink Floydin vaikutteita. Joissain kohdin äänessä tuntuu olevan Faith No More, sitten Sub Urban Tribe, sitten Sentenced, sitten Slayer tai kaikkien aikojen metallijyrä Stone. Jonkun häivähtävän hetken olin kuulevinani 80-luvun Deep Purplea. Synkissä suvannoissa soi Nick Cave. Amorphis on omaperäinen populaarikulttuurille omimmalla tavalla: Eclipse yhdistelee kaikkea sellaista mitä ei voi yhdistää, mutta jotka sitten kuitenkin ovat erottamattomat. Nils Holgersson pitkässä gestaponahkatakissa. Seppä Ilmarinen Slayerin basistina. My Flying V kantele, perkele! Kappaleista kolahtivat ensin sinkkubiisi Two Moons ja yhtyeen oma suosikki The Smoke. Sitten kalevalalainen Leaves Scar ja tarttuvariffinen House of Sleep jossa hanhi lento tuntuu Kullervonkin yllä. Lopulta vaikeampi Perkele (The God of Fire). Maantieteen kokeiden lomassa arvosteltuna levyn kouluarvosanaksi napsahtaa 9+. Kymppiin olisi tarvittu joko peruspopkertosäkeiden harsiminen tai niiden tarttuvuuden hiominen kontrastien repimiseksi. Tällainen teos ei saisi muistuttaa Lordia millään tasolla.27 November ParadigmatBiologinen tiede on hellyttävän ennustettavaa. Tehdään hätkähdyttävä löytö, isketään takaisin, päädytään kompromissiin ja unohdetaan koko juttu. Teesi, antiteesi, synteesi, ja paskat. Normaalitiede, vallankumous, uudet paradigmat, normaalitiede. Näinkö? Paradigmojen syklin lanseerannut Thomas Kuhn oli koulutukseltaan fyysikko. Fysiikassa jossa käänteet ovat jyrkempiä. Tehdään normaalitiedettä yleisesti hyväksyttyjen normien puitteissa, kunnes joku näkee tutut havainnot toisessa valossa. Vanha hylätään. Biologiassa kysymys on ennemminkin muodista. Raflaavan aiheen parissa viihdytään kunnes se on kaluttu lihoista tai näyttää vähäpätöiseltä. Kahlaajaparven tavoin joukko kääntyy kohti kartoittamatonta. Vanhaa ei osoiteta vääräksi, se unohdetaan. Vanhalle etologialle kävi näin käyttäytymisekologian vyöryessä. Samoin vanhalle embryologialle induktoreineen molekyylibiologin edetessä.  Trooppiset sademetsät ovat olleet pitkään romahduksen partaalla. Kaikki tietävät vihreiden keuhkojen merkityksen. Sitten S. Joseph Wright ja Helene Muller-Landau asettuivat objektiivisuuspuuskassaan vastahankaan: tulevaisuudessa metsän tuhoutuminen hidastuu, uusiutuminen nopeutuu ja trooppisten sademetsien massasukupuutot vältetään (Biotropica 38: 287-301). Aiemmasta poiketen tutkijat painottavat maaseudun väestöntiheyden kehitystä kokonaistiheyden sijaan. Kaupungistumisen edetessä myös metsille tuhoisa kaskiviljely tulee vähenemään. Kun huomioidaan sukupuuttojen viive metsäalan supistuessa ja jääkauden valikoiva vaikutus lajistoon (herkät lajit kuolivat jo 12 000 vuotta sitten pienistä metsälaikuista), tilanne ei näytä ollenkaan pahalta. Tutkijat ovat kokeneita ja arvostettuja. Tutkimus perustuu empiirisiin mittauksiin ja on hienosti analysoitu. Tutkimuksella on siis painoarvoa, mikä tekee tilanteesta vaikean. Jos jokin siinä mättää, kuka vastaa rahanahneiden poliitikkojen johtopäätösten seurauksista - kun metsiä survotaan surutta? William F. Laurence ruotii Wrightin ja Muller-Landaun tutkimusta kriittisesti vielä julkaisemattomassa Trends in Ecology and Evolution -lehdessä. Laurencen mukaan: 1) malli ei ota huomioon mantereiden ulkopuolella olevia lajirikkaita keskittymiä, hotspotteja, 2) malli ei huomioi pieniä paikallispopulaatioita, 3) Wright ja Muller-Landau käyttävät analyysissään nettometsäpinta-alaa eivätkä huomioi metsän ikää, 4) ihmispopulaatioiden muutokset ovat epävarmoja, 5) teollistuminen ja globalisaatio voi muuttaa yksittäisen ihmisen vaikutusta metsiin, 6) myös kaupunkien laajeneminen edesauttaa metsien katoamista, 7) metsittäminen ei näytä lisääntyvän kehitysmaissa ja 8) mallissa ei oteta huomioon muita metsien muutoksia kuin pinta-ala. Lisäksi Laurence painottaa varovaisuusperiaatetta. Parempi olla ölisemättä kun tulevaisuus on kyseessä. Lopputulos on taas kerran sekava; vielä vuosi sitten täysin selvä aihe on sekaisin. Pian aihe ei enää kiinnosta. Eikä tarvitsekaan kiinnostaa, sillä sademetsien kohtalo tulee olemaan joka tapauksessa jotain siltä ja väliltä. Tulipahan poltettua muutama miljardi tutkimukseen.Vastaava on käynnissä ihmisen genomin parissa. Me tiedämme että ihmiskunta on geneettisesti yhtä puuta. Rotukäsite on siksi historiaa. Toisaalta on tulvinut jatkuvasti tietoja ties minkä piirteiden periytyvyydestä. Ja uusista perinnöllisistä sairauksista. Miten ne mahtuvat kuvaan jos olemme 99,9-prosenttisesti samoja? Naturen artikkeli avaa rakoja perimään: kun syynätään pienten emäsjaksojen toistuvuutta, meissä onkin eroja vaikka kuin. Yksilöiden perinnöllisten erojen mahdollisuuskin on ärsyttänyt vasemmistohumanisteja kautta genetiikan historian. Tuleekohan tästäkin silkkaa politiikkaa? 25 November MenetysOlen tehnyt viime viikkoina kauppaa huuto.netissä - pitkästä aikaa. Myin Canonin 28-135 mm:n objektiivin kuvanvakaajalla, Phil Collinsin DVD:n tuplakappaleen ja kirjan lähivalokuvauksesta. Olen huono myyjä, sillä rahaa tärkeämpää on ostajan tyytyväisyys - olisin kai valmis vaikka maksamaan siitä. Balanssia on ylläpidettävä, joten huusin KISSin bootleg-DVDn lähinnä hyllyssä pidettäväksi, Sir David Attenboroughn evoluutio-DVD:n Kadonneen elämän jäljillä ja Iivari Leiviskän Maapallo ja sen luonnonolot vuodelta 1951. Leiviskän kirja on niin loistava, että laitoin huudon vetämään myös hänen kirjastaan Maailman kulttuurit ja maantiede (1936). Huuto.netistä löytyi myös puuttuvaa Gerald Durrellin tuotantoa, ja Uunio Saalaksen teos isänsä entomologi John Sahlbergin tutkimusmatkoista Retkeilyä kolmessa maanosassa (1952). Tänään päätin huutaa vielä Laulava Sydän kokoelman Juice Leskisen lauluista. Mestarin hitit kelpaavat kokoelman täydennykseksi vaikka tylsän iskelmätähden esittämänä. Sitten avasin Ylen sivut - olin kuullut huhuja että lintuguru Mauri Leivo oli saanut ansaitsemansa tunnustuksen. Etusivu pysäytti: Mestaria ei enää ole. Kenenkään julkisuuden henkilön menetys ei ole tuntunut yhtä voimakkaasti. Kuuntelin Juicea seitsemänvuotiaasta. Onttoina aikoina en kuunnellut - ehkä ne olivat siksi onttoja. 2000-luvun onnellisimmat hetket ennen kesää 2005 vietin vierashuoneen sängyllä Juicea kuunnellen ja Juicen elämäkerran ensimmäistä osaa lukien. Jos joku on syyllinen siihen että olen tälläinen, niin Juice. 23 November PuntariOlen lomalla. Tilanne on skitso, sillä olen töissä; opiskelijat kirjoittavat nyt jo rauhoittuneen näköisinä koetta luonnonmaantieteestä. Akatemian virasta jäi vahingossa liuta lomapäiviä käyttämättä, joten ne oli pakko rykäistä tähän. Kuun vaihtuessa loma vaihtuu palkattomaksi virkavapaaksi, mutta työn kuva pysyy samana - opetan noin 180 nuorelle luonnonmaantiedettä, ihmismaantiedettä, hasardimaantiedettä, ympäristöbiologiaa ja ihmisen biologiaa. Työn vaihdellessa näitä ammatteja tulee verrattua yhtenään. En ole aivan tyypillisin virkatutkija, mutta olen ollut. En ole vakinaisessa opettajantoimessakaan mutta olen ollut. Tutkijan työpäivä aloitetaan mihin vuorokaudenaikaan tilanne vaatii. Työpäivä alkaa suurin odotuksin. Vähintään 99% päivistä päättyy laimeaan pettymykseen. Opettajan työpäivä alkaa minuutilleen aikana joka tiedetään kuukausia etukäteen. Opettajan työpäivä pelottaa ja tympii etukäteen. Taas ne Köppenin ilmastot. Opettajan työpäivä päättyy suuriin tunteisiin - suruun tai riehakkaaseen tyydytykseen onnistumisesta. En muista koskaan vuotaneeni verta fyysisesti opettajan työssä. Ekologin kesässä se on säännöllistä. En muista koskaan vuotaneeni verta henkisesti tutkijan työssä. Opettajan työssä se on säännöllistä. En muista koskaan kyynelehtineeni onnesta tutkijana. Eilen se tapahtui taas opettajana - opiskelijoiden innostusta seuratessani. Tutkijalla on tilaa olla omituinen. Opettajalla sattuma ja työyhteisön kaaosmainen dynamiikka ratkaisevat, johtaako omituisuus ylä- vai alamäkeen. Harvaa tutkijakollegaa on tullut ihailtua leivisköjensä käytöstä. Opettajakollegat laittavat itsensä likoon. Tutkijoita yliarvostetaan yhä. Tutkijat pitävät opettajia luusereina joiden kyvyt eivät riittäneet tutkijan ammattiin. Terveyssandaaleissaan kahville hiihtävillä rivitutkijoilla on enemmän, kissoja ristivillä professoreilla vähemmän vapaa-aikaa kuin opettajilla. Tutkijat voivat matkustella ilmaiseksi suunnilleen silloin kun haluavat. Opettajien loma-aikoina vapaita lentoja löytyy korkeintaan Libanoniin. Tutkijalta ei kysytä haluaako hän osallistua kogressiin viikonloppuna, koska työ on oletusarvoisesti elämän sisältö. Kummallekaan ei makseta tehdyn työmäärän mukaan. Tutkijana saan minipalkkaa A22 koska myönnetty rahoitus ei riitä enempään. Opettajana saan palkan kurssien mukaan: hieman suuremman summan aikuislukion kurssista (2 opiskelijaa 11 x 75 minuuttia opetusta, 2 koetta) kuin päivälukion kurssista (36 opiskelijaa, 19 x 75 minuuttia opetusta, 5 x 36 pikkukoetta, 36 esseetä, 36 harjoitustyötä ja 36 koetta). Tutkijan työ tylsää. Opettajan työ väsyttää. Molemmat ovat vain töitä, eivät elämä. Ammatinvalinnan aika. 20 November Hyvällä tuulella Q - lauluntekijän tarina on hyvän tuulen kirja. Se kertoo suomalaisen miehen matkasta Oravikosken kaivoskylästä maailman kurjimpiin koloihin. Valokuvia on enemmän kuin elämäkerroissa yleensä. Ja ne ovat loistavia ensimmäisistä lähtien. Pieni poika pyörineen kyltin alla. Kyltissä lukee: Outokumpu Oy. Kotalahden nikkelikaivos. Tuotanto alkoi v. 1959. Vuosilouhinta 450000 tonnia. Kaivostornin korkeus 77 m. Kuilun syvyys 680 m. Kuvan taustalla kaivoksen tornit ilta-auringon punassa. Teksti kertoo Mikko-pojan pyöräilleen isäänsä vastaan kun sireeni antoi tälle luvan nousta uumenista. Keskusteleva pappi Jaakko Heinimäki on onnistunut saamaan tähdestäkin esiin sen väreilevän visuaalisen puolen. Mikko Kuustonen on herkkä ja positiivinen ihminen. Poikkeuksellisen herkkä jopa muusikoksi. Sellainen jota suomalaisessa yhteiskunnassa on lupa pilkata. Täällä täytyy olla vakava ja ilkeä. Täytyy sivaltaa Hectoria kolumnissa niin että mies on tärisee silkasta pelosta kuukauden tai pari. Mikko Qstonen vastaa pilkkaajilleen olemalla ärsyttävän hyvä tyyppi. Mikko on toipunut ahdasmielisestä uskosta, soittanut vuosikausia bluesia Q.Stonessa tasavertaisena legendaarisen Pepe Ahlqvistin bändien rinnalla, tehnyt yhtä TV-historian parhaista musiikkiohjelmista ja julkaissut toista kymmentä soololevyä joiden sanoitukset kestävät kriittisenkin korvan. Mikon olemus heijastuu Kummeleissa. Mikko on edustanut Suomea YK:ssa Danny Kayen, Pelen, Mohammad Alin, Yossou N'Dourin, Roger Mooren, Mia Farrown, Nelson Mandelan ja monen muun rinnalla. Mikko on auttanut kehitysmaiden ihmisiä konkreettisesti. Ja koko ajan hän on pitänyt jalat maassa. Taikatemppuja tässä maailmankylässä ei tehdä - ihminen on se mikä on. Tällä porukalla mennään. Ja sitten näen hänet, alastoman miehen vaeltavan tiellä taakkoineen. Hunnutettu nainen vaihtaa kadun puolta, he katoavat samaan sateeseen.Hyvä tuuli ei ole vain hymyä. Se on myös vaikeiden asioiden voittamista. Äitinsä teinipoikana menettänyt Mikko tuli uskoon ja ajautui kotikylän Kolosta ponnistaneen demolevytyksen seurauksena Pro Fide -yhtyeeseen. Pro Fide on toiminut yli 40 vuoden ajan Raamattuopiston uuspietismin, viidesläisyyden äänitorvena. Pro Fiden musiikki on valjastettu täysin julistuksen työvälineeksi. Mikko kuvailee kyynisesti tulosvastuullista toimintaa - jokainen uskoon käännytetty tiesi viiltoa julistajan aseen tukissa. Kuukausipalkkalainen julistaja Heikki Haataja johti orkesteria miksauspöydän takaa ja Juha "Anssin isä" Kela lavalta. Touhua parhaiten kuvaavat käsitteet olisivat kai manipulointi ja propaganda. Sielunhoitoa tehtiin takahuoneessa liukuhihnalta niin, että jopa Mikon omia kihlajaisia jouduttiin siirtämään nuorten naisten jonottaessa Mikon palveluksia. Jälkeenpäin Mikko on sielunhoitojonoista harmissaan - ne ihmiset olisivat tarvinneet aivan muunlaista apua. Kun Mikko lopulta lähti Pro Fidestä, hänet pyyhittiin historiasta vaikenemalla. Yhtyeen 30-vuotisjuhlassa Mikon nimeä ei edes mainittu eikä hänen tekemiään kappaleita soitettu. Myöhemmin tämän väitettiin kieltäneen kappaleidensa esittämisen - valehdeltiin surutta brezneviläiseen tapaan. Kun muut näkevät Mikon onnellisuuden valintansa jälkeen, saarnaaja Haataja puhuu Mikon kriisistä säälivään sävyyn. Taivas varjele! Kamppailu ahdistavan uskon ilmapiirissä ei ollut Mikon viimeinen taisto itsensä kanssa. Kova työtahti ja rankat kokemukset kehitysmaissa ajoivat Mikon pitkään alakuloon, masennuksen partaalle. Punaviinipullo auttoi unettomia öitä, mutta vain väliaikaisesti. Kyse ei ollut mistään järisyttävästä; hän oli kohdannut elämän todellisuuden paljaana, ilman uskonnon tai aatteen turruttavaa trippiä. Kun ei tiedä, on helpointa olla opettaja. Mikko hakeutui pitkään terapiaan ja hoiti psyykettään lääkkeillä. Ja oivalsi huumorin merkityksen. Kaikessa on hauskaa. Mikko kertoo: "Hankin tyttärelleni Konneveden markkinoilta T-paidat joissa luki: Positiivisuus on perseestä. Vain hetkeä myöhemmin tönötin lehtien palstoilla 'Vuoden Positiivisin Suomalainen -kunniakirja sylissä ja mielialalääkkeet takataskussa'" Älä tule myrskyn päällä, älä säällä. Älä liioin tyynellä säällä, tuu hyvällä tuulella! Bangladeshin Brahmabuhtra-joen suiston särkillä lapset kutsuivat A.W. Yrjänää nimellä Villain (roisto). Mikko sai nimen Hercules. 18 November Perheväkivalta Ensimmäinen vapaapäivä viikkokausiin. En pystynyt maksamaan univelkaa pois kertasuorituksena, vaan heräsin jo seitsemän jälkeen. Siivoamista, pyykkäystä, järjestelyä. Katilla on työpäivä - uuden koulun vihkiäiset. Illalla ehkä molemmilla vapaahetki. Harvinaista. Katselin aamun tunteina pitkään hyllyssä odottaneen 17. Martin Beck elokuvan Skarpt Läge. Alkuminuuteilta lähtien ahdisti. Mies tuli töistä ja aloitti pahan olonsa syytämisen. Heitteli ruokaa nöyränä poskeaan kääntävän naisen päälle ja solvasi tätä lasten nähden. En inhoa mitään niin kuin sadismia. Aloin epäillä etten pystyisi katsomaan elokuvaa loppuun saakka. Onneksi ohjaaja ymmärsi kääntää huomion Beckin säälittävään naapuriin; niskatukea ja tummettuja laseja käyttävä iäkäs setä oli käyttänyt hammastahnan sijaan pikaliimaa. Beckin paistinlastaa tarvittiin suun avaamiseen. Sitten palattiin taas helvettiin. Pahoinpidelty nainen lapsineen yritti paeta, mutta jäi kiinni. Aamulla poliisi löysi talosta mattoon käärityn ruumiin, naisen ex-miehen. Myöhemmin kävi ilmi että sadisti murhaaja oli poliisi joka oli ilmoittautunut vapaaehtoisena Martin Beckin ryhmään koettuaan tapauksen 'mielenkiintoiseksi'. Perhekotiin paennut nainen lapsineen oli ahdistettu nurkkaan. Hän ei voinut ilmoittaa tapahtumista poliisille, sillä pelkäsi pahoinpitelijänsä ehtivän ensin. Elokuva oli muutenkin ladattu ihmisiä eri suuntiin repivällä perheväkivallalla, sillä tutkimusten kuluessa kävi ilmi että Beckin luottoavustajan Gunvald Larssonin sisar oli tehnyt ilmoituksen väkivaltaisesta miehestään. Gunvald on ihmissuhdetaidoton, mutta vastuuntuntoinen öykkäri, joka ei aiemmin siskostaan välittänyt. Vaimo puolusti tietysti miestään ja torjui Gunvaldin avun, kunnes joutui taas hakatuksi. Elokuvan lopuksi Gunvald löysi vaimonsa miehen hirttäytyneenä. Vähemmän leppoisa lauantaiaamu. Tutkimusten mukaan perheväkivalta kohdistuu tavallisimmin lapsiin, sitten naisiin ja ilmeisesti yhä useammin myös miehiin. Ilmoituksia poliisille tehdään vähän ja suuri osa niistä vedetään takaisin tai kiistetään myöhemmin. Perheen pleksiä pidetään tärkeämpänä kuin sen hyvinvointia. Tällekään paskalle ei kai voi tehdä mitään? Se ihmisluonto joka saa meidät rakastamaan perii tässä velkaansa. Oli tarkoitus lukea tänään Naimisissa narsistin kanssa, mutta, mutta... 17 November Liian vaikea TVTelkussa puhuttiin tänään ihmisten karkaamisesta maksullisille kanaville. En ymmärtänyt ollenkaan. Maksan yhtä mittaa yli sadan euron televisiolupamaksuja. Keskivertoa heikomman littutelkun ovh oli 1700 euroa. Ja digiboxin 120 euroa. Sähkö maksaa sekin. Missä ihmeessä niitä ilmaiskanavia on? Ja että katsojat karkaavat? En ole katsonut yhtään SM-liigan jääkiekko-ottelua sen jälkeen kun MTV3:n Hockey Night loppui. Vaikka kiinnostaisi kovin. Katsojako karkasi - vai tarjonta? Enkä ymmärrä sitäkään miksi kaapelikuvaan verrattuna surkeaa digi-TV:n kuvaa mainostetaan teknisesti parempilaatuisena. Tai aiempaa suppeampaa ääntä? Ei mene tajuntaan myöskään se, miksi taloyhtiöön lisättiin uusia analogisia kanavia - kun antenni ei riitä edes ykköskanavan näyttämiseen. Miten on mahdollista että joidenkin kerrotaan jättäneen TV-maksun maksamatta. Minulta se unohtui taannoin, ja heti kolahti luukusta uhkaus jossa vihjattiin luottotietotahran ja oikeustoimien suuntaan. Miksenmätajuu? 14 November Pojasta polviMiksi julkkisten lapsista tulee julkkiksia? Yhteys on varsin helppo ymmärtää silloin kun ollaan samalla alalla. Jurkasta ja Roineesta tulee näyttelijä kun lapsuus vietetään teatterissa. Toni Edelmanin Samuli-poika laulaa ensin näyteltyään. Rauno Korven tytär ottaa luistimet alle, mutta kauniisti. Kallun kiekkokoulun lähihoidossa käynyt Teppo Numminen päätyy rumempaan luisteluun, mutta tekee historiaa. Mutta miksi kuiskaavan selostajan Juha Jokisen Antti-pojasta tulee räväköitä videoita maailmantähdille ohjaava maailmankansalainen? Tai luotettavan uutisankkurin pojasta herhiläisenä jarrukentässä taklaava vasen laitahyökkääjä? Tai änkyräkommarin pojasta katolta hyppivä Las Vegas -henkinen taikuri? Dynaaminen ihminen kasvattanee lapsestaankin dynaamisen, mikä saattaa riittää yksinkin selittäjäksi. Ja tarjoaa kontakteja. Yhteisön valinnoillakin saattaa olla oma merkityksensä. Jos Big Brotheriin tarvitaan peruskoulun käynyt kolmekymppinen naispuolinen Matti Nykänen, tarjontaa on varmasti kyllin. Kuinka ollakaan, valittiin Hessu Reijosen tytär, Waldon sisko. Kelly Osbornekaan ei varmaan päässyt pelkästään omilla kyvyillään laulamaan Madonna-karaokea MTV:n leffa awardsiin? Mutta voisiko taipumus päätyä framille olla sekin perimän sopukoissa? Kaksostutkimusten mukaan ammatti on yksi heikoimmin periytyvistä ihmisen ominaisuuksista. Temperamentti sentään periytyy. Ja julkkishan ei ole ammatti. Itse olen ollut aina taustalla. Äiti vahvisti tätä elämänohjeella: "Ensin ihmiset, sitten vasta sinä!". Katikaan ei itseään tyrkytä. Olen pahoillani poikaseni. Anteeksi tyttäreni. Ette tule koskaan pääsemään telkkariin. On mahdollista että teistä tulee onnellisia. Täytyy repiä ylväiltä suunnitelmilta siivet. Mielen jakaminen johtaa vain jakomielisyyteen. Ajattelin jakaa blogin hienostuneesti kolmeen osaan: päiväkirjaan, audiovisuaalislingvistisiin kokemuksiin ja luonnontutkijan päiväkirjaan. Sitten luin muutaman lukukokemuksen ja päiväkirjamerkinnän. Mihin ne lokeroon oikeastaan kuuluvat? Yksi tuska lisää elämään moinen päätöksenteko. Ehkä tuuppaan sittenkin kaiken tajunnanvirran tähän päiväkirjaan, ja teen nojatuolista valitut palat, pitkät erikoiset ja retrospektiivisen nuotiopiirin. Luonnontutkijan päiväkirja sentään saanee vauhtia kunhan kevät lähenee. 13 November Kahta puutaIhmiset ovat samanlaisia. Olen lukemassa limittäin Yrjö Varpion kirjoittamaa Väinö Linnan elämää, JayJay Leskisen kirjoittamaa Tommi Läntisen elämäkertaa Tää on mun maailma, Motörheadin Lemmy Kilmisterin omaelämäkertaa, Erkki Tuomiojan kirjaa isoäidistään Hella Wuolijoesta Häivähdys punaista ja John C. Avise omaelämäkertaa Captivating Life. Kirjallisuuden Kekkonen, Turun punainen kukko, nahkapöksypierunhajuinen kävelevä apteekki, Täti Tomera ja amerikkalainen genetiikan ikiliikkuja - henkilöt menevät sekaisin. On aivan sama oletko mies vai nainen. Poliitikko, duunari, deeku, kirjailija tai laulaja. Aivan se ja tuo onko potrettisi maalattu, mustavalkoinen valokuva vai värivalokuva. Talitintti (Parus major major) Lontoossa on perimältään aivan toista kuin talitintti (Parus major major) Nurmijärvellä. Meistä ne näyttävät identtisiltä. Matti Vanhanen (Homo sapiens lepsämäensis) Nurmijärveltä ja Mandawuy Yunupingu (Homo sapiens aborigiensis) Arnheminmaasta ovat geneettisesti yhtä puuta. Meistä he näyttävät erilaisilta. Silmin nähtävä ihmisten kirjo harhaa. Kuten siitä johdettu rasismikin. Alan päivä päivältä nyökytellä yhä enemmän evoluutiopsykologian viisastenkivelle - ihmisyyden universaaleille. Ihmisten erot ovat pienenpienissä nyansseissa, siellä missä jumalat asuvat. Käy sääliksi humanisteja jotka korostavat vain ihmisten eroja, ymmärtämättä samanlaisuuden eriarvoisuudesta vapauttavia mahdollisuuksia. 12 November Sontaa lapsiltaUseampikin kollega on haukkonut henkeään luettuaan brittien nettisivusta jossa voi arvioida opettajansa tai lastensa opettajan. Globaaleja kunnianloukkauksia ilman seuraamuksia? Nuorien ja keski-ikäisten teiniangstin purkamiseenko? Suomessa haukut saa onneksi yhä naamatusten. Usein purkaukset myös selvitetään silmästä silmään tuijotellen. Viitisen vuotta peruskoulun ja lukioiden opettajien touhuja hyvin läheltä seuranneena; pelottaa tällaisen tulo Suomeen. Arvostelusivusto kiilaisi oitis kaikkien vääryyksien kärkeen. Muutamia kymmeniä vuosia sitten opettaja oli vielä arvostettu ammatti. Silloin opettajalta vaadittava minimiammattitaito oli murto-osa nykyisestä. 2000-luvun opettaja sukkuloi suvereenisti substanssiosaamisen, uuden luomisen, virkamiesbyrokratian ja ihmissuhteiden tiheiköissä tasapainoillen. Ja imee sienenä kritiikkiä, tai torjuu sitä naamiolla. Työtä tehdään hauraalla persoonalla. Jos verrataan opettajien ammattitaitoa vaikkapa arvostusäänestyksessä yhä menestyneeseen professorikuntaan, kontrasti hyppää silmille. Molemmissa ammateissa suuri osa omistautuu työlleen niin, ettei vapaa-aikaa juuri jää. Opettajilla työn tehokkuus on kuitenkin eri luokkaa. Toivottavasti Suomi osoittaa olevansa sivistysvaltio: kynttilät eivät ansaitse kuraa. 11 November Tampereen ForssaUneton työviikko uuvutti ja vei lopullisesti kyvyn ajatella. Keuhkoihin sattui päivittäin. Ajoittain oli vaikea hengittää. Uskottelin itselleni hengityksen olevan yliarvostettu ruumiintoiminto. Ei kai sitä nyt sentään päivittäin tarvitse...? Hieman pelkäsin edessä olevaa tutkimusmatkaa Tampereelle Tikkurilan lukion opettajien kanssa. Virkaehtosopimuksen mukainen koulutus eli VESO on pakollisempaa kuin mikään. Ei auta pullikointi vaikka vaimo synnyttäisi kaksoset; ei edes omat hautajaiset. Menomatkalla lueskelin Kari Enqvistin snobistista kirjaa ja tunsin sääliä vaunun muita matkustajia kohtaan. Mikään ei möykkää niin kuin 50 opettajan lauma. Eikä mikään ole niin kuriton. Tampereen asemalla lauma muodosti tulpan. Topalla ja villakankaalla vuoratun lihan merellä pällistellessäni luulin Jeesuksen astuneen elämääni. Hauras hahmo olikin perheineen junaa etsivän Kotiteollisuuden Hynysen. Aikataulu oli tiukka. Jumppavermeet ylle Ilves-hotellin huoneessa 919 ja puolitoistatuntinen Aikidon alkuvenyttelyä ja Taijin kävelyä. Budolajien tyyneys on kiehtonut aiemminkin, mutta nyt luulen saaneeni kosketuksen myös niiden filosofiseen ytimeen. Voiman ja vastavoiman tasapainossa ei ole oikeastaan mitään länsimaiselle tieteelle vierasta. Miesten saunassa haisi pistävä hiki ja sen raaka-aine, Karjala. Saunasta ohjelma vei Siperiaan odottamaan. Tarjoiltiin etanoita mitä tarjoilijat eivät olleet. Heitä oli vain liian vähän. Kuten nilviäiseksi yllättävän maukkaita etanoitakin. Jos odottaessa olisi päässyt Kebabille ruokalajien välissä, olisi voinut nukahtaa kylläisenä. Maksoin siis nälissäni univelkaa sillä aikaa kun kollegat laskeutuivat Ilveksen alle saavuttaakseen pehmoisen olon. Aamulla sitten VESO-kokoustamista. Siitä ei ole mitään sanottavaa. Kaken sanoin tiivistäen: "Tampereella on kehittynyt infrastruktuuri ja lepposia ihmisiä". Reissussa sain kuulla että verkkopäiväkirjastani oli kirjoitettu ylioppilasaine ja että näitä sepustuksia oli käytetty materiaalina äidinkielen oppitunnilla. Hyvä niin. ÄhkyPerustin kaksi uutta blogia. Kävi ilmi että pelkästään WorldPress -blogeja on maailmassa reilut 457 000. Avasin niistä muutaman enkä erottanut tekstiä ammattikirjailijan tuottamasta. Ihastuin, ja luin tovin. Suljin sivut merkitsemättä niitä kirjanmerkkeihin - en kuitenkaan ehtisi palaamaan niille uudelleen. Katselin omaa kirjahyllyä: parituhatta kirjaa joista yli puolet lukematta tai vain selailtuna. Eksyin koulun kirjastoon: loputon määrä painettua sanaa pienessä huoneessa. Tein haun artikkelitietokanta Aleksilla, kävin Helsingin yliopiston kirjaston sivuilla, selasin levykaupan valikoimia, luin kirjaa maailman uusista uskonnoista, kuuntelin lukiolaisten höpinöitä lukukokemuksista ja musiikista jota he kuuntelevat. Iski ähky ja ahdistus. Todennäköisyys sille että ihminen saa elämänsä aikana tietää edes prosentin siitä mikä on arvokasta ja hyvää on olematon. Ihmiset ovat oikeistolaisia ja vasemmistolaisia, uskovia ja ateisteja, hevareita ja hoppareita, vain koska heillä ei ole tietoa paremmasta. Diversiteettiähkyssä ihminen noudattaa peukalosääntöjä - niitä evoluution kuluessa löytyneitä hammaspyörien rasvaajia, joita taloustiede kovasti etsii. Tietyssä iässä, tietyssä piirissä ja tietyssä tilanteessa on valittava eteen tulleiden ännän mahdollisuuden joukosta sopivin. Sitä sitten puolustetaan vaikka väkivallalla. Mitä jos maailmassa olisi informaatiota ja mahdollisuuksia niin vähän että jokainen ehtisi kokeilla kaikkea. Loppuisivatko kiistat siitä kummalla on parempi maailmankatsomus? Sodat kokonaan? Ja vastaus on: eivät loppuisi mutta vähenisivät. Eläintieteilijän silmälle vastaus kysymykseen, ovatko konfliktit voittopuolisesti uskonsotia vai tappeluja materiaalisista resursseista on aika helppo. Ihmistä ja muita eliöitä vertaamalla - sekä että. Kyllähän gepardit ja ahvenet rähisevät mutta aivan eri tavoin kuin ihmiset. Kun ei tarvitse uskoa ei tarvitse tapella muusta kuin ruuasta ja puolisosta. Me rähisemme niistäkin. 06 November HajotusYritän vastedes kirjoittaa Nettipäiväkirjaan ja Mixmaailmaan vain päiväkirjamaisia merkintöjä arkielämästä, ja huomioita ympäröivästä maailmasta pitkien luku- ja kuuntelukokemusten sijaan. Mieltä liikuttaneet kokemukset kirjoista, levyistä, elokuvista, näytelmistä, TV-ohjelmista ja vastaavista kulttuurielämöinneistä sijoitan vastedes uuteen WorldPress-blogiin Nojatuoli. Naiivin luonnontutkijan ja pikkupoikabiologin edesottamuksista kirjoitan vastedes WorldPress-blogiin Luonnontutkijan päiväkirja. Viittailen niihin ahkerasti sitä mukaa kun lastuja lasketaan laineille. Elämää hallitaan hajottamalla. Pikkuhiljaa elämästä alkaa löytyä jotakin muuta työn rinnalle - raivaten, kovalla työllä. Synttärilahja oli vielä syömättä joten piipahdimme Jumboon lihalle. Tavanomaiseen tapaan Kati taipui aurajuustolinnun suuntaan ja minä söin miesten ruokaa. Kumman pieneltä tuntuu 320 gramman pihvi - Ameriikoissa tuli aikanaan vedettyä vajaan kilon järkäle. Prismassa näkökenttään tunki uutukainen Maailmanhistorian Pikkujättiläinen. Olen pitkään suunnitellut lukevani Grimbergin maailmanhistoriat uudelleen kannesta kanteen kun koko 22-osainen sarja tuli ostettua Huuto.netistä pilkkahintaan. Kynnys 1940-luvulla painettujen nahkaselkien avaamiseen on turhan korkea joten aloitan nyt helpommasta. Luen ensin läpi tänään ostoskärryyn pudonneen Maailmanhistorian Pikkujättiläisen, ja sitten jokunen vuosi sitten ilmestyneen Suomen historian Pikkujättiläisen värikkään laitoksen. Vasta sitten on Grimbergien aika. Grimbergin sarja on kaunokirjallisuuden juuri. Maailmanhistoria on tarina johon kaunokirjallisuus tekee vain raunahuomautuksia. Elämän puolustus Edward O. Wilson kasvoi babtistiyhteisössä Mobilessa ja Pensacolassa. Meksikonlahden valkoisten hiekkarantojen elämää tarkkaillut hento poika sai ongenkoukun silmäänsä ja käänsi sumentuneen katseensa maahan. Siellä hän löysi pieniä muurahaisia, joita hän saattoi katsoa läheltä ja laittaa purkkiin parempia valaistusoloja odotellessa. Pensacolan katukivien raosta niitä katselin minäkin, tietämättä vielä silloin että vain muutaman korttelin päässä samaiset hoikat Pheidole-murkut olivat määränneet pienen pojan elämän suunnan nelisenkymmentä vuotta aiemmin. Parikymmentä vuotta tropiikin metsiä kaikilla mantereilla koluttuaan Wilsonista tuli toinen kaikkien aikojen tunnetuimmista myrmekologeista. Ja yllättäen yksi 1970-luvun lopun vihatuimmista tiedemiehistä. Muurahaistutkimuksensa ohessa hän oli havainnut ihmisyyden perustan sosiaalisissa hyönteisissä. Ihminen ei ole vielä ihminen. Ihmisyhteisön jäsenestä geenit tekevät ihmisen. Ajan muotiliike, marxilaisuus, koki tämän uhkaksi sosialistista järjestelmää vastaan, ja kävi avoimeen hyökkäykseen. Wilson sai kokea työtovereidensa Stephen Jay Gouldin ja Richard Lewontinin vihan ohella opiskelijoiden jääkylmän vastaanoton, ämpärillisen vettä kasvoillensa. Wilson, you're all wet. Poliittisesti naiivia Wilsonia syytettiin äärioikeistolaisesta, fasistisesta ajattelusta. Jopa eugeniikan uudelleenlämmittämisestä. Luonnon katedraaleissa kulkiessaan Wilson oli myös luopunut kaikesta kristillisestä hengellisyydestä. Hän tunsi omien sanojensa mukaan Prometeuksen tulen hehkun. Näin jälkiviisaana, mitä sosialistit ovat saaneet aikaan, mitä Syvän Etelän Raamattuvyöhykkeen papit ja mitä E.O.Wilson?Wilson on julkaisut kirjoja ja artikkeleita perusekologiasta (Wilsonin lämmöllä muistelemat työt Robert MacArthurin kanssa), sosiaalisuudesta (Sosiobiology), ihmisyydestä (Human Nature), humanismista (Promethean Fire), ihmisen ja luonnon suhteesta (Biophilia) ja muurahaisten taksonomiasta (Pheidole In The New World). Bert Hölldoblerin kanssa hän kirjoitti meidänkin kirjahyllyn kruunaavan, selkeästi nimetyn myrmekologin raamatun: The Ants. Kaksi Wilsonin kirjoista on voittanut Pulitzer-palkinnon. Mobilesta ostamani Wilsonin elämäkerta on lukemistani paras - kenties jopa kaikkein vaikuttavin lukukokemus. Nykyisin kameleontti Wilson tunnetaan luonnonsuojelijana jolle rakkainta on monimuotoisuus. Wilson rakastaa paljon kaikkea. Tätä teemaa Wilson lähestyy nyt liennyttävällä, kanneltaan uskomattoman kauniilla kirjallaan The Creation: An Appeal To Save Life on Earth. Vai onko se liennyttävä? Wilson on rakentanut kirjansa kirjeeksi anonyymille Syvän Etelän babtistipapille. Wilson nousee keskustelukumppaninsa yläpuolelle jo alussa toteamalla: Sinä olet löytänyt oman totuutesi, minä olen vasta etsimässä omaani...me molemmat saatamme olla väärässä...tai puoliksi oikeassa. Hän vääntää biologiaa rautalangasta, niin että kirjaa lukevan papin täytyy tuntea alemmuutta. Monimuotoisuus vyörytetään tuttuun tapaan lukijan päälle detaljien massana. Varsin osuvasti Wilson tuo esiin sanan HIPPO, monimuotoisuutta uhkaavat ihmisen toimet: 1) Habitat loss (elinympäristöjen tuhoutuminen ilmastonmuutoksen tuhot mukaan luettuna), 2) Invasive species (lajit jotka siirretään paikkaan jossa niillä menee turhan lujaa), 3) Pollution (saasteet jotka pyyhkivät kerralla kokonaisen eliöyhteisön), 4) Human overpopulation (ylikansoitus joka on kaikkien ympäristöongelmien pohjimmainen syy) ja 5) Overharvesting (kalastus, metsästys ja keräily velaksi). Rivien välistä olen tulkitsevinani että Wilson paheksuu syvästi kristillisyyttä jossa uskovat saavat ikuisen elämän ja lyhyen maanpäällisen häivähdyksen aikana väärän uskon valitsevat ajautuvat kadotukseen. Wilson tuntuu uskovan että juuri tämä sielukeskeinen ajattelu on osin syyllinen elämän huonoon jamaan. Wilson vaikuttaa kuitenkin himpun verran optimistiselta. Biologian tuntemuksessa ja kahden tärkeän yhteiskunnallisen vaikuttajan, uskonnon ja tieteen yhteistyössä on avaimet. Joka toisen eliölajin ei välttämättä tarvitse kuolla pois ennen vuosituhannen vaihdetta. Wilson huutaa paimenta apuun. Opettajaa kiehtoo kirjassa erityisesti Wilsonin viiden prinsiipin ohje - miten biologiaa tulee opettaa. Elämäkerrassaan Wilson antaa kunnian saavutuksistaan innostaville opettajilleen. Hän on myös itse ollut sellainen. Hänen ohjeitaan on syytä kuunnella. 1) Opeta ylhäältä alas. Wilson suosittaa etenemistä yleisestä erityiseen. Hän ei opettaisi seksiä fysiologian, hedelmällisyyden tai syntyvyyden säännöstelyn kautta, vaan pohtimalla aluksi mitä seksi on. Miten se on kehittynyt ja miksi? Kun eliöiden lisääntyminen ymmärretään yleisellä tasolla, voidaan siirtyä nyansseihin. Wilsonia harmittaa hänen oma kauhunsa matematiikan edessä. Sehän on vain kieli siinä missä kiina tai hindi. Yleinen kieli on osattava ennen erikoistapausten ymmärtämistä. Populaatiogenetiikkaa on lähestyttävä sen yleisistä lainalaisuuksista. Vain Hardyn-Weinbergin laki avaa tien alleelien esiintymiseen populaatioissa; ei esimerkki sirppisoluanemiasta. 2) Kurota biologian ulkopuolelle. Tämä itsestäänselvyys unohtuu yksityiskohtien mereen. Biologia ei ole enää luonnonhistoriaa, jossa opetellaan karhun ulosteen viskositeettiarvoja vuodenaikojen vaihtelussa. Ei ole elämänaluetta johon biologia ei ulottuisi. Eräässä keskustelussa minua pyydettiin pitämään turpani kiinni vapaasta tahdosta, koska se ei ole biologian tutkimuskohde. Kyllä se on. Kaikki on, kuten Wilson Konsielienssissa tähdensi. 3) Keskity ongelmanratkaisuun. Tässä kohdassa Wilson viittaa amerikkalaiseen opetussuunnitelmaan. Suomessa faktojen opettelusta on luovuttu jo ajat sitten, ja annettu ihmisten ajatella itse. Takapakkiakin on jo otettu - kun ylioppilaat ovat kutsuneet sitä maailman pisintä jokea Jordaniksi. 4) Leikkaa syvään ja matkaa kauas. Laaja yleissivistys, terävä uppoutuminen yhteen erityisalueeseen. Biologia on oppiaine jota ilman ei tulevassa yhteiskunnassa pärjää. Siksi opetan itse juuri tämä Wilsonin T-malli mielessä. Suuntaan lukion biologian opetuksen nimenomaan tuleville ekonomeille, sihteereille, maanviljelijöille, autonkuljettajille, taiteijoille ja malleille. Biologiaan ja lääketieteeseen suuntautuvia ei tarvitse erikseen opettaa. Heille on vain annettava mahdollisuus siihen piikkiin. 5) Omistaudu. Jokainen opettaja huomaa opiskelijoiden intensiteetin silloin kun opettaja on säärikarvojaan myöden mukana. Innostuu niin ettei huomaa karttatelineen kaatumista. Ja se kuuluisa hiljaisuus kun opettaja sanoo: "Silloin kun otin tämän kuvan". Edward Osborne Wilson tietää. Hän tosin unohtaa sen minkä minäkin. Nuku riittävästi. 05 November Yksi eri ihminen Viikonlopun teemana on ollut Police ja Sting. Ja usko siihen että ihminen voi elää monta elämää. Katselen eilen Steward Copelandin kasimilliselle kuvaamiin rakeisiin filmeihin perustuvaa räkäistä kertomusta Policen vaiheista Everyone Stares. Ja kuuntelin Katin opinnäyterutistusta häiriköimättä iPodilla Stingin uusinta taidepläjäystä Songs from the Labyrinth. Taiteesta tosiaan on kysymys. Sen paljastavat jo levyltä bonuksena löytyvät kuunteluohjeet jokaiselle kappaleelle. Mitä sitä kursailemaan - jos taidetta tehdään, se on syytä kertoa suoraan etteivät epäile viihteeksi. Sting ei jätä hämmentynyttä kuulijaa muutenkaan pulaan. Levyn sisäkannessa hän kertoo valaisevasti miten näyttelijä John Bird johdatti hänet kuuntelemaan 1500- ja 1600 -lukujen taitteessa vaikuttaneen säveltäjä-sanoittaja John Dowlandin melankolisen kauniita kappaleita. Vuosia myöhemmin luottokitaristi Dominic Miller osti Stingille lahjaksi luutun ja esitteli hänelle sarajevolaisen luutistin, Erin Karamazovin. Ajatus yhteisestä levystä sai alkunsa Stingin puutarhan labyrintissa. Tuloksena syntynyt pelkistetty luutun ja käheän tenorin polveileva taivallus on kaunista, muttei puhuttele minua sen enempää. En jaksa uskoa siihen että musiikki olisi sitä parempaa mitä kauempaa ajasta se kaivetaan tai mitä ankeammissa oloissa se on synnytetty. Kuuskytluvun pop ei ole parempaa kuin 2000-luvun. Klassismin ajan musiikki oli parempaa kuin seuraajansa, mutta vain koska mestareita kumarrettiin. Ei uskallettu käyttää hyvää pohjaa vielä parempaa, kuten popmusiikissa tehdään. Rinnalla kulkijoiden määrän kivutessa lähelle 6.5 miljardia kannaisi jo yrittää pestä peruukkipäät. Bach on jo pestykin, mutta harva huomasi että sen teki vastapuolen pataässä Lemmy Kilmister. Säveltäjä on 2000-luvulla paremmassa asemassa kuin teollisuuden vasta orastaessa, sillä äänien määrä maailmassa on moninkertaistunut. Ja mahdollisuudet sen myötä, sikäli kun säveltäjä ei pelkää suurien varpaiden tallomista, ja osaa poimia oleellisen älämölöstä. DVD:llä huuliaan töröttelevä rääväsuinen punkkari Sting on näköjään päättänyt luopua luomisesta ja silittää nyt mestarin varpaita. Stingin kunniaksi on sanottava että hän tekee sitä minkä osaa. Labyrint päätyy Stingin omaan Fields of Goldiin - osoituksena siitä että hän on vain jatkanut mestarin saappaissa? Elämäkerrat eivät ole väärässä. Stingissä on ihmistä useampaan elämään. BlogimeemiLivejournalin toista vuorokautta kestänyt remontti esti eilen kirjoittelun ja piti jännityksessä; säilyisivätkö takerrellen kansioihin siirretyt kuvat paikallaan? Mixmaailmankin kuvat asuvat Livejournalin tiloissa, joten ne olivat eilen pimeänä. Hyvinhän siinä kävi - lopulta. Jännityksen lieventämiseksi ja töitä vältelläkseni kopsin Timon blogista meemin yli vuoden takaa. Jospa tämä auttaisi jäsentämään todellisuutta? Muiden blogit Interblogistisuus 03 November HooDee
|
|
|
