| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
29 November €€€Sain tänään isyysrahan kahdelta viikolta - 539.26 euroa. Raha tuli tilille viikon kuluttua hakemuksen postittamisesta. Muutama tunti rahojen saapumisen jälkeen posti toi lukion palkkalaskelman. Noilta kahdelta viikolta palkastani oli vähennetty nettona 529.16 euroa. Työmatkoja jäi ajamatta noin 500 kilometriä, joten polttoainekuluja säästyi 48 euroa. Kun muut auton kulut otetaan huomioon, isyyslomailu tuotti varovasti arvioituna 60 euroa voittoa. Järjestelmä on keskisuuren ihmisen asialla! Samaan aikaan Vantaan kaupunki työllisti ja maksoi sijaiselle noin 900 euroa palkkaa. Jos joku populistipolitiikko erehtyy vaatimaan lisää rahaa lapsiperheille, piirrän läpipäännuolen hänen vaalimainokseensa. Sitäpaitsi! Minusta Kaisa Variksen pitäisi kärsiä elinikäistä kilpailukieltoa ja nousta sauhuna taivaaseen Helvetin korsteenista. Ja huikeat PISA-tuloksethan johtuvat korkeasti koulutetuista opettajista. Missään muualla erityisalan puisevien luentojen kiirastulesta ja kasvatustieteen absoluuttisesta nollapisteestä selvinneet eivät suostu imbesillien kaitsijoiksi. Ja sen eläkesäästömainoksen jotta voisit eläkkeelläkin nauttia nykyisestä elintasostasi, tai jotain... tekijät pitäisi laittaa kuristushuoneeseen. Jos eläkesäästäisit, Sinulla ei olisi nykyistä elintasoasi! Ja keskiviikon mantsan koe oli liian helppo. Kiitos arvokkaista mielipiteistäni. PS. Kostoksi yhteiskunnalle laitoin samoja ja vielä helpompia tehtäviä perjantaipäivän kokeeseen. Siitäs saivat. Lisäys 6.12. klo 19.30 kun Linnassa tassutellaan. Merkintä oli ilmeisesti niin vaikea että käännän sen nolona ironiavapaaksi. Ensin siis ylistän toimivaa järjestelmää nopeudesta ja siitä että saan enemmän rahaa koti-isänä olemisesta kuin töistä. Vaikka töissäkin olisi ollut kivaa, Otson ja Katin kanssa kanssa kotona oli kivempaa. Kaiken lisäksi yhteisiä verorahoja käytetään järkevästi työllistämällä työtä kaipaavia. Siksi jatkuva nurina siitä miten huonosti ihmisillä, etenkin lapsiperheillä menee, on minusta turhaa. Lopuksi alleviivaan ironiaa varmuuden vuoksi ja vesitän kaikki mahdolliset jyrkiksi tulkittavat mielipiteet kertomalla tupun typeriä mielipiteitä, jotta kukaan ei ottaisi mitään tosissaan. Sen verran voin ehkä paljastaa että itselleni tämä kertoo muiston jonkinlaisesta ajatuksen vapaasta lennosta, hyvästä 'filosofisesta' päivästä. Minusta on hienoa että Kaisa Varis saa hiihtää, kun kerran haluaa hiihtää. Pakottaminen suuntaan tai toiseen ei olisi hienoa. PISAn tulosten syitä on niin vaikea tulkita, ettei juuri auta muu kuin olla tyytyväinen ja auttaa Suomessa vierailevia tiedonjanoisia samoille linjoille. Rakastan työtäni. Monen mielestä liikaa - minusta ihmissuhdetyötä ei voi rakastaa liikaa. Opiskelijat ovat minulle niin tärkeitä, että tekisin opettajan työtä ilmaiseksi, jos palkallinen ei onnistuisi. Oli taas kerran hienoa seurata miten opiskelijat osasivat, ja yrittivät posket punaisina vaikka takana oli täysi koeviikko. Kaikki saapuivat kokeeseen, kaikki ponnistivat ja kaikki saavat olla tyytyväisiä itseensä. Osalle onnistuminen paljastuu huomenna, osalle maanantaina. Loppuun tuuppasin vielä pari sisäpiirin vitsiä. Edellä kerrottu tapa esittää asioita ja etenkin ironian selittäminen ovat minusta tylsiä ilmaisumuotoja, enkä aio siihen jatkossa siirtyä, sillä välitän vain itsestäni (heti lähti...). Tylsyyttäkin saa toki maailmaan mahtua, mutta myös syviä tunteita. En osaa kirjoittaa syvimpiä tuntoja tuollaisen suoran tekstin sisään. Alkuperäinen, 29.11. kirjoitettu monitulkintainen versio avautuu minulle eräänlaisena vaihtoehtoisia polkuja seurailevana kuvitettuna romaanina, jälkimmäinen vain kuvauksena asiapaperissa - todistajalausuntona. Vaihtoehtona olisi tietysti kirjoittaa tänne nyt varmuuskopiona toimivaan Mixmaailmaan tosikkoversiot tai tulkinnat, mutta siihen ei varmaankaan aika ja tarmo riitäisi. Jonkinlainen lattea mahdollisuus olisi myös periaatteesta luopuminen - hymiöiden käyttö. Hymiöiden inflaatio on kuitenkin kääntänyt nekin ironiaksi, joten tekstistä tulisi hymiöin jopa vaikeammin tulkittavaa. Minulle tosiaan riittää jos itse ymmärrän, mutta en tietysti halua loukata ketään edes lukijan väärinymmärryksen seurauksena. Siksi olen pahoillani jos väärintulkinnat aiheuttavat jatkossa pahaa mieltä. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää - elämän jyrkkä fakta, jonka merkitys on valjennut minulle vasta kypsemmällä iällä. Olkoon tuo edellä kirjoitettu jonkinlainen Rosettan kivi, jos kaikesta synkkyydestä huolimatta tulee tarve klikata tänne itkuvirsien pariin. Niitä tulee, ja aina tunnistamattomasta sävellajista. Kaiken negatiivisuuden täytyy olla ironista, muuten se on tuhoisaa. En ole koskaan halunnut tuhota. En edes ikäviä muistoja, sillä jokainen niistä kääntyy ajan myötä rikkaudeksi. Siinä avain. Minulle tämä Verkkopäiväkirja on muodostunut odottamattoman tärkeäksi osaksi elämää. Eräänlaiseksi pään sisäiseksi ääneksi. Ja tunteiden muistiksi silloin kun pää tahtoo muistaa vain detaljeja. Siksi en tätä kovin helpolla muiden toivomuksesta muuta, vaikka en ole ainoa jonka elämään tämä teksti saattaa vaikuttaa. Verkkopäiväkirjan tekstin täytyy olla jollekin anonyymille hahmolle kirjoitettua. Ei suoraan itselle eikä kellekään tunnistettavalle lukijalle. Kun lastu lähtee puroa alas, sillä ei ole vastaanottajaa. 26 November Ihminen on pohjimmiltaan ihminen
PS. Tänään Nature julkaisi uutisen onnistuneesta geenisiirrosta: tupakka kestää viikkojen kuivuuden, ja jatkaa sateen tultua kasvuaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Minusta olisi hienoa jos tupakan voisi polttaa filtteriin asti, ja kasvattaa röökin siitä sitten täyteen mittaan. Pian päästään siihen mitä lukiossa on jo pitkään pohdittu - siirretään minkkien nahan ja turkin tuottavat geenit koivuun, ja kuoritaan turkikset sitten koivun pinnalta. Koivuhan ei kärsi. Tai mitä turhia. Kasvatetaan se karva suoraan halukkaiden ihmisten nahkaan. 25 November OU812 - ja maistui!
Vetää ihan mustaaHyvä suomalainen taide tehdään tietoisen synkistelyn, vaikean masennuksen tai lyyhistyvän makkurin kaltaisissa tiloissa, usein sekakäyttönä. Tämä taitaa kuulua jo taiteen määritelmäänkin: taiteilijalla ja yleisöllä ei saa olla hauskaa. Jos naurattaa, ja älynystyrää on kaivettava syvältä epiteelin alta, kyseessä on intelletkujen mielestä viihde. Jos köykäinen viihdetaiteilija sairastuu depressioon tai synkistelee muuten, hänestä tulee ainakin omasta mielestään taiteilija. Taiteen sielun on oltava musta. Yhteinen proksimaattinen tekijä Kiven, Sibeliuksen, Leinon, Salaman, Viidan, Saarikosken, Sirolan ja monen muun luovuudessa on epäilemättä synapsien erikoinen serotoniiniaineenvaihdunta. Monet heistä paikkaisivat serotoniinivajausta liuottamalla neuroniensa solukalvoja läpäisevimmiksi. Peter von Baghin Sininen laulu kertoo tämän synkän totuuden, vaikka painottaakin vaihtoehtoisia lähestymistapoja taiteeseen: kivettynyttä pönötystä ja keskinkertaisuuden kanonisointia. Ei mitään vikaa toki näissäkään. Depressio on huonosta maineestaan huolimatta meidän tärkein luova voimavaramme. Vaikka sosiaaliset suhteet menevät, monelle depressio on ainoa keino selviytyä. Kädellistutkimuksissa jonkinlainen depression esiasteen, mielen käpristymisen väitetään estävän yksilöitä joutumasta konflikteihin. Jos menet Tukiaseman keskustelupalstalle kertomaan, että depressiosta voi toipua sopivan kognitiivisen terapian, lääkityksen ja tiedostamisen voimalla, sinut vaietaan ulos tai syyllistetään rienasta. Ainoaansa et riistä. Sopeutumana en silti osaa noin tuhoavaa poikkeavuutta pitää. Sairaus mikä sairaus. Jos yksikössä voidaan kirjoittaa. Depressiona tunnetusta ilmiöstä tunnetaan neljä täysin erilaista muotoa: teeskennelty, luultu, lamauttava ja tuskallinen. Ihmiset ymmärtävät miten vaikea synkästä on nousta. Siksi on pudotettava sitä johon itse suhteutuu - kaikkea muuta. On tuijotettava mustimpaan pimeään. Suomalainen tumma metalli on tähän tarkoitukseen maailman parasta, joskin norjalaiset pesevät meidän death metallissa. Synkkää jynkytystä lamauttavaan mutta ahdistavaan pimeyteen. Ahdistuksesta voimaa!
23 November Uudestaan, uudestaan!Koeviikon aluksi sain yhden vapaapäivän, eli aikaa kokeiden tekemiseen ja rästitöiden hoitamiseen. Viideskymmenes maantieteen ykköskurssi ei ollut repaleisuudessaan kovin edustava juhlakalu. Opiskelijoilla on toki yhä mahdollisuus kiillottaa kuvaa komeilla numeroilla. Omasta mielestäni onnistuin tekemään hyviä kokeita. Sellaisia joissa oppimista tapahtuu kokeen tekemisen aikana, jotka kehittävät systeemiajattelua ja testaavat visuaalisia taitoja. Vyöhykkeellisyyskin kulkee lankana läpeensä. Hetken pohdin jopa huomisen kokeen linkittämistä tähän verkkopäiväkirjaan, mutta se ei ehkä olisi ollut sopivaa. Kuvia ja niiden tulkintaa on tiedossa, koska maantiede on ennen kaikkea esteettinen ala. Tulostimella oli tänään huono päivä, ja koepaperin esteettisestä nautinnosta oli tingittävä. Muutaman upea valokuva jää odottamaan tulevaa jaksoa ja 51. kurssia. Sitten uudestaan. Lainasin kirjastosta kaksi tömäkkää tiiliskiveä. Olen henkisesti jo niin seniili, että pidän Peter von Baghin 12-osaisesta TV-sarjasta Sininen laulu. Varasin samaisen teoksen kirjana etukäteen, ja aion viihtyä sen ääressä erinäisiä tunteja. Toinen kirja on täydennyskoulutusta. Varasin samalla kertaa Karttakeskuksen kustantaman, amerikkalaiseen tapaan tursuavan järkäleen Maapallo. Oppiminen on jäänyt niukaksi yrittäessäni haalia tutkintoon vaadittavia opintoviikkoja kasaan. Maisterin tutkinto sentään ylittyi reilusti: todistuksessa on 161.5 opintoviikkoa. Puolitoista opintoviikkoa eli mehiläistenhoitokurssin verran ylimääräistä. Puutteellinen sivistys omilla aloilla on alkanut haitata viime vuosina. En ole koskaan lukenut yhtään maantieteellistä kirjaa kannesta kanteen, muistaakseni vain kaksi kirjaa biologiastakin. Ajattelin aloittaa tällaisesta värikkäästä populaarista ensyklopediasta. Kuvakirjastahan kaikki aloittavat. Biologiassakin lähden perusteista. Luen David Hullin ja Michael Rusen toimittaman The Philosophy of Biologyn lähiviikkoina kannesta kanteen, ja kirjoitan muistiinpanot kustakin luvusta tänne verkkopäiväkirjaan. Siitä tulee hyrsyvän hauskaa. Suolennukkani värisee villinä pelkästä aiheiden luettelosta: I sopeutumat, II yksilönkehitys, III valinnan kohteen ongelma, IV funktio, V laji, VI ihmisluonto, VII altruismi, VIII ihmisen genomi -hanke, IX edistys ja X kreationismi. Aidosti hauska kirja voi olla evoluutiopsykologi David Barashin ja hänen tyttärensä Nanelle Barashin kijoittama: Madame Bovary’s Ovaries; A Darwinian Look at Literature. Teimme tänään Otson kanssa piiitkän vaunulenkin tuhnuisessa pimeydessä. Ei helli käpylisäkettä moinen keli. Angstaisi jos ei olisi syytä olla angstaamatta. Otso vetää jo sosetta siihen maalliin että pärjäämme pian äijäporukalla koko päivän, joten lenkit tulevat pitenemään. Otso nukkui koko matkan, ja minä lauleskelin mielessäni pimeyden lauluja. Sellaisia joita muutkin ovat lämmittäneet uudelleen. Yritin selvittää alkeellisella neurotieteiden tuntemuksellani, miten on mahdollista laulaa ajatuksissaan nuotista vasempaan. Ja miten on mahdollista petrata suoritusta ajattelemalla uudestaan.
21 November Väiski Lehtikaappi täyttyi ja sieltä vierähti virtsankeltainen väitöskirja. Kappale elettyä ja oltua elämää seitsemän vuoden takaa. Päätin taannoin hävittää kaikki väittelijänkappaleet seuraavaan muuttoon mennessä. Neljässä muuttokuormassa tämä loinen on sittemmin salamatkustanut. Selailin vihkosta hetken nostalgisena ja toimitin sen sitten paperinkeräykseen. Netistä teksteiltään vinksahtanut ja pikselimössöinen versio vielä löytyy. Voisi poistaa. Aikansa lapsen on joskus aikuistuttava, sitten kadottava. Satu piirsi hienon kansikuvan. Muu on lähempänä huonoa. Kirjoitan tähän höntyilevän muistelon tuoksinasta ja saattelen siten ristiriitaisen elämänvaiheen ansaitsemaansa lepoon.Lopun alku. Taisto turhan tiedon rintamalla alkoi Savon jääkäriprikaatissa Mikkelissä keväällä 1996. Jo pari vuotta aikaisemmin olin törmännyt Parikkalassa gradun jälkihoidoissa rampatessani originelliin jota kutsuttiin viheltäväksi metsuriksi. Tämä oli huomannut läskillä käyvien tinttien vähentyneen, ja pohtinut klapikoneen ääressä, josko tämä näkyisi jo puiden syöpäläisten määrissä. Kerroin hänelle ettei kukaan oikeastaan tiedä, onko metsien hyönteissyöjälinnuilla merkittävä tuholaistorjujan rooli, vai ovatko ne vain vihelteleviä vapaamatkustajia. Joku professorismies oli tosin kertonut hatusta vedettyjä lukuja keskenään ja saanut tirpeistä miljardien arvoisen kultakimpaleen Yhdysvaltain ja Kanadan talouksille. Kaksi amerikkalaista tutkijaa oli selvittänyt vastikään ilmestyneessä julkaisussa lintujen vastaavan lähes kolmanneksesta valkotammien (Quercus alba) vuosikasvussa. En uskonut moisten tulosten toimivan Suomen oloissa. Viheltäjä sen sijaan puhkui klassista käsitystä ekologisista vuorovaikutusverkoista: Mitä saatanaa tuota tutkimaan? Onhan se jumalauta selvä asia. Perkele, kun metsästä joku katoaa - kyllähän sitten saatana menee kaikki päin persettä. Säikähdin voimallista ilmaisua niin että lietsoin turvallisuussyistä konsensusta: Suomi elää metsistä ja metsät tinteistä. Selvä asia. Jumalauta. Ajatus tutkimattomasta itsestäänselvyydestä kiusasi jo toisen kerran. Yläasteen maa- ja metsätalouden tunnilla biologian opettajani ja luokanvalvojani Sakari ”Mömmö” Ekholm oli ryhmän kuullen ojentanut minua kun epäilin tinttien roolia metsäekosysteemien toiminnassa. Älä kuule Mika yhtään vähättele. Hypoteettisdeduktikon hyve, tahto kumota perusteettomat ja hyvin perustellut itsestäänselvyydet, jäi itämään kahdeksi vuodeksi. Lomapuvussani kirjoitin lopulta professori Jorma Tahvanaiselle kirjeen, jossa esittelin suunnitelmani hyönteissyöjälintujen merkityksen selvittämiseksi, ja ilmoittauduin jatko-opiskelijaksi hänen projektiinsa. Olin saanut ulkoloisgradustani laudaturin Jorman esityksestä, joten uskalsin tyrkyttää ajatuksiani itsevarmasti. Jorma vastasi saman tien ja toivotti tervetulleeksi yhä laajenevaan herbivoriaprojektiin. Pajuja, jäniksiä, sahapistiäisiä ja lehtikuoriaisia oli tutkittu parikymmentä vuotta, joten kolmen trofiatason suunnitelmani istui hyvin kokonaisuuteen. Palkka alkaisi juosta huhtikuun 1997 alusta, jos ulostaisin maisterin paperit ajoissa. Päätin päkistää. Tyhjäkäyntiä. Kun viimein löntystin kermamunkkien pullistamana kasarmin portista, aloin jo kotimatkalla luonnostella tutkimussuunnitelmaa lintupredaatiosta koivuilla. Koko syksyn ramppasin jyväskyläläisiä metsiä Kanavuorelta Keljonkankaan golfkentän laitamille. Säälittävä raasu olin. Kuvittelin tekeväni tutkimuksia isoilla puilla, isoilla alueilla. Kun ainoa menetelmä on peittää osa puista linnut estävällä verkolla ja verrata näiden pinnalla tapahtuvaa elämää kontrollipuihin, homma oli tuomittu taimikoihin. Jos oikein muistan, haaveilin yhteistyöstä jyväskyläläisten käyttäytymisekologien kanssa Konneveden aviaarioissa. En koskaan ottanut heihin yhteyttä. Jos olisin käyttänyt Jyväskylän tutkimusalueiden valmisteluun kuluneen energian hirvenpapanoiden keruuseen, olisin lannoittanut yksin Jyväskylän kaupungin puistot ja muut istutukset. Jotenkin Jorman onnistui vääntää talven aikana uppiniskani sovinnaisempiin aiheisiin. Kun työ Joensuussa alkoi, huomasin tutkivani pajuilla eläviä perhostoukkia, ja vain varasuunnitelmana lintupredaatiota. Näissäkään suunnitelmissa ei ollut tolkkua, joten harjoittelin toukkien kasvatusta ensimmäisen kesän ilman ainuttakaan käyttökelpoista tulosta. Jotain sekoilusta kertonee sekin, ettei kesän tavoitteista jäänyt yhtään mielikuvaa. En muista mitä tutkimuksia yritin tehdä, tai mitä olisi pitänyt tehdä. Kasvatin tunnusraitayökkösen (Orthosia gothica) ja sen sukulaisten toukkia 12 puulajilla. Miksi? Keräilin leppävalkomittareita (Cabera pusaria) ja kasvatin tuhansia lajin toukkia. Miksi? Epätoivoisimpia kokeita saattoi olla yritys selvittää valkovillakkaan (Leucoma salicis) toukkien kykyä levitä kasviyksilöltä toiselle. Kun olin latonut 150 pajunoksaa purkkeihin, alkupään oksat olivat jo nuutuneet ja toukat painelivat pitkin pöytiä. Huiskaisin lähimmät purkit lappeelleen ja nostin kytkintä. Kaksi päivää myöhemmin laboratoriomestari soitti ja kysyi voisinko siivota jälkeni. Tämä ei jäänyt yksittäistapaukseksi – myöhemmin puheluissa oli ponnekkaampi sävy. Jälkikäteen vuoden tyhjäkäynti osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi kouluksi. Opin menetelmät ja realismin. Syksyllä tuli silti itku. Jos homma ei luonnistuisi kesällä 1998, tulisi lähtö tieteestä ja loppuelämä olisi synkän pilven varjossa. En osannut mitään muutakaan. Tiedeyhteisö. Puitteet olivat erinomaiset. Työsopimus kattoi peräti kolme vuotta, ja Jorma järjesti työhuoneenkin. Ylpeänä hän esitteli ajatustaan maisemakonttorista, josta muodostuisi keskusteleva ja kriittinen tiedeyhteisö. Käytännössä toista kymmentä jatko-opiskelijaa tungettiin tyhjänäkin kosteaan biologian laitoksen pohjakerroksen huoneeseen. Pahimmat tappelut torjuttiin sermeillä. Tommi käänsi keskustelevan ja kriittisen vittuilevaksi, mutta puhuimme siivosti vain tiedeyhteisöstä (KKTY). Tietokoneita ei ollut kaikille, joten ostin oman PoMin PC:n, jota mikrotuki kutsui päätään pyöritellen Sipuran pommikoneeksi. Jorma johti laumaansa niin, etten edelleenkään osaa muuta kuin ottaa hatun päästä asiaa muistellessa. Maailman kiltein ihminen sanoi rumasti kun tarvittiin. Jorma keskittyi isälliseen kaitsemiseen, Roinisen Heikki taas enemmän tekniseen ohjaukseen. Jorma ei koskaan pihdannut kriittisissä tilanteissa (tietokoneisiin hän ei voinut vaikuttaa; ne olivat laitokset yleisten päätösten takana). Kun oli logistisia ongelmia, hän vuokrasi auton. Kun tarvittiin lisätilaa tai vekottimia, hän järjesti asian kyselemättä hintaa. Kun tuhersin tekstiä viimeisinä päivinä painokuntoon, eikä minulle ollut Joensuussa asuntoa, hän vuokrasi yliopiston upean vierailija-lukaalin, jossa saunoin herroiksi. Pentti Arajärvi lepuutti luentojensa välillä samassa kämpässä, tosin eri aikaan kuin minä. Hullun lailla. Kesällä 1998 kykenin ponnistukseen, jonka mahdollistaneen sikaenergian lähde on minulle yhä mysteeri. Laskujeni mukaan pyöritin kesän aikana 27 työlästä koejärjestelyä. Näistä reilu tusina oli sellaisia, joihin normaalissa amerikkalaisessa hankkeessa palkattaisiin virttyneen tieteenharjoittajan lisäksi vähintään kaksi jatko-opiskelijaa, ja ryhmä ketjuna tupakoivia teknikoita. Tämän lisäksi kloonasin keväällä 12 isoa pajua 864 pienemmäksi yksilöksi. Koska kloonien juuret olivat vielä heikot, niiden kasteluun kului luvattoman paljon aikaa. Varovaisesti arvioituna tein kesän aikana sadan virkatutkijan työmäärän. Nykyisin fyysinen ja psyykkinen kunto eivät sellaisen riittäisi, enkä mistään hinnasta lähtisi rääkkiin muutenkaan. Jorma yritti palkata apuvoimia, mutta totesimme leadershipin ja managementin kuluttavan tarpeettomasti aikaa ja energiaa. Lintuhäkkien rakentamisesta, lehtikemiasta ja pajunälvikkäiden laskemisesta en olisi yksin selvinnyt. Muista töistä oli pakko. Jos kesästä pitäisi mainita vain päällimmäinen mielikuva, se olisi purnukoita sisältävän pahvilaatikon kantaminen punertavassa kesäyössä. Kieltämättä olosuhteetkin olivat puolellani. Asuin kesän ajan yksin, eivätkä menemiseni haitanneet ketään. Kun askel lyheni unen puutteessa, oikaisin muutamaksi pimeimmäksi tunniksi tukkipinon päälle. Kesä oli kostea, mutta aurinko paistoi päivittäin. Kun tarvitsin kaikkein työläimpiä koesarjoja varten viisi sateetonta päivää, taivas kirkastui viikoksi. Erikoisinta kesässä oli, että muistan touhunneeni muutakin. Pitkiltä linturetkiltä on selkeitä muistiinpanoja, nippu elokuvalippuja jäi todisteeksi viihteestä, yöpöydän kirjat kertoivat kulttuurinkulutuksesta ja jalkapallon MM-kisat Ranskassa ovat minulle yhä ne kaikkien tärkeimmät Meksikon kisojen ohella. Asetin ompelukoneen illan hämärtyessä television eteen, ja surruutin verkkopusseja toukkien kasvatukseen samalla kun iltapeleissä taituroitiin rankkipotkuja. Kerran unettomuus kostautui ja jouduin hengitysongelmien takia Siilaisten terveysasemalle letkuihin. Lääkäri vapautti pakkopaidan aamulla, kun olin kolmasti vakuuttanut, etten tee raskaita ulkotöitä siitepölyssä. Ajoin Siilaisista suoraan Penttilän saha-alueelle ravistelemaan koppistoukkia pajupuskista. Hyönteissyöjälinnut pajuilla (V). Ensimmäisestä onnistuneesta tutkimuksesta tuli lopulta väitöskirjan päätös. Valitsin Parikkalan Siikalahden rantavallilta 60 kiiltopajua ja 60 mustuvapajua. Kiiltopajun lehdet ovat kuin salaattia, joten ne kelpaavat appeeksi useimmille erikoistumattomille hyönteisille. Mustuvapajun erottaa kiiltopajusta maistamalla: sekunti puraisun jälkeen lärvi vääntyy Pentti Siimes -asentoon. Kimpura maku johtuu salisylaateista, joista aspiriini on alun perin valmistettu. Väkevällä mustuvapajulla on yleensä hyvin vähän hyönteisvaurioita, mutta silläkin on omat riesansa. Merkittävin niistä on pajunviherkaivertaja Phratora vitellinae, joka kykenee hajottamaan salisylaatteja, ja käyttämään niitä omaan amaretontuoksuiseen puolustukseensa. Kun toukkia häiritään, ne erittävät selän rauhasistaan salisyylialdehydiä, joka sekoittaa ahnaankin pedon pään. Jotta tarina olisi mahdollisimman monimutkainen, on olemassa myös kukkakärpäslaji, jonka toukka rakastaa salisyylialdehydiä. Toukka repii kaivertajan toukkien eritteeseen kastetun paperinpalankin. Rakensimme työteliään viikon aikana haavankarahkoista ja silmäkooltaan 22 millin kalaverkosta linnut torjuvat, mutta hyönteiset läpäisevät verkkohäkit joka toisen pajun ympärille. Lisäksi ahnehdin, ja lannoitin paljon typpeä sisältävällä yleislannoitteella puolet puskista. Klassisimman teorian mukaan lannoitetut kasvit ovat parempaa ruokaa kasvinsyöjille, ja kärsivät siksi eniten hyönteisvaurioista. Niillä myös lintujen vaikutus voisi olla merkittävämpi. Lannoitteen hankkiminen oli sinällään mielenkiintoinen tapaus. Otin yhteyttä Kemiraan, kerroin tekeväni pajututkimusta ja tarvitsevani sitä varten lannoitetta. Valitin sekä omaa että yliopiston köyhyyttä ja pyysin Kemiralta sponsoriapua. Sain vastaukseksi sähköpostin jossa kehotettiin menemään asialle Joensuun Prismaan. Pyöräilin kaupoille tarkoituksena kuljettaa säkit yliopistolle tarakalla. Lavojen päällä odotti 3000 kg lannoitetta! Tilanne piti tietysti hyödyntää, joten ei kun peräkärryä hakemaan. En lopulta kehdannut ottaa kuin 24 säkkiä eli 960 kg. Jokaisen murenan onnistuin kylvämään kesän aikana Karjalan kunnaille. Vaikka puskia ei tässä kokeessa ollut lopulta kuin 96, koe vaati paljon huomiota. Kalaverkot löystyivät ja muodostivat pusseja, joihin linnut saattoivat tarttua. Linnun ja lintumiehen tragedian lisäksi luonnonsuojelualueella tutkijan häkkyröihin hirttäytynyt valkoselkätikka olisi ollut tieteelle ikävä mediatappio. Verkkoja piti siksi kiristää sormet verillä vähintään kerran viikossa. Kerran hirvi tarttui sorkastaan verkkoon, ja raahasi häkkiä toista kymmentä metriä perässään. Viikkoa myöhemmin kettu käveli aamu-usvassa vastaan ja pintteli käpälämäkeen läpi samaisen häkin. Onneksi tulos oli riittävän kiehtova peittämään turhan työn turhaumat. Kiiltopajuilla oli huomattavasti enemmän hyönteisvaurioita, ja niiltä linnut myös poistivat enemmän hyönteisiä. Vastoin odotuksia lannoitus vähensi hyönteismääriä, ja linnut saalistivat erityisesti lannoittamattomien pajujen hyönteisiä. Lehtivauriot heijastuivat pajujen kasvuun. Eniten linnut lisäsivät lannoittamattomien kiiltopajujen kasvua. Lannoitettujen kiiltopajujen kasvu parani lintujen läsnä ollessa hieman. Mustapajuille linnuilla ei ollut mitään merkitystä. Tulokset näkyivät siis hyvin voimakkaina interaktioina. Tiesin tuloksen hyvätasoiseksi, ja senkin ettei alalla olisi kuin kaksi kovan tason tutkijaa käsikirjoituksen vertaisarvioijiksi: saksalainen Teja Tscharntke ja yhdysvaltalainen Chris Whelan. Kasasin kokonaisuuden nopeasti vaikka kyseessä oli esikoiseni. Tein tietoisesti ratkaisuja, joista oletin Tscharntken pitävän. Käsikirjoitus hyväksyttiin saksalaiseen Oecologiaan saman tien, ja se putkahti ulos seuraavana vuonna (Sipura: Tritrophic interactions: willows, herbivorous insects and insectivorous birds). Arvioijat pysyivät nimettöminä, mutta tunnistin palautteesta Tscharntken tyylin. Oli tärkeää huomata heti alussa, ettei se mistä kirjoittaa ole vielä koko tarina. On tiedettävä myös miten kirjoittaa.  Miksi pajunälvikäs nälvii vesipajuja (II)? Samaan aikaan tein havainto- ja koesarjaa, joka saattaa olla lajissaan maailmanennätys: luulen ettei näin pientä yksityiskohtaa ole selvitetty näin massiivisella aineistolla kertaakaan biologian historiassa. Harvinainen tämä tutkimus on myös siinä mielessä, että se on tehty hypoteettis-deduktiivista tieteentekemisen mallia orjallisesti noudattaen. Havaintoaineistosta nousi kysymyksiä, joiden pohjalta laadittiin kolme hypoteesia. Hypoteeseja pommitettiin kokeiden ja havaintoaineistojen rumputulella, eikä niistä muutettu pilkkuakaan kokeen aikana. Dramaturgisesti kiehtovaa oli, että hypoteeseista ensimmäinen kaatui rysähtäen, toinen pidempään hoippuen. Kolmas hypoteesi seisoi niin tukevasti, että siitä tuli tieteellinen fakta joka tuskin tulee muuttumaan. Havaintoaineistoa keräsin itse yhdeksältä paikalta Itä-Suomesta ja Janne täydensi Eurasta. Arsi teki lehdistä kemialliset analyysit, jotka paljastivat pajufysiologiasta taas hieman uutta. Kokeet onnistuivat hämmästyttävän hyvin. Mieleen jäi laboratoriokoe, jossa kasvatin lämpökaapissa 60 isoa Petri-maljallista toukkia munasta koteloiksi ja edelleen toisen sukupolven aikuisiksi. Maastokokeista paljastavimmaksi osoittautui koe jossa kävin suihkimassa sumutuspullolla oksilla verkkopusseissaan kasvavia pikkutoukkia. Kaiken niittasi lopulta koe jossa sijoittelin pajunoksia eri puolille Penttilän saha-aluetta pilttipurkkeihin leikkokukkien tapaan. Tuloksessa tiivistyi juoni: pajunälvikkäät nälvisivät mieluummin jotain muuta kuin vesipajuja, mutta eivät suureen ilmankosteuteen sopeutuneina kykene.Tällaisen raportin kirjoitin tuoreeltaan Pikkupoikabiologien syysseminaariin: ”Lehtikuoriaisten (Chrysomelidae) heimoon kuuluva pajunälvikäs (Galerucella lineola) on yksi runsaimmista pajuilla elävistä hyönteisistä. Sekä aikuiset että toukat käyttävät ravintonaan mietojen, vähän fenolisia glukosideja sisältävien pajulajien, sekä eräiden muiden puulajien lehtiä. Ylivoimaisesti suosituin ravintokasvi on kiiltopaju (Salix phylicifolia), joka kasvaa runsaana rannoilla, sekä erilaisilla jättömailla, kuten pakettipelloilla. Pajunälvikkäät talvehtivat aikuisina karikkeessa ja kaarnan koloissa, mistä ne siirtyvät jo varhain keväällä syömään ravintokasvinsa lehtiä. Naaraat munivat 10-20 munan ryhmiä lehtien alapinnalle, jossa myös muutaman viikon kuluttua kuoriutuvat toukat viettävät suurimman osan elämästään. Aikuisista poiketen toukat eivät syö lehtiin reikiä, vaan kalvavat lehtien alapinnan epiteeliä muutaman solukerroksen paksuudelta. Kolmannen toukkavaiheen jälkeen toukat koteloituvat karikkeeseen, mistä uusi aikuissukupolvi kuoriutuu loppukesällä. Vaikka pajunälvikkäitä esiintyy kaikissa ympäristöissä, missä ravintokasveja on saatavilla, niiden on havaittu suosivan kosteikkohabitaatteja. Tällaisissa olosuhteissa kiiltopajut kärsivät hapen- ja ravinteiden puutteesta, ja pystyvät juuri ja juuri selviytymään. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on dokumentoida kyseinen ilmiö, ja selvittää sen syyt. Tutkimuksessa kartoitin pajunälvikkäiden esiintymisen seitsemällä tutkimusalueella, kolmella kosteusvyöhykkeellä. Jaoin pajut vyöhykkeisiin riippuen siitä, kasvoivatko ne (1) vedessä, (2) 0 - 20 cm vedenpinnan yläpuolella, vai (3) kuivalla maalla yli 80 cm:n korkeudella vedenpinnasta. Laskennoissa aikuiset pajunälvikkäät, munat ja toukat olivat selvästi runsaimpia vesivyöhykkeessä, kun taas tiheydet kuivalla maalla olivat kertaluokkaa pienemmät. Tämän seurauksena lehtivauriot olivat vesivyöhykkeessä selvästi suurimmat, mikä johti ennenaikaiseen lehtien putoamiseen kolmen tutkimusalueen vesivyöhykkeellä. Laadin ilmiön selitykseksi kolme hypoteesia. (1) Vedessä kasvavat stressaantuneet pajut ovat parempaa ravintoa pajunälvikkäille kuin paremmissa oloissa kuivalla paikalla kasvavat pajut, (2) kosteikot tarjoavat turvallisemman elinympäristön koska vesi haittaa petojen leviämistä ja (3) kosteikkoympäristö tarjoaa paremmat abioottiset olosuhteet (lämpötila, kosteus) toukille, sillä pajunälvikkään toukat ovat herkkiä kuivumiselle. Laboratoriokokeet osoittivat, että vedessä kasvavat pajut ovat itse asiassa huonompaa ravintoa pajunälvikkäille, sillä aikuiset suosivat muninnassaan ja ravinnonvalinnassaan kuivien paikkojen pajuja. Aikuisten fekunditeetissa tai munien menestyksessä ei löytynyt eroja vyöhykkeiden välillä. Toukat sen sijaan kasvoivat selvästi paremmin kuivien paikkojen pajuilla. Lentotaidottomien petojen määrissä ei ollut eroja vyöhykkeiden välillä. Lisäksi pedoille on kuivilla habitaateilla enemmän vaihtoehtoista ravintoa, joten vesivyöhyke ei havaintojen perusteella ole turvallisempi ympäristö. Tämän varmisti koe jossa estin petojen toiminnan harsopussilla: vyöhykkeiden välillä ei ollut eroja predaation todennäköisyydessä. Kun toukkia kasvatettiin samanaikaisesti laboratoriossa ja kentällä, nuorien toukkien selviytyminen ja kasvu olivat kuivana ajanjaksona kosteikkoalueilla suhteellisesti parempia kuin vakio-olosuhteissa laboratoriossa. Tämä kertoo siitä, että vesipajujen suosiminen on seurausta abiootisten olosuhteiden vaikutuksesta nuoriin toukkiin. Täsmentävissä kokeissa totesin, että todennäköisimpiä tällaisia tekijöitä ovat aurinkoisuus (lämpötila) ja kosteus. Pajunälvikkäät siis nälvivät kosteikkopajuja ravinnon heikosta laadusta huolimatta, koska kosteikkoympäristöt ovat aurinkoisia ja lämpimiä, mutta eivät koskaan liian kuivia.” Yksi kuoriaislaskenta Värtsilän Sääperillä jäi mieleen. Sain rupeaman purkkiin, ja suuntasin vuokra-autolle. Tuuli yltyi hieman matkalla, mutta en kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota. Yhtäkkiä olin raivoisan trombin sisässä. Nojauduin mäkihyppääjän tavoin eteenpäin, mutta matka ei taittunut. Vesipisarat muuttuivat sokeripalaa suuremmiksi rakeiksi jotka hakkasivat kipeästi. Auto näkyi parinkymmenen metrin päässä, mutta en sinne saakka kyennyt. Tuulen voimistuessa ilmeni rakeita suurempi ongelma: en pystynyt hengittämään. Yritin vastatuuleen ja myötätuuleen, mutta ilma tuntui menevän aina suun ja nenän ohi. Lopulta kökötin pajupuskan juurella sikiöasennossa ja haukoin sivutuulta kuin ahvena avannon reunalla. Kun myräkkä hellitti, vilkaisin rakeiden muhkuroittamaa autoa ja palasin tekemään laskennat uudestaan. Myrsky oli pudottanut ja tappanut 98 % nälvikkään toukista. Erikoista oli että juuri vesipajujen pienillä lehdillä toukat olivat selvinneet paremmin. Rannan pajujen suuret lehdet olivat osin säleinä ja toukat singonneet ruohikkoon. Ehdotin Jormalle josko yrittäisimme julkaista sympaattisen tapaustutkimuksen. Jorma toppuutteli. Jos vielä palaan väiskin aineiston pariin, yritän tätä. Olisi jotenkin irvokasta julkaista kahden sivun artikkeli analyyseineen ja kirjoitustöineenkin kuuden tunnin työstä. Jalkalihakset pääsivät lepoon kasvukauden päätyttyä, mutta käsillä riitti näperrettävää. Jälkikäteen maastolaskennoista kerätyn lehtimateriaalin pakkomielteenomainen käsittely huvittaa. Jokaisesta 867 maastosta lasketusta pajusta kerättiin lehtinäytteitä, joista halusin tietää, millainen osuus kustakin lehdestä oli kuoriaisten vaurioittamaa. Otin lehden Minigrip-pussista, asetin sen päälle kalvokopion. Sitten laskin terveellä, kuolleella ja puuttuvalla lehtialalla olevat neliömillimetrit, ja kirjoitin tuloksen ylös. Tein tämän 11 500 lehdelle - tulosta ei koskaan tarvittu mihinkään. Yhden pienen kuvan sentään tungin väkisin mukaan käsikirjoitukseen. Kostoksi yhteiskunnalle en laita kuvaa edes tähän, vaikka mieli tekisi. Nykyisin teen saman työn skannerilla ja WinFolia-ohjelmalla. Tietotekniikka hidastaa työtä huomattavasti, ja tuottaa suttuisempaa jälkeä. Vaikka jatkoin muutamia kokeita ja havaintoaineiston keruuta vielä seuraavanakin vuonna, tulokset olivat selvillä lokakuun lopussa. Lensin marraskuun alussa Floridan Pensacolaan, ja pidin esitelmiä vesipajujen nälvikkäistä sekä Floridassa että länsirannikolla Kaliforniassa ja Arizonassa. Pidin amerikkalaisten asenteesta: kun joku tekee jotain tosissaan, ja kehittyy asiantuntijaksi, se on hienoa aiheesta riippumatta. Floridassa kuulijat olivat pääosin kemistejä ja mikrobiologeja, mutta hämmentävällä innolla perusekologian parissakin. Flagstaffissa Arizonassa kuulijoina oli Peter Price (jonka kuva tuossa linkissä hätkäytti - en ole aiemmin tajunnut että hän ja Jorma ovat kuin veljekset) ja Thomas Whitham opiskelijoineen. Price on ollut jo 1970-luvulta lähtien guru, joka hierarkiassa asettuu Jumalan ja Darwinin jälkeen. Whitham on noussut samaan kastiin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tässä porukassa aihe näytti puuduttavan – asiantuntijat huomasivat ongelman köyhyyden ja turhan vaivannäön. Whitham naureskeli takapenkissä, Price esitti kohteliasta isäntää. Nuorempi yleisö, Nathan Rank opiskelijoineen Kalifornian yliopistossa Rohnert Parkissa oli viikko myöhemmin innoissaan – he halusivat imeä menetelmiä, joilla ansaita myöhemmin omat kannuksensa. Matkan aikana tunsin oloni omituiseksi. En tiennyt silloin olevani vakavasti sairas. Se paljastui vasta kuusi vuotta myöhemmin.  Murkkuja harrastuksena (IV). Jonkinmoinen ratkaisu sikaenergian ongelmaan saattaa olla tutkimusten roolitus. Kaksi edellä kuvattua tutkimusta olivat pakkoja, kaksi seuraavaa täydennyksiä. Selkein kokonaisuus syntyi lopulta puhtaana harrastuksena. Löysin keväällä Joensuun Marjalasta hylätyn pellon, jossa kasvoi puolitoistametrisiä kiilto- ja mustuvapajuja sievästi sekaisin. Pellon laidoilla metsässä oli runsaasti Formica aquilonia -muurahaisten kekoja. Peltoja ympäröivien ojien yli oli kaatunut puita, joita pitkin muurahaiset saapuivat pellolle ruokailemaan. Muurahaisten pääravinnoksi osoittautui pajujen rungoilla elävien oranssinmustien Pterocomma salicis -kirvojen erittämä mesikaste. Pahimmillaan nilan nesteitä imevät kirvakoloniat muodostivat paksun sukan pajun rungolle, ja paju näytti näivettyvän. Valitsin pellolta lähes 300 yksilöä kummastakin pajulajista ja laitoin joka toisen tyveen 10 cm levyisen nestemäisellä teflonilla liukastetun teipin. Näin muurahaiset eivät päässeet kiipeämään pajuille, ja sinne vahingossa joutuneet liukuilivat sieltä pian alas. Teflonsuojauksen etuna oli myös sen konservatiivisuus. Monessa aikaisemmassa tutkimuksessa puun tyveen oli laitettu Tanglefoot-tahnaa, mikä esti murkkujen nousun lisäksi muiden hyönteisten pakenemisen. Jos murkuilta suojatuissa puissa murkkujen saaliiden määrä nousi, se saattoi kertoa vain siitä, etteivät nämä päässeet puilta pois. Aiemmista tutkimuksista poiketen manipuloin myös kirvojen määrää: poistin kirvakoloniat joka toiselta pajulta rapsuttelemalla hammasharjalla kymmenkunta kertaa kesän aikana. Kun ylimääristä aikaa näytti olevan, tein kokeen samanlaisena Parikkalan lintupredaatiokokeen lomassa. Parikkalassa kekomuurahaisten roolia näyttelivät piskuisemmat kusiaiset (Myrmica rubra). Kyseessä oli siis lintuhäkkikokeen kaltainen koe kuusijalkaisilla siivettömillä.Tulokset olivat kusiaisosiota lukuun ottamatta odottaman mielenkiintoisia: muurahaisten läsnäolo paransi kiiltopajujen kasvua, mutta hidasti mustuvapajujen kasvua. Jälkimmäisellä oli hieman enemmän kirvoja – sen nilan neste saattaa sisältää enemmän proteiineja – ja vähemmän lehtiä nakertavia hyönteisiä. Nakertajat olivat pääosin pajunviherkaivertajien toukkia, joiden saalistuksesta muurahaiset eivät innostuneet. Jos murkut katosivat mustavalta, katosivat myös kirvat, ja paju sai elää omilla ehdoillaan. Kiiltopajulla kirvoja oli hieman vähemmän, ja kasvua rajoittivat lehdennakertajat. Näitä murkut heivasivat pajuja nykertämästä. Kokeen kuluessa huomasin, etteivät muurahaiset isommin saalistaneet lehdennakertajia päivällisen toivossa. Yleensä ne vain kippasivat nämä yli laidan suojellakseen kirvoja, hätävarjelua liioitellen. Pieni määrä kirvoja toimii siis kuusijalkaisten hygieniapoliisien motivoijana – ehkä siksi kasveilta ei tunneta tehokkaita puolustuskeinoja kirvoja vastaan. Innostuin aiheesta liikaa ja aloin harrastaa muurahaisten motivaatiotutkimuksia. Sijoitin muun muassa pajunviherkaivertajien toukkia eri etäisyyksille kirvakolonioista ja seurasin murkkujen toimintaa. Mitä lähempänä kirvakoloniaa oltiin, sitä todennäköisemmin koppistoukka sai lähteä. Tämänkin toistin 900 toukalla, ja täydensin ajatusta runsaalla havaintoaineistolla, eikä tuloksia koskaan julkaistu. Varsinaisen kokeen tulokset muodostivat lopulta niin selkeän kokonaisuuden, että uskaltauduin tarjoamaan sitä Ecologyyn. Artikkeli julkaistiin mukisematta, mutta sarjan tyyliin hitaasti. Se ilmestyi lopulta vuonna 2002 nimellä Contrasting effect of ants on the herbivory and growth of two willow species. Laatusarjasta huolimatta se on julkaisuistani vähiten viitattu. Tiheysriippuvuudesta tiedettä (III). Tieteellisiltä ansioiltaan paras osa väitöskirjaa oli lopulta koesarja, jonka käytännön toteutuksesta muistan vähiten, ja jota ei luultavasti koskaan julkaista. Keskeisimmän osan tutkimuksesta toteutin Siikalahdessa kasvavilla polvenkorkuisilla kiiltopajuilla. Osalta pajuista poistin kaikki pajunälvikkään munat ja lisäsin yhden munaryhmän tilalle. Kaikissa näissä oli siis alun perin tasamäärä toukkia. Loppuosalle jätin niille luontaisesti munitun määrän munia. Puolet näistä puskista peitin pedoilta suojaavilla harsopusseilla ja puolet jätin kontrolliksi. Kun toukkia oli tasamäärä, pedot söivät niitä vain vähän, ja toukille parhaiten kelpaavia pajunlehtiä syötiin eniten. Kun pajuilla oli luontaisesti vaihteleva määrä toukkia, pedot keskittyivät runsaisiin apajiin, jolloin toukille maukkaat pajut kärsivät vain niukasti pahanmakuisia enemmän lehtivaurioista. Tässä kokeessa sain vihdoin käyttöön myös kloonit, joiden avulla pystyin rakentamaan kausaalisyistä hämmästyttävän yksiselitteisen polkumallin. Tiheysluuppi pomppasi esiin kenties selkeimpänä tuloksena sitten pajunälvikkäiden ja ilmankosteuden välisen yhteyden. Tästä kehkeytyi ajatus pedoista kasvien puolustuksen osana. Jos kasvi kehittää mustuvapajun tapaan väkevän kemiallisen puolustuksen, se joutuu maksamaan fysiologiassaan tämän hinnan, ja menettää petojen tarjoaman avun. Jos kasvi suostuu suosiolla maistumaan hyvälle, se ei kuluta voimiaan omaan puolustukseensa, mutta hyötyy pedoista. Mekanismiksi ehdotin tässä positiivista tiheysriippuvuutta. Aikaisemmin mekanismiksi oli arveltu pajunviherkaivertajan tapauksen yleistystä: pahanmakuisilla kasveilla myös kasvinsyöjät ovat pedoille pahanmakuisia. Tarjosin käsikirjoitusta Ecology Letters -sarjaan, joka kiitti mielenkiinnosta, totesi jutun olevan sarjaan sopimattoman ja liian pitkän, ja suositteli lämpimästi julkaisua toisaalla. Jätin tekstin odottamaan parempia aikoja. Leikkiä valossa ja varjoissa (I). Kesän 1999 alkaessa tarvitsin väiskiin vielä yhden helposti kirjoitettavan kokonaisuuden. Kiire oli helpottanut ja olo oli seesteinen. Abioottisten tekijöiden (kosteuden ja lämpötilan) ratkaiseva rooli kasvinsyöjähyönteisten elämässä oli alkanut hahmottua. Yleisesti tiedettiin varjossa kasvaneiden kasvien olevan hyönteisille parempaa ruokaa. Olin huomannut tämän kloonikasvatuksissa itsekin: varjoon jäänyt paju oli niin mehevä, että olisin syönyt sen itse, ellei se olisi kelvannut koppiksille. Olin kuitenkin vakuuttunut ettei tällä ole merkitystä lämmöstä pitäville hyönteisille. Otin käyttöön poteissa kasvavia kiiltopajuklooneja pajunälvikkäille ja mustuvapajuklooneja pajunviherkaivertajille. Sijoittelin pajupuskia pensaikkojen sisään ja avomaalle, ja tein niillä erilaisia kasvatuskokeita. Koppikset eivät välittäneet varjossa kasvavista pajuista lainkaan, eivätkä niiden toukat menestyneet niillä maastossa, vaikka ne näyttivät olevan laaturuokaa laboratoriossa. Koesarjaa oli mukava tehdä. Kirjoitin käsikirjoituksen ilman luomisen tuskia ja tarjosin Oikokseen. Se hyväksyttiin: Sipura & Tahvanainen: Shading enhances the quality of willow leaves to leaf beetles - but does it matter? Myöhemmin Esa Ranta kertoi toimittajana nähneensä jutun: Ei mitään ihmettä uutta, mutta mukava tutkimus. Otin sen vuolaana kehuna, sillä Esa ei teoreettisen ekologian mallintajana tuollaisista estetiikkaan redusoituvista tutkimuksista perusta. Jämäkokeiden kaatopaikka. Kun julkaisut olivat kasassa, ylitin aidan vielä kerran sen korkeimmalta kohdalta. Nippuväitöskirjan johdanto on yleensä vain muutaman sivun tiivistelmä julkaisujen keskeisimmistä tuloksista. Minulla kelpoa ylijäämävalumaa oli massoittain, joten päätin laatia johdannosta pitkän tarinan ja ympätä mahdollisimman paljon uusia tuloksia joukkoon. Joukossa oli tuppu helmiäkin. Tarkastelin lannoituskokeiden tuloksia neljän kovakuoriaislajin näkökulmasta, osoitin pajunälvikkäiden kyvyn vastustaa petoja riippuvan ravintokasvin laadusta, ja laadin leikkuupuimurin näköiset polkumallit, jotka parhaimmillaan paljastavat mikä pajunälvikkäiden elämässä oikeastaan merkitsee. Siikalahdella nälvikkäiden joukkoesiintymä johti pajujen kuolemaan – onnistuin osoittamaan että juuri parasta nälvikkäänruokaa olevat yksilöt kuolivat. Luonnonvalintaa räikeimmillään siis. Lopuksi laadin vielä mallin, jonka mukaan kasvit sijoittuvat herbivoripuolustuksessaan akselille jonka toisessa päässä ovat itse kemiallisesti puolustautuvat ja toisessa petojen apua käyttävät. Joensuun Marjalassa tehdyt kloonikokeet puolsivat tästä johdettuja hypoteeseja. Lopuksi tein mahdottomasta mahdollisen: ymppäsin yhden vuoden 1997 nollakokeista oleelliseksi osaksi juonta. Väitöskirjan viimeistely oli hurjaa aikaa. Verkkarihousut oli vaihdettu farkkuihin, yöllinen kaljoittelu lopetettu ja talous siirretty Turkuun. Viikot bunkkasin Joensuussa soluasunnossa, jossa oli vain patja ja kaiku. Nyt ei tule mieleen keitä muita solussa asui vai asuiko ketään. Huussipannu oli joka tapauksessa päällystetty kaikilla ihmisen eritteillä ja koristeltu talmaan liimautuneilla häpykarvoilla. Joku oli onnistunut sylkemään gastraalilientä kattoonkin. Suoritin samaan aikaan aineenopettajan pedagogisia opintoja, joten käytännössä olin päivät kasvatustieteellisessä tiedekunnassa ja yöt tiedeyhteisössä. Aluksi näytti siltä, ettei tiedekunta hyväksyisi kasvatustieteen opintoja jatko-opintojen sivuaineeksi, joten jouduin kokeilemaan kansantaloustiedettäkin. Kiistatta maailman tylsin ala. Harrastuksena kävin filosofian luennoilla cumun arvoisesti, mutten jaksanut käydä kuin yhdessä tentissä. Minusta oli tullut tenttiallergikko ja luentoallergiakin oli itämässä. En vieläkään ymmärrä, miksi pitäisi kirjoittaa dosentille asioista jotka hän jo tietää. Tai miksi ylipäätään pitäisi kuunnella dosentin horinoita kun kirjatkin on keksitty. Taittui ja painui. Pumaska oli lopulta valmis. Herbivory on Willows: Abiotic Constraints And Trophic Interactions. Nukuin makeasti yöjunassa perjantain ja lauantain välisen yön, kävelin tiedeyhteisöön, varasin parhaan koneen, ja aloin taittaa. Word taitto-ohjelmana tarkoittaa käytännössä sitä, ettei valmiin työn väliin voinut lisätä mitään, eikä työtä voinut jatkaa toisella koneella. Ponnistus alkoi lauantaina kello 08.00. Se oli valmis sunnuntaina kello 04.00. Välissä söin pari kertaa eväitä ja kävin kerran uimahallilla kahvilla. Nukuin sunnuntain läpeensä yliopiston lukaalissa, ja vein tuotoksen maanantaiaamuna yliopistopainoon. Istuin tuntikausia painon käytävällä hihojani poltellen. Lopulta painon täti tuli luokseni koetulostetta tuijottaen ja ehdotti kirjan painamista parempilaatuiselle paperille koska taitto näytti hänestä niin hienolta. Jorma suostui puhelimessa saman tien 600 markan lisälaskuun. Kun rippaus alkoi, täti sanoi: Hups. Painokone suolsi 5000 kappaletta papereita, joiden yläreunassa oli a-kirjain fonttikoolla 8. Kun kone oli pysähtynyt, hän sanoi: Oho. Nyt kone tuuppasi 20 000 kappaletta samaista paperia suoraan paperinkeräyslaatikkoon. Sittemmin en ole säästellyt kopioinnissa ja tulostuksessa. Lopulta minulle vakuutettiin valmiiden kirjojen olevan pian biologian laitokselle. Olin odotuksesta kireänä ja lähdin ovet paukkuen heti kun kehtasin. Suuntasin kohti Turkua, mutta kävin matkalla kertomassa Jormalle hyvät uutiset. Painon täti oli jo soittanut Jormalle. Hän oli kehunut työtäni kauneimmaksi hänen näkemistään väitöskirjoista. Ja kun se Mika on kaiken lisäksi vielä niin hurmaava herrasmies! Tilaisuus. Väitös oli lauantaina 2.12.2000 matematiikan laitoksen isossa luentosalissa. Jorma toimi kustoksena hassussa jenkkitohtorin viitassaan, ja vastaväittäjiksi oli saatu kunnianarvoisa Erkki Haukioja Turusta. Jorman mielestä oli tärkeää, että vastaväittäjä oli suomalainen. Suomalainen väitös on vakava ja virallinen tilaisuus, jonka olemuksen voi ymmärtää vain sisältäpäin. Professorit Jari Kouki ja Heikki Hokkanen olivat esitarkastaneet kirjan, joten isompaa huomautettavaa ei enää pitänyt olla. Olimme tulleet Laukaaseen iltamyöhällä hautajaisista Virroilta. Aamulla viiden maissa lähdimme ajelemaan loskassa Joensuuhun. Erkki ja Jorma ihmettelivät väittelijän rohkeutta: Mitä jos auto olisi levinnyt pientareelle? Itsekin olin äimänä. Sydänverta oli vuodatettu kolme vuotta, enkä ollut huipennuksessa lainkaan tosissani. Tuntia ennen väitöstä nojasin frakissani ja laakerikengissäni biologian laitoksen vessan seinään hyvinkin vakavana: en pysty! Jorman kannustavien sanojen tukemana astelin kuitenkin vartin yli puolenpäivän kahden gurun edellä saliin. Esiluentoni jälkeen Erkki tyrmäsi kysymällä: Mitä hyötyä tästä väitöskirjasta on Suomelle?. Erkiltä itseltään oli kysytty sama kysymys hänen väitöksessään. Sönkötin sekavia ja vapauduin. Loppuosa tilaisuudesta oli leppoisaa, jopa nautinnollista jutustelua. Esiintyminen ei ole ollut minulle koskaan vaikeaa. Mitä suurempi yleisö, sen parempi. Silloin yksilöt katoavat. Kahden kesken joskus tärisyttää. Tilaisuuden jälkeen välikuolin muutaman tunnin Kimmel-hotellissa ennen karonkkaa. Sillä välin Jorma ehdotti väitöskirjani arvosanaksi eximiaa, ja Erkki hyväksyi ehdotuksen. Karonkassa olin niin finaalissa että sekoilin pahemman kerran kiitospuheessani. Väki sai kuitenkin syödäkseen, ja etenkin juodakseen. Kuuden promillen kumara on akateemisen elämän tarkoitus – ja syy siihen miksi en karonkoissa viihdy. Kiitospuheiden lomassa sain tilaisuuden muistaa juuria. Lähes puolet vuosikurssistamme oli kiitollinen urastaan Sieppo Sorjoselle. Muistimme Sieppoa puheella ja käkikellolla. Ikimuistoisin hetki karonkassa tapahtui vessassa. Sieppo tuli kyyneleet silmissä halaamaan: Perkele, Mika. Voi sinua. Helvetti. Samalla hetkellä Heikki päästi viereisellä pisuaarilla voimakkaan takaäänen ja sanoi: Se joka pieremättä kusee, se naimatta kuolee. Varhaisaamun viinipullojen keruun ja siivouksen jälkeen alkoi arki. Opettajan työ Porvoossa kutsui vajaan kuukauden kuluttua. Sitä ennen piti muuttaa Turusta Porvooseen. Kun lukio alkoi tammikuun toisena päivänä, unohdin väitöskirjatyön kokonaan. Yliopistolla olin kirjoittanut pitkiä vastauksia sähköposteihin parin tunnin sisällä niiden saapumisesta. Nyt vastaukset entisten kollegojen keskustelunavauksiin saattoivat kestää puolitoista vuotta. Kun opettajan palkaton kesäloma alkoi, Jorma otti minut kesäksi töihin. Piti kirjoittaa käsikirjoituksia ja ohjata kahta väitöskirjaa. Sivuakaan en kesän aikana kirjoittanut. Toista jatko-opiskelijaa en edes tavannut, mutta saatoin olla hyödyksi kokeneena purnukankantajana. Motivaatio oli kuollut juuri silloin kun tutkijan kuuluisi postdocata ja luoda uraa. Ensimmäiset jäähyväiset. Tammikuussa 2001 hain FT:n tutkintotodistuksen Porvoon postista saattojoukon juhlistaessa tilaisuutta. En muista toista niin kylmää päivää. Tuuli mereltä ja posket jäätyivät. Intohimo oli kohmeessa. Koko amok tuntui etäiseltä. Kolmas artikkeli tuli takaisin Oecologiasta. Molemmat refereet kehuivat sitä vuolaasti, mutta toimittaja piti tekstiä kolme kertaa liian pitkänä. Pitäisi kirjoittaa uudelleen. Toimittaja tuntui toivovan sitä aidosti, oli jotenkin hattu kourassa. Unohdin tekstin ikiajoiksi. Tieto vesipajuartikkelinkin hyväksymisestä tuli pian Ecologystä. Toimittaja oli langennut polvilleen kokeiden eteen tehdyn työmäärän edessä, eikä kehdannut hylätä käsikirjoitusta. Hän toivoi edes jonkinlaista viitettä moderniin ekologiseen viitekehykseen, jottei artikkeli jäisi pelkäksi raatajan pullisteluksi. Koulutyö lukiossa vei kaikki voimat ja etenkin ajan, joten unohdin tämänkin. Lopulta toimittaja teki muutokset itse, pyysi minua kirjoittamaan ne alkuperäiseen käsikirjoitukseen ja lähettämään tekstin kuvineen toimitukseen. Unohdin käsikirjoituksen taas. Lopulta toimittaja kirjoitti pöllämystyneenä sähköpostiin, ettei ole koskaan törmännyt vastaavaan. Yleensä hyväksytyt julkaisut lähetetään pikapostissa toimitukseen. Nyt odotteluun oli tuhrattu lähes kaksi vuotta! Punottaen lähetin alkuperäisen, korjaamattoman version New Yorkiin. Se ilmestyi Ecologyssä sellaisenaan vuonna 2002: Sipura, Ikonen, Tahvainen & Roininen: Why does the leaf beetle Galerucella lineola F. attack wetland willows? Tiedeurani ensimmäinen kananlento oli päättynyt. Konkreettisimmillaan kujanjuoksu näkyi tilipussissa: koulutetun väestön pakoa strategiassaan pelkäävä Porvoon kaupunki maksoi 9800 markan kuukausipalkan päälle 112 markkaa tohtorilisää. Minä sain siitä 56 markkaa. 18 November Jatkui...Olen kirjoittanut viikon ajan muutamaa käsikirjoitusta ja opetusmateriaalia euronkiilto silmissä, joten verkkopäiväkirjaharrastus on saanut hetken hengähtää. Nyt euron loiste on hiipunut sentin säihkeeksi, jota peittää verokarhun varjo. Viikon tapahtumat on hetkessä päivitetty: opetustöitä, kirjoitustöitä, touhua Otson kanssa ja niukalti unta. Ei noista tarpeista olisi riittänyt väsyneiden iltapuhteiden juureksi. Ihmetyttää kovin, miten niin monella ammattikirjailijalla on voimia kirjoittaa blogia päivätyön päätteeksi. Kysymys ei kenties ole samasta asiasta. Kirjailijoiden blogit ovat usein hämmästyttävän köykäisesti kirjoitettuja ja joskus kökköä suomeakin. Mahtaa helpottaa kun on lupa sylkäistä vain, pstyih. Lukeminen on kuihtunut valmiiksi pureskellun ammattikirjallisuuden pläräämiseksi. Kolme kirjaa on jättänyt merkkinsä tajunnan kuoreen. Anto Leikolan suomentama Ernst Mayrin Biologia; Elämän tiede oli pirteä yllätys. Mayr (1904-2005) oli kymmenien vuosien ajan evoluutiobiologien joukossa dinosauruksempi kuin Bertrand Russell filosofiassa. Siksi olen jättänyt tämän elämyksen väliin, kuten kaikki muutkin Mayrin satavuotisjuhlatekstit. Biologia-kirjassa ummehtuneisuus kääntyy kuitenkin Mayrin eduksi. Jäykkä, ikääntyneitä käsitteitä viljelevä tyyli tarjoaa tahtomattaan sisäpiiritietoa vuosikymmenten takaa. Mayr toteaa, eikä jää odottamaan keskustelua. Tuntuu ettei hänen ole tarvinnut vuosikymmeniin päivittää katsantoaan, vaikka tiedemaailma ympärillä on hötkyillyt. Mayr lienee oikeassa: elämä on samaa elämää nuorison suosimien lasien väristä huolimatta.  Ikääntyessään räväkämpään suuntaan kasvavan David Sloan Wilsonin Evolution for Everyone, on silti kiinnostavuudeltaan eri luokkaa, vaikka jättääkin puolityhjän olon. Sellaisen joka ei ole optimistille puoliksi täysi. Wilson kirjoittaa erikoisesti aukkojen yli hyppien. Hän toistaa hyppelyitään tiheästi - 400-sivuisessa kirjassa on 36 lukua, joissa toistuvat samat teemat asteittain peittoaan laajentaen. Wilson on ujuttanut ryhmävalinnan idean taitavasti tekstin lomaan niin ettei jokamies manipulaatiota huomaa. Ryhmävalinta elää biologiassa uutta nousuaan, joten Wilsonilla on syytä myhäilyyn - onhan hän ollut Wynne-Edwardsin kuoltua ainoa ryhmävalintaa vaikeinakin aikoina julkisuudessa puolustanut. Etenkin ultrasosiaalisen ihmisen yhteisöllisyyden kehitykseen ja moraali-ilmaston evoluutioon ryhmävalinta saattaa tarjota geeni- ja meemivalintoja kestävämpiä hypoteeseja. Gould viskonee tappuraa Helvetin porteilla. Hän on jäämässä yksin, kun Wilson & Wilson paiskaavat kättä. Kohta varmaan leikkivät Dawkinsinkin kanssa.Se kolmas kirja on Yrjö Hailan piskuinen pokkari Retkeilyn rikkaus; luonto ympäristöhuolen aikakaudella. Yrjö Haila kuului Helsingin yliopiston Eläinekologian laitoksen yllättävän pitkään miehittäneen vasemmistolaishumanististien humanistisimpaan siipeen. Ilpo Hanskin väitöksen jälkeen nukuin Hailan pöydän alla ja hengitin pölyn ohessa hänen nuhruisten sandaaliensa sivistynyttä tuoksua. Voi kun olisin ymmärtänyt kaapia kuorikostani hippusen sivistystä purkkiin, ettei tarvitsisi nyt pässinpäätään pyöritellä. Haila oli silloin siirtymässä täysiveriseksi humanoidiksi ja muuttamassa itseään sievemmän ihmisen perässä Poriin, josta sitten matkusti Tampereelle professoriksi. Ykää palvottiin jostain syystä kritiikittä, joten minäkin nielin teiniangstin sävyttämän pulinani. Valitettavasti olen edelleen samaa mieltä - ryhmän tekemät lintulaskennat eivät oikein testanneet Ykän kunnianhimoisia hypoteeseja. Hailan pokkari jatkaa samaa linjaa - ei minusta oikein osu. Laajaa sivistystä arvostetaan paljon, mutta kun minusta siinä pitäisi olla syvyyttäkin. Hailan retkeilykirja vaikuttaa ärsyttävässä määrin postmodernilta elvistelyltä ilman pelvistä. Kirjassa ei ole sanoja kuin jokunen kourallinen. Silti joukkoon on saatu mahtumaan Hawkingilta lainatut tapahtumalinjat ja valokartiot, (joihin rinnastuu mannerlaattojen liike ja Wallacen eliömaantieteellinen linja), Hailan omia valokuvia eri puolilta maailmaa, otteita Raamatusta, antropologiaa Levi-Straussin tyyliin, Seitsemän veljestä, Runeberg, Macbeth, lumihiutaleiden muoto, kuusen leviäminen Suomeen ja joukko maalauksia ja kirjoja. Tässä vaiheessa ollaan vasta sivulla 64, ja edessä on fraktaaligeometriaa, kaaosta, Gaiaa, Kuhnia, Baudelairen flanööriä... En ymmärtänyt mihin retki suuntautui. Pakko kai lukea myöhemmin uudelleen. Täytyy ensin hilata se älykkyys harjoituksella pilviin. 12 November Jatkuu...Ensimmäinen isänpäivä meni, ja suurin osa isyyslomastakin. Sain Otsolta ja Katilta muumipappamukin ja iskä-kalsarit. Huomenna nylkytetään taas idioottina Kehän ruuhkassa. Edessä on intensiivinen, mutta kovin repaleinen lukukauden päätös. Koeviikkoon on aikaa vain puolitoista viikkoa ja kursseissa kova kiire. Palautuspäivä on heti koeviikon jälkeen, joten jo kahden viikon kuluttua rannetuppi tulehtuu pinoja purkaessa. Joulukuun alussa alkaa kolmas jakso: luonnonmaantiedettä, ihmismaantiedettä, kehitysmaantiedettä, maantieteen abikurssi ja solua & perinnöllisyyttä. Uutta jaksoa ehtii kulua yhdeksän koulupäivää kun jään taas isyyslomalle. Joululomaan yhdistettynä möllöttämistä jatkuu yhtä aikuislukion iltaa lukuun ottamatta peräti kolme viikkoa. Joitain satoja lukemattomia kirjoja odottaa lukijaa tuolla selän takana. Ja kolmisenkymmentä salapoltettua uutukaislevyä kuuntelijaa. Ja tukku elokuvia katselijaa (elokuvia pitäisi kuunnella enemmän). Ja Otso soseenlämmittäjää. Toivoisin että tästä verkkopäiväkirjasta tulisi vihdoin pääasiassa luku- kuuntelu-, katselu- ja kuvapäiväkirja. Ettei aina iänikuista jauhoa. Sitäkin toivon ettei mitään suurta tapahdu. Ettei mikään vähään aikaan muuttuisi. 10 November EnsipurasuMaissivelli ei maistunut. Porttiteoria hylättiin ja siirryttiin suoraan järeämpään kamaan. Peruna-porkkana-sose haisee pahalta ja näyttää epäterveelliseltä, mutta tuntuu kelpavan Otsolle. Ilme on kuvissakin huolestunut, eikä syyttä. Onhan kyse yhdestä ihmisen tärkeimmistä tapahtumista. Tätäkään emme muista, kuten emme sitä tärkeintäkään - gastrulaatiota.
08 November Punaiset
Soturit Surullisen päivän surullinen kirja. Faith McDonnellin ja Grace Akallon tuore kirja Girl Soldier; A Story of Hope for Northern Uganda's Children kertoo jälkimmäisen kokemuksista Ugandan kapinallisen Lords Resistance Armyn (LRO) kaappaamana ja hyväksikäyttämänä lapsisotilaana. Joseph Konyn johtaman LRO:n epäillään siepanneen vähintään 50 000 lasta sotilaiksi ja upseeriensa seksiorjiksi. Kony kieltää kaikki syytteet lapsisotilaista, ja tuntuu itsekin uskovan tähän: Meillä ei ole yhtään lasta, meillä on vain sotureita. Hämmästyttävän tehokkaan, (taika)uskoon perustuvan aivopesun lisäksi LRO onnistuu joskus katkaisemaan lapsiojiensa suhteet menneisyyteensä lopullisesti. Vaikka Kony kertoo taistelevansa Ugandan hallitusta vastaan, LRO kohdistaa hyökkäyksensä väestöön jota se väittää puolustavansa - Ancholi-siviileihin. Näin lapset joutuvat sotaretkille omiin kyliinsä. Sukulaisiaan tai kyläläisiään surmanneiden ei kannata edes harkita pakoa. Heidän ainoa kotinsa on LRO:n marssirivistö. Yhdysvaltoihin opiskelemaan päässyt Grace kirjoittaa kokemuksistaan elävästi. Jopa niin että yksittäisiin viidakkoveitsen väläyksiin samaistuminen pimeässä syysyössä laittaa hamuamaan lisää valoa. Grace kaapattiin kotikaupunkinsa koulusta yhdessä lähes 140 muun tytön kanssa. Suurin osa näistä vapautettiin, mutta Grace ja 29 muuta joutuivat marssimaan LRO:n joukoissa seitsemän kuukautta. Jopa seitsenvuotiaille tytöille annettiin aseet. Nälän oli määrä opettaa heidät ampumaan. Heidät aivopestiin vihaan tunnettujen ugandalaisten lahkojen käyttämillä menetelmillä. Grace kertoo, miten jatkuva väkivalta ja viha muutti heidän silmänsä verestäviksi, raa'an punaisiksi. Eräänä yönä Gracen pako onnistui. Hän vaelsi kolme vuorokautta yksin metsässä syöden maata ja lehtiä, kunnes törmäsi paenneeseen lapsijoukkoon, ja pääsi heidän ryhmässään takaisin kotiin. Palattuaan Grace sai huomata olevansa kuuluisa. Kolmestakymmenestä kaapatusta tytöstä oli tullut ympäri maailmaa Aboken tytöiksi kutsuttu esimerkkitapaus Konyn raakuudesta. Toisaalta, julkisuus oli synnyttänyt myös pelon joka muutti nuorten ihmisten elämän. Alettiin puhua yömatkaajista. Illan tullen lapset jättivät kotikylänsä ja vaelsivat joskus toista kymmentä kilometriä kaupunkeihin nukkumaan kaduilla ja terasseilla. Aamun koittaessa he palasivat hoitamaan velvollisuuksiaan koulussa ja työssä. Syntyi osapäiväkodittomien sukupolvi. Miten tällaiseen on tultu? Yleisen käsityksen mukaan Ugandan merkittävin kuningaskunta Buganda kukoisti kuninkaansa Kabakan johdolla aina kolonialismin alkuun saakka. Turvallisesta hyvinvointivaltiosta ei sentään ollut kyse, mutta ympäristöönsä verrattuna ihmisystävällisestä kuitenkin. Bugandan viimeinen valtaa käyttänyt hallitsija, kuuluisan Mutesa I:n poika Mwanga II yritti taistella raivoisasti niin siirtomaavaltaa kuin vierasta kulttuuriakin vastaan, mutta joutui luopumaan kruunustaan 1888. Perinne eli vahvana tämän jälkeenkin - niinpä Winston Churchill saattoi lausua kuuluisat sanansa Afrikan helmestä vielä neljännesvuosisata Bugandan kukistumisen jälkeen. Taantuneen alueen itsenäistyminen nosti vanhat kaunat pintaan: eteläinen bantukansa oli Itä-Afrikan mittapuulla vaurasta, pohjoiset niloottiseen etniseen ryhmään kuuluvat Ancholit hyvin köyhiä. Heitä oli ensin säälitty, sitten unohdettu. Milton Oboten kahden verisen kauden ja Idi Aminin hirmuhallinnon jälkeen valta siirtyi Tito Okellon vallankaappaksen jälkeen NRA:ta johtaneelle ekonomi Yoweri Musevenille. Musevenin hallintokauden alun näennäinen rauha oli petollista. Maa oli revitty ja kello tikitti. Oboten ja Okellon armeija oli koottu pääosin pohjoisen köyhistä Ancholeista. Museveni edusti vaurasta etelää. Pohjoisten soiden katkeruus odotti vain sopivaa ideologiaa ja karismaattista johtajaa. Edellisen se sai Alice Auman yhteyksistä henkiin, jälkimmäisen sopivasti spiritismiä ja kristinuskoa yhdistelevästä Joseph Konystä. Born To Be Wild, lukee Konyn T-paidassa. Konyn tavoite on ollut muodostaa Pohjois-Ugandaan Raamatun kymmeneen käskyyn perustuva valtio. Kony on lisännyt Raamattuun LRA:n nimissä omia näkemyksiään ja maustanut sopan mieleisekseen vanhoilla heimouskonnoilla ja spiritismilla. Jotta uskontojen keitos olisi täydellinen, LRA:ta tukee Sudanin islamilainen kansanrintama. Tämä ei oikeastaan ole yllättävää. Kuljetusta odotellessamme katselimme viime vuosikymmenen puolivälissä kirkkojen ja moskeijoiden rivistöä pienessä ugandalaisessa kaupungissa. Suomalaiseen kuppikuntaisuuteen tottuneina meitä ei ihmetyttänyt yksin se, miten adventistikirkko, moskeija ja katolinen kirkko oli rakennettu vieri viereen, vaan myös se miten sujuvasti ihmiset näyttivät käyvän niissä kaikissa. Aivan kuin olisi käyty elokuvissa ja sen jälkeen pizzalla. Uskonnon tehtävä ugandalaisten elämässä tuntui silmiinpistävän kokonaisvaltaiselta, mutta samalla ristiriitaiselta: vapautusta, viihdettä, ryhtiä, länsimaisia arvoja, prameutta, naurua, revittelyä, arvokkuutta, pelkoa, yhteenkuuluvuutta. Ja toivoa paremmasta. Grace ja Faith kirjoittavat siitä. Vuoroluvuin Grace Akallon kanssa kirjoittavan Faith McDonnellin näkemys Ugandan historiasta on toisenlainen. Hän aloittaa Ugandan pahuuden historian taikauskoisen Mwanga II:n tapattamista 32 kristitystä, ensimmäisistä katolisista marttyyreistä. Sitten hän jättää pitkän ajanjakson väliin, mutta kertoo Jumalan tienneen näinäkin aikoina pahuuden tulevasta noususta. Seuraava askel McDonnellin tarinassa on islamiin kallistuneen Idi Aminin tapattama arkkipiispa Luwum. Jälleen marttyyri. McDonnell näkee Ugandan historian islamin ja afrikkalaisten heimouskontojen taisteluna kristinuskoa vastaan. Vaikka minua hieman häiritseekin Pelastusarmeijan kasvattaman McDonnellin mustavalkoinen näkemys uskonnoista, ja hänen varma tietonsa Jumalan ajatuksista, näkemyksessä voi olla aimo annos totuutta. Tappajat ovat Ugandan historiassa usein verhoutuneet kristinuskon hurskaaseen kaapuun, mutta osoittaneet toimivansa käytännössä jonkin muun uskonnon (usein itse keksimänsä) ehdoin. Jääräpäisesti McDonnell tuntuu pitävän siirtomaa-aikaa silkkana länsimaiden hyväntekeväisyytenä. Tätä en ainakaan nykyisine tietoineni osaa olla kritisoimatta. Lieneekö yhtä totuutta tässäkään?  Amok. Seurasin WTC:n tornien kaatumista ja Tsunamin tuhoja kauhuissani, mutta ulkopuolisena. Television todellisuus on torso. Ihminen käyttää useampaa kuin kahta aistia maailmansa luomiseen. Estonia ahdisti enemmän, sillä hukkumiskuolemaa pimeässä pelkään eniten. Tänään tultiin liian intiimille alueelle. Työpaikalle, omaan elämismaailmaan. Tuntuu pahalta niiden puolesta, joiden kaikki tulevat tulevaisuudensuunnitelmat jos keskeyttää ja ellei sitten pysäyttää. Elämän katkeamistakin pahempi kohtalo voi olla sen muuttuminen riskianalyysiksi, jossa selviytymisen todennäköisyys on nolla. Silloin ihmisestä voi tulla poliisin kielellä kohde. Proksimaaliseksi syyksi voi riittää hyvin pieni muutos välittäjäaineiden määrissä synapsiraoissa. Seurauksena aika katkeaa. Jostain kuulin että Jokelan lukion pihaan istutettiin syksyllä 450 kukkasipulia, ja alettiin odottaa kevään kukkaloistoa. Lieneekö aikaa vielä toukokuussakaan?Kävin viisi vuotta sitten työhaastattelussa Jokelan lukiossa. Venähtäneen keskustelun aikana jutusteltiin rehtori Helena Kalmin ja apulaisrehtorin kanssa kolmistaan leppoisasti alkoholinkäytöstä, evoluutiosta ja matkailusta. Haastattelun lopuksi iloinen Helena Kalmi toivotti tervetulleeksi, mutta lupasi soittaa virallisemmissa merkeissä vielä myöhemmin. Soittikin. Koulutoimenjohtaja ei ollut niellyt päätöstä sellaisenaan, vaan halusi haastatella minut ja toisen ehdokkaan vielä uudelleen. Silloin vielä itsellenikin selittämättömästä syystä olin kuitenkin päättänyt unohtaa eläkeviran ja jäädä pätkätyöhön Linnankosken lukioon. Sain Tuusulan byrokratian takkuilusta tekosyyn, vaikka tiesin takkuilun byrokraattien tehtäväksi. Myöhemmin myönsin itselleni materialismini. Olin päässyt Linnankosken lukion siisteihin ja valoisiin tiloihin, mikä minulle merkitsi henkisesti vapaata ilmapiiriiä. Jokelan lukion synkät ja angstilla sotketut tilat ahdistivat. Matalan käytävän katto tuntui luhistuvan. Kuten oli tuntunut hieman aiemmin Hyvinkäällä. Ja vuosi aiemmin Pyhtäällä. Ankea punatiiliseinä ja matala käytävä eivät kenties ole lähipäivinä suuremmin framilla, mutta koko joukko yhtä turhia yhden asian selityksiä kyllä. On alkanut tyrkyttävän tekopyhyyden ja paskanpuhumisen aika. Kasa listasi ensimmäisten tuntien aikana löydetyt syylliset. Onneksi meidät on opetettu olemaan tahdikkaita huutaessamme omahyväisiä mielipiteitämme mediassa - kaikkein rankimmin tragediasta kärsineiden tekijän vanhempien syyllistäminen alkaa vasta myöhemmin (sosiaalitäti ajankohtaisohjelmassa otti tosin jo varaslähdön). Ahnaimmat hyeenat saapuivat haaskalle tapahtumien ollessa vielä kesken. Darwin tuomittiin ensin. Syyllisiä* kun ovat luonnonvalinta ja se että ihmisen väitetään olevan apina. Sitten Nietzsche ja Linkola. Opetussuunnitelman remonttiakin on jo biologian osalta ehdotettu. Mielessä on kieltämättä käynyt millaisia ajatuksia biologian opettajien päässä liikkuu, kun massamurhaa perusteellaan nurinkurisesti käsitetyllä darwinismilla. Syyllisyydessä itse kukin varmasti rypee, vaikka se onkin turhaa. Evoluution ymmärtää väärin suurin osa niistä jotka haluavat sitä ymmärtää. Ja kaikki ne jotka haluavat ymmärtää sen väärin. Ainoa keino välttää väkivalta on lakata uskomasta totuuteen ja sen mahdottomuuteen. Ja miksikö syyllisten kaivelu on vajavaisen maailmankuvani perusteella paitsi turhaa, myös vahingollista. Koska se on ryhmäjoukkokuso vastatatuuleen. Ensin lämmittää, sitten kylmää ja katse kääntyy tulevaisuuden sijaan omaan nöyhtäiseen napaan. Näin virkkoi Zarathustran tapaan mies jonka kansa äänesti Suuret Suomalaiset -kilpailussa sijalle 18, Spede Pasasen jälkeen, Tove Janssonin edelle: On väkivalloin kevennettävä lamauttavaa ihmisvaippaa planeetan elävän kerroksen pinnalla, puhkottava hengitysaukkoja tähän peittoon, amputoitava ihmisen ekologinen jalanjälki. On väkivalloin murskattava kerskakulutuksen muotoja, väkivalloin puututtava lajin syntyvyyteen, väkivalloin vähennettävä jo syntyneiden määrää - keinolla millä hyvänsä. Menetelmäksi hän on vaatinut Hiidenkivi-lehdessä kuoliaaksitylsistyttävän kulttuurieliitin elvyttämistä. Kyllä Paavo Haavikon kirjoitukset pyyhkivät ihmisvaipan vähintäänkin koomaan. Ei ainakaan tee mieli lisääntyä. Sama melkoisen Suuri Suomalainen on todennut myös naulan kantaan (ja omaan peukaloonsa): Ei riitä että vaihdetaan päättäjät, on vaihdettava kansa. *Lisäys 10.11. klo 17.09. Blogin kirjoittaja Pasi Turunen poisti harkitsemattoman mielipiteensä, joten linkki ei johda mihinkään mainittavaan. Samassa blogissa oleva aiempi merkintä saattaa sen sijaan tuoda valaistusta niille, jotka ovat ihmetelleet kirkon haaskalintujen merkittävää esiinmarssia mediassa. Propagandakoneisto jauhaa entistä huonommalla maulla. Product placementkin on hallussa. Lisäys 14.11. klo 14.42. Olen seurannut keskustelua pöllämystyneenä - haaskalintujen typeryys on ylittänyt kaikki odotukset. Jokainen ajaa hautakummuilla tanssien omaa ideologiaansa, eikä ymmärrä hävetä edes kohteliaiden huomautusten jälkeen. Toisaalta tapaus on valaissut sitä miten suppeasta vinkkelistä jokainen asiaa julkisuudessa kommentoinut maailmaa katselee. En olekaan ainoa lappusilmäinen. Jonkinlaisen pohjanoteerauksen teki professori Vesa Puuronen Kalevassa. Hän sai syyllistettyä lähes kaikki aiemmin mainitut ideologiat (unohti tosin uusliberalismin), mutta nyt myös meidät opettajat. Jokelan opettajat saattavat olla hänen mielestään ammattitaidottomia, koska he olivat tietoisia Auvisen ajatuksista, mutta pitivät niitä ainoastaan erikoisina. Hyvä, eivätköhän he jo ole surunsa surreet, joten raatelun voi aloittaa. Nuorisotutkija Puuronen ei ilmeisesti ole koskaan tavannut nuoria tai työskennellyt nuorisoryhmän kanssa. Olen opettanut kymmeniä linkolalaisia, joiden läsnäolo laittaa harkitsemaan jokaisen sanan. Ja sellaisia jotka riemuitsevat kun homoseksuaali, kommunisti, uskovainen, vääränvärinen tai jenkki kuolee. Mitä jos teon olisi tehnyt muslimiterroristi? Tai anarkofeministi? Tai kuolemaa vääräuskoisille huutava lahkolainen? Ketkä kaikki minun tulisi käännyttää "oikeaan" ajatteluun? Kenen aivot pesen ja miten? Miten syvältä ajattelun juuret tulee kitkeä? Kokemuksesta tiedän että militantin linkolalaisen saa kiihtymään vastustamalla häntä, mutta raivon partaalle myös hiljaisuudella. Kannustusta ideologiassaan en ole sentään kokeillut. Miten kasvattajan tulisi toimia tuhannen opiskelijan koulussa? Pitäisikö soittaa Puuruselle, ja pyytää häntä demonstroimaan vaikkapa jollain kurssilla miten terroristi kesytetään kun aikaa on puoli minuuttia per opiskelija, ja muiden kanssa jutellaan mukavia Musesta ja Coriolisilmiöstä? 07 November Marraskuun lauluja II Tervehdys täältä, Unholan uljaat! Tammikuun 17. alkoi hiljainen odotus. Pelkäsin parasta ja toivoin pahinta. Lokakuun viimeisenä perjantaipäivänä piina päättyi. Viikatteen Marraskuun lauluja II päästettiin irti ikuiseen syksyyn. Kirjoitin Ykkösestä puolihuolimattoman kuuntelun jälkeen: ihan hyvä levy tämäkin. Muutaman päivän kuluttua olisin hehkuttanut onnesta ja auringosta. Viikon kuluttua olisin nostanut ykkösen pulinoitta vuosituhannen parhaaksi suomalaiseksi levyksi. Edellisenkin. Samaa mieltä olen yhä. iTunesin soitetuimpien kappaleen joukossa Viikate valtasi kuudentoista kärjen, ja joukon cupinpisteitä. Viikatteen harmaa Kaakonmaa on kauneinta maisemaa mitä tiedän. Kaarlen tekstin ovat rouheinta suomea sitten Kantelettaren. Siksi annoin ajan kulua. Olen myöhäinen.Siinä missä harmaasävyiseen kanteen puetussa Ykkösessä mielikuvia rakennettiin Motörheadin, Metallican ja Entombedin räyhäkästi paaluttavalle perinteelle, punertavaa sävyä kanteen saanut Kakkonen on puhdasta Agentsia, Topia ja etenkin Jorma Kääriäistä. Ei lennokkaita juoksutuksia, ei verbaalista räiskettä, vain seesteistä musiikkia katse iltaruskossa. Kuolema on edelleen läsnä kaikissa kappaleissa, mutta myös vaaleanpunainen rakkaus. Särö ja nauhakaiku muodostavat yhä Viikatteen persoonan, mutta aiempaan nähden häivytetysti. Kaarle Viikate on kertonut Komisario Palmujen ja Raidin liittyvän oleellisesti jokaiseen levytyssessioon. Marraskuun lauluja II on syntynyt ilmiselvästi Raidien jälkeen. Elleivät peräti Pölöstä ole tapittaneet. Tiedä vaikka olisi Waltaria luettu? Hiljaisemmasta levystä tulee väistämättä kirjallisempi, vaikka sanoitukset jäävätkin karvan verran Ykkösen ilotulituksesta. Marraskuun lauluja II ei hyökkää, eikä häkellytä. Se myhäilyttää. Tulee hyvä olo. Toivottavasti Kaakonmaallekin. Levyn avaa mummolan terassille tuoksuva, kalastajanlangasta nyplätyn tyykin päällä viipyilevä Uvertyyri: Pelakuu. Kun niitetyn mieli alkaa kaivata tarttuvampaa iskusävelmää, Viikate tarjoilee tuttua särökitaraa ja tarttuvaa laulumediaa, Kerran. Kuulaana kaikuu, kuulas korvissani soi. Valssi ikinä anteeksi tiivistää suomalaisen miehen oleellisimman stereotyyppisesti: Itke en, en surra mä saa, vaan anteeksi pysty en antamaan. Orret ei kosketa minua syvemmin ilman detaljia levynkannesta: kyseessä on Arvon sävellys, joka sulautuu Kaarlen kokonaisuuteen kuin usva sumuun – Viikate on saamassa kriittistä massaa entuudestaan laajaan sävellyspohjaansa. Suruvaippa haluaa unohtaa metsän puilta, muttei tarjoa aivan sellaista puuta jonka muistaisi. Me olemme myöhäiset -singlen ilmestyttyä toivoin sen olevan levyn heikointa antia. Se on vahvinta, mutten halua enää nähdä puuta ilman metsää. Hallamaat kuljettaa komeasti alakulossa rypevää Saarijärven Paavon maisemaa, jossa joukkoa johtaa suru ja kaiho, viimeisten vierellä rakkauden paino. On hallamailla elo vain niin pirun raskas juttu toisinaan. Ensimmäinen runo on levyn mielenkiintoisin tapaus. Kalevalaa käännettiin mutkien kautta Amorphiksen uuden mantereen kielelle, vaan eikös Viikate mene ja käännä sen takaisin. Mutkankin kautta ehtaa suruvirttä suoltaa. Kannattaa käydä vieraissa. Sitten koittaa sadonkorjuu. Ensin western-teema Syys, sitten Iäisyys. Vaikka Syys ei kirkonkellosta huolimatta sisällä kuraa, kuulasta tai kuuraa, se lienee silti Viikatteen kaunein instrumentaali. Iäisyys päättää levyn arvokkaasti, joskaan ei komeasti. Siinäkö se oli? Huomaamaton, kohtelias, luotettava. Arvostelun yläpuolella. Ikuinen syksy jatkuu. Yönseutu on edelleen sitä pahinta aikaa. iPodissa pyörii tällainen soittolista: Kaajärven Rannat, Kerran, Me olemme myöhäiset, Uurastaja, Yökunnaat, Yönseutu, Unen Nukkuja, Syys, Susitaival, Pohjoista viljaa, Tie, Autuaat, Kaisloja, Kuolleen Miehen Kupletti, Hallamaat, Kaakko, Padat, Rauta-airot, Nämä herrasmiehet, Vyö, Varjojen yö, Kaunis kotkan käsi, Ensimmäinen runo, Leikatun Konjakin Salaisuus, Sylvian Joululaulu, Suojelusenkeli, Varpunen Jouluaamuna, Aimon Virsi, Leimu, Mandschurian Kummut, Ei Ole Ketään Kelle Soittaa, Alakulotettuja Tunnelmia, Vasten Kuutamon Siltaa, Kaajärven rannat. 01 November Pipanat - Jumalan asunnotGeoffrey "The Mating Mind" Miller on ymmärtää hyvän päälle: hän selittää ihmisyyden evoluution lähes tyystin seksillä. Niles Eldredgen ja Joan Roughgardenin perustellusta kritiikistä huolimatta lähes kaikki evoluutiobiologit pitävät lisääntymistä seksin tarkoituksena. Lisääntyminen onnistuu parhaiten silloin kun munasolun ja siittiön kohtaaminen on kohtuullisen todennäköistä, heti munasolun irtoamisen jälkeen. Tuoreimmassa tutkimuksessaan Miller kumppaneineen on raportoi mojovan empiirisen esimerkin. Tutkimukseen osallistui joukko Lapin kansallistanssin, sylitanssin ammattilaisia. Heidän ovulaatiokiertonsa, tienestinsä ja joukko taustamuuttujia selvitettiin. Kahdeksantoista pyllistelijän tulokset olivat lopulta riittäviä analyysiin. Viiden tunnin hytkytyksen aikana ovuloivat (todennäköisesti hedelmöittyvät) tanssijat tienasivat sukkanauhaansa ja rintsikoihinsa keskimäärin 335 dollaria, keltarauhasvaiheessa olevat luteiinintuottajat 260 dollaria ja kuukautisvaiheessa riutuvat 185 dollaria. Ehkäisypillereitä nielevät jäivät itsekkyydessään tyystin palkkakuoppaan. Aiempien tutkimusten perusteella tämä saattaa johtua aktiivisten lisääntyjien miellyttävämmistä kasvonpiirteistä, jostakin feromonin kaltaisesta tiedostamattomasti aistittavista kemikaalista, pehmeiden ruumiinosien muotojen muutoksista, verbaalisten kykyjen muutoksista tai jostain toistaiseksi tuntemattomasta. Näin meitä viedään. (Miller, Tybur & Jordan: Ovulatory cycle effects on tip earnings by lap dancers: economic evidence for human estrus. Evolution And Human Behavior 28: 375-381) Uusin Mikrobitti (11/2007) on kokeillut tuoreimmat iPod-mallit. Nanopodi ei ole minua varten. Ei mikään nano. iPod Classicia myydään 80GB:n ja 160GB:n kovalevyvaihtoehdoilla. Väri on muuttunut valkoisen ja mustan jälkeen hopeanharmaaksi. Mittauksissa taajuusvaste näyttää täysin suoralta ja ääntä kehutaan muutenkin - kunhan kuulokkeet vaihdetaan. Yhteenkään hyvään nappikuulokemalliin en ole törmännyt - Koss Porta Pro on halpa ja hyvä ratkaisu. iPodin käyttö iTunesin avulla on helppoa myös PC:n käyttäjille kunhan ei ole turhan edistyksellinen - 64 bittisessä iTunes ei toimi. Ennusteiden mukaan kuluttajaa arvostava Apple jatkaa liitelyään kilpailijoiden yläpuolella. Näin viedään. |
Ei ole mitään velvoitetta jäädä auttamaan muita, jos aletaan ampua. Näin totesi koulumme henkilökunnalle turvallisuudesta luennoinut poliisi. Jäin märehtimään omia moraalisia ratkaisujani paniikkitilanteessa, ja hätkähdin kun hän jatkoi: evoluutio on järjestänyt niin että vahvat selviävät. Vellihousut pakoonpinkojatko? Hekö ovat lisääntyneet maan täydeltä? Onko sisällämme läheisensä vaaratilanteessa hylänneiden perimää? Luopioihin ja selkäänpuukottajiinko esiäitimme ja -isämme ovat hullaantuneet? Rohkenen epäillä viranomaisen sanaa. Ultrasosiaalinen eliö menestyy ilman yhteisöä vain karvan verran paremmin kuin maksa ilman sydäntä. Ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta pohjimmiltaan vain tuo sosiaalisuus. Tietoisuus, tahto ja kulttuuri lienevät seurausta tästä, jos nämä ilmiöt ylipäätään ovat itsenäisinä olemassa. Geenivalinnan näkökulmasta yksilön menestyksen ratkaisee maine. Tomeria tenavia elätät vain jos sinuun voi luottaa. Jos olet toisten hyväksynnän arvoinen. Näemme ympärillämme keskimäärin ihmisiä joiden esi-isillä on ollut perimässään taipumus peittää itsekkyytensä ja/tai jotka ovat sopeutuneet parhaiten ryhmän kontrolliin. Geenivalinnan tuloksena syntyneessä populaatiossa keskiverto yksilö kääntää lyöjälle toisenkin poskensa, koska hänen esi-isänsä ovat näin päässeet pienemmillä vaurioilla. Tai ehkä he ovat rankaisseet marttyyriydellään lyöjää, jos tämä sattuu olemaan syyllisyydentuntoisia. Ryhmävalinta sen sijaan perustuu aitoon yksilön altruismiin. Näemme ympärillämme niiden ryhmien jälkeläisiä, jotka ovat toimineet parhaiten ryhmänä, usein yksilöiden intressit sivuuttaen. Ryhmävalinnan populaatiossa keskiverto yksilö kääntää poskensa lähimmäiselleen, koska sillä tavoin kaltaistensa muodostama ryhmä on aiemmin menestynyt. Poskenkääntäjä on kenties uhrautunut pehmeäposkisempien puolesta. Ryhmän ulkopuolisten vahingoittaminen - sodassa tappaminen esimerkiksi - ei sen sijaan ole kiellettyä, sillä se voi auttaa ryhmää selviytymään ja siten lisääntymään. Ryhmänmuodostus on vihollisen onneksi dynaamista; vinosilmäkin liittyy ihmisten ryhmään kun uhkaat häntä pistimelläsi, ja näet hänen pelkonsa. Todellisuus liikkunee kontekstisidonnaisesti valinnan kohteiden välimaastossa. Silloin kun altruismi ei huku evolutiiviseen kohinaan, puhtaisiin kulttuurieroihin. 
|
|
