Hannan, MrKatin ja airfoilin kommentit lauantain lastun alla saivat minut muistelemaan omia kouluaikojani eilisen kokeen valvonnassa. On aivan totta ettei koululainen voi tietää, mitä koulun antimista tulee tarvitsemaan myöhemmin elämässään. Eikä sitäkään, mitkä saavutukset tai pettymykset ovat koulun ansiota. Minusta tällä ei ole suurta merkitystä, sillä koulu ei ole ensisijaisesti elämää varten, vaan elämää itsessään. Koulu on paikka johon kokoonnutaan olemaan yhdessä ja jakamaan kokemuksia, ja jossa tulisi olla turvallinen olo silloinkin kun hormonimerellä myrskyää.

Viereisessä kuvassa olen päättämässä kouluani, penkkarihumussa. Oppilaasta on tulossa opiskelija (vuoden 1999 lukiolaki määritteli sittemmin lukiolaisenkin opiskelijaksi). Päätin pukeutua linnunpelättimeksi, ilmeisesti Pink Floydin kappaleen ja Aku Ankan inspiroimana. Tungin säkkikangashousut ja liian pienen villakangastakin täyteen olkia, sulatin liitua takkiin ja hattuun kalkiksi, ja koristelin tahrat sinapilla. Muistan hyvin kuvaamataidon opettajan ilmeen minut nähdessään. Hän tahtoi sanoa: Hyvä Jumala miten huono! Ja olikin. Millä pelätillä mukamas on tuollainen ammottava suu ja valjut kasaririllit? Suurin osa oljista putosi koulun lattialle ennen tuota kuvaa. Pahoittelin asiaa harjan kanssa perässäni kulkeneelle vahtimestarille, joka totesi osuvasti: No, jääpähän sinustakin tänne edes jotain. Olin juuri sellainen nuori jonka kaikki halusivat unohtaa. Koulun historiikissa on kerrottuna taulukkona oppilaskunnan hallitusten koostumukset. Minun ollessani rahastonhoitajana taulukkoon on vetäisty viiru. Niin ne ovat - vahvimmat koulumuistot - sellaisia jotka eivät leveää virnettä irrota.

Omissa yläastemuistoissani on pelkkää talirauhasta, rasvaista mullettia, bensankatkua ja lintuja. Olin jo silloin ruma kuin petolinnun perse, joten tyttöjen kiinnostuttua muista pojista kouluasiat eivät enää mahtuneet mieleen. Siirsin kasiluokalta lähtien kaiken tarmoni lintuharrastukseen, ja upposin omaan maailmaani. Lukiosta muistan sen sijaan paljonkin. Opettajien käyttämistä menetelmistä ja tuntien sisällöistä on harmaassani vain irtonaisia saarekkeita, mutta jokaisen opettajan luoman tunnelman muistan kuin tämän päivän. Pärjäsin lukiossa uskonnossa, maantiedossa, ruotsissa ja äidinkielessä. Historia oli suosikkiaineeni vaikka en saavuttanut siinä sääliysejä enempiä. Biologiassa olin varsin heikko, sillä inhosin soluja ja ihmisen verilimaista sisältöä, mutta sain silti hyviä arvosanoja harrastuspisteillä.

Uskontoa olen sittemmin käyttänyt vain väärin. Maantieto oli minulle lukiossa vain se oppiaine johon oli dumpattu muista aineista yli jäänyt sälä. Vasta yliopiston luennoilla maantieteen tajuntaa laajentava luonne ja järjestelmällinen kauneus avautuivat. Ruotsin menestyksestäni saan kiittää tasokursseja jotka säästivät joukkohysterialta edes muutaman tunnin ajaksi, ja legendaarista majisteria Saara Huttusta, joka laittoi meidät opettelemaan kirjan kappaleet ulkoa: Det blåsar mycket på våren, Bosse går på bio. Vaikka lukio oli pelkkää vapaata pudotusta, kirjoitin Saaran opeilla ruotsista suvereenin laudaturin. Myöhemmin olen puhunut ruotsia muistaakseni vain kerran. Porvoossa männynneulasia asfalttipihalta nyppinyt iäkäs mies tuli hillitsemään autonsiivousintoani: ...måste inte tvättas här i gården. Jäimme vartiksi turisemaan. Hykertelin tapauksen jälkeen pitkään, sillä mies luuli svenskan olevan minulle modersmål.

Historiasta oli minulle aidosti hyötyä yliopisto-opinnoissa. Ei tiedoista, eikä tuloksellisesti, vaan innostuksesta ja hyvinvoinnille. Biologian historia ja filosofia –kurssi oli useimmille kurssikavereille vastenmielinen tervanjuontipulla. Minä otin kurssin työn alle joululomaksi, ja vietin kuukauden leppoisan jakson Kausalassa Anto Leikolan kirjojen ja yliopistosta raahaamieni alan teosten parissa. Kirjoitin kaksi paksua muistivihkoa täyteen merkintöjä. Jos minun pitäisi valita elämästäni jakso ilman ensimmäistäkään säröä onnellisuudessa, ilman huolta tulevaisuudesta, se olisi juuri tuo joululoma. Tentistä pääsi läpi osapuilleen muistamalla Darwinin nimen, joten siitä ei ollut stressaajaksi. Jälkikäteen olen päätynyt siihen, että saan kiittää opettajiani Heikki Leinosta ja Kaarlo Ståhlbergia tunnelmasta jonka he loivat historian opiskeluun. Se säteilee yhä.

Heikoimmat aineeni olivat englanti, matematiikka ja liikunta. Näen yhä valvepainajaisia yhdestä yhdeksännen luokan englannin tunnista. Englannin opettajat olivat läpi kouluvuosieni ylen kilttejä. Antoivat  tuijottaa pulpettia tuohon päivään saakka rauhassa. Vetosivat hygieniaan vai mihin intiimien aluiden suojaan? Sitten meidän piti kirjoittaa tarina, ja lukea se ääneen tunnilla. Minun vuoroni jälkeen luokkaan laskeutui vaivaantunut hiljaisuus, kunnes opettajaksi vaihtunut Timo Lahnaoja hymähti. Minun apinaenglantini oli onnistunut jäämään kolmasluokkalaisen tasolle. Kuusi vuotta olin onnistunut pitämään kynttilääni vakan alla ilman että kukaan kaipasi uupuvaa liekkiä. She are an boy oli minulle jo melkoinen saavutus, ja on yhä. Pystyn kyllä kommunikoimaan englanniksi jotenkuten, ja kirjoittamaan kapulakielisiä tutkimustekstejä (väitöskirjan johdannosta oikolukijat selvisivät varsin pienellä punaamisella), mutta en silti voi väittää osaavani englantia. Vaikka sain äidinkielestä hyviä numeroita ja jo legendaarisen tappilaudaturin plagiaattiaineella yo-kirjoituksissa, minulla ei ole vieläkään hajua siitä, mihin pilkkuja ja muita välimerkkejä laitetaan, tai miten lause muodostetaan. Puhumattakaan että tuntisin kirjallisuutta. Tuntuu hurjalta että koulutuksen Eldoradossa voi suorittaa akateemisen tutkinnon hallitsematta ensimmäistäkään kieltä!

Kehitys matematiikassa on ollut älynlahjoihini nähden menestystarina. Yläasteen opettajat eivät saaneet apinalaumaa hiljaiseksi, joten jouduin aloittamaan lukion pitkän matematiikan nollasta. Ensimmäisen vuoden tulos oli komea rivi nelosia. Teimme äidin kanssa kotitehtäviä, vaikka äiti ei ollut itse käynyt lukiota. Minä itkin ja äiti näytti sormella: Laita tohon nyt se äx toiseen. Kiltilän Matti opetti uskomattomalla ammattitaidolla. Kaikki tunnit olivat samanlaisia: ensin teoriaa, sitten esimerkkejä, sitten harjoituksia. Silti tunneilla ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä. Kun kevään viimeinen tunti tuli, ja muut lähtivät rötväilemään ulos, Matti jutteli meille niitä näitä koko oppitunnin, ja sai pidettyä varsalauman tikkana hämärässä luokassa silkalla karismallaan. Vähitellen neloset vaihtuivat vitosiksi, sitten kutosiksi ja lopulta seiskoiksi. Abikevään tentin jälkeen sain matematiikan arvosanaksi kahdeksan, ja ylioppilaskirjoituksista yhtä pistettä vajaan laudaturin. Äiti kiitteli Mattia ylioppilasjuhlassani kasin arvosanasta, mihin Matti vastasi: Enhän minä olis sitä kasia antanu, mutta kun poika petras. Kolmessa vuodessa en tietenkään ehtinyt perehtyä matematiikan syvimpään olemukseen vaikka Matti sitä raottikin. Matematiikka oli lukion päättyessä pelkkää laskemista. Jos minulta olisi silloin kysytty, olisin saattanut yhtyä paljon naureskeltuun lukiolaisen vastaukseen integroinnista: integrointi on derivoinnille käänteinen laskutoimitus. Jotkut väitöskirjaani varten opiskelemistani tilastollisista malleista avasivat vihdoin minulle sitä, miksi musiikki on matemaattinen oppiaine, fysiikka ei niinkään, kemia ei lainkaan. Jatkan matematiikan opintoja edelleen - esimerkiksi kuuntelemalla säännöllisesti Meshuggahin matematiikkametallia.

Liikunnassa olen ollut aina se joka on jäljellä kun joukkueet on huudettu. Lukiossa en enää jaksanut innostua lainkaan joten lintsasin suuren osan tunneista. Vieläkin näen toistuvasti painajaista jossa minulle kerrotaan, etten ole saanut lukion liikunnasta suoritusmerkintää, minkä seurauksena kaikki myöhempi koulutukseni ja sen mukana työsopimus on mitätöity. Koska kiipeilin pöllöharrastuksessani puissa varhaiskeväät läpeensä, olin yleensä loppukeväästä kovassa kunnossa. Kun kaverit punnersivat kuntotestin leuanvedossa nipin napin tangon tuntumaan, vedin muistaakseni 18 puhdasta suoritusta ikään kuin näytteeksi. Ja lopetin. Opettaja otti hartioista kiinni, tuijotti suoriin silmiin ja sanoi ääni sortuen: Mika!?! Tästä innostuneena tein joitakin kymmeniä puhtaita suorituksia heti perään, ja roikuin siitä lähtien tangossa aina kun sellainen sattui eteen. Samalla innostuin liikunnasta muutenkin. Siihen saakka olin tottunut jakelemaan purkukiekkoja oman maalin eteen ja istumaan boksissa väärästä vaihdosta. Tarvittiin vain yksi onnistuminen. Joulun jälkeen kinkku ei enää noussut tangon päälle, mutta jaksoin lyllertää jäällä leuanvedolla hankitun ylpeyden tuottamalla sikaenergialla.

Lukiossa minulla ei ollut yhtään huonoa opettajaa. Muutaman ikävällä tavalla mieleen jääneen yläasteen opettajankaan kompastuskiveksi ei muodostunut itse opetustyö, vaan kyvyttömyys toimia poliisina. Ihan toisessa ammatissa. Ymmärrän kyllä hyvin miksi he heittivät pyyhkeen kehään. He olivat menneet idealistisina yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa, kemiaa, historiaa tai englantia ja päätyneet pahanhajuisten kakaroiden pyyhekumisateen maaliksi. Minusta ei olisi yläasteen opettajaksi. En osaa kokonaan sitä ammattia johon olen saanut koulutuksen, eikä minulla ole tarvittavaa karismaakaan.

Väittäisin silti että minut ovat kasvattaneet vanhempien ja kavereiden ohella ala-asteen opettajat. He olivat uskomattomia. En tiedä kävikö minulla vain hyvä tuuri, vai oliko alipalkattujen kansankynttilöiden taso Kausalan ulkoisesti linnamaisella ala-asteella niin huikea. Ensin opettelin perusteet sopivasti kanaemon tapaan äitimäisen Eine Rantamäen hoivassa. Sitten Jokuen koululle evakkoon kyörätyn luokan ruoria käänsi nuorempi, hivenen etäisemmällä mutta vahvalla tavalla äitimäinen Marketta Yrjölä. Kaksi seuraavaa vuotta kasvoin Eeva Rämän laumassa. Eevalla oli uskomaton taito kertoa tarinoita, etenkin pääsiäisenä: …ja sitten…hän…antoi…henkensä – koskettava kuolemanhiljaisuus. Ala-asteen viimeiset luokat vietin turvallisesti Timo Rantamäen vahvan olemuksen suojassa. Timon jumppatunneilla äkseerattiin. Hän kävi meidän ihailtavanamme Tupla & Kuitissa, aiheena Mannerheimin ristin ritarit. Timo oli voimakkaalla tavalla isämäinen. Timon luokassa kaikki oli hyvin. Kun yläaste kutsui aurinkoisen kesän jälkeen, suuri osa meistä alkoi voida pahoin. Kunnes lukio pelasti. Noita hahmoja minä kai yritän imitoida ollessani itse opettajana. Jos edes yhdestä heistä saisin välitettyä jotakin edes muutamalle opiskelijalle, olisin tyytyväinen.

On lauantaiaamu. Talvi se viimein perille taisi, tallaamaan tuttuja tienoita, laulaa kuuluisa runoilija. Koulun pihalle on satanut hento lumi, kuuranhuntu. Maantieteen ykköskurssin koe on käynnissä. Kun kokeita on siirretään lauantaipäiviin, saadaan nauttia viikon mittaisesta syyslomasta ja loppiaiseen ulottuvasta joululomasta. Erinomainen ratkaisu, joita soisi muidenkin lukioiden soveltavan. Yhtä lukuun ottamatta kaikki opiskelijat ovat paikalla eilisiltana käsiin lyödyistä leimoista ja flunssakaudesta huolimatta. Viikolla avattu Klaukkalan Citymarket kilpailee työllistäjänä lukion kanssa, mutta poimii kykynsä tätä ryhmää vanhemmista ikäluokista. Nuoriso näyttää olosuhteisiin (pöhnäinen ajankohta, kemian luokan kuivuneesta lattiakaivosta yön aikana noussut elämän rehevä löyhkä, yhden vapaapäivän jälkeen odottava rankka koeviikko) nähden yritteliäältä. On pakko tunnustaa tässä vaiheessa: tämän jakson kurssit eivät ole menneet omalta osaltani hyvin. Alku lupasi paljon, loppu kaatui takin tyhjenemiseen. Yritin tehdä hyvitykseksi kurssikokeita, joissa minun huojuntani kuilun partaalla ei kaatuisi opiskelijoiden niskaan. Tämän kokeen vaihtoehtoinen kolmostehtävä hieman arveluttaa. Onkohan tässä tolkun hiventä?

3a. Alla on esitetty yhdeksän väitettä. Ovatko ne oikein vai väärin? Jos väite on väärin, perustele lyhyesti miksi se on mielestäsi väärin. Halutessasi voit perustella myös oikeat väitteet. (vastaukset)

1. Jos kaikki endogeeniset ilmiöt lakkaisivat, maapallosta tulisi vähitellen kokonaan meren peittämä planeetta.
2. Kasvihuoneilmiön voimistuessa jotkut alueet maailmassa saattaisivat viiletä.
3. Kelloja siirretään 12 tuntia siirryttäessä kansainvälisen päivämäärärajan yli.
4. Samalla alueella voi puhaltaa vuoden aikana sekä kaakkois- että koillispasaati.
5. Eteläisen pallonpuoliskon savannilla sataa eniten heinäkuussa.
6. Karstimaisema syntyy pakkasrapautumisen seurauksena.
7. Norjassa sateet ovat pääosin konvektiosateita, joiden runsaus johtuu lähinnä Norjan rannikolla virtaavasta kylmästä merivirrasta.
8. Välimerenilmastossa sataa eniten heinäkuussa.
9. Maanjäristys syntyy magmassa tapahtuvasta sähköpurkauksesta.

Vuoden toinen viimetippa on koettu. Pian pakkanen paukuttelee, kohta kourii routa. Vuodenajanvaihde toistuu liian usein, mutta kuitenkin niin harvoin etten ymmärrä hankkia kunnollista tunkkia eli hallinosturia (kuuleeko Joulupukki, matkalla jossain Motonetin ja Bilteman nurkilla?). Kelmeää onkaa sentään kajastaa putken päästä. Jos nurmijärveläiset kestävät kateellisten tsadilaisten tagliatelle-vihreiden kritiikin, ja jaksavat ajaa kelit lämpöisemmiksi, tästäkin riesasta päästään IPCC:n mukaan vuosisadan puoliväliin mennessä. Autoilijat eivät ole yksin. Yhteistyössä on voimamme. Sekin googlaaja joka parhaillaan kehittää paheksuntaa, huomaa rakentamani kaksoissidoksen ansiosta huudattaneensa energiasyöppöä Internettiä turhan tähden, ja myöntää nolona kuuluvansa meihin lämmittelijöihin. Voi meitä veikkoja, jotka hiilelle olemme heikkoja.

Klo 13.10. Istun yksin maantieteen luokassa luokassa ja luen Mustanaamiota. Mustis on maantieteellisesti kiinnostava hahmo. Joskus hänkin poistuu viidakosta, ja kulkee kaupungin kaduilla kuin kuka tahansa meistä. Globalisoituneesti. Opiskelijat ovat jalkautuneet johonkin tekemään aluetutkimustyötään. Kirjastoon, tietokoneluokkaan, kylille, joku on ehkä ehtinyt jo kotiinkin. Tunnen tällaisesta aina syyllisyyttä, vaikka tiedän hyvin kurssin paisuvan kohtuuttomaksi jos kaikki itsenäinen työ jää iltoihin ja viikonloppuihin. Omahyväisyydessäni ajattelin itse pitää kouluvuoden ensimmäisen lähes vapaan viikonlopun, sika. Onneksi opettajien VESOssa kävi taas viime viikolla kasvatustieteen minäkin-olin-kerran-opettajana -virkamiehiä kertomassa, miten me opettajat teemme työmme huonosti, ja annamme heikoimpien pudota. Se PISAkin täytyi olla sontaa, sillä kyllähän me suomalaiset olemme Euroopan huonoimpia kaikessa. Syyllistän siis itseni syystä.

Paradise Lostin The Anatomy of Melancholy soi luokassa hyvin hiljaa. iPodissani on hieman yli kahdeksan tuhatta kappaletta, mutta koulusoittoon sopivia sain hakea peukalo turvoksissa. Suurin osa mielimusiikistani säikäyttäisi raskaudellaan ja rankoilla sanoituksillaan ohi kulkevat opettajat. Herättäisi vähintään hiljaista pahennusta. Setämiesosasto saattaisi puolestaan säikäyttää oppilaat. Stray Cats, Tapio Rautavaara, Vepa Lavi, Juice, Vesku Loiri. Viikate säikäyttäisi kaikki.

Mieli jäi roikkumaan aamuiseen Hotelli Ruanda -elokuvaan. Jokin minussa nyrjähtää yhä, vaikka olen nähnyt rainan jo toista kymmentä kertaa. Meidän pienet ongelmamme saavat toiset mittasuhteet kun piirrän mielessäni pylväsdiagrammin: lähes 800 000 pääosin viidakkoveitsellä tapettua ruandalaista sadan päivän aikana, ja siihen rinnalle mikä tahansa kauheus Suomessa. Ruandan tapauksessa kävi kuten reportteri Jack Daglish ennusti Paul Rusesabaginalle: "He katsovat sen televisiosta, kauhistelevat, ja jatkavat sitten ateriaansa". Eversti Oliver kertoo elokuvassa Rusesabaginalle senkin miksi ruandalaisten hätä ei kiinnostanut länsimaita: ”Et ole edes neekeri, olet afrikkalainen”. Minussa kytee jatkuva palo päästä kehitysmaihin, etenkin kotiin Afrikkaan tekemään jotain. Jos ei muuta niin ainakin ammentamaan kokemuksista materiaalia jonka voisin tuoda työstettäväksi tänne kouluun. Elämäntilanne ei vaan ole nyt oikea sellaiseen. Menen sitten kun kukaan lähisukulainen ei tarvitse kylvettäjää? Onkohan kehitysmaille hyötyä papoista, itseaiheutettua seniilien viisikymppisten diabetestä sairastavista? Tai ylipainoisista lonkka- ja polvivammaisista, jotka huoppuvat savannilla keilan tavoin?

Elokuvaa piti huudattaa nupit kaakossa jotta puheääni ei uupuisi matkalla luokan takaosiin. Ja muutenkin, se ettei volyymi vaikuttaisi elämyksellisyyteen, on zombien propagandaa. Jo ensimmäisistä taistelukohtauksista lähtien aloin pelätä. En elokuvan tulevaa, vaan mahdollisia median ja yltiöyhteisöllisyyden hysteerisiksi ajamia, jotka ryhtyisivät toimintaan kuullessaan luokasta laukauksia ja kirkumista. Luokassa oli pimeää, kankaalle heijastui laumasieluinen ihmisluonto karmeimmillaan, ja minä odotin oveen hakkaavaa Karhukoplaa luotiliivit päällään. Opin taas uutta itsestäni. En pelkää niitä jotka yleinen mielipide tuomitsee. Pelkään niitä joita yleinen mielipide tukee, vaikka he ajaisivatkin hyvän asiaa. Ristiinnaulitse! Karhukoplakin on tietysti sivuseikka. Pelkään sitä että aiheuttaisin pelkoa. Kuten kuolemassani. Ettei kukaan vaan järkyttyisi.

          Niin tie on musta, vaan mustempi ois mieli kulkijalla
          Jos kuu ei paistaisi hopeaansa
          Tummuvan taivaan alla

          Kaarle Viikate: Tie

Eilinen vierähti perheenisälle vieraaseen tyyliin liesussa. Vastaava elon korjuujuhla oli tarkoitus järjestää jo viikko sitten kirjamessujen aikaan, mutta Kakella, tuolla armoitetulla saksalaisautojen maahantuojalla oli lauantaille muita suunnitelmia: "Törkylaari sentään! Nukun huomenna überpitkään, jonka jälkeen nautin pitkän aamupalan puolen vuoden lukemattomien lehtien kera. Kun vatsani on toipunut paahtoleivistä, pannullisesta kahvia ja yhdestä leivonnaisesta pakkaan reppuni ja koirani autoon ja suuntaan kohti Nuuksiota. Siellä talsin tuntitolkulla etsien nuotiopaikkaa chilimakkaroille. Kotiuduttuani luonnosta, raittiinilmanmyrkytys hoidetaan pitkillä päiväunilla. Kun olen saanut karistettua unihiekat, avaan muutaman oluen ja talsin suihkun kautta työkaverin läksiäisiin Manskun pohjoispäähän. Seurustelen, humallun, nauran, liioittelen, kusen vähän pöntöstä ohi, kaadan lasin punkkua valkoselle sohvalle, käpelöin vieraita naisia, ehdotan härskejä jatkoja ja lopuksi lähen nolona kotia kohti. Punertava poski on emännän lämmin muistuttaminen käynnistä. Katkokävelyn jatkuessa kunnioitan Kekkosen muistomerkkiä kebab-oksennuksella. Kotona pesen meikit ja otan sukkamytyn pois haaroista ja nukahdan sohvalle. Sunnuntaina avaan varovasti silmät ja tunnustelen olla vai eikö olla. Jos ei olla, lähden tsekkaan kirjamessut. Voin jo haistaa vanhojen kirjojen tuoksun... Käykö sulle sunnuntaina tärskyt Messuhallin Hesessä?" (Sähköposti 24.10.2008. Julkaistu taiteilijan itsensä luvalla - ja vaatimuksesta). Ei käynyt. Se Hese.

Nyt mentiin. Luovutin ensin kakkoskiikarini Pasilan asemalla uudelle omistajalle, ja lampsin sitten Messukeskukseen. Töölöstä cruisailevaa Kakea odotellessani en malttanut olla vertaamatta Skiexpon & Digiexpon väkeä viime viikon kirjamessuajiin. Väki oli nyt paremmin pukeutunutta, paremman näköistä alastomanakin (?), terveemmän oloista ja itsevarmemmin itseään kantavaa. Miehet liikehtivät sähäkämmin. Naisilla oli pari piirua paksumpi sotamaski. Rahaa oli nyt enemmän pelissä. En ole aiemmin käynyt digiexpossa, mutta olin antanut stereotypioideni maalata kuvan ylipainoisten nörttien tapahtumasta. Alamäkihiihto joko yhdellä tai kahdella lipareella osoittautui kuitenkin messujen suuremmaksi osioksi, joten huomasin yllätyksekseni olevani timmien ulkoilmaihmisten joukossa. Näen varmaan vielä pitkään painajaisia kahvilassa viereiseen pöytään istuneen tytön käsivarsista. Kuin ruskettuneet kananluut, joihin oli mustekynällä laapittu ohutta verkkoa ja joiden ympärille oli liimattu sinertävää pyykkinarua. Greyn anatomiaa. Miten rankalla treenillä nuori tyttö saa lihaksensa noin pinkeiksi ja laskimonsa tuolla tavoin pullottamaan? Hatunnosto suorituksesta, vaikka ihminkin.

Messuilla oli liikaa väkeä jotta olisin kyennyt haltioitumaan tavarataivaasta. Canonin EOS 5D Mark II:sta olisin halunnut räplätä, mutta en jaksanut jonottaa. Ja mitä oikeastaan olisin rasvaisten käsien ja naamojen tuhriman näytekappaleen hiplaamisesta kostunut? Käsittämättömän hieno kamerahan se on herkkinäkin siisteine kuvineen ja veitseterävine videoineen. Jäin miettimään, kannattaako Canonin tuoda messuille ammattilaismallinsa, sillä ne saavat kuluttajaluokan kamerat näyttämään leluilta. Eivätköhän (merkkiuskolliset) ammattilaiset käy aktiivisesti liikkeissä ja osta tarpeisiin sopivan kameransa joka tapauksessa? Vai avartavatko messujen hullaannuttamat ihmiset kukkaroaan, ja ostavat suuruudenhulluina viisi-kymmenen kertaa kalliimman mallin?

Jotta todellisuus kaikkien niiden massoille suunnattujen vimputtimien joukossa paljastuisi, kävimme kuuntelemassa ja katselemassa Kaken nuoruudessaan kauppaaman Pioneerin lippulaivamallistoa yläkerran kuunteluhuoneessa. Kuusikymmentätuumainen plasmaruutu näytti Celine Dionista niin terävää kuvaa, etten usko niin terävää Celine Dionia olevankaan. Ruutu piirtää kaiken vaikkei katsoja haluaisikaan. Ettei olisi peräti jäänyt CD:llä yksi säärikarva takertumatta vahaan? Kaiuttimien hinta liikkui kuudentoista setelin hujakoilla, mutta en silti ollut täysin vakuuttunut. En ollut viereisen huoneen Amphioneistakaan. Liikkuvan kuvan suhteen olenkin ollut aina vähemmän nirso - jopa Pioneerin maailman parhaaksi televisioksi kehuttu ruutu kelpaa. Valokuvissa ja äänessä olen ärsyttävämpi nipo.

Hätäisesti virkistysjuomat höräistyämme riensimme kuuntelemaan Etelänavalle suuntaavaan Poppis Suomelan esitystä menneestä Pohjoisnavan retkestään. Luimme väärän päivän ohjelmaa, ja löysimme itsemme kuuntelemasta viiden muun ihmisen kanssa Reijo Jylhän Elixir-ohjelmasta kertovaa esitelmää. Säälistä väärään aikaan väärään paikkaan sijoitettua Reijoa kohtaan kuuntelimme koko esityksen. Kake esitti mielenkiintoisia kysymyksiä Sami Jauhojärven harjoitusmääristä ja urheilijan kropan reaktioista alkoholiin ja mässytykseen ratkenneeseen mieleen. Reijo oli huolissaan suomalaisten liikkumisen muuttumisesta liikunnan harrastamiseksi. Tätä maton alle lakaisemista olen itsekin ihmetellyt - ei muutaman tunnin riehuminen viikossa voi mitenkään korvata esi-isien uurastusta läpi valoisan ajan. Muutama tunti dreijaamista, itämaista potkimista tai kivenhiontaa viikossa ei minusta ole edes harrastus.

Pääsimme lopulta kuulemaan Poppis Suomisenkin rutinoituneen esityksen seitsemän hengen hiihtoretkestä Pohjoisnavalle. Rutinoitunut lähestyi leipääntynyttä, joten elämyksiä huolella rakennettu esitelmä ei houkuttelevasta aiheestaan huolimatta tarjonnut. Toisaalta, kukapa sitä jaksaisi vanhoja hehkuttaa, kun uusi seikkailu on jo ovella. Tänään Poppis ja Pasi Ikonen aloittivat retkensä Etelänavalle. Nykyinen tekniikka mahdollistaa varsin sujuvan yhteydenpidon ulkomaailmaan, joten kaksikon matkan etenemistä on mahdollista seurata netissä. Varmasti seuraan. Itselläni ei ole ainakaan toistaiseksi minkäänlaista hinkua kylmiin sankaritekoihin. Varsinkaan kun kuulin tuskaisan etelänmatkan hinnan: 150 000 euroa lärpältä.

Töölööseenmarssin, kiinalaisen ruuan ja digitaalisen viihteen jälkeen usutimme itsemme illan päätapahtumaan: 2000-luvun aikana Suomen ehdottomasti paras auraalisen taiteen artisti Viikate esiintyi Tavastialla. Sievän kotisivun rakentanut virolaisorkesteri Kosmikud mängi lavalla astuessamme loppuun myytyyn ja tupattuun tupaan. Virolaiseen tyyliin melodioilla ei yleisöä koukutettu. Kosmikudin luovuus perustuu enemmän iskevyyteen, loitsuun ja yllätyksiin. Karihotakaisklooni, basisti Kõmmari avasi avoimella suomenkielellään yleisölle laulujen tekstejä tytöstä jota yritettiin naittaa merikapteenille, ja kuoropojasta jota pahapaha pappi pihituolistaan käytti seksuaalisesti hyväkseen. Kosmikud vaikutti sympaattiselta ryhmältä. Harvoin harmittaa yhtä paljon lämmittelijän tehdessä hyvissä ajoin tilaa pääesiintyjälle. Mutta aika oli koittanut, sillä Kõmmarin sanoin, Viikatteen pojat lämmittelivät jo takahuoneessa toinen toistaan.

Hieman väsynyt ja helteen runtelema kesäinen Viikate unohtui heti haaskalintujen alkaessa saalistaa. Viikate näytti nyt mitä Kouvolassa opitaan kymmenen vuoden aikana esittämällä kappaleita ensimmäiseltä EP:ltään, ja vanuttamalla aikajanaa aina viimeisimpiin marraskuun lauluihin. Kaarlen näkemys tuonimetallista on jalostunut entisestään Arvon musikaalisuuden saadessa yhä enemmän jalansijaa, Ervon uskaltautuessa vaeltelemaan matalassa maailmassaan yhä luovemmin, ja Simeonin nakuttaessa yhä tarkemmin aiemmin hieman (tarkoituksella) laahanneita klassikkoja. Kaken toteamus "Viikatteessa on jo liikaa luovuutta, bändi hajoaa pian" ei valitettavasti ole kaukaa haettu ajatus. Kaiken loppu olisi kohtuutonta kaltaisilleni niittäjille, sillä viimeistään viimeöinen Viikatteen esiintyminen avasi minulle loputkin yhtyeen tuotannosta. Vihdoin ymmärrän sellaistenkin kappaleiden kuin Hiljaisten seiväshyppääjien kerho erinomaisuuden. Vaikka ilta ei päätynyt hypnoottiseen kelluntaan kohden kuutamon siltaa, Viikate kosketti uutta ulottuvuutta minussa. Tämä musiikki on tummaa mannaa, tuonen nektaria. Jumala on olemassa.

          Taisin olla kuuden, kun isä kerran kysyi
          "Poika, juotko jo viinaa?"
          Aivan, kuuden vanha olin silloin kyllä, kun isä kysyi
          "Poika, juotko jo viinaa?"
          Ja mitä silloin pystyy vastaan sanomaan,
          Kun kysyjä on mies, joka kaiken opettaa
          Niin katson kuinka lasittunein silmin tuijottaa
          Ja tivaa "Juotko jo viinaa?"

          Kun piilosilla ollaan, isä laskee sovinnolla sataan
          Kuuluvaan ääneen
          Kun piilosilla ollaan, isä laskee sovinnolla sataan
          Kuuluvaan ääneen
          Vaan kun päästynä on kahteen tuhanteen
          On silloin syytä pienten poikain mennä vuoteeseen
          Niin katson verhon takaa, kuinka isä pöydän päällä makaa
          Kuuluvaan ääneen

          Kun äiti lähti, tuumattiin
          "Kyllähän me miehet pärjätään"
          Kun äiti lähti pois

          Kaurapuuron päällä silmä voinen kiiltää jaksaa ainoastaan
          Hetkisen aikaa
          Kaurapuuron päällä silmä voinen kiiltää jaksaa ainoastaan
          Hetkisen aikaa
          Vaan tänä aamuna ei silmä pääse sulamaan
          Ovat enkelit ne vieneet isän yöllä mukanaan
          Niin kertoo kiltti setä sairaalasta,
          Istuu viereen ainoastaan hetkeksi aikaa
 
          Kaarle Viikate: Kuolleen miehen kupletti

Viikatteen lopetettua yön toiseksi viimeinen juoppobussi oli mennyt, ja viimeiseen oli aikaa puolisentoista tuntia. Kake tallusti jo taisteluväsynein, mutta määrätietoisin askelein pakkasen liukastamaa pikipintaa kohti Sedun pubia, Luxia. Ja minä perässä. Ennen kuin ymmärsin, taikasana oli johtanut meidät pitkän jonon ohi, punaista mattoa pitkin sisään huonon musiikin maailmaan. Sujuvan läpimarssin päätteeksi huomasin astuneeni sisään ovesta, jonka ovessa luki Royal Lounge. Valtaapitäviä kuninkaallisia oven takana ei ollut. Joitain rämettymään päässeitä entisiä perintöprinsessoja lattialla nytkytteli, väkinäinen irvistys massatulla pleksillään. Ja Krista joka ei ollut rämettynyt. Nuorta, niukasti riippunutta lihaa oli runsaasti tarjolla. Sinne kinkkujen sekaan hukkasin Kaken. Degeneroiduin eläintieteilijäksi, ja jäin tarkkailemaan soidinta. Kaikki ne jotka väittävät ihmisen eroavan muista eläimistä ratkaisevasti, koska ihminen tekee runoja ja sinfonioita, pitäisi laittaa säännöllisesti tarkkailemaan yökerhon limaista libidon liotusta. Jos Luxin eläimet aiheuttavat pahoinvointia, Viikatteen musiikki sopii vastalääkkeeksi. Kyllä ihminen on sittenkin ihmeellinen. Samoin se ihmisten (harvoin äitien) leipoma skotlantilaisravintolan burger, jolla kruunasin pikkutunneilla Viikatteen tarjoaman elämyksen.