Näkijän kykyni eivät yllä tammikuun seitsemättä päivää pidemmälle, muutamia kirkkaita poijuja lukuun ottamatta. Opetan tammikuussa kahdeksaa lukiokurssia, ja vieläpä niin että kaikki käsittelevät eri aiheita. Maanantaina kello 8.30 alkaa opetus Tikkurilan lukiossa. Nopean koulun vaihdon jälkeen päivä päättyy Klaukkalan aikuislukiossa kello 20.30. Sitten alkaa valikoiva valmistautuminen seuraavaan päivään. Koska lähimmäisten tarpeista voi huolehtia vain jos satsaa ensisijaisesti omaan hyvinvointiinsa, vähintään kerran päivässä on laskettava rima tantereeseen tai mentävä sen ali. Ja sitten päästettävä kritiikki hanhen selkää pitkin ilman aikomustakaan tehdä mitään tilanteen korjaamiseksi. Sinä alat oppia, sanoo Kati tähän. Niin alan.

Seuraavat poijut ovat talviloman alku ja kolme isyyslomapäivää sen jälkeen. Melkoinen revohka koulun opettajia matkustaa talvilomaksi Nepaliin. Minäkin olin innolla lähdössä mukaan, mutta viimein järki voitti. Tässä elämäntilanteessa keskitän kaikki liikenevät voimavarat oleellisen. Nepal kuuluu silti välttämättömiin kohteisiin tuonnempana. Kun oleellinen hieman kasvaa, annan hänelle yhden kamerarepuistani, ja kysyn haluaisiko hän lähteä ikuistamaan maailmaa sanoin ja kuvin. Jos Otso vastaa kyllä, saamme määräenemmistön, ja lähdemme eksoottiselle matkalle ≥ 2 hengen revohkalla. Kati ja Otso saavat kuunnella kuorsaustani myös talviloman avaavina öinä sillä jätin väliin myös kiehtovan sosiologisen tutkimusmatkan pohjoisilla vesireiteillä, abiristeilyn valvonnan. Edellisessäkin risteilyssä riittää analysoitavaa, vaikka aikaa on vierähtänyt viitisen vuotta. Perhesyihin vetosin tässäkin, ja tulen vetoamaan niihin kaikessa, kunnes Otso kyseenalaistaa hyväksikäytön eettiset periaatteet.

Loman päätyttyä seuraavaan poijuun on matkaa vain jokunen viikko. Maanantaina 26.3. Katin äitiysloma on ohi, ja tulevaisuus uraa ajatellen vielä täysin avoin. Samana päivänä hyppään miesenergialla remmiin. Minusta tulee kuukauden koeajaksi puhdasverinen koti-isä. Isäkuukauden jälkeen opetan valmennuskursseilla, Tikkurilassa kolmella kurssilla ja aikuislukiossa mielenkiintoiselta haasteelta vaikuttavalla, kenttäopetuspainotteisella ympäristöekologian kurssilla. Toukokuun lopussa työsopimus Tikkurilassa päättyy ja minunkin ammatillinen tulevaisuuteni on puhdas arvoitus. Meillä molemmilla lienee tuolloin 0-5 vaihtoehtoa ja yhteen sovitettavia kombinaatioita sen mukaan. Minulla on sijaisen ja täydentäjäopettajan uraa takana seitsemän vuotta. Polku tuntuu turhan tutulta, joten nytkähdys jompaan kumpaan suuntaan tuntuisi vapauttavalta. Katin ura koulutuksensa ja taipumuksiensa mukaisissa töissä on aivan alussa, joten mahdollisuuksia on paljon. Mitään erityistä kutsumusta mihinkään nyt tiedossa olevista vaihtoehdoista ei ole, joten loppuvuoden aikataulut voi hyvällä syyllä jättää tekemättä. Nurmijärven lähettyvillä yritämme pääsääntöisesti pysyä ainakin muutaman vuoden. Kaikki muu otetaan jos annetaan.

Huomenna varaan ajan otille. Klaukkalan terveyskeskukseen, josta pääministeri kertoi saaneensa ajan saman tien, ja ihmetteli miksi julkisen puolen hitautta moititaan. Vuosikausia poissa pysynyt nenäverenvuoto ja vasempaan käteen väristyksinä säteillyt erikoinen rintakipu havahduttivat. Huoltoväli lienee hujahtanut. Kuulun siihen osaan suomalaisesta miesväestöä, joka hakeutuu hoitoon keskimäärin joitakin vuorokausia kuoleman jälkeen. Väitän kuitenkin tuntevani viikatemiehen reittejä. Vaan en lääkärien. Annetun ottaminen alkaa.

Joulupukki toi kymmenisen uutta kirjaa, jottei jono pääsisi lyhenemään. Kun Otava lähetti sähköisen joulukortin, ja kertoi joululahjakirjan olevan postissa, jäin pessimistisesti odottamaan Käyttäytymisen platinaista kirjaa tai Lentävien lauseiden kokoelmaa. Eihän arvostettu perheyritys tietysti sellaiseen sortunut, vaan lähetti Hämeen-Anttiloiden uusimman, jota olin jo hiplannut kiinnostuneena kirjakaupassa. Tarujen kirja kokoaa yhteen lähemmäs sata merkittävää, mutta osin kadunkulkijalle vierasta tarinaa eri puolilta maailmaa. Mainioon Rakkauden Atlakseen verrattuna ollaan otettu askel kohti lentäviä lauseita, mutta pysytty vielä asiallisuuden rajoissa. Luen tarut ensi vuonna.

Dekkarit eivät yleensä jää mieleen ajatuksia herättäneinä yksilöinä. Oikeastaan en muista dekkareista mitään. Tukka nousee jännityksestä vielä neljännelläkin lukukerralla. Kahden kirjailijan yhteisprojekti, Ursula Auerin nimellä julkaistu Murhia Mankalassa on minulle ainutlaatuinen yksilö, koska sen tapahtumat sijoittuvat Iittiin. Luin kirjan muistiinpanovälineiden kanssa tavoitteena käyttää sitä joskus työkaluna. Johonkin, en tiedä mihin. Mystisesti kotikunta tuntuu kutsuvan minua kuin Isildurin sormesta vierähtänyt renkula pahaa aavistamatonta.

Ostin itselleni lahjaksi Esko Valtaojan uusimman: Ihmeitä; kävelyretkiä kaikkeuteen. Olen lukenut siitä seitsemisenkymmentä sivua, enkä osaa alkuunkaan aavistaa, mihin ollaan menossa, tai mikä on ihmettelyn tarkoitus. Valtaoja kirjoittaa hyvin ja hallitsee asiansa. Tiedän sen, koska ensimmäiset 70 sivua ovat olleet lukiotasoista biologiaa. Jääkö kirja tälle tasolle? Onko tarkoitus vain osoittaa miten mielenkiintoinen maailma voi olla pelkästä luonnontieteestä redusoimalla, kenties enqvistiläiseen tapaan niin alhaisella resoluutiolla että taide elähdyttää. Tämä selvinnee seuraavassa jaksossa.

Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta osoittautui maineensa veroiseksi. Bryson kertoo luonnontieteen historiaa kuin Attenborough ikään. Joissakin kohdin (erityisesti polttoaineen lyijypitoisuutta käsitellessään) Brysonin toimittajataustan raadolliset puolet tulevat esiin. Kun raadeltavaa on löytynyt, toimittaja ei osaa olla raatelematta koko perheen kirjassakaan. Minun makuuni kirja painottuu hieman liikaa tuttuun biologian historiaan ja jättää itselleni vieraat alat kuten kosmologian turhan heikoille kantimille. Tuntuu kuin kaikki oleellinen kehitys tieteessä viimeisen parin kymmenen vuoden aikana olisi ollut biologiaa. Ehkä onkin. Saavutusten vertaamiseen pätevät tieteenhistorioitsijat lienevät tänä informaatiovyöryn aikana vähissä.

Biologian vyöryn nokkamiehenä kukkoilee mies joka ei ymmärrä poliittisen korrektiuden sääntöjä. Herrasmies Francis Crickin kaverina melkoiselle pallille noussut James D. Watson aukoi kuluneena vuonna palvottua päätään, ja sai kenkää. Watsonin lausunnoissa ei sinänsä ole mitään väärää, sillä ne käsittelivät tilastoja joihin ei ole nokan koputtamista. Watson oli vain turhan vaikutusvaltainen politiikkojen olkapäillä asuvien pikkuisten enkelien kiusaajana. Olen lukenut kaikki Watsonin kirjat, enkä voi väittää haluavani niiden perusteella miehen seuraan. Watsonin uusin kirja Avoid Boring People vaikuttaa silti luotaantyötävästä nimestään huolimatta kiehtovalta. Siinä Watson käy läpi elämäänsä ja antaa lukijalle ohjeita niin tutkijana kuin ihmisenäkin. Kansikuvastakin se on nähtävissä: Watsonilla on ollut kirjoitustyössään hauskaa, kuten lukijallakin. Tätä kirjaa ei kannata ottaa liian tosissaan. Mutta entä ne Watsonin puheet? Tuomittiinko nero koska ei ymmärretty hänen huumoriaan? Miksi Jumala ylipäätään meni luomaan tosikot? Ne pilaavat aina kaiken.

Sean B. Carroll on hyvä kirjoittaja, joten ostin hänen kirjansa The Making of The Fittest, vaikka en tiedä mitä se sisältää. Alaotsikko lupailee jonkinlaista evoluutioaineistojen ruumiinavausta. Ensimmäisen selauksen perusteella pirteäkantinen kirja näyttää sisältävän evoluution perusteita, mutta myös uudempia, minulle täysin tuntemattomia tutkimustuloksia. Ja tietenkin älykkään suunnittelun lyttäystä (kroohpyyh). Saisivat laittaa näiden nykyisten evoluutiokirjojen kanteen varoitustarroja: sisältää jumaljankkausta - pitkästymisvaara. Tarralle olisi menekkiä, sillä jopa evoluution perusoppikirjat Futuyamasta Ridleyhin ja Freeman & Herroniin tuntuvat uhraavan pahimmillaan kokonaisen luvun uskonvääntöön. Lahden takana tilanne on tietysti toinen kuin täällä Lahden edessä, mutta hieman harmittaa tuo häpeämättömien propagandistien saavuttama voitto. Ei pitäisi provosoitua jos provosoidaan.

Saman tyyppinen teema jatkuu samassa lähetyksessä saapuneessa Donald P. Protheron kirjassa Evolution; What Fossils Say and Why It Matters. Aiemmin omistamani Protheron kirja on hyvin yksityiskohtainen paleontologian oppikirja loputtomine levävertailuineen, joten luulin tämän populaariksi mainitun kirjan olevan helpotettu tie uudempien fossiililöytöjen maailmaan. Vaan teologiaahan tämäkin sisältää. Prothero tarttuu sinänsä aivan oikein siihen oleellisimpaan. Kun puhutaan evoluutio 'todisteista' luomista vastaan, fossiilit jäävät kentälle yksin. Muut 'todisteet' perustuvat samankaltaisuuteen, joka ei ole todiste. Jos on olemassa suunnittelija tai luoja, mikään ei ole pakottanut häntä käyttämään jokaiselle eliölle omaa rakenteellista ratkaisuaan. Eiköhän älykäs suunnittelija olisi luonut teeman ja lähtenyt sitten muuntelemaan sitä. Näin, jos luoja halutaan latistaa ymmärrettävälle tasolle. Protheron kirjan aion silti lukea huolella, kuten varmaan kannattaisi monen muunkin jumaljankkauksessa ryvettyneen.

Sain joululahjaksi myös valokuvaaja Carlo Marin Itä-Afrikan maisemia, eläimiä ja ihmisiä esittelevän kirjan My Africa. Minulle tuntematon saksalainen kustantaja ei ole aivan onnistunut levityksessään, sillä kirjaa ei näytä olevan saatavilla kovin laajalti, ei edes Amazon.comista. Marin aiemmat kirjat The Great Migration, Pink Africa ja Safari näyttävät saaneen erinomaisia arvioita. Marin kuvista maisema- ja eläinkuvat ovat erinomaisia, mutta eivät tarjoa mitään mullistavaa paljon kuvatuihin aiheisiin. Kirjan ehdottomia helmiä ovat kuvat alkuperäisheimoista. Mari näyttää voittaneen muun muassa pogojen ja samburujen luottamuksen, ja kun hän hallitsee valonkin, tuloksena on veistoksellisia kahden aukeaman kuvia. Tulen viihtymään tämän kirjan äärellä vielä usein.

Liitin elämäkertojen sarjaan Mark Francisin kirjan Herbert Spencer and The Invention of Modern Life. Olen kuolannut tämän kirjan perään, koska sen on kerrottu muuttavan yleistä käsitystä pahuuden ruumillistuman viittaa kantaneesta Spenceristä. Miten voisin lukea neutraalisti miehestä joka kehitti sosiaalidarwinismin? Miehestä joka aiheutti paljon kärsimystä ja pelkoa, ja heitti poliittista lokaa muutenkin aiheettoman vastustuksen kanssa kamppailevan Charles Darwinin kasvoille. Lähemmäs 90 sivun mittaisen, mikroskooppisella printillä painetun lähdeluettelon perusteella Francis ei ole lähtenyt takki auki Spencerin elämään. Huolestuneena katson tässä kohdin kirjahyllyyn. Edessäni on kirja jonka haluaisin ahmia saman tien, mutta hyllyssä odottaa toista sataa samanlaista. Jonotusnumeroaan heiluttelevat. Positiivinen ongelma.

Jonottajien joukossa muiden varpailla tanssii Kari Enqvistin Monimutkaisuus, jota moni on väittänyt tötterötukan parhaaksi. Siellä näyttää olevan myös biologian filosofian kirjat, Soberin Conceptual Issues in Evolutionary Biology ja Hullin & Rusen The Philosophy of Biology. Olen luvannut itselleni yleissivistyä alalla jonka pitäisi olla minulle kaikkein ominta, ja kirjoittaa jokaisesta luvusta lyhyen, luentopäiväkirjanomaisen tiivistelmän tänne verkkopäiväkirjaan. Lukujonossa muiden sorsimiksi näyttävät joutuvan toisaalta spesifiin ongelmaan keskittyvät, toisaalta laajaa alaa perusteista saakka lähestyvät tietokirjat. Edelliseen ryhmään kuuluu muun muassa pari raiskauksen evoluutiota käsittelevää, yksi insestiä käsittelevä ja yksi naisen orgasmia käsittelevä kirja. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu jokunen hyllymetrillinen oman alan oppikirjoja kulttuurien maantieteestä solubiologiaan. Tietokirjojen ystävänä romaanitkin tahtovat jäädä nelikutosteni tallomiksi. Finlandiavoittajan ajattelin jättää arvostelujen perusteella väliin, mutta kehutun Itkosen voisin lukea. Kirjamessuilla joka paikassa hymynaamaansa näyttänyt nuorukainen ei vaikuttanut kirjailijalta lainkaan. Mainostoimistoa olisin veikannut miehen työpaikaksi. Uuden Kauko Röyhkän ehkä luen, ja Anja Kaurasen tyttökirjan. Saisikohan runoja äänikirjana työmatkalle? Musiikki kun tuntuu vaarantavan liikenneturavallisuuden.

Yhtä ei saa unohtaa. Se unohtui jouluna 1994 ja jouduin hankkimaan sen jälkikäteen divarista liioiteltuun hintaan. Se on Mitä Missä Milloin, jonka äiti on antanut minulle joululahjaksi vuodesta 1988. Pikkuhiljaa olen kelannut vuosi taaksepäin, tavoitteena saada aukoton rivi syntymävuodestani kuolinvuoteeni saakka. Toivottavasti uusia on tulossa enemmän kuin divarikappaleita. Uutiskronikkaa en ole jaksanut lukea koskaan, mutta useimmat artikkelit ja eritoten kulttuuritapahtumat ovat innostaneet. Ja kuolleiden lista.

Eero Paloheimo: Tämä on Afrikka. Afrikka on minulle palava intohimo. Nuoruuden Tarzan- ja Mustanaamiokaudet, luontodokumentit ja myöhemmin myös tieteelliset artikkelit savannien eläinpeitteestä, kiinnostus hominidien evoluutioon ja kolme matkaa Afrikkaan ovat olleet pontimena. Ikiaikaisen alkukodin tunne on kihonnut vatsanpohjaan aina kun lentokone on laskeutunut vanhan kunnon Gondwanan emomantereen kamaralle. Varsinainen retkahtaminen on tapahtunut vasta kolmen viimeisen vuoden aikana. Kesällä 2005 valmistauduin muuttamaan muutamaksi vuodeksi vapaaehtoistyöhön Itä-Afrikkaan, kunnes haihattelun katkaisi happea saanut haave perheestä. Olen siksi yhä noviisi, jolle mikään Afrikkaan liittyvä triviaalitieto, kokemuksista puhumattakaan ei ole selviö. Siksi olen hamstrannut kaikkea Afrikka-aiheista, enkä epäröinyt hetkeäkään, kun sain Eero Paloheimon hivenen ylihinnoitellun kirjan käsiini Helsingin Kirjamessuilla. Kirja on tarjonnut sittemmin vastinetta joka sentille. Paloheimon paikoin erittäin terävät, paikoin hieman likinäköiset havainnot osuvat lähes täydellisesti yksiin omien kokemusteni kanssa. Ihastuksissani olen jäävi huutelemaan vieraisiin pöytiin, mutta olen silti varma, ettei Paloheimon kirja ole alkuunkaan niin huono kuin Helsingin Sanomien arvostelija Erkki Vettenniemi antaa ymmärtää. Vettenniemi vihjaa Paloheimon kirjan olevan puuduttava valkoisen miehen mielipide, ja siirtyy arvioimaan Wangari Maathain elämäkertaa. Maathain maanläheisiä ratkaisuja Vettenniemi tuntuu arvostavan enemmän kuin Paloheimon, mutta unohtaa, ettei niilläkään ole toistaiseksi mihinkään päästy. Paloheimo sattuu kommentoimaan kirjassaan Vetteniemen käsitystä afrikkalaisten omista ajatuksista etukäteen – hän oikeuttaa omat arvionsa etäisyydellä. Paloheimo pitää itseään sokeana monille Suomen ongelmille koska hän on suomalainen. Afrikan kulttuurin ongelmalliset juuret hän näkee paremmin kuin afrikkalainen. Miksihän tätä ulkopuolisen asiantuntemusta ei käytetä laajemmin hyväksi? Vaihdettaisiin oikeaoppisesti demokraattisesti valittua, mutta sokeaa hallintoa asiantuntijoihin. Puolet eduskunnasta tulisi Burundista. Seuraavalla vaalikaudella Kolumbiasta.

Tämä on Afrikka on lyhyistä tilannekuvista kasattu matkakirja, jonka tarkoituksena on osoittaa lukijalle subjektiivisen kokemuksen kautta avautuva, mutta silti yllättävän objektiiviselta vaikuttava kuva afrikkalaisten arjesta. Ajat ja paikat on sekoitettu. Ellei lukija ole lainkaan perillä Afrikan maantieteestä, hyppäystä Afrikan kainalosta itärannikolle ei välttämättä huomaa. Tälläkin on merkityksensä. Paloheimo osoittaa Saharan eteläpuolisen Afrikan valtio-, heimo- ja kulttuurirajoista huolimatta yhtenäiseksi alueeksi joka kärsii yhteisistä ongelmista: korruptiosta, tehottomasta taloudesta, sodista ja väkivallasta, hällävälistä ja sairauksista. Paloheimo pyrkii sisään perheisiin, utelee sukulaisuussuhteita, lähtee mukaan veneisiin, sairaaloihin ja kouluihin, etsii epätoivoisesti mustaihoisen afrikkalaisen johtamia yrityksiä, tarkastelee kehitysyhteistyötä sisältä ja ulkoa, osallistuu kansalaisjärjestöjen toimintaan ja lököilee ihmisten kanssa. Pyrkii iholle. Paloheimon havainnointi on kiehtovalla tavalla puhdasta. Hän ei tulkitse afrikkalaisten, muttei myöskään omia motiivejaan. Hän vain katselee. Antaa aistien ronksutella. Vasta sivulla 431 hän lähtee kotiin, mutta palaa faktatietoa listaavien sivujen jälkeen lopulliselle valkoisen miehen tuomiolle.

Viimeisen kappaleen aiemmin pyyteettömäni havainnoijana toiminut Paloheimo avaa reteästi: Suhtautumistamme Afrikkaan leimaa jättimäinen kollektiivinen valhe. Sille on ominaista, että kaikki valehtelevat ja kaikki tietävät, että kaikki valehtelevat. Lisäksi kaikki tietävät, että kaikki tietävät senkin, että kaikki valehtelevat. Mutta monien muiden kaltaistensa lailla, tämä Afrikankin valhe on poliittisesti korrekti. Myöhemmin hän jatkaa: Demokratia on korrektin valheen nöyrä apuri. Älymystö näiden valheiden nöyrä apuri. Paloheimo on johtanut siitä mitä on, jotain mitä pitäisi olla? Mitä Afrikalle tulisi sitten Paloheimon mielestä tehdä? Annetaanko olla? Vai annetaanko peräti mennä?

Valheena Paloheimo pitää käsitystä jonka mukaan afrikkalaisia ja eurooppalaisia ihmisiä erottaa vain ihonväri. Hän ei ole tässä yhteydessä kiinnostunut siitä, ovatko erot geneettisiä vai ympäristön aiheuttamia. Hän on kiinnostunut lopputuloksesta. Paloheimon näkemyksen mukaan afrikkalaiset ovat lahjakkaita improvisoimaan ratkaisuja yllättäviinkin ongelmiin, mutta eivät yhtä suunnitelmallisia ja pitkäjänteisiä kuin eurooppalaiset. Ero on selvä vaikka ajatus siitä nostaakin poliittisesti korrektin lammaskatraan takajaloilleen. Hän näkee ilmiön samoin kuin itsekin ajattelen – toitotus samanlaisuudesta on rasismia. Ajatus toisenlaisesta merkitsee piilorasisteille ajatusta omasta ylemmyydestä. Rasismin historia ja sisäisen Äänen nalkutus on aiheuttanut eurooppalaisten kollektiivisen itseruoskinnan, joka manifestoituu nykyisenä kehitysapuna. Siinä kysymys on meidän menettämistämme rahoista, ei siitä mitä vaikkapa afrikkalaiset saavat. Meille ei ole käytännön merkitystä sillä onko kehitysapu 0.5 % vai 0.7 % bruttokansantuotteesta. Afrikkalaisille tämä prosenttiluku merkitsee vielä vähemmän. Kysymys on hinnasta jolla omatunto suostuu olemaan hiljaa. Kehitysapu on rangaistus eurooppalaisille. Tulos tästä on afrikkalaisen luonnon, kulttuurin ja elämäntavan rappio. Kehitysyhteistyöväen Paloheimo rinnastaa löytöretkeilijöihin, orjakauppiaisiin, kolonialisteihin ja globaalin talouden liikemiehiin. Paloheimo mainitsee ohimennen myös tutkijoille tutun ongelman – jos rahaa jää käyttämättä, sitä tulee seuraavan kerran vähemmän. Siksi tutkimusryhmiltä ei puutu uutuuskirjoja, eikä kehitysyhteistyöväeltä bileitä joulukuussa. Byrokratia tekee päätöksiä jotka kuuluisivat kansalle tai sen pyörittämille markkinamekanismeille. Paloheimon kriittiset näkemykset ovat tuntuvat olevan yllätävänkin katkeraa kalkkia juuri byrokraateille. Tai ainakin sellainen kuva minulle jäi Paloheimon ja ulkoasiainneuvos Kari Karangon keskustelusta 28.11.2007 ylen ykkösellä. Terttu Lensun tuomaroima väittely on kuultavissa vaikkapa täältä.

Kehitysyhteistyön hedelmät Paloheimo on havainnut samanlaisina kuin minäkin – liian vähän ja liikaa. Jossain Ugandan tai Beninin syrjäseuduilla saattaa yhtäkkiä törmätä laivalaituriin, joka sisältää ympäristöstään poiketen vertikaalisia ja horisontaalisia särmiä. Laituri on todennäköisesti tyhjä, sillä laivoja ei ole, eikä paikallisten veneillä ole betonitörskälle käyttöä. Olisi pitänyt jättää rakentamatta, tai rakentaa laiturin ympärille tätä käyttävä infrastruktuuri. Paloheimo ei lukuisilla matkoilla tavannut yhtäkään afrikkalaista jonka mielestä apu olisi ollut oikein ja mielekkäästi suunnattua. Paloheimo vaatii kehitysavun väliaikaista kymmenkertaistamista, mikä merkitsisi meille kolmen vuoden viivettä talouden kasvuun – vuonna 2020 olisimme siis vuoden 2017 tasolla. Raha tulisi kohdentaa erityisesti koulutukseen, sillä afrikkalaiset ovat alistettuja niin kauan kun he ovat tietämättömämpiä. Kaikki lapset tulisi saada peruskoulun kaltaiseen koulujärjestelmään mukaan, kaikille tulisi saada koulupuvut, oppimateriaali ja opettajille hyvä palkka ja koulutus. Yliopistoja pitäisi saada nopeasti lisää, ja paljon. Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta pitäisi houkutella huippuosaajia opettajiksi, heille tulisi maksaa tähtitieteellinen palkka ja heidän olonsa tulisi tehdä lokoisaksi. Tämän rahoittamiseksi tulisi laittaa kymmenen byrokraattia kävelemään kutakin huippuosaajaa kohden. Tästä kasvaisi todennäköisesti omillaan elävä afrikkalainen kulttuuri, joka ei todennäköisesti edes haluaisi eurooppalaistua. Yhdessä asiassa Paloheimo kaipaa afrikkalaisten elämää sanelevia kansainvälisiä säädöksiä: luonnonsuojelussa. Afrikkalaiset eivät ole meitä fiksumpia, joten on naiivia olettaa heidän huolehtivan luonnostaan meitä paremmin.

Paloheimon kieli on luku sinänsä. Pitkäaikainen kansanedustaja, puurakennuksen professori, insinööri, ikämies ja tosikon näköinen karvanaamainen ekovihreä kirjoittaa maailmanpolitiikasta. Millaista tyyliä voisi odottaa? Ensivaikutelma ei mairittele kustannustoimittajaa. Olisiko hänellä ollut tähdellisempää tekemistä, sillä omituisia lauserakenteita ja tyylirikkoja vilisee silmissä? Ensimmäisen kerran puistattaa Paloheimon mainitessa ohimennen miten hän kutitteli vastikään tapaamaansa, itseään 30 vuotta nuorempaa varatun oloista naista. Pitkän virkamiesmäisemmän jakson jälkeen Paloheimo kertoo menevänsä paskalle, ja vahvistaa vielä asian - paskantamisesta on todella kysymys. Vähitellen löntystävä askellus, terävän katseen vaellus ja yllättävät tyylihypähtelyt alkavat avautua. Rakenne on nerokas - kuin hypnoottinen walking bass ajoittaisilla kitaralurautuksilla maustettuna. Huipentuma saavutetaan kirjan puolivälissä Paloheimon kuvatessa ripuliaan osoituksena afrikkalaiseen elämään oleellisesti kuuluvasta sairastelusta. Herkuttelu alkaa kulturellilla laatalla: Monta toistuvaa, pumppaavaa, iljettävää purkausta. Menen polvilleni mosaiikille, nojaan käsilläni taideteoksen reunaan ja yrjöän nurmikolle, kerta toisensa jälkeen. Kurkusta pääsee loputtomia yööörgh-karjahduksia ja tuntuu siltä, että olen jo saanut suurimman osan vatsassa vellovasta hirveästä massasta ulos. Turha luulo. Nyt alkaa kaikua bassopään jytke. Tällä kertaa paska suihkuaa vellinä vessanpönttöön ja siihen on sotkeutunut hiilitablettien mustia jäänteitä. Se täyttää sumuna vessanpöntön alle jäävän tilan ja pilkuttaa perseeni koko siltä alueelta, joka on pöntössä ollut, toteaa professori, ja jatkaa myöhemmin: Silloin paine purkautuu toista kautta ja vellimäinen tai oikeastaan nestemäinen paska lentää pyjamani housuihin. Saan vähän pidätetyksi ja loppu lävähtää ruskeaksi velliksi vessan lattialle. Ja vielä mahtipontinen huipennus: Syöksyn kuin suihkukone vessaan. Oksennusta, paskaa, oksennusta, paskaa, molemmista tuuteista loputtomasti. Paloheimo lopettaa luvun opettavaisesti kuin Aisopos: Ripuli on yleisin vaiva pakolaisleireillä ja tavallisimpia kuolinsyitä Afrikassa yleensäkin.

Hyvää joulua kaikille afrikkalaisille. Ikuisesti hymyileville ugandalaislapsille ja Nigerian uutterille naisille jotka hoivaatte AIDS-orpoja. Ja afrikkalaisille yrittäjille jotka jaksatte ylikansallisten yritysten puristuksessa. Älkää afrikkalaiset uskoko Coca-Colaan tai Shelliin vapahtajana. Älkää uskoko yhtäkään kalpeanaamaa joka asuu keskuudessanne prameissa kehitysyhteistyövaroilla rakennetuissa pytingeissä. Väistäkää jos teitä lyödään Raamatulla tai Koraanilla päähän. Älkää uskoko puheisiin joiden mukaan teidän pitäisi amerikkalaistua tai eurooppalaistua. Meidän elintasomme ei ole avain teidän onneenne. Onni on kääntänyt tutkimusten mukaan selkänsä meillekin. Teidän tapanne elää on oikea. Jopa oikeampi. Te olette sankareita kaikki, vaikka piilorasistit täällä ajattelevat toisin. Hyvää joulua aivan erityisesti kummitytöllemme Janetille Nabuyogan kylässä Ugandassa.