|
|
31 December
| Metal; A Headbanger's Journey
Kaiken hyvän lisäksi myös Raskas joulukalenteri päättyy aikanaan. Hätä on itsensä näköinen, sillä muovit raskaiden alelaarien päältä heivataan vielä tammikuun aikana, eikä tuleva vuosikaan kevyeltä näytä. Sopivan latteana loppuna vaellan dokumentitse kanadalaisen Sam Dunnin mukana Euroopan raskailla taistelukentillä. Headbangerin ja sittemmin myös metallimusiikkia tutkineen kulttuuriantropologi Dunnin dokumenttia tuntuu motivoineen lähinnä matkustelu apurahoilla ja teinivuosien idolien tapaaminen, joten aivan täysosumaan dokumentti ei yllä. Haastattelut eivät tarjoa olennaista uutta. Huutoäänestyksen tulos ensimmäisestä metalliorkesterista on sentään selviö: Black Sabbath. Komeasti itsensä nimennyt Mayhemin Necrobutcher osoittaa itsensä lavantakusten reppanaksi, Ronnie James Dio on hellyttävän isällinen ja Tony Iommi heavyn akateemikko. Mukana on ikimuistoista arkistomateriaalia Dipper Coren ja tätiensä kapinasta hevisanoituksia vastaan, ja Dee Snyderin munillepotkivasta esiintymisestä senaatin edessä. Vaikka Dunnin retki norjalaisen blackmetallin juurille laajentaa perinteisen hevin ja deathmetallin väliin asettuvaa kenttää, metallin diversiteettiä dokumentissa rääpitään vain yhdestä kulmasta. Viillot folkmetallista sinfoniseen metalliin, ja edelleen progeen ja konekokeiluihin olisivat tuoneet laajan kokonaisuuden paremmin esiin. Raskas metallimusiikki on maailma maailman sisällä. Ei ainoastaan ääliöiden musiikkia ääliöille. Ääliönä metallinkin kuunteleminen on tosin helpompaa. | 30 December
| Hate Eternal: Fury & Flames (2008)
Hate Eternalin viha saa voimansa Floridan Pietarista, kuumuuden keskellä jääkylmiksi ilmastoiduista taloista ja autoista. Ja Hurrikaaneista. Kokonaan tälle en ympäristödeterminismiäni perusta, sillä Floridassakin tyhjiä tauluja kasvattavat ihmiset, eivät luonnonvoimat. Yhtyeen pääjyrä Erik Rutan on saanut oppinsa deathmetallin luojalta Morbid Angelilta. Basisti Alex Webster vaikuttaa yhä alan toisen luojajumalan, Cannibal Corpsen riveissä. Jos luoja luo, Fury & Flamesin pitäisi siis olla deathia itseään. Ja sitä se on. Kymmenen tuskin toisistaan eroavaa nopeaa, teknistä ja taidokasta kappaletta. Väkivaltaisia, katkeria, helvetillisen vihaisia värssyjä. Teksteissä väitetään kuuluvan Rutanin muistosanat yhtyeen nuorena nukkuneelle basistille Jared Andersonille. Minä kuulen vain kappaleen Fury Within selkeä sanoman: Hate! Hate! Hate! Hate! Hate! Hate! Hate! Hate! . . . I curse you all! Fury Within! I deplore you all! Fury Within! Fury & Flames lienee erinomainen levy aggressionpurkuun. Nyt pitäisi vain keksiä mistä sellaisen raivovimman vanhoille päivilleen kehittäisi. 1 | 29 December
| Slayer: Christ Illusion (2006)
Laulu- ja soitinyhtye Slayer johdatti epäpyhän liittonsa Suomeen marraskuun lopulla. Ensin Tampereelle, sitten tuohon Nurmijärven satamaan. Tällä kertaa rähjääjiä seurasivat Floridan tuhlaajapoikien Trivium, Atlantan ruma Mastodon ja Tumban ghettojen Amon Amarth. Minä en tietenkään vaivautunut paikalle, sillä rautalankaorkestereiden musiikiksi kutsuma meteli survoo tärykalvot ja laukaisee epilepsian. Sanoistakaan ei saa selvää . . . mikä on hyvä, sillä finnejä puristellessaan nuo levyteollisuuden rahasammot eivät ole keksineet lauluihinsa kuin rienaa ja väkivaltaa. Jeesus ei taatusti halua kuulla nimeään noin rumien ihmisten suusta. Ei ole enää syytä ihmetellä miksi nuorten mielenterveystyöhön kaivataan miljardien eurojen lisärahoitusta. Onneksi voin keskittyä televisiomainoksissa arvostettujen Andrea Bocellin (sokea!), The Priestin (pappendaaleja!) ja Tomi Metsäkedon (komea!) levyihin. Niitä kuunnellessa unohtaa musiikin kokonaan. Päätä vain puristaa. Aivan kuin jokin pyrkisi sisään.
|
| Mastodon: Blood Mountain (2006)
Phwuff, olen taas räyhähenkien vallassa. Kuulokkeissa jyrisee kolossaalista pleistoseenin megafaunaa, jumalainen Mastodon. Kitarat pyörittävät ajoin lapsellisen tarttuvia melodioita, ajoin koukeroisia riffejä. Kvartetti hallitsee sekä svengin että punkin keinoin vyöryvän jyrän. Parasta Mastodonissa on Brann Dailorin rumpalointi. Yökerhojazzista fuusioon tempoilevat kompit eivät periaatteessa sovi metalliin - mutta sopivat silti. Mastodon ei päästä helpolla, muttei myöskään sorru itsetarkoitukselliseen kikkailuun. Lirufilleilläkin tuntuu olevan merkitys. Aivan kokonaan Mastodonin uljaus ei ole minulle esittäytynyt - vaaleanpunaisen elefantin sukuisista teksteistä en ota tolkkua. En usko Verivuoren tekstien avautuvankaan ennen uusia haasteita. Mastodon nimittäin kantaa. Se poikii muutaman kuukauden sisällä. Uuden levyn nimi on Crack The Skye. Se tulee liikkumaan astraalimatkoilleen madonreikien läpi, ulkoistamaan sielunsa ja kumartamaan tsaarinajan Venäjän estetiikkaa. Jopas.
|
| Trivium: Shogun (2008)
Orlandolainen Trivium kärsii lapsitähtien leimasta vaikka keski-ikä on jo yli 24 vuotta. Menestyjien kiertue-elämän juomia Trivium on silti saanut maistella jo nelisen vuotta. On ehtitty jo seesteeseenkin. Shogunilla yhtye on kypsynyt musiikillisesti, mutta kärsii yhä samasta ongelmasta kuin läpimurtolevyllään: miten kuulostaa Triviumilta? Miten soittotaidoltaan ja tyylitajultaan täydellisyyttä hipova energinen yhtye saataisiin kuulostamaan joltakin muulta kuin päivitetyltä, mutta karismattomalta Metallicalta tai Megadeathilta? Kaikki tekniset osat ovat Shogunillakin kasassa, kappaleet kauttaaltaan kelpoja ja hittipotentiaalia kaupalliseen menestykseenkin löytyy. Edes ensikuulemalta laskelmoidunoloinen levyn nimi ja japanilaisvaikutteiset kappaleet eivät ole markkinavetoisia, vaan juurilta versoneita - kokkapoika Matt Heafy on syntynyt Japanissa ja puoliksi japanilainen. Silti, kokonaisuus on Triviumin kohdalla vähemmän kuin osien summa. Nopeatempoisen metallitaivaan avaimet Triviumilla on.
|
| Amon Amarth: Twilight of The Thunder God (2008)
Edellisellä levyllä Odin oli Amon Amarthin puolella. Nyt Thor puolustaa maailmaa Ragnarökin myräkässä huitomalla Jörmungandr-kärmestä Mjöllnirillään. Edellisen levyn pilasi äärimmäisen ruma kansi. Nyt pakkaus ei pääse taiteellisen menestyksen tielle, sillä omistamani kahden CD:n ja DVD:n erikoispainos pistää Otsonkin roikkumaan pöydän reunasta hampailla kohdetta tavoitellen. Amon Amarth edustaa metallia parhaimmillaan. Musiikki on lähinnä deathmetallia sen pehmoisemmalta reunalta, surisevien kitaroiden valtakunnasta jossa rajuus ja voima yhdistyvät nallekarhumaisuuteen. Viikinkimetallin maineen Amon Amarth (Tuomiovuori sindarin kielellä) on saanut teksteistään, jotka liikkuvat sotivien viikinkien ja näiden jumalten maailmassa. Amon Amarth on samaan aikaan sekä pyristelevä kapinallinen että konservatiivi. Tasaisesti kivunneen suosionsa pahoinvoivasta ruotsalaisesta pikkukaupungista noussut yhtye on luonut sinnikkyydellään, tinkimättä periaatteistaan. Twilight on edeltäjiään parempi levy, jolla Amon Amarth osaa kunnioittaa juuri oikeita suomalaisiakin: Roope Latvala on soittanut soolon nimikappaleeseen ja Apocalyptica selloilee hienossa kappaleessa Live for The Kill. Aivan oma lukunsa on levyn mukana seurannut live-DVD Summer Breeze -festivaaleilta 2007. Amon Amarth on nyt niin komeaa kuultavaa että porottaa. Oden, guide our ships! 1 2 3 4 | 28 December
| Fleshkraft: First Harvest (2008)
Tamperelainen Fleshkraft ponnistelee pintaan laatumetallin mereltä tarjoamalla esikoisensa ilmaiseksi verkkosivunsa kautta. Markkinointiponnistuksen ensimmäinen vaihe tepsi ainakin minuun. Latasin mp3-tiedostot laadukkaalla 320 kbps:n nopeudella, poltin CD:n varmuuskopioksi, tulostin kansiläpyskän, ja toin tiedostot iTunesiin kuunneltaviksi. Mutta se markkinoinnin toinen vaihe - en innostunut ensimmäisestä sadonkorjuusta siinä määrin että ostaisin rahalla seuraavan, tai maksaisin päästäkseni seuraamaan Fleskraftin lavamöykkää. Musiikki on maksulliseen massaan jääneiden kollegojen tapaan hyvin soitettua ja tyylitietoista deathmetallia brutaalimmasta päästä, verisin sanoituksin, mutta kovin tasapaksua ja totista metallikonekaahotusta. Kappaleissa ei luoda viljalti seesteisiä notkelmia jyrkkien rinteiden paljastamiseksi, eikä viljellä nyansseja auraaliriihessä puitavaksi. Parhaimmillaan First Harvest on Stiffin alun kaltaisissa tummasävyisissä poukamissa, joita levyllä on harmillisen vähän. Fleshkraft tulee kyllä saamaan yleisönsä. Minutkin jos ottaisi Diapaminsa. | 27 December
| Heavy Metal Perse: Eripura (2008)
Suomalainen metallimusiikki on saanut kajaanilaisesta Heavy Metal Perseestä Timo Tee Aa Mikkosensa, Paavo Väyrysensä, Remu Aalosensa ja Vesa Jokisensa. Vaivaantuneena kuunneltavan, mutta liian älykkään jätettäväksi kokonaan kuuntelematta. Eripura alkaa varsin iskelmäisesti kulkevalla instrumentaalilla jatkuen pian folkmetallimaisiin tunnelmiin kuningaskunnan ajoille. Sanoitukset risteilevät jatkossa maailman seitsemällä merellä, Köyliönjärven jäällä, teräksisten muurien ympäröimässä Kolossien maassa, saunassa ja pellolla. Jumalaksi ylennettyä viinaa juodaan kun tilaisuus koittaa. HMP soittaa hyvin, sanoitukset ovat yhtyeen nimen tuomiin assosiaatioihin nähden positiivinen yllätys, eikä Matias Palmin laulu(taidottomuus)kaan lopulta häiritse. Jokin koskettava Eripurasta jää silti puuttumaan. Ei naurata, ei ylevöitä, ei voimauta, ei melankolise. HMP:llä on onnistuessaan mahdollisuus nousta Klamydiaa paremmaksi Klamydiaksi. Se vaatisi tuleville levyille enemmän sellaisia ralleja kuin Pahaksi parkittu Lalli, parempia vain. 1 | 26 December
| Gojira: The Way of All Flesh (2008)
En ole aiemmin törmännyt hyvään ranskalaiseen populaarimusiikkiartistiin. Kiristääkö baskeri? Muuntaako patonki Eroksen kainaloesanssit agraarimmaksi lätinlöyhkäksi? Vai olisiko kielensä pelkkä roll ilman rockia? On ollut pakko yhtyä paikan päällä touhua tarkkailleen Outi Nyytäjän kantaan: ranskalaiset ovat juntteja. Pyreneiltä, Bayonnen kaupungista ponnistavan Gojiran kolmas albumi vahvistaa poikkeuksen säännön - kyllä ranskalaiset osaavat jos vain haluavat. Gojira tykittää teknistä, virtuoosimaista death-/trashmetallia hämmästyttävän svengaavasti. Yhtye edustaa katsomukseltaan metallin hipimpää osastoa - haastatteluissa ja uudella levyllä myös entistä näkyvämmin kappaleiden sanoituksissa puhutaan luonnonsuojelusta ja sielunvaelluksesta. Kaikkien osa-alueiden napsahtaessa saumattomasti kokonaisuuteen tunnin ja vartin mittaiselle levylle ei mahdu notkahdusta. The Way of All Flesh on täysosuma, ja ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaista metallilevyistä.
|
| Before The Dawn: Soundscape of Silence (2008)
Aina ei tarvitse mennä Lahden taakse löytääkseen jalometallia. Lahti on antanut suomalaiselle metallille lahjan, joka herättää kadulla huomiota harvinaisen tyylikkäine lävistyksineen ja tatuointeineen. Tietokoneen M-audio-merkkiset kaiuttimet tai iPodin Koss Porta Pro -kuulokkeet eivät koristeita välitä, vaan toisen Tuomas Saukkosen piirteistä: huikean auditiivisen tyylitajun. Vaikka Before The Dawn on bändi, Tuomas Saukkosen pipoa on kiristänyt Soundscape Of Silencen tuotannossa oikeissa kohdin - kun rumpali naputus ei tyydyttänyt, maestro tömpsytti itse. Tuloksena on kansia myöten ehjä kokonaisuus, jossa kappaleet ovat toinen toistaan parempia - ikuisessa kehässä. Jos levyä jostakin moittisin, se olisi tasapaksuisuus, yllätyksettömyys. Vaan en moiti sillä se olisi Saukkosen tapauksessa kirves omaan nilkkaan. Jos kaipaan monipuolisuutta, voin kuunnella ikilevottoman Saukkosen lukemattomia muita yhtyeitä. The Final Harvest on jaellut esikoistaan peräti ilmaiseksi. Hyvä, hyvä on. 1
|
| Omnium Gatherum: The Redshift (2008)
Lapsuusvuosinani Kausalassa pidettiin syksyisin Letkurieha, jossa kymenlaaksolaiset vapaapalokunnat esittelivät taitojaan. Minuun teki vaikutuksen Karhulan VPK, jolla oli katu-uskottavimmat autot ja äreimmän näköiset äijät. Jos Letkuriha on yhä olemassa, siihen ei ole saatu rekrytoitua lahjakkainta osaa nuorisosta, sillä he ovat perustaneet jo neljänteen pitkäsoittoon edenneen melodista deathmetallia soittavan Omnium Gatherumin. OG ei ole tusinaorkesteri, sillä jopa kaukana Ameriikan mailla yhtyeen neljäs on päässyt vuoden parhaiden metallilevyjen listoille. Aivan pyytämättä ja ansiotta menestys ei ole langennut, sillä The Redshift lienee objektiivisesti arvioiden viiden parhaan suomalaisen metallilevyn joukossa kautta aikain. Levy ei ole vain kuolonmäiskeellä seinään naulitseva, vaan myös melodisesti yllättävä. Juuri kun ehdin tottua jyräriffiin, kitarat lurauttavat hassusti kasarisoundilla tai maalaavat haikeaa akvarellia vetiselle laveeraukselle. Omituisesti sekaisin. Olen. 1
|
| Motörhead: Motörizer (2008)
Olen ollut Motörheadlaiminlyöjä siitä lähtien kun Lemmy kertoi vihaavansa Suomea, jonka teiden varsilla on vain loputtoman pitkästyttävää metsää. Lemmy on oikeassa. Taigametsä pusikoituu tien reunan valossa. Jos tien laita sattuu olemaan suota, sekin kuivuu uuvuttavaksi pöheiköksi, joka ei inspiroine Lemmyn kaltaisia vieriviä kiviä. Raskaiden tuulten vietyä viimeisetkin kaunan rippeet, otin vihdoin tuoreen Motörheadin levyn kuunneltavaksi, ja nöyrryin suurten uhkaavien syylien edessä. Olen ollut harhateillä parikymmentä vuotta. Motörhead on kaikessa enemmän kuin olen olettanut. Motörizerin kappaleet eivät ole Rock Out:ia lukuun ottamatta muunnelmia Pataässän teemasta, vaan komeita itsenäisiä teoksia. Melodisiakin. Sellaiset kappaleet kuin Heroes ja English Rose ansaitsevat paikkansa raskaassa historiassa. Ja onhan Lemmy Jere Karalahden ohella oiva esimerkki nuorille siitä miten pitkälle musiikissa ja urheilussa pääsee pumppaamalla itsensä täyteen syövyttäviä liemiä ja valkoisia pulvereita. 1
|
| Annihilator: Metal (2007)
Kanadalaisen Annihilatorin Never, Neverland vuodelta 1990 oli minulle ensimmäisiä kosketuksia modernimpaan metalliin. Kitaristi ja yhtyeen sielu Jeff Waters oli klassisen kitaran opintojen ja sellonnitkutuksen ansiosta kollegojensa rinnalla virtuoosiandroidi. Teknisyyden ja paukkuvien ovien seurauksena Annihilator soi tuolloin vielä jäykästi, mutta kappaleet olivat tarttuvia. Olen löytänyt itseni hyräilemästä sellaisia ikivihreitä kuin Sixes and Sevens ja Road to Ruin aivan viime kuukausina. Luulin yhtyeen kadonneen, kunnes eteeni osui huhtikuussa 2007 päivätty levy Metal. Nyt Annihilator lienee hyvin lähellä Watersin unelmaa: vain kaksi pysyvää kainalosauvaa, muut soittajat vierailevia tähtiä Angela Gossowista Alexi Laihoon. Tyyli on muuttunut 18 vuodessa, mutta soundi on yhä tunnistettavissa. Lokeroijien tyrkyttämää trashmetallia Annihilator ei ole - vaan säkenöivä yhden miehen käsitys metallin ytimestä. Metal on levy jonka ansiosta törmäytän itseni tuleviinkin Watersin töihin. 1
|
| Dark Tranquillity: Fiction (2007)
Hyytyvän Inflamesin rinnalla melodisen deathmetallin, erityisesti sen Göteborg-soundin kuninkaallisen viittaa kantava Dark Tranquillity on jo parikymppinen dinosaurus, joka jaksa yhä yllättää. Ei tuoreudellaan tai uusiutumiskyvyllään, vaan rapistumattomuudellaan. Fiction tarjoilee ties kuinka monennen kerran orkesterin uralla raivokasta riffi-ilotulitusta, ajatteluttavaa sanomaa ja tarttuvia melodioita. Ja tietysti minun suosikkiani, pääosin koskettimilla toteutettuja teemoja ja välisoittoja jotka vievät jonnekin toisaalle. Missä olen tämän kuullut? Onko tämä Paradise Lostia vai jostain kasaridiscosta? Viittaako tämä johonkin, vai onko kyseessä vain pintakoukku? Kun muhkean levyn lopulta päättää intensiivisenä duettona vierailevan Nell Siglandin kanssa laulettu The Mudane and The Magic, ei auta kuin antautua: taas tuli mitä tilattiin. Fictionin ongelmaksi noussee juuri se ettei kuulija keksi tapaa jolla Dark Tranquillity pääsisi yllättämään positiivisesti seuraavalla levyllään. Toivottavasti joku Göteborgin suunnalla tietää. 1 | 25 December
| Psycroptic: (Ob)Servant (2008)
Raskas matka maailman ympäri jatkuu kovin kovin epätodennäköisille metallikaivoksille, Tasmanian Hobartiin. On vaikea välttää lautteutta tässä yhteydessä, joten laukaisen sen tähän kärkeen: Psycroptic - Tasmanian tuholaiset. Psycroptic soittaa tekniseksi deathmetalliksi kutsuttua paniikkijazzia - musiikkia joka ei tule koskaan saamaan suurta yleisöä. (Ob)Servant edustaa alan ehdotonta huippua, ja luo pedanttisuudessaan tyylisuunnalleen stantardin. (Ob)Servant perustuu nopeuteen ja ilmiömäiseen soittotaitoon. Bassorumpu ei jymähdä, vaan rätisee, ritisee tai rytisee ties millaisen pedaalihäkkyrän rynniessä kalvoille. Kitarat eivät lepää hetkeäkään vain loihtivat vuoropuheluna riffihimmelin, josta luulen kokeneimman tiluliluanalysaattorin otteen lipsuvan vielä kymmenien kuuntelukertojen jälkeen. Vain Jason Peppiattin perinteinen rääkylaulu laulu pysyy nopeusrajoitusten toleranssirajoissa. Sanoituksiin en ole uskaltanut vielä pureutua, sillä pelkkien rumpufillien märehtiminen vaatinee lopun joululomasta. Mutta on se vaan niin hienoa kun ihmiset osaavat ja tekevät. 1 |
|
Viikate: V-DVD1 - Videogaala (2008)
Kynttilöistä lähtee hehku, valo lämmin havuntuoksuinen. Mut tuoksu tulee kauempaa, leijuu takaa toisten ovien.
Ja hämärtyvä aattoilta mieleen palauttaa, kuinka kirkkaammin nuo toisten liekit kajastaa.Pimeässä talossa nyt istun ensi kerran yksinään. Ilakointi jäänyt on, ei piiri pieni pyöri ympyrää.
Ja missä itse kuusipuu on, johon nyt taas sais, kas valkoisia enkeleitä oksiin ripustais.
Lämmitä ei laatikot, ei rusinatkaan luumukiisselin. Riisipuuron jäätyneen nyt verannalta sisään kiikutin.
Ja kurkkuun jäänyt mantelikin viimein irtoaa. Vaik parempi kun pysytellyt ois vaan paikallaan.
Kaarle Viikate: Aattoiltana (Levyltä: Vuoden synkin juhla, 2001) |
No, eihän Aattoiltana -kappaletta ole Videogaalan ehdokkaissa. Vuoden synkin juhla -levyltä Joonas Berghällin visuaaliseen käsittelyyn kelpuutettiin Viattomien lasten päivä, joka palkittiin gaalassa parhaana mustavalkoisena videona. Aattoiltana on kuitenkin - paitsi päivään sattuva muistutus - myös osuva kuva Viikatteesta ja kymenlaaksolaisuudesta. Teksti asenteellisin silmin joko täysin epäonnistunut tai nekokas. Suuria oivalluksia varjostavat tekniset tahrat - ei suomen kieli noin kulje. Ja toisaalta, kukaan ei kuljeta suomen kieltä niin rehevästi kuin Kaarle Viikate. Jos Viikate olisi oppilaani, se saisi koearvosanoiksi vitosia ja kutosia, mutta vähintään yhtä usein kommentoisin paperiin: ansaitsisit arvosanaksi 16, mutta säännöt sallivat vain kympin. Viikatteen keskiarvo olisi interpoloitu 11. Minulle Viikate on parasta mitä suomalainen kulttuuri on pystynyt tarjoamaan. Kaikki Viikatteesta poispäin on imelää tai tyhjää. Jouluaaton luukutukseksi on siksi vain yksi mahdollisuus.
23 December
| Vintersorg: Solens Rötter (2007)
Andreas Hedlund eli Vintersorg luotsaa pienyhtyettään kohti luomusointia. Miehen taustalla on monen pohjoismaisen metallistin tavoin norjalainen tummanpuhuva kaahotus, josta hän on kuitenkin etääntynyt mahdollimman kauas. Solens Rötterillä yhtyeen musiikkia voidaan jo pitää puhtaana Ruotsin menneisyyttä ja tajunnanlaajentajametafysiikkaa yhdistelevänä folkmetallina. En tiedä onko vika historiassa vai kaivajissa, mutta ruotsalaiseen varhaishistoriaan nojaavat metalliorkesterit eivät tunnut pääsevän alkuunkaan niin syvälle kuin norjalaiset. Solens Rötterillä Vintersorg ei edes yritä kaivaa ponnekkaasti, sillä aiempien levyjen maailmoja syleilleiden märkien pusujen sijaan Solens Rötter tervehtii kuulijaa kuivasti käsipäivällä. Soundit ovat erottelevat, minkä seurauksena soittoa on hankala saada soljumaan. Yritystä jazzahtavaan etunojaan tosin on, sillä erityisesti rumpali ryntäilee kuin keväinen mansikkilauma navetan oven avautuessa. Solens Rötter jää tyydyttävään kouluarvosanaan vaikka toivoisin yhtyeelle enemmän. Solens Rötter tulee ja menee, mutta ei jää. 1 | 22 December
| Windir: Valfar, ein Windir (2004)
Metallipiirien kunnioittaman Windirin taru alkoi 1994, ja päättyi traagiseen (onko muunlaisia?) kuolemaan vajaa kymmenen vuotta myöhemmin. Multi-instrumentalisti Valfar ei piitannut blackmetalpumppujen örvellyksestä, vaan luotsasi yhden hengen yhtyeensä samoamattomille poluille. Windirin musiikissa norjalaisen blackmetalgenren vaikutteet ovat hädin tuskin kuultavissa kauniiden folkmelodioiden ja tarttuvien riffien joukosta. Valfarin Sågnamolinkielinen rääkylaulukin on omanlaistaan. Perinteistä blackmetalääntä kantaa näennäisen itsevarma uho, Valfarin ääntä hauraus. Herkän nuoren miehen elämä päättyi juuri tähän kuiluun Valfarin lähdettyä kävelemään vanhempiensa mökille tammikuun 14. vuonna 2004. Hänen ruumiinsa löydettiin kolme päivää myöhemmin. Kuolinsyyksi todettiin paleltuminen. Saman vuoden syksyllä Windirin soittajat kokosivat yhteen parhaat kappaleet, joukon uudelleenlevytyksiä ja kolmen vierailevan orkesterin kumarruksen. Valfar, ein Windirin ilmestyttyä Windirin ura oli päättynyt. Pienen ihmisen lyhyt mutta kaunis elämäntyö. 1 2 | 21 December
| Amaseffer: Slaves for Life (2008)
Isralilainen Amaseffer on avaamassa uraansa komeasti teemalevyjen trilogialla. Näistä ensimmäinen, Slaves for Life, kertoo valitun kansan hatkoista Ra'n valitsemien orjuudesta. Seuraavat osat tulevat kuvaamaan matkaa halki autiomaan, ja Kaanaan maan autuutta. Amasefferin perkussionistin ja kahden kitaristin ydin on tylsyyden tuolle puolle kurkottavan perfektionistinen. Soundit on hiottu viimeiseen sihaukseen. Äänimaailma rakennettu akustisten soitinten ja itämaisen laulun perustalle, ja koristeltu runsain äänitehostein. Tehosteet saavat levyn kuulostamaan elokuvasoundtrackiltä, ei niinkään itsenäiseltä säveltaiteelta. Ovatko tehosteet tarpeellisia - jos lauletetaan lapsen syntyneen, onko äänikuva pakko tukkia vastasyntyneen rääkynällä? Upean Angela Gossowin uskottava rääkynä kappaleessa Midian onkin levyn toista ääripäätä - vierailevat tähdet on valikoitu taiten. Vaikka Slaves for Life on hieman pönöttävä, enkä saa sen avulla esiin mielikuviani muinaisesta Egyptistä, Amasefferin avaus on kunnioitusta herättävä teos. Merkittävä luku metallimusiikin historiaa. 1 2 | 20 December
| My Dying Bride: An Ode to Woe (2008)
Paradise Lostin kanssa käsi kädessä kulkenut brittiläinen doommetallegenda jatkaa vaellustaan varjoissa. Varjot eivät ole tässä tapauksessa pimeyden porstua, vaan lämmintä valoa samaan tapaan kuin kaamos Kaamasessa. An Ode to Woe on My Dying Bridelle tyypilliseen tapaan minimalistisesti toteutettu livetaltiointi Amsterdamin juhlavalta Paradisolta. Levyn mukana seuraavalla DVD:llä niukkuus on suorastaan viihdyttävää - on kiehtovaa listata tukkimiehellä kohtia joissa laulaja Aaron Stainthorpe liikuttaa jalkojaan. Levyllä yleisölle esitellään myös orkesterin kaksi tuoreinta jäsentä, joista erityisesti basisti Lena Abé soittaa varovasti kuin musiikkiopiston pianotunneilta bänditreeneihin karannut teini. An Ode to Woe on siksi hieman jäykkä eläväksi taltioinniksi, eikä musiikkikaan ole helpoimmin aukeavia, joten levyn tunnelmiin uiminen vaatii aikaa. Yritin sitkeästi, sillä tiesin Paradise Lostin livelevyn selätettyäni ja Viikatteen vastaavaa julkaisua odottaessani olevani My Dying Briden valittuja. Saatoin olla oikeassa. Nyt luulen erottavani surun tumman valon harmaan ja ruskean sävyistä. 1 2 |
| Moonsorrow: Tulimyrsky (2008)
Yli tunnin mittainen Tulimyrsky on EP, lyhytsoitto. Levyn viidestä kappaleesta neljä on joko toisten tai omilta levyiltä uudelleen lämmitettyjä, varjojen haamuja. Mutta se ensimmäinen runo, Tulimyrsky, voi tavaton! Moonsorrow on rakentanut puolituntisen metallisinfonian, joka ei voi olla vaikuttamatta kappaleen kuunnelleeseen. Arvelen pyyhkeen heittäneitä olevan paljon sillä yritin itsekin kolmasti. Kuuntelin Tulimyrskyä ensimmäisen kerran Iitin mökillä yksin mustassa yössä. Kun myrskyrintama viidennen minuutin paikkeilla iski tärykalvoihin, riuhtaisin kuulokkeet päästä ja puuskutin adrenaliinin verottamaa lisähappea aivoihin. Kitaravalli on pelottava, helvetillisen ahdistava. Kun vihdoin sain kahlattua kappaleen ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan läpi, tunsin samaa puhtautta kuin saunasta hankeen heittäytyessä - on koettava laajalla amplitudilla jos ylipäätään tahtoo kokea. Kun Tuukka Mastomäki lausuu larynx läpättäen päätössanat Kun ihmiset olivat kuolleet, ja linnut lentäneet pois, ja Moonsorrow jatkaa Tulen hehku näyttää öisen tien. Niin tuuli kotiin meidät vie, olen täytetty. | 19 December Koulu päättyi massiiviseen joulujuhlaspektaakkeliin. Heidi oli käsikirjoittanut näytelmän jossa päähenkilö istui sohvalla, ja luki tarinoita jouluevankeliumista Seitsemän veljeksen saunanpolttoon, ja Dickensistä modernimpaan Grishamiin. Kuoro ja näyttelijät toivat tarinoihin elävän kuvan ja soinnin. Heidi, Heli ja opiskelijat olivat loistavia. Liikutuksen ja ihastuksen kyynel vierähti poskelle. Veikkaan lähistön satamakaupungissa pyörineen samaan aikaan puolenkymmentä kehnompaa musikaalia.
Minun tehtäväni esityksessä oli se kaikkein vaatimattomin: laitoin opiskelijoiden lukemat tekstit ja tehosteet pyörimään CD:ltä käsikirjoitusta seuraten, ajoittain feidaillen ja äänenvoimakkuuden vaihtelua säädellen. Kun viimeisen kirjan aika tuli, painoin nappia. Teksti kuulosti oudolta. Vilkaisin soittimen näyttöä: 3:14! Olin jollain keinolla onnistunut sivuuttamaan 80% joulupukkitarinasta. Kuuntelin hetken ja päätin olla palaamatta alkuun. Tarina muuttui toiseksi. Tontuilla tuli kiiru unten maille, ja Pappatunturilla saapuneelle joulupukille hätä kiskoa naamaria eteen. Kukaan yleisöstä ei tuntunut huomaavan mokaa, mutta voi hyvänen aika miten isolla Veellä se minua harmittaa. Ihmiset panevat itsensä likoon, ja lopulta tällainen nelituntisilla koiranunilla vuorokaudessa sinnittelevä ameeba tulee nuokkumaan ensi-illan perseelleen. Nyt on kaksi ja puoli viikkoa aikaa miettiä, kehtaanko enää palata kouluun. Ellei sitten työnantajan tiedonanto työsuhteen päättymisestä saavu aiemmin. Viittaan ainakin kun seuraavan kerran kyseenalaistetaan opettajien ammattitaito. Täällä on yksi joka ei osaa käyttää CD-soitinta.
Väsymys. Syy siihen miksi kuluneesta lukukaudesta jäi paskanmaku suuhun. Miksi kuulun siihen suureen enemmistöön, jolla on krooninen univelka ja ainainen kiire? Koska minulla on työ, ja melkein kaksi valvottavaa lasta. Maailmanparantajat eläkkeeltään tai tulonsiirroiltaan jäkättävät jatkuvasti miten typeriä loskassa viime tipassa joululahjaostoksilla auraavat ja lapsensa päivähoitoon tuuppaavat ihmiset ovat. Olen sellainen. Typeriä, riistokapitalismin orjia. En ole sellainen! Kaltaiseni kiireiset tämän päivän keskiluokkaiset sylkykupit ovat niitä jotka ajattelevat muita kuin itseään. He kuuntelevat ja vastaavat huutoon teoillaan. Kun koulussa joku ammutaan, kysellään äkäisinä miksi ei ole tehty sitä ja tätä. Sitten tehdään se ja tää. Ja kas, opettajien päivät täyttyvät. Kun sairaseläkeläisen mökinmummon verkkoyhteys katkeaa, hän vaatii korjausta välittömästi ja rätkättää lehden yleisönosastolla korjauksen kestäneen peräti vuorokauden ja kaksi tuntia. Mummo ei ymmärrä että se aika jonka hän Elisalta tai DNA:lta vaati, on jonkin perheenäidin tai -isän aikaa. Jos mummolle riittäisi laajakaistaremppa vuoden tai kahden kuluttua, maailma olisi paljon vähemmän kiireinen. Ihminen ei ole vain yksilö, jolla on oikeuksia. Ihminen on dynaamisen yhteiskunnan osa, jonka oikeuksien ja velvollisuuksien on oltava tasapainossa. Jos jollakin on ylikyllin luppoaikaa, luppo on toisen.
Kaiken tämän horroksen keskellä minulle on syntymässä ensimmäinen itsekkäistä syistä johdettu poliittinen mielipide. Hesarin kuukautisliitteen jutusta. Siitä jossa täystyötön pariskunta ja heidän kolme lastaan tienaa kuukaudessa nettona satoja euroja enemmän kuin meidän vakityö-yrittäjä -perheemme. Minusta se on väärin. 18 December
| Ayreon: 01011001 (2008)
Ayreon on hollantilaisen metallisinfonianeuvos Arjen Lucassenin sooloprojekti. Lucassen säveltää ja sovittaa kunnianhimoisten teemalevyjensä kappaleet kovan luokan solisteille ja muusikoille. Tällä levyllä heitä on pyörinyt studiossa muutama kymmenen, Katatonian Jonas Renksestä Symphony X:n Michael Romeoon. Lucassenin musiikkia on mahdoton kuvailla. Ambienttia jotakin. Progressiivista jotakin. Sinfonistakin. Lucassen on Hollannin Anssi Tikanmäki, Mike Oldfield tai Jarre. Mieltä kutittava ajatus Gösta Sunqvistin unelmaksi jääneestä sinfoniasta muistuttaa niinikään Ayreonia. Musiikkia jossa kaikki ainekset ovat kasassa ja oikein sekoitettu, mutta jonka nyanssit paljastavat tekijän haukkovan kovin kookkaita paloja. Lucassenin musiikki on mahtavaa ja mahtipontista, mutta ei sittenkään kovin oivaltavaa. Instrumentaaliosissa kuulijan tarkkaavaisuus notkuu, ja laulut sopivat turhan usein Disneyn massaanimaatioiden lopputeksteihin. 01011001 koskettaa, mutta vain pintapuolisesti. En silti väheksy. Lucassen on taitava ja hänen musiikkinsa suurta. Ihmisessä on pintatasokin. | 17 December
| Deadlock: Manifesto (2008)
Saksalainen Deadlock edustaa metallia jota arvostan, mutta joka jää kovin helposti kovalevylle pölyttymään. Musikaalista taiteellisuutta, tyylitietoisuutta ja tyyliuskollisuutta - kaikkia näitä minun makuuni pintajännityksen paksuuden verran yli äyräiden. Enimmäkseen Manifesto on puhdasta metalcorea, toisinaan melodista death metallia. Valtavirrasta Deadlock eroaa Sabine Wenigerin kuulaan naisäänen ja Johannes Premin perusvahvan räyhälaulun vuorotellessa. Kylmähkö teollisuusvaikutteinen yleissoundi yhdistettynä musiikkityylien estottomaan sekoittamaiseen (kaksi ja puoli minuuttia pliisua räpätystä säpäkän kappaleen päätteeksi!) ja naislauluun tuovat mieleen kotimaisen Velcran, josta Deadlockin tapaan (ja edellisen luukutuksen Àsmeginistä poiketen) järki pitää, korva ei. Punaniskaminältä löytyy tähän ulkomiikillinen selityskin: ne ovat vegaaneja koko rökörössi, ja sylkevät vielä joukolla lasiinkin. Siis ihmisiä jotka eivät tee elämässä lainkaan virheitä - eivätkä siksi juuri muutakaan. Juuri riskinottoa ja virheiden sietämistä Deadlock kaipaisi. Deadlockille kasi on huono arvosana. | 16 December
| Àsmegin: Arv (2008)
Àsmegin on arveluttava yhtye samaan tapaan kuin Casablanca Vox aikoinaan. Rationaalinen puoli minussa sanoo ettei Arv ole hyvä. Vapaammin kelluva minä tykkää. Àsmegin soittaa perinteistä viikinkimetallia perinteikkään levy-yhtiön Napalm Recordsin kotkansiipien suojissa. Yhtye sekoittaa metalliinsa folk-, death- ja blackmetalvaikutteita ammentaen vuonojen maan rikkaasta historiasta. Studion nurkista ja ullakoilta löytyneitä soittimia pianoista pilleihin käytetään villisti. Kokonaisuuden päällä lipuvat vuorovedoin Erik Rasmussenin törisevä kurkkulaulu ja Sareetan tyttömäinen mezzosopraano. Kattaus on runsas, mutta jalostamaton. Kakku maistuu ajoin munalta, ajoin jauholta, joskus leivinjauheelta. Ajoittain hampaankoloon tarttuu nonparelli. Ja tuo kansikuva - onkohan yhdelläkään toisella yhtyeellä käynyt mielessä pakata sydänverellä tikistetty hengentuote huonosti sommiteltuun maisemakuvaan? Kenties juuri tuon kansikuvan ansiosta jatkan Arvin kuuntelemista. Samasta syystä kuin elämistä. Koska luulen etten ole havainnut kaikkea vaikka olenkin kaiken nähnyt. | 15 December Jokainen raskaus on erilainen, sanovat. Siltä tuntuu. Otson odottaminen oli matka jolla kinkaman taakse kurskistaminen tarjosi aina kiehtovia näkymiä. Joka päivä voitettiin jotain. Kun ensimmäinen raskaus sujui täydellisesti, ja tuloksena oli unelmien pellavapää, olen suhtautunut toiseen pessimistisemmin. Onni ei voi jatkua. Mikä peto seuraavan kukkulan takana odottaa? Kun maha oli kasvanut ensin liikaa ja sitten liian vähän, kävimme tänään Hyvinkään sairaalassa tarkastamassa tilanteen. Kaikki on hyvin. Tiesin kyllä sen vaikka kämmeneni hikosivat kun sydänäänet hetkeksi katosivat. Pikkukakkonen on ikäisekseen pulleavatsainen ja pyöreäpäinen. Potkii tieteellisiä instrumentteja. Tulee isäänsä, paitsi vatsastaan.
Samaan aikaan Otso seikkaili toisaalla. Nyt on tultu siihen, etten enää tiedä mitä lapseni touhuaa iltapäivisin. Ainakin torvea soittava tonttu oli kuvioissa. Ja syljeskelevät laamaeläimet. Auton ratissakin on oltu alaikäisenä. Kertokoot oman totuutensa tapahtumien kulusta kunhan on selvittänyt päänsä. Vanhempien leväperäisyydestä huolimatta Otso on kuitenkin kehittynyt mielestäni oikeaan suuntaan. En olisi kuvitellut puolitoistavuotiaan olevan aidosti apuna astianpesukoneen tyhjennyksessä tai vaatteiden kuljetuksessa pyykkikoppaan. Hieman turhan säikkynä olen ollut Otson puolustaessa lelujaan. Olen päättänyt tarjota Otsollekin äidiltä oppimani periaatteen Ensin Ihmiset, sitten vasta sinä, vaikka siinä on varjopuolensakin. Luulen Otson kasvavan hyvää vauhtia kohti pyyteetöntä lähimäisen arvostamista.
Askel on lyhentynyt, kuten aina Kauriin kääntöpiirille kuljettaessa. Lukuvuotta on jäljellä enää neljä päivää, mutta joululoma häämöttää vain huntuna taivaanrannassa. Olen väsynyt. Viikonloppuna kroppa sanoutui räväkästi irti menosta. Kuume nousi. Kramppailin ja horkkasin kuin malariassa. Ajattelin herättää Katinkin, sillä moinen oli liian pelottavaa yksin, mutta hytkyin sitkeästi yksin. Päivän aikana kuume laski, eikä flunssan oireita ilmaantunut. Kroppa kaiketi otti aamupäivän mittaisen leponsa väkisin kun en sitä muuten suonut. Kunnioitus niitä kohtaan jotka pystyvät huolehtimaan sekä perheestään että työstään itseään vaurioittamatta kasvoi taas harppauksin. Ei onnistu minulta. Harmillisesti menin lukemaan ennen iltalukion oppitunteja blogista, miten huippuopettajat tekevät työnsä. Siihen perään vedin sitten uupuneen kehäraakin oppitunnit esibrezneviläisellä tyylillä. Ei auta kuin myöntää: minusta ei ole nyt siihen mitä ammattitaitoiselta opettajalta vaaditaan. Anteeks.
|
Tools 
Help
