Autotallin seinällä roikkuu kalenteri, jossa keikistää nuori nainen kiiltävä vartalo verhottuna niukkoihin vesiliikuntavarusteisiin. Jalkoihinsa hän ei ole sujauttanut vauhdikkaita räpylöitä, vaan uimiseen hyvinkin epäkäytännöllisen oloiset remmipiikkarit. Seitsentuumainen neulakorko nostaa hänet varpailleen, honkkelonoloiseksi hujopiksi. Naapurin autotallin seinällä krominkiiltoiseen customiin nojailee tyttö samankaltaisissa pukimissa. Kuten koko korttelissa. Ja maailman autotalleissa San Franciscosta Ulan Batoriin. Minkä tähden? Tivaa autotalliton setämies.

Ilmiön voisi selittää kulttuurisesti: miehillä nyt vain on tällainen tapa, jota vallankäyttäjien muovaama ympäristö joko ruokkii tai suitsii. Memetiikka on kulttuurin selittäjänä varsin hatara. Korkokenkien käytön vertaaminen DNA-sekvenssiin on silkkaa DNAnpilkkaa. Muut kulttuurideterministiset selitykset eivät selitä oikeastaan mitään, ja ovat vielä läpeensä puiseviakin, joten on aihetta tarkastella säärten säihkeen salaisuutta koko mitaltaan, lumpiosta kantapäähän.

Miesten säärevä takaraajamaku on niin laajalle levinnyt, että on perusteltua olettaa sen olevan ainakin osittain sisäsyntyistä, periytyvää. Jos (1) periytyvissä ominaisuuksissa esiintyy (2) muuntelua (joku tykkää enempi persjalkaisesta, tai ei katso lainkaan kinttuihin vaan silmiin, kuten lipevät miehet usein valehtelevat), yksilöiden välillä esiintyy (3) kilpailua, ja jotkut genotyypit (4) tuottavat muita enemmän jälkeläisiä, kysymys on biologisesta evoluutiosta. Jos ehdot täyttyvät, pitkäsäärisempiä lisääntymiskumppaneita valinneet miehet ovat ihmisen kehityskaaren aikana saaneet enemmän jälkeläisiä, minkä seurauksena keskimääräisellä miehellä on edelleen taipumus läähättää pitkäsääritätien perään. Lisääntymisero ei ole välttämättä ollut suuri: jos tuhat kaksi senttiä pitemmistä sääristä pitävää miestä on saanut keskimäärin 1020 jälkeläistä, ja tuhat kaksi senttiä lyhyemmistä pitävää miestä tuhat jälkeläistä, kehitys on ollut tuhansien sukupolvien matkalla vääjäämätöntä.

Säärten ärsyke on muovautunut ilmeisen yksinkertaiseksi, sillä säärille kuolaavan miehen mieltä pystyy näköjään puijaamaan. Piikki kantapään alla luo illuusion pidemmästä raajasta, samalla kun nilkan asento pyöristää pohjetta saaden säären näyttämään luomulta. Siro kenkä tai pelkän koron sidonta nilkkaan nirunaruin korostaa vaikutelmaa. Olemmeko me miehet näin yksinkertaisia? Olemme tietysti, mutta onko säärien arvoitus sittenkin ratkaistavissa jostain aivan toisesta lähestymiskulmasta?

Miten pitkistä sääristä viehättyvät miehet voivat muka saada enemmän lapsia? Yksinkertaisin selitys lienee jalkojen pituuden suora vaikutus elinkelpoisuuteen (rimpat ovat saattaneet kiitää savannilla sähäkämmin leijonaa pakoon) tai hedelmällisyyteen (pitkien jalkojen tiedetään korreloivan lapsuuden hyvinvoinnin kanssa, joten jalakkaiden tätien muukin kroppa saattaa olla säästynyt puutteen ja ankeuden aiheuttamilta vaurioilta). Lyhytkinttuiset ovat myös alttiimpia vaivoille, kuten sydän- ja verisuonisairauksille, sekä kakkostyypin diabetekselle, joten pitkäsääriset ovat sekä terveempiä äitejä että terveempien geenien lähteitä miesten jälkeläisille. Jalkojen suhteellinen pituus on luonnollisesti suorassa suhteessa myös kokonaispituuteen, mikä puolestaan selittää nyky-yhteiskunnassakin erittäin vahvasti sosio-ekonomista asemaa. Valitsemalla pitkän kumppanin (ja samalla hänen säihkysäärensä) miehet ovat siis valinneet lihapatojen äärelle pääsevän äidin lapselleen. Viimeaikaiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, ettei naisen kokonaispituus ole miehiä kiinnostava ominaisuus. Naisen pitäisi olla mieluummin lyhyt, hoikka, rintava ja pitkäjalkainen suhteessa selän pituuteen.

Taustalla saattaa olla myös fisheriläinen prosessi, jossa hieman tavallista pidemmillä säärillä on ollut alun perin edellä kuvatun kaltainen vaikutus kelpoisuuteen, vaan ei ole enää. Pitkiä sääriä valinneet miehet ovat saaneet aikojen alussa paljon pitkäsäärisiä tyttöjä, ja poikia jotka pitävät pitkistä sääristä. Koska molemmat ominaisuudet ovat sukupolvi sukupolvelta runsastuneet, sääret ovat kehittyneet pidemmiksi ja miesten hinku pitkiin sääriin yltiöpäiseksi. Tykätty ominaisuus ja tykkääminen kulkevat Ronald Fisherin mallissa käsi kädessä, kunnes luonnonvalinta valjastaa päättömän touhotuksen. Vastaava oravanpyörä saattaa olla nähtävissä myös rintojen evoluutiossa – mikään ei tunnu olevan miehille liian suurta, vaikka pameloiden selkäranka roikaa.

Zahavilaisen haitta-ajatteluun nojaava selitys kääntää ilmiön nurin kurin. Miehet eivät suosi pitkiä sääriä niiden elinkykyyn tai lisääntymiseen liittyvien etujen tähden, vaan koska niistä on haittaa. Kenianpiispakoiras ei Amosz Zahavin mukaan nimetyssä mallissa kasvata tolkuttoman pitkää laahusmaista pyrstöään koska siitä on hyötyä (tai on fisheriläisesti joskus ollut hyötyä), vaan koska se on haitta, jonka perusteella naaras voi päätellä koiraan olevan geeneiltään laadukas, terve ja vastustuskykyinen yksilö. Tällainen haitta on signaalina luotettava, sillä jos köppäisempi koiras yrittää huijata kasvattamalla ravinnonhankintaa ja pakenemista haittaavan laahuksen, sille käy ohraisesti. Jos nainen pistelee ylipitkillä kintuillaan lantio sairaalloisen catwalkmaisesti nytkyttäen, se kertoo hänen olevan geneettisesti valioyksilö, sillä hän on selvinnyt elämän vaaroista kiusallisen pitkistä jaloistaan huolimatta. Pariutumalla tällaisen naisen kanssa mies saa jälkeläisilleen hyvin selviytyvää perimää, vaikkapa vastuskykyä taudeille, sillä loputtoman pitkien ketaranroikaleiden kanssa ei ole voitu sairastaa. Tämän hypoteesin pohjalta korkokengätkään eivät ole naisten huijausyritys, vaan rehellisen kelpoisuussignaalin jatke – jos nainen selviytyy vaaroista korkokengistä huolimatta, hän selviytynee myös tennareissa. Tennareissa sipsuttelevasta on paha mennä sanomaan - saattaisi reppana tuupertua jos kipittäisi piikkareilla. Feministisemmästä näkökulmasta voisi tietysti ehdottaa korkokenkien kaltaisen vamman olevan myös metsästysretkelle karkaavan karjun keino pitää siippa helposti kiinniotettavana, mikäli ruoho luolanseinän toisella puolen alkaa kiinnostaa tätä liikaa. Pitkäjalkaisten naisten vetovoima huomioiden tämä olisi kyllä mieheltä varsin riskaabeli siveysvyön korvike.

Voi tietysti olla niinkin, että kiintymys sääriin on vain evoluution sivutuote. Pitkäsäärisyyden aiheuttamat reaktiot aivoissa ovat voineet alun perin kehittyä vaikkapa sopivan saaliseläimen arvioimiseksi, ja koska säärifetisismistä ei välttämättä ole ollut ainakaan metsästykseen saatua hyötyä suurempaa haittaa, säärien fanitus on saattanut kehittyä vailla elämää suurempaa tarkoitusta. Pelkkää sattumaa, laajalle levinnyttä kulttuurista taipumusta tai ilmiön osoittautumista harhaksi ei tietenkään voi sulkea pois, joten jääkööt spekulaatiot tähän. Aiheesta on tehty empiirisiä tutkimuksiakin.

1. Sorokowski, Piotr & Pawlowski, Boguslaw (2008): Adaptive preference for leg length in a potential partner. Evolution and Human Behavior 29: 86-91. Sorokowski ja Pawlowski näyttivät sadalle miehelle ja 118 naiselle seitsemää silhuettia vastakkaisen sukupuolen vartaloista. Kuvat olivat muuten samanlaisia, mutta jalkojen pituutta oli muuteltu. Sekä miehet että naiset vieroksuivat kaikkein lyhytjalkaisimpia hahmoja, ja pitivät noin 5% keskivertopuolalaisen jalkoja pidempiä menimiä miellyttävimmän näköisinä. Tätä pidemmistä jaloista pidettiin sen sijaan vähemmän. Tutkijat uskovat kohtuullisen pitkäjalkaisuuden viestivän hyvästä terveydestä, mutta arvelevat äärimmäisen pitkien jalkojen kertovan muun muassa Klinefelterin ja Marfanin oireyhtymien kaltaisista geneettisistä sairauksista. Sorowskin ja Pawlowskin tulokset ovat ristiriidassa muutamien muiden viimeaikaisten, erityisesti William Brownin ryhmän tulosten kanssa (W.M. Brown, M.E. Price, J. Kang, N. Pound, Y. Zhao, & H. Yu (2008): Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America 105: 12938–12943). Brownin et al. tulosten mukaan miehet suosivat lyhyitä pitkäraajaisia naisia, kun taas naiset suosivat Michael Phelpsin kaltaisia lihaksikkaita, suhteellisen lyhytjalkaisia miehiä. Virhe löytynee Sorowskin ja Pawlowskin käyttämistä erittäin yksinkertaisista silhuettimalleista, jotka ovat Brownin et al. 3D malleihin verrattuna varsin noloja esityksiä ihmisvartalosta.

2. Richard Fielding, C. Mary Schooling, Peymane Adab, Kar K. Cheng, Xian Q. Lao, Chao Q. Jiang & Tai H. Lam (2008): Are longer legs associated with enhanced fertility in Chinese women? Evolution and Human Behavior 29: 434-443. Fielding et al. analysoivat 9908 yli 50-vuotiaan kiinalaisen ruumiinrakenteen, muutamien sosiaalisten muuttujien ja lapsimäärän suhdetta. Koska kiinalaisten lapsimäärä on laskenut jo ennen yhden lapsen politiikkaa (ja dramaattisesti sen jälkeen), ja varakkaat ja koulutetut ihmiset saivat keskimäärin vähemmän lapsia, tutkijat poistivat näiden vaikutuksen monimuuttujaregressioanalyysissä. Tämän jälkeen pitkäjalkaisuuden yhteys suureen lapsimäärään oli selkeä naisilla, mutta ei miehillä. Lapsuuden sosioekonomisten olojen ositus paljasti jalanpituuden ja lapsimäärän suhteen erityisen selväksi vaatimattomista oloista lähteneillä naisilla. Tästä tutkijat päättelivät ilmiön johtuvan miesten suorittamasta valinnasta, eikä niinkään pitkäjalkaisuuden suorasta yhteydestä hedelmällisyyteen. Tässä, kuten muissakin nykyihmisillä tehdyissä tutkimuksissa on kuitenkin syytä huomata, etteivät ominaisuuksien kehittymiseen vaikuttaneet valintatekijät välttämättä toimi enää nyky-yhteiskunnissa (joissa todellinen kilpailu on typistynyt roolipeleiksi, toisin kuin lillukanvarsin tuijottavat kriitikot usein väittävät).

Kovin tuhteja eväitä nämä tutkimukset eivät tarjoa. Pallo on (populaatio)geneetikoilla, sillä evoluution tärkein premissi on yhä auki. Jos miesten taipumuksessa suosia pitkiä sääriä on edes jonkinlainen geneettinen komponentti, evolutiiviset selitysmallit lienevät hedelmällisin tie eteenpäin. Jos ominaisuus ei periydy lainkaan, kulttuuriset tekijät jäävät ainoaksi selitykseksi. Rahoittajien olisi jo aika havahtua. Pakkohan tämä saada selvitettyä ennen kuin yliopistoilta viedään viimeisetkin mahdollisuudet vaikuttaa omaan tiedepolitiikkaansa! Ja ennen kuin ilmastonmuutoksen aiheuttamat pakolaisaallot hävittävät nykymuotoisen maahanmuuttokriittisen yhteiskunnan. Malesialaisia perskannikoita akillesjänteen jatkeena tänne? Ei kiitos.

Perhe-elokuvaillat ovat nyt harvassa. Teatteria varten pitäisi järjestää hoito kakarille. Digitelevision myötä kaapeliverkon kuva möhjöytyi pilalle ja äänestä menetettiin avaruus. Jos elokuvaa joskus levyltä pyöritetäänkin, toinen meistä yleensä nukahtaa kesken. Siksi olen keskittynyt viime aikoina itsekseni verkosta katseltaviin kevyisiin elämyksiin, pikkutunneilla pimeässä työhuoneessa. Cdon.comin verkkopalveluun olen ollut tyytyväinen. Eilenkin viidennen Saw-elokuvan sisältävää dataa tuuppautui näytönohjaimen purtavaksi 1626 Kbps nopeudella, mikä näytti Eizon 22 tuuman ruudulla jopa paremmalta kuin DVD-levyn kuva. Kuulokkeiden kautta nettielokuvien äänessäkään ei ole moitteen sijaa, vaikka sitä ei monikanavaisena saakkaan. Kun hinnat vaihtelevat alle eurosta vajaaseen viiteen euroon, cdon.comin nettielokuva tarjoaa viihdekäyttöön verrattomasti materiaalisia vuokralevyjä näppärämmän vaihtoehdon. Luistava laajakaistayhteys ja hyvä näyttö tietysti tarvitaan.

Saw V (2008) Ensimmäinen Saw-elokuva oli monella tasolla järisyttävä kokemus. Ensinnäkin se oli ensimmäinen elokuva jonka helvetillisen piinaavasti gornografisesta tunnelmasta ei päässyt irti edes ajattelemalla Tommi Läntistä. Toiseksi, Jigsawn alustamat eettiset pohdinnat johtivat minut syvemmälle pahan olemukseen kuin mikään sitä ennen. Niin syvälle, että niiden ajatusten kirjaaminen tähän verkkopäiväkirjaan saattaisi johtaa Karhukoplan sisäänsyöksyyn kesken Uutisvuodon ja suklaansyönnin. Kolme jatko-osaa olivat varsin viatonta viihdettä, tämä viides jo leppoisan nostalgista muisteloa. Tämänkin elokuvan alku on tosin piinaava siihen saakka kun suolet alkoivat lentää ja agentti Strahm sai päähänsä kauniisti valaistun akvaarion, joka alkoi täyttyä vedellä. Hätä temput keksi - neuvokas agentti teki kynästä putken ja tuikkasi sen keuhkoputkeensa hengittimeksi. Kun elokuvan ääressä oli vanhennuttu vasta muutama minuutti, piina oli latistunut museomaiseksi hirmutekojen galleriaksi. Käheä-ääninen agentti Strahm äkkäsi tapauksen tutkijan, sankaripollari Hoffmanin olevan Jigsawn perintöprinssikseen kiristämä murhaaja. Totuus valkeni Strahmille kuin itsestään, samalla kun viiden reppanan peli eteni verisesti. Elokuva ei toimi mitenkään itsenäisenä kokonaisuutena, mutta nostalgiasyistä sitä oli kiva katsella. Ikään kuin turvassa vitriinin toisella puolen. Kutonenkin pedattiin - jännää!

The Cave (2005) Valitsin tämän elokuvan yhdestä syystä: hahmoissa on biologeja ja pääosassa uusi elämänmuoto. Romaniassa, Karpaattien alla on mahtava vetinen luolasysteemi, jossa elää viheliäinen loiselikko. Ahnaat aarteenetsijät putosivat luolaan sisäänmenoaukon päälle rakennetusta kirkosta maailmojen sotiessa, ja saivat loisen vereensä. Ryhmä biologeja löysi luolan uudestaan, ja kutsui viisikkomaisen sankarisukeltajaryhmän sitä tutkimaan. Väki väheni, kunnes ryhmä huomasi loisen muuttaneen luolaan pudonneet onnenetsijät limaa erittäviksi lentoliskoiksi. Ryhmän harmaaselkäuroksenkin silmät alkoivat vähitellen vetäytyä viiruiksi - hänestäkin on tulossa monsteri. Kaikien kauhujen keskellä ryhmä keskusteli teknisen asiallisesti, ja ratkoi ongelmia kuin kotisohvalta. The Cave on varmasti viiden huonoimman katsomani elokuvan joukossa. Ohuempia henkilöhahmoja ei varmasti ole koskaan luotu. Hirviöt ovat niitä iänikuisia teräväpiirteisiä limanuljaskoja. Isoja lihansyöjiä. Mikseivät luolaeliöt ole kuten olmit, nuo flegmaattiset horisontaalihattivatit? Perinteinen väkivalta tehoaa luonnollisesti näihinkin kuvotuksiin, joten peräti kolme ryhmän jäsentä selviytyi luolasta. Oksu pääsee katsojalta kun biologivosu ottaa raybanit silmiltään. Ettei vain menisi viirusilmäpiilareineen suoraan johonkin kaivokseen kakkososan kuvauksiin? Internet ei toistaiseksi tunne jatko-osaa - kiitos!

Jatkan totuuden etsimistä kiertämällä lapsiperheen arjessa niin pientä kehää, että luulen päämäärän olevan hyvin lähellä. Tai sitten se on kadonnut horisontin taa hyvin pitkäksi aikaa. Tänään Otso herätti karvaa vaille seitsemän työntämällä sormet sieraimiini. Tein hänelle kurmeeaamiaisen rasvasokerijugurtista, omenoista, banaanista ja maidosta. Sitten katsoimme Pikkukakkosta ja suunnittelimme aamukakkaa. Tärkeitä onnistumisia saatiinkin alle. Toisella aivopuoliskolla - sillä jolla ei tehdä kakkaa - yritin järjestää lippuja Poriin. Turhaan. Kun Kati oli saanut vauvan pestyä, ruokittua, vaatetettua ja nukutettua, siirryin yläkertaan tekemään abimantsan opasvihkosta. Välissä Otson aamupesu, ja lisää abimantsaa. Nukutin Otson, minkä jälkeen tuijotin kaksi tuntia nettiä - en siis verkkosivuja, vaan sitä pohjatonta kuilua. Sitten silppusin pöppöröiselle Otsolle taas hedelmiä - oi mielikuvitusta! Kahden maissa Kati ja vauva lähtivät Hyvinkään sairaalaan sydänkuvaukseen, ja me Otson kanssa pariksi tunniksi lumitöihin. Viiden jälkeen Otso ahmi ensin kaksin käsin Villin lännen pataa, sitten nelin elimin Ti-Ti-nallea. Iltapalan ja kylvyn jälkeen nukutin Otson. Ehdin kauppaan hieman kahdeksan jälkeen, ja takaisin yhdeksäksi. Sitten taas pari tuntia epämääräistä lorvehtimista ja epäterveellistä ruokaa. Nyt perhe nukkuu, joten nykäisen kuulottimet korville, ja laitan funeral doomia röhisemään iPodilta - Colosseumia, Skepticismia ja Pantheistia. On alakuloinen ja syyllinen olo. Normaalin ihmisen pitäisi lomailla Mallorcalla, Levillä tai vähintään mummolassa Luumäellä. Citymarket on minun elämykseni. Huomenna aion revitellä ja katsoa osan miesten 20 kilometrin ampumahiihdon MM-kisasta. Heikki Ikola on erinomainen kommentaattori. Onkohan sillä se punaristipipo kopissa päässään? Tuulinapsu on sana jonka toivoisin yleistyvän.

Koko päivän olen pohtinut epätoivoisesti hiuksiani raastaen, kuka arvottaa sanat ja millä oikeudella? Minusta pissaa ja paskaa on pari, kuten Terveet Kädet on terävästi ehdottanutkin. Ja kusi ja kakka. Minkä tähden paska on ruma sana, mutta kakka ei? Ja kyllähän virtsakin paljon rumempi sana kuin kusi. Hä? Joku toljanderi pitäisi olla sanoissakin.

Ei herunut lippuja megalomaaniseen Sonisphere-tapahtumaan. Ilmeisesti festivaalijärjestäjä oli käynyt lexnokioimassa pankkitiliäni ja päättänyt Lippupalvelun kanssa tällaisen ratkaisun olevan kaikkien vinkkelistä paras. Näissä salamamyynneissä tympäisee aina se, että tapahtumaan rynnivät sellaisetkin jotka eivät haluaisi osallistua. Pikkumoshaajat tarvitsevat huoltajan mukaansa, joten lippu tarvitaan kolmelle - myös huoltajan tukijalle. Teinin heiluttaessa nyrkkiään seuralaiset seisovat kaljateltan takana yrmeänä kädet puuskassa, pastellinsävyinen neule harteillaan. Ovat sitä joukkoa, joka uljaan Mastodonin nähdessään kyselee kuka laulaja on kyseessä. Ei auta. Kesäinen keikka Ti-Ti-nallen taloon jäänee kesän viihdeannokseksi.

Talviloma sujuu jouhevasti töiden parissa aina kun tenavat sallivat. Sain vihdoin valmiiksi abien maantieteen opasvihkosen. Täältä se on imettävissä ilmaiseen käyttöön suurena ja kauniina, täältä taas pilalle pakattuna, mutta kiireiselle opiskelijalle suitsait ladattavana. Melkoinen väkertäminen noinkin ruikulassa prujussa. Seuraavaksi ryhdyn työstämään ensi vuoden kalenteriin suunniteltua kehitysmaantieteen kurssia. Se alkanee vasta vuoden kuluttua, mutta jonkinlainen runko on hyvä olla ennen kuin kurssia tyrkytetään oppijoille. Olen intopepenä. Atmosfääri koulussa vaikuttaa lupaavalta juuri tuon kaltaiselle kurssille.

Tytöt saatiin tänään kotiin. Ennakkoon suunnitellusta poiketen kävimme Otson kanssa eilen sairaalassa. Kovin reippaasti pieni töntterehti vuodeosastolta autolle, vaikka äiti joutuikin jäämään siskon kanssa yön yli tarkkailuun. Pieniä sivuääniä sydämestä kuuluu vieläkin, mutta se on täysin normaalia - isien lisäksi myös vauvoilla. Vauva on juuri jättänyt vesieläimen elämän ja avannut pienen verenkiertonsa. Isä on sukeltanut yhä syvemmälle syyllisyyteen. Muutos entiseen elämään on vähintään yhtä suuri kuin Otson syntyessä. Kyseessä ei oikeastaan ole edes sama ilmiö. Ensimmäinen lapsi oli ihme, ja on yhä. Toinen täydentää ihmettä. Hän ei ole vanhempien kokemana kokonainen, vaikka häntä luonnollisesti tasavertaisena kohdellaankin. Kysymys ei ole paremmuudesta. Kuopus nähdään suhteessa esikoiseen. Hän on erilainen tai samanlainen, kunnes ikäero lopulta sumenee vanhempien silmissä. Minä olen silloin sumea höppänä muutenkin.

Toisen lapsen syntymä johtaa kaoottisen systeemin haparoivaan hallintaan, josta kaikkitietäviä neuvojia ja etukäteen jälkiviisaita paheksujia ei onneksemme puutu. Kun lapsiksi jääneiden isien ja äitien vanhemmuus on kateissa ja kylmään hyötyyn nojaava kapitalismi ajanut isän (ja karmeimmissa tapauksissa myös äidin) perheensä parista työpaikalleen, nuoriso voi niin pahoin että pääsee iltapäivälehteen. Ja paskat. Nuoriso voi kuten aina ennenkin - jostain 3 miljardin vuoden takaisista päivistä lähtien. Elämän oireet vain ovat toiset. Mittareilla on kalibrointiongelmia.

Urveltajien ininän kuuntelemiseen tai lukemiseen käytetyn ajan aion käyttää johonkin muuhun. Vaikkapa Otson kanssa temmeltämiseen. Otso oli aamulla aurinko, hieman ennen nukkumaanmenoa kaksisuuntaisesti itkeskelevä. Liian paljon erikoisia asioita langetettiin pieneen mieleen ryöppynä. Otso on empaattinen. Pienen itku repii. Jos vain osaan, yritän auttaa kevään riemun pienen huolehtijan arkeen. Ensimmäiset muuttolinnut tulevat pian, ja sen myötä linturetket metsiin, soille ja rannoille. Otso tepottaa jo ansiokkaasti maastossa ja tekee havaintoja. Talitintin, harakan ja variksen hän tuntee jo.

Pikkuinen syö, nukkuu ja kakkii. Pikkuisten tapaan tiiviillä tempolla, ja söpösti röhisten. Otsoon verrattuna pimu vaikuttaa tehokkaammalta - herätään inahtaen, tankataan, puklitaan, spruutataan sinapit ja vetäydytään taas tisrsamaahan. Synkronointi Otson rytmiin on turha unelma, joten illan hiljaiset hetket ovat perheessämme tältä erää ohi. Käytän jäljelle jääneet koulutöihin ja muuhun elämää välittömästi ylläpitävään, joten Verkkopäiväkirja uinahtaa epämääräisen pöppöröiseen ruususenuneen.

Teoreettinen syntymäpäivä meni. Perheen vahvuus on yhä kolme. Olemme olleet syntymähetkestä varmoja jo niin monta kertaa ettemme osaa ottaa lähtöä tosissamme. Kati on nakertanut suklaata synnytyskassistaan ja minä purkanut hinttipussina toimivan kameralaukkuni. Jos lähtö nyt tulisi, en olisi valmis. Kukaan ei ole. Lapsi tekee vanhemman. Olen luottanut siihen siitä saakka kun näin vielä pennun elkein säntäilevän Luna-kissan muuttuvan huolehtivaksi äidiksi yhdessä illassa. Hormonit tekevät ihmeitä.

Uusi jakso lukiossa alkoi mantsan ykköskurssilla. Kuudeskymmenesensimmäinen kerta minulle sitä laatua. Yritän saada tälle kurssille enimmän karttatulkintaa, ja visuaalisuutta muutenkin. Maapallon kauneus kääntyy huonosti sanoiksi. Huomenna alkaa mantsan kakkoskurssi, ja maanantaina samainen kurssi, ja bilsan ykköskurssi iltalukiossa. Iltalukion mantsaan toivon rutkasti osanottajia. Etenkin kun viimeisen jakson vastaavalle kurssille on tyrkyllä yli 50 innokasta/epätoivoista.

Mantsan ykköskurssin ryhmä vaikutti sympaattiselta. Tunnen itseni erilaiseksi nuoreksi, sillä pidän lukiolaisia poikkeuksetta kelpo veitikoina. Kun ensimmäinen lasku kilahtaa oman asunnon postiluukusta, suuri osa heistä taantuu tylsiksi. Jos lasku on asuntolainan lyhennys, kaikki on lopullisesti menetetty. Lukiolaisilla on vielä mahdollisuus olla luovia. Ei heiltä voi vaatia koulutyön eteen sen ihmeempiä kuin opettajiltakaan. Minun tapauksessani se ei ole nyt paljon.

Kun koearviointi hyytyi eilen, harhailin pitkästä aikaa blogien maailmassa. Hienoisen alemmuudentunteen kehitin. Ihmiset kirjoittavat kaikkea hienoa; filosofiaa, taiteentietoa, kannanottoja maailmantalouteen, runoja ja muuta sivistynyttä, josta minä en ymmärrä taivaallista. Kemppisen luentorungosta ymmärsin yksittäisiä detaljeja, mutta en saanut haisuakaan siitä, mistä oikeastaan oli kysymys. Illan päätteeksi analysoin kontrastiksi oman verkkopäiväkirjani aihepiirejä: luin luirun tietokirjan, kuuntelin kovaäänistä musiikkia, käpystelin Otson kanssa puistometsässä. Siinähän ne, kaikki kolme. Jonain päivänä tullee aika seikkailuillekin. Sellaisille kuin äsken tulleessa sähköpostissa. Toista kymmentä suomalaista luontokuvaajaa lähtee syksyllä vajaaksi kuudeksi eteläisille merille, Falklandin saarille, Etelä-Georgiaan ja Etelämantereen reunoille. Matkaavat tutkimusaluksessa, ja hyökkivät kumiveneillä rannoille kuvaamaan albatrosseja ja pinguja. Lysti maksaa kymppitonnin. Suunnilleen saman verran kuin kuvauksen minivälineet: runko, objektiivi, kortti ja jalusta.