| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
29 March Mikko Saa RelaaKirjastossa käteen liimautui läpyskä joka oli pakko ottaa matkaan; vastenmielisempää kantta kun ei ole. Sisältö ei vastusta mieltä niinkään. Suomalaisia poppistekstittäjiä ei turhaan ylistetä. Juicen lisäksi palvotaan Heikki Saloa, Pauli Hanhiniemeä, Hande Nurmiota, Ismo Alankoa ja Hectoriakin, jonka erinomaisuuden kanssa en ole rajoittuneisuudessani päässyt sinuiksi. Listaa voi jatkaa loputtomiin.Anni Sinnemäki, Paula & Mira, Kauko Röyhkä, Göstä Sundqvist, Kaarle Viikate, Jouni Hynynen, Aki Sirkesalo, Mikko Kuustonen, Jukka Karjalainen... Kärkikastiin kuuluvat ehdottomasti myös nämä hapokkaat. Mikko Saarela teki ensin kuolemattomia tekstejä Epuille ja lähti sitten opiskelemaan biologiaa. Kun lahnan loiset oli tutkittu Lammilla, oli vuorossa Freud, Marx, Engels & Jung, ja vielä afrikkalaista Ubayouta siihen perään. Pekka Myllykoski oli Freukkareissa aluksi se hivenen kuivakampi sanoittaja, mutta kasvoi pian Mikon mittoihin ja Mikko sai relaa. Mikko teki jo bändin jätettyään sen kenties kaikkein parhaan käännöstekstin Tursaan puutarhassa (Mikko myös soittaa levyllä psykedeelistä piimäpurkkia). Pekan helmien joukosta pomppaa esiin muun muassa On se hyvä ettei lehmät lennä, joka hakee epätoivoisesti optimistista näkökulmaa pulun pilattua hellepäivän oluen. Olen kuunnellut biisin kymmeniä kertoja yrittäen sulkea upean tekstin tajunnasta - Pilli Pajukallion komppikitara kun on niin mahtava. Ja miten kuuman ja kylmän voikaan risteyttää: Rakkauden kirkas valo. Omimmillaan Myllykoski on rakkaan harrastuksensa äärellä - pullea rinkka Pecoulia (kuka sitä nyt vettä kantaa) ja nattasia katsomaan. Eikä tule unohtaa sellaisia klassikkoja kuin Jeesus oli mutakuono, Mystinen metsätyömies, Ei semmoisia judeja kuin Jeesus enää oo ja monet muut. Ja sokerina pohjalla kaikkien aikojen kulttuuriteko: Kiven Metsän poika Paranoidina. Suomalaisen heavyn saadessa vihdoin ansaitsemansa huomion, on hyvä palauttaa mieleen, että asenteen lanseerasi Nurmijärven poika. Suomalaisen kirjallisuuden vaahdolla kelpaa ratsastaa yhä, vaikkei yli sivun juttuja jaksaisi. Pekka Myllykoski Hän istuu kapakassa ja juo viidettä olutta. Hän juo hitaasti - onhan vasta aamupäivä. Ulkona nopeutettuun elokuvaan lisätään vauhtia. Turhaan Pekka Myllykoski on AINA kierroksen edellä Antero Gustafsson Viimeinen kevätKlo 12.59. Kauden ensimmäinen maastopäivä. Kirjoitan tätä eväsillä istuen Iitin Marjovuoren suojelualueella. Tutkimusalueet ovat kaikki rupisilla hakkuilla, joten teki mieli tauottaa klassisemmalla metsänäkymällä. Housut kastuvat osin vielä jäisellä kalliolla, ja pissatauti uhkaa. Aivan puolivälin paussi tämä ei vielä ole. Aurinko laskee klo 19.47, joten silloin alkanee kotimatka. Sijainti näyttää olevan neljän metrin tarkkuudella: 6771420:3455308. Puoli metriä minusta länteen näyttää yllättäen sijaitsevan kauriin tekemä suklaarusinakasa. Korkeus merenpinnasta on 108 metriä, lämpötila omassa varjossani 15.2°C, tuuli 2.2 m/s SSW, ilmanpaine 1013 mbar ja ilmankosteus 46%. Taivas on pilvetön, joten läppärin näytöstä saa hädin tuskin selvää. Linnut melskaavat vallan tavattomasti. Jossain vaiheessa harmaapäätikasta on tullut iittiläisen kevään tyyppilintu. Kymmenen aktiivisen lintuharrastusvuoden aikana 80-luvulla tuli kai nähtyä yksi tapaus talviruokinnalla. Nyt niitä näkee aina jos vähänkin isompi haapa häämöttää. Tuossa vieressäkin piipittää parhaillaan yksi. Talitiainen ja mustarastas varoittelevat, käpylinnut helskyttelevät, vihervarpuset psilyyttävät ja peippo laulaa hieman kauempana. Korppi lonksuu, kaulushaikara kerää voimia luhdalla. Neljä pyrstötiaista pörrää päämääränsä unohtaneiden siittiöiden tavoin tuossa yllä. Jotain haivenia näyttää olevan nokissaan – ilmeisesti halavannöyhtää. Ne rakentavat jo pesää. Siittiöt ovat Suomen oloissa poikkeuksellisia lintuja sillä ne käyttävät auttajajärjestelmää. Kaksi noista muodostaa lisääntyvän pariskunnan. Kaksi muuta ovat luultavimmin niiden viimekesäisiä poikasia, jotka tekevät tulevan kesän hommia vanhempiensa firmassa. Tämä on sitä sukulaisvalintaa. Ei ole lainkaan hyvä vaihtoehto ryhtyä itse epävarmaan puuhaan, varsinkaan kun kokemattomien parien pesän tuhoutumistodennäköisyys hipoo sataa prosenttia. Kanahaukka huutelee tuolla etelässä. Sinne en mene, sillä huuhkaja lienee jo hautomassa ja saattaa hylätä pesänsä pelkästä satakiloisen karhumaisen pedon hajusta. Tiet ovat karmeassa kunnossa. Kahdesti olen jo joutunut neuvottelemaan lapiopartion kanssa etenemisestä. Saattaa lohahtaa toi tie, siitä menee vesi rummun vierestä. Uskaltaako kokeilla? No se on henkilökohtanen valinta - kyllä se pari tuntia sitten vielä traktorin kesti. Ei lohahtanut rumpu sciencemobiilin alla. Ei seuraavakaan. Kun pusla kitisee ja katsastuksessa on jo vuosien ajan kuorittu ruostetta tukivarsista, pelottaa tuo rynkytys. Ihmiset ovat taas kiinnostuneita muistakin kuin autoilupuuhistani. Epäillään kai mökkivarkaaksi, luonnonsuojelijaksi tai joksikin muuksi talousrikolliseksi. Timpurinvyössä roikkuva akkuporakone, vasara ja kirves keräävät katseita. Vain sata metriä meidän palstalta, mitä saatanaa se viherpipertäjä yrittää? Tutkimushommia on aina kiva selittää, mutta se tahtoo viedä vähän liikaakin aikaa. Virkatyössä kuitenkin olen - ei kun palkattomalla virkavapaallahan tässä ollaan - no, ei kuitenkaan ihan vaan luontoretkellä. Kun on hoppu, tyydyn yleensä vain myötäilemään. Lintuja bongaamassa? Joo, bongotouhuissa…ei, ei oo mitään harvinaista näkyny…no, varmaan toi harmaapäätikka on paras havainto…no se on Suomen ainoa tikkalaji joka ei ole mustavalkoisen kirjava…ja palokärki on tietysti musta. Mutta nyt täytyy sumpitella ettei jähy. Aika onneton termari lähti messiin. Liuskaperhonen ja sitruunaperhonen ottavat yhteen niin että ensimmäisen siivistä pölähti suomuja. Jälkimmäinen yritti konfliktin jälkeen sumpille.  Klo 14.05. Matalan profiilin talvi on kohdellut koeasetelmia poikkeuksellisen helläkätisesti. Ei yhtään hajonnutta lintuhäkkiä toistaiseksi. Ei ainuttakaan myyrän, jänisten tai hirvien jyrsimää koekoivua. Ja pahimmat paikat kiersin jo aamulla. Karttakonsultaatio kertoi ajan riittävän kevyesti. En käy tsekkaamassa kuin parikymmentä riskaabeleinta aluetta. Muilla ei ole nyt mitään tehtävissä. Parisen tuntia irtosi luonnon myötämielisyydellä omaa aikaa, joten tulin sittenkin tänne suosikkikalliolle (6771089:3455082) hetkeksi meditoimaan. Kiersin huuhkajan kaukaa. Silkkaa auvoa tämä ei ole, sillä tuolta jyrkänteen alta kuuluu metakka joka nostaa pulssia. Siellä kaatuu puita ja äsken vilahti hiven takamus. Ottavatko ne siellä yhteen? Vieläkö sonnilla olisi kutittava kruunu päässään? Ei pitäisi enää olla. Vai ilkeyttäänkö meuhkaavat suojelualueella. Kymijoella on rauhallisempaa. Harmaalokkeja, isokoskeloita, telkkiä, sinisorsia ja uivelopariskunta. Pieni kurkiaura saapui lännestä vastarannan pelloille. Sikäli kun kolme kurkea voi auran muodostaa. Joutsenpari nyppii vastarannalla toisiaan. Nipistelevät. Mökillä on asukkaita aivan muutaman kymmenen metrin päässä eivätkä ole moksiskaan – nuo erämaajärvien yksinäiset. Täällä 133 merenpinnan yläpuolelle nousevalla pahdalla lämpötila on 14.1°C, tuuli 6-8 m/s SW, ilmankosteus vain 33% ja korkeapainekin näyttää hellittävän kuten meteoriitti eilen uhosi. Paineita löytyy enää vajaa ilmakehä, 1008 mbar. Paljon tätä pikkuteknologiaa parjataan, mutta luonnosta kiinnostunut saa uudenlaisesta havainnoinnista kiksejä. Tekee mieli kirmata jyrkännettä ylösalas mittari koprassa. Kuvien ohella haluaisin tallentaa ääntäkin. Harmi kun tuolla iPodilla ei saa kovin korkealaatuista ääntä talteen. Haman haulikkomikrofonilla olisi saanut äskeisen puron soman solinan talteen talvipäiviä ilahduttamaan. Jos luonnonäänet alkavat tympiä, taskussa olisi pari sataa tuntia populaarimusiikkia. Kuuntelen kuitenkin näitä luomupiippauksia. Kiuru lirkuttelee parhaillaan muuten vaisulla pellolla. Rautiainen hihittelee juuri yli. Taitaa olla ensimmäiseni maaliskuulla. Tuuli voimistuu. Korppi näyttää käyttävän sitä halpana leluna. Näppärästi se lentää hetken selällään. Ajatukset hakeutuvat kysymykseen eläinten kulttuurista. Ei nyt. Duuniin.Klo 18.50. Aika pakata kamat. Koejärjestelyt voivat hyvin. Yhden häkin hirvi oli kyhnyttänyt länään ja potkinut rimoja kasaan. Sain korjattua sen yhdellä ruuvilla. Kolmea koekoivua oli maisteltu, millä ei käytännössä ole merkitystä – kaksi ehoa rehottaa kuitenkin kaluttujen vieressä. Turvatoimet vaurioiden estämiseksi olivat jälkiviisaasti arvioituna ylimitoitetut, ja lintuhäkkien rakenne turhan jämerä. Vaan mitä olisikaan tapahtunut jos olisin lepsuillut? Turhankin hyvin siihen nähden jos koko homma jää heinäkuussa kesken. Tuttujen maisemien koluaminen nosti nyt palan kurkkuun. Tämä on viimeinen maastokausi. Vuodesta -93 saakka näitä varhaiskesän pitkittyneitä paniikkikohtauksia on sairastettu vuosittain. Kuinkahan tässä nyt osaa elää? Elämän taitekohtia tuntuu olevan nyt yhtä mittaa. Olisi ihan kiva rutinoida välillä. Äitien homopojat Ihmisen homoseksuaalisuuden tutkimus näyttäisi etenevän kun sukupuolettomat populaatiogeneetikot innostuvat asiasta. Ala on läpeensä politisoitunut. Ja vaikkei aina olisikaan, objektiivisuuden suuntaan vähänkään pyrkivien motiivit on laapittu tummilla väreillä. Toiset näkevät homoseksuaalisuuden mielellään geeneissä periytyvänä ominaisuutena jolle yksilö ei voisi mitään. Eikä kukaan muukaan, ainakaan ilman raskaamman käden lobotomiaa. Toiset yrittävät vierittää vastuun kasvattajille. Eivät välttämättä vanhemmille vaan yhteiskunnan vapaamielistelijöille. Näin Aslanit ja muut jalot peurat voisivat eheyttää synnissä kituvat homot pyhempään sukupuoliyhteyteen. He kun näkevät seksuaalisuuden usein pelkkänä seksinä. Vieritetään keskustelu julkiseen pyllistelyyn, peräaukkojen repeilemiseen ja kuoripoikaraiskauksiin. Voi hyvänen aika! Jo lähtökohta on molempiin kiihkoihin omituinen, sillä eivät geenit tuota sen pysyvämpiä ominaisuuksia kuin ympäristökään. Kukaan ei kiistele siitä, onko jalan rakentumisen ohje geeneissä. On. Silti raaja voidaan napsaista pois jos käytössä on riittävän terävä Mora. Kun ympäristö on sitten viiltänyt töppösen irti, geenitkään eivät enää rakenna sitä takaisin. Determinismi on determinismiä oli se sitten ympäristöstä tai geeneistä johdettua. Ja yleensä väärin. Yksilön synnynnäisiä ja kasvun myötä kehittyneitä ominaisuuksia voidaan toki muuttaa. Kysymys on siitä, paljonko pitää kestää kipua ja nähdä vaivaa. Ja tietysti siitä miksi ominaisuuksia ylipäätään pitäisi muuttaa. Koska homoseksuaalit levittävät HIViä? Joo, ja valkoihoiset tekevät talousrikokset. Ja miehet raiskaukset ja pahoinpitelyt. Vaalea iho ja miehiset ominaisuudet on kuorittava kaikilta veks?Sinisilmäinen tiede näyttää olevan valjastettu molempien ääriryhmien tarpeisiin. Päinvastaista tulosta pukkaa riippuen siitä kuka kirjoittaa ja kuka on aviisin todennäköisin lukija. Kaksostutkimukset ovat selvästi osoittaneet miesten taipumuksen homoseksuaalisuuteen periytyvän noin 50-prosenttisesti (naisilla koko kuvio vaikuttaa aivan toisenlaiselta - kyse ei ehkä ole samasta ilmiöstä). Moni tutkimus on myös osoittanut homoseksuaalisuuden periytyvän äidin puolelta, matrilineaarisesti. Homoseksuaalimiesten suvun naisilla on poikkeuksellisen paljon lapsia, joten homoseksuaalisuudelle voisivat altistaa geenit, jotka naisissa aiheuttavat poikkeuksellisen hedelmällisyyden. Tämä selittäisi hyvin sen, miksi miesten homoseksuaalisuus säilyy noin viidessä prosentissa yhteiskunnasta riippumatta, vaikka homoseksuaalien jälkeläisten määrä on parhaimmillaankin 80% heteroseksuaalien jälkeläismäärästä. Mielenkiintoinen on myös kohtuefekti (ns. Liukkaan Luikun syndrooma) - mitä useampi poikalapsi on kasvanut kohdussa, sitä todennäköisimmin seuraava poikalapsi on taipuvainen homoseksuaalisuuteen. Syynä olisivat äidin immuunivasteen muutokset. Yllättäen Peter Bearman ja Hannah Brückner (Bearman & Brückner 2002: Opposite-Sex Twins and Adolescent Same-Sex Attraction. American Journal of Sociology 107: 1179-1205) väittävät saaneensa päinvastaisen tuloksen paljon isommalla aineistolla. Ei mitään geneettistä, ei mitään kohtuefektiä. Kasvatus ratkaisee. Kun julkaisua tutkii tarkemmin, käy ilmi etteivät he ole löytäneet aineistostaan oikein mitään, ja perustavat sen ainoan kasvatushypoteesia tukevan tuloksensa huteraan oletukseen mieskasvatuksen puutteesta eri sukupuolta olevien kaksoparien pojilla. Mutta mihin geenien vaikutus katosi? Legendaarinen populaatiogeneetikko Sergey Gavrilets Tennesseen yliopiston matematiikan laitokselta yhdessä kollegansa William R. Ricen kanssa työnsi lusikkansa soppaan viime syksynä (Gavrilets & Rice 2006: Genetic models of homosexuality: generating testable predictions. Proc. R. Soc. B 273: 3031-3038). He laativat klassisiin, aina Haldanelta saakka periytyviin populaatiogeneettisiin malleihin nojaten testattavat hypoteesit joiden kimppuun voidaan nyt käydä. Teoriassa kaikki kolme esille otettua homoseksuaalisuuden peritymistapaa voivat hyvinkin toimia. Kyseessä voi olla heterotsygootin etu, jolloin alleelia toisessa kromosomissaan kantavat saisivat siitä jotain potkua lisääntymiseensä. Näin homotsygoottisia homoseksuaaleja syntyisi vakioinen määrä. Kyseessä voi olla myös naisten lisääntymistä tehostava alleeli, joka voi (tuottaessaan osalle yksilöistä biseksualisuutta) jopa fiksoitua - lisääntyä ainoaksi alleeliksi. Jäljellä on tietysti myös mahdollisuus homoseksuaalisuuden yleistymiseen sukulaisvalinnan kautta - homoseksuaalimiehet levittäisivät alleelia tehokkaammin auttamalla perhettään kuin lisääntymällä itse. Tälle ei tosin näytä olevan käytännössä mitään näyttöä. Mielenkiintoista tutkimuksissa on yksi selkeä peukalosääntö: pojan homoseksuaalisuus tulee aina äidin puolelta. Jos se on geeneissä, se periytyy äidin puolelta ja on säilynyt evoluution myötä nimenomaan naisissa. Jos taipumus tulee kasvatuksesta, sen tekevät äidit. Ja eikun kristillisdemokraattisen yhteiskunnan arvomaailman pohjalta johtopäätöksiä tekemään. Jos ensimmäinen vaihtoehto pitää kutinsa, miesten homoseksuaalisuus on ja pysyy. Jos toinen pelittää, kaikki poikalapset pitäisi siirtää mieshomoparien kasvatettaviksi. Ristiriita? Tai jos sittenkin pidettäisiin tiede tieteenä ja hyväksyttäisiin homoseksuaalisuus osaksi yhteiskuntaa? Ja homoseksuaalisuus yhdeksi ihmisen ominaisuudeksi. Saataisiin enemmän onnellisia pariskuntia. Kun ei sitä rakkautta kuitenkaan näytä olevan maailmassa liikaa. 28 March MantsaMantsan koe jatkuu yhä. Ykköstehtävässä piti selittää kuusi käsitettä: hedelmällisyysluku, fossiiliset polttoaineet, kaskiviljely, plantaasi, kaupungistumisaste ja sosiaalinen segregaatio. Ensimmäinen ja viimeinen olivat helppoimmat, sillä ne olivat mukana eilen legendaarisessa Maantietäjä-tietovisassa. En tivannut tällä kertaa kaupungin käsitettä - se on usein ollut kokeen vaikein tehtävä. Kakkostehtävässä piti valita kahdesta yksi. Joko ihmiskunnan väestöräjähdyksen kulku, syyt, alueelliset erot ja rajoittamiskeinot, tai sitten energiantuotantotapojen alueellinen vertailu. Kolmostehtävän toisessa vaihtoehdossa piti tehdä alueellinen läpileikkaus kurssin sisällöstä Ibadanissa, San Franciscossa tai Mexico Cityssä kaikin aistein havainnoiden. Näyttää syntyneen hienoja ykköspersoonassa kirjoitettuja poikkitieteellistaiteellisia tarinoita. Vaihtoehtona annoin Voikkaan ja Kuusankosken kartan ja pyysin kuvailemaan sen aluerakennetta kurssilla opittujen asioiden perusteella. Voikkaa on päässyt kovasti tapetille muunkin kun sen Kakolan perinteisen Voikkaa vastaan Muu Suomi jalkapallottelun turvin. Tehas meni ja kosto SDP:lle oli hirmuinen. Kerrankin kostettiin oikeaan osoitteeseen. Vasemmistopuolueiden puolustamaa kansaa ei enää ole. Perussuomalaisten kansa ei sen sijaan katoa mihinkään. Kaikki muut ovatkin nykyisin fiksuja, tavallisia ihmisiä. Jee, nyt se tapahtui! Vantaan kaupunki laittoi verkkopäiväkirjan estolistalle. Pornografisten sanojen määrä ylittyi. Nyt olen päässyt erosion-aiheisten ja Pornaisten kunnan sivujen riettaaseen seuraan. Tämän eteen on tehty töitä ja nyt nykäisi! Työstä ja taistelustaKoeviikko alkoi vihdoin. Nuoriso kirjoittaa intensiivisesti energiavaihtoehdoista, ravinnontuotannosta ja väestöstä - aluenäkökulmasta luonnollisesti. Kaikki yrittävät. Kaunista. Tässä vaiheessa kaikki kurssin aikana tekemättä jäänyt harmittaa. Sitä toivoisi aina olevansa parempi opettaja. Tästä maailmanparannuskurssista kasvoi suosikkini jo ensimmäisten kertojen jälkeen. Parempi onkin, sillä päättynyt kurssi oli jo 42. mantsa kakkonen reilun viiden opettajavuoteni aina. Nonstoppina on pyörinyt. Paree tykätä. Yritän pinnistäen salata sen, että olen perseeseen ammuttu karhu - sen karhumaisuuden näkee tosin silmällä. Huonoimmalla tuulella olen pariin vuoteen. Olen säntäillyt alkuviikon vauhkona eri suuntiin. Herätyskänny on huutanut tuossa vähän ennen seitsemää ja maata olen pannut hieman puolenyön jälkeen. Kaikki väliin jäävä aika on kulunut opetuspuhdetyöhön ja matkoihin sinne ja takaisin. Olen suoriutunut töistäni hyvin. Vain kolme sähköpostivastausta on luovuuden puutteessa rästissä. Oppitunteja on ollut 3 x 75 minuuttia päivälukiossa ja 1 x 75 minuuttia iltalukiossa. Ei siis paljon paskaakaan. Noista tunneista maksetaan, muun työpanoksensa opettaja lahjoittaa yhteiskunnalle. Opettaja opettaa sivutoimenaan. Enimmäkseen ollaan vastaanottovirkailijoita ja byrokraatteja. Siihen ei koskaan koulutettu, eikä veromaksajien olisi kannattanut maksaa sitä varten sataa tonnia yliopistokoulutuksesta. Raskasta se kuitenkin on ja siitä pitäisi antaa raatajalle rahoja. Kännykänkuorien kasaajat ja puslanhoonaajapunaniskat saavat rukoilla polvillaan sitä etteivät opettajat alkaisi penätä oikeuksiaan kekkoslovakian paperitehdaspaskiaisten tapaan. Näillä verotuloilla yhteiskunta ei sitä kestäisi. Säntäily sentään loppuu pian kun jään ilman työtä. Jos hyvin käy, lyhyempää sijaisjaksoa on tiedossa syksyllä. Lomia ei ole tulossa vuosiin. Opiskeluaikoina valehdeltiin avoimesti opettajapulasta. Kenen etuja sellainen mahtoi ajaa? Kun esimerkiksi valmistuneiden biologian ja maantieteen opettajien määrä suhteutetaan kahden viime vuoden aikana avoinna olleisiin virkoihin, hirvittää ja porottaa. Kilpailu tulee olemaan raakaa, vaikka ensi keväänä virkoja avautuisi ennätysmäärä. En pärjää kilpailussa, sillä äidin ohje takoo takaraivolla: ensin ihmiset, sitten vasta sinä. Viimeisen parin vuoden ajan minulle on yritetty kovasti opettaa itsekkyyttä, mutta koulu on vielä pahasti kesken. Kati kannustaa yrittäjäksi. Ajatus ei pelota enää ollenkaan entiseen malliin. Elän yrittäjän elämää jo nyt. Sillä erotuksella ettei työssä onnistuminen tuota kuin mielihyvää, eikä epäonnistuminen kisko tuloja miinukselle. Rahoista ei niin väliksi jos olisi mahdollisuus tehdä jotain hyödyllistä, vaikka työllistää muita korskuen eteenpäin pyrkiviä. Jotain voisi tapahtuakin nyt kun Kokoomus otti otteen kahvasta. Työmarkkinoiden sietämättömästä tilanteesta taitaa olla vain kaksi ulopääsyä: riisuttu perustulomalli ja/tai satsaaminen työllistämiseen työsuhdeturvan kustannuksella. Ensimmäinen merkitsisi muunmuassa kaikesta ansiosidonnaisesta turvasta luopumista, joten ylisuuresta palkasta pöhöttyneiden äsdeepeeläisten valtakaudella se ei tullut kyseeseen. Ei näytä olevan toivoa nytkään. Jälkimmäistä pidetään askeleena julmuuteen, vaikka työsuhteen äkäisempi päättyminen johtaa ripeyteen siellä romanssin toisessa päässäkin. Kaikille vakio kansalaispalkka ilman minkäänlaista poikkeusmenettelyä takaisi turvan nälkiintymistä vastaan siirtymäkausilla. Eikä maksa paljon! Näyttäisi siltä, että lukiossamme saavutettiin tänä keväänä kaikkien aikojen ainereaalitulos maantieteessä. Jotenkin sitä tuntee ylpeyttä, vaikkei minulla olekkaan tulokseen osia tahi arpoja. Kollegat ja opiskelijat ovat ponnistelleet tarmolla, jota ei voi olla sokea Reettakaan huomaamatta. Nyt siitä korjataan ansaittu sato. Syy ja seuraus. Aina sitä vaan jaksaa ihmiä, miten lukiolaiset jaksavat. Monilla kun on koulun lisäksi vielä se elämäkin. Henkilökohtaisia tragedioita lienee enemmän kuin meillä pari kymmentä vuotta enemmän eläneillä. Silti ote herpaantuu harvoin. Ihan hyvä muisto Tikkurilan vuodesta jää, vaikka etenkin syksy tuntuikin helvetilliseltä piinalta. Kun en oikein pysynyt vauhdissa, eivätkä taidotkaan oikein riittäneet. Katselen kun opiskelijat kuorivat banaaneja ja mandariineja. Harva enää nykyisin nyppii banskua auki alapäästä. Osaavat taittaa sieltä nappulasta. Moni nyhertää mandariineista valkoisia riekaleita neuroottisesti. Minä olen joskus syönyt kuoretkin. Siksiköhän limakalvo on niin kipiä? Ja suolahappoa kuplii. Kitapurje sierettyy. 26 March Jytäorkesteri tulee taas
25 March Pojan kuolema Kovin harmaa kirja tuli valittua iltalukemiseksi. Kansikuvaa myöten. Veikko Huovinen on ihminen johon ei voi liittää kuoleman käsitettä. Ei voinut toisaalta Spedeenkään. Vielä Konstan kortteerin etsintää lukiessani en voinut aavistaa millaisen kurimuksen mestari itse kävi läpi kirjaa kirjoittaessaan ja varsinkin sen jälkeen. Pekka Huovinen oli ollut aivan tavallinen poika, ällän yleisarvosanan ylioppilas ja aluksi jopa aivan riittävän menestyvä fysiikan opiskelija. 41-vuotiaana hänellä oli takanaan kaksi jaksoa suljetulla osastolla Kajaanissa ja suunnaton määrä yksinäisiä öitä perheen Hailuodon mökillä. Lokakuun 16. päivän iltana vuonna 2005 Pekka lähti vaatteensa siististi keinutuoliin aseteltuaan uimaan kahdeksanasteiseen veteen Pieneen Kiimasjärveen. Mittavista etsinnöistä huolimatta Pekka lepäsi talven kylmässä vedessä. Hänet löydettiin keväällä jäiden lähtiessä. Isä Veikko Huovinen kirjoittaa tapahtumista, mutta jättää paljon avoimeksi. Alkoholi ja sen nostamat aggressiot eivät eivät riitä selitykseksi Pekan alamäkeen. Parisuhteen Pekka lopetti omasta tahdostaan ja valitsi itse yksinäisyyden. Äidin kiireet hammaslääkärin ammatissa ja isän omistautuminen taiteelle eivät syösseet kahta muuta lasta depression kierteeseen. Vanhempien itsesyytökset ovat luonnollisia, mutta turhia. Syitä ei kannata etsiä ollenkaan. Saatikka syyllisiä. Synnynnäinen aivokemia voi heilahtaa pienestäkin kokemuksesta, sellaisesta jota emme kykene mitenkään ennakoimaan - tai hallitsemaan. Pekka sai taatusti parasta mahdollista hoitoa, mutta jätti oman vastuunsa kantamatta. Toisen puolesta kun ei voi tehdä kaikkea, ei nähdä unta. Paperilapuille tuhertamissaan runoissa Pekka näkee tavoitteenaan vain maailmasta poistumisen. Viime aikoina uudelleen levylautaselle nousseen Mana Manan Jouni Mömmöä kuvataan samoin. Hänen tavoitteenaan oli itsemurha, ja hän myös toteutti aikeensa (Mä aion ottaa yliannostuksen jotain sekottavaa, mä aion ottaa yliannostuksen jotain huumaavaa - Maria Magdalena). Olisiko Pekan tai Jounin ainoa onnistumisen mahdollisuus pitänyt väkivalloin estää? Huoviset tekivät sen minkä pystyivät. Sen sijaan jäin aprikoimaan Veikko Huovisen Pojan kuolemaa, kirjaa itseään. Kun mestari kuvaa romaanien tai lyhyiden kuvitteellisia henkilöitä, heistä tulee lukijalle lihaa ja verta. Konstan Pylkkerön flanellipaidan piipputupakan, hien ja pihkan tuoksu on totta. Omasta pojasta kirjoittaessaan, hahmo jää vieraaksi. Hän jättää itsensäkin etäiseksi, ulkopuoliseksi. Pojan kuolema ei ole lopulta kummoinenkaan kirja. Onko kirjailija todella näin pihalla reaalimaailmasta? Kuvatessaan hoitokokouksia kirjailija päästää sentään itsensä irti. Huovinen on kirjoissaan verhonnut katkeruuden aina satiiriin. Kuvatessaan Pekan asemaa voimakkaan ja hyvin voivan inkvisition tuomittavana hän on aidosti katkera. Hän osuu siinä oikeaan. Jos ihminen on aidosti masentunut, hänen voimansa eivät riitä avun hakemiseen, eikä hän sitä osaa edes haluta. Kun hänet katastrofin seurauksena pakotetaan hoitoon, peli on usein menetetty. Terveet ja hyvinvoivat ovat silloin vain tuomareita, eivät lääkäreitä.24 March KevätKati toipuu vielä flunssasta, joten toikkaroin kauniissa kevätpäivässä yksikseni. Mitäs maaliskuuta se tällainen on? Kiuruilla on reviirit ja sitruunaperhoset lentelevät. Kokemus ei riitä ennustamaan, tuleeko keskoskeväästä verkkaisesti mateleva vai hulahtaako se huomaamatta. Virtaava vesi veti taas puoleensa, joten tarkastin Myllykosken vesien faasit. Likaisimmat jäämöhkäleet olivat sulaneet kosken keskeltä, ja vesi sai pauhata alas valtoimenaan. Irtosin hetkeksi arjesta. Loisin edellisten irrottelijoiden hiilloksilla ja luin Soundia. Ei liene kaikkien tyypillisintä luontoharrastajan puhdetta. Kyllästyin kuohuntaan ja haravoin hetken Nurmijärven peltoaukeita. Normaalisti lumeton, vihreä lakeus kuhisee siivekäselämää. Nyt ovat vain nuo kiurut. Sääksiä peitti vielä tumma, läikikäs jää. Nurmijärveläiset muistavat aina mainita, ettei Sääksi ole järvi vaan Suomen suurin lähde. Mahtaa karistaa jäänsä niitä järviä aiemmin? Muutamat olivat uskaltautuneet riitteen pinnalle mormuskoja uittamaan. Kaksi polvenkorkuista puljasi mummonsa kaitsemina vesirajassa. Pian pääsen minäkin kaitsemaan. Kummipoikaani Villeä mietin. Yli kahteen vuoteen en ole nähnyt. Ehdin kiintyä häneen kovin. Viha entisten rakkaiden ihmisten suunnalta oli niin kitkerää, etten uskalla edes ajatella yhteydenottoa. Eiköhän Ville pärjää. 22 March Isät ja tyttäretKirjastossa parasta ovat isät tyttärineen. Äiti ja lapsi ovat symbioosissa. Isän ja lapsen suhde on vähemmän ilmeinen, ja siksi etäisempänäkin kaunis. Tänään pieni tyttö kantoi isälleen ylpeänä kaksi samanlaista DVD-levyä. Isä yritti ensin selittää, ettei kahta samanlaista kannata ottaa, sillä niissä on samat jutut. Tyttö ei ymmärtänyt. Kaksi on enemmän kuin yksi. Hetken mietittyään isä yritti uudelleen: jos he veisivät molemmat DVD:t kotiin, joku toinen lapsi jäisi ilman. Tyttö nyökytti nyt: joo, toinen ilman. Hän säntäsi toppahaalari kahisten hyllyille, mutta palasi pian surkeana takaisin. Ei siällä oo ketään toinen lapsta. Missä vaiheessa meistä karisee tuo spontaani hyvyys? 21 March YoYoKlo 9.10. Olen järjestäytyneen yhteiskunnan viimeisessä linnakkeessa vaalienkin muuttuessa pian nettipokeriksi: ylioppilaskilpakirjoitusten virallisena valvojana. Juhlavin ja turvallisin tilaisuus mihin olen koskaan osallistunut. Ja nyt jo viides päivä tätä kunniaa kuluvana keväänä. Kun helmikuisena kuutamoyönä puolijoukkueteltan oviaukolle parkkeeratusta soppatykistä nousee burgereita ja pizzaslaisseja, ja murhasta tuomitut valittavat Hesarissa tietokoneiden niukkuutta kiven sisässä, joujou-kisat pitävät pintansa. Perinne on pyhä. Säännöistä ei poiketa. Rauha rikkumaton. Limupulloista on liuotettu etiketit. Battery-tölkit on teipattu ja namut kipattu pakasterasiaan. Tää ei oo rentoo. Rento on ruma sana. Rento pukeutuminen = tapa peittää kehon itsetuntoa nakertavat osat nuhjuisilla räteillä. Rento asenne = tila jossa ihminen on laiska paska, ja tuntee siitä syyllisyyttä, mutta valehtelee itselleen sen olevan tavoiteltavaa. Rento maikka = pedagoginen tapaus joka ei kestä hyvään opettajuuteen ja oppimiseen väistämättä liittyvää nipistelyä kuorikerroksessa. Jyrkkä ei rentoilulle. Jos yo-kisat jonain päivänä latistetaan chatiksi, heitän hanskat naulaan.
Klo 10.10. Harvinaisen vähän toimintaa. Toista tuntia takana ja olen nostanut vain yhden lattialle pudonneen koepaperin. Mantsan koe sopii ainakin tikkurilalaisille hyvin. Ykköstehtävä laattatektoniikasta voisi olla kuuden pisteen paikka monelle, ja kakkostehtävän jääkauden jäljistäkin uskoisin ropisevan ainakin viittä pistettä. Kolmostehtävän energiavaihtoehtoja on puitu tunnilla uupumukseen saakka, ja paljon toivottu kehitysmaatehtäväkin saatiin. Ilmastonmuutoskysymys jokerina oli liian selvä tärppi vellovan keskustelun lomassa, joten pidimme sitä etukäteen riman alituksena kysymysten laatijoilta. Alittivat. En aivan jaksa uskoa ainereaaliajan ensimmäiseen laudaturiin kummassakaan lukiossa, mutta uotellaan. Opiskelijat ovat kuitenkin nyt fiksumpia kuin aiemmat sukupolvet – kysymysten laatijat ja arvostelijat siis. Klo 10.30. Edelleen vaisua. Terveystiedon ensimmäistä reaalikoetta pelättiin. Kursseja on vain kolme ja sisältö osittain huttua, joten opiskelijoiden ounasteltiin kirjoittavan terveystiedon päästäkseen sukeltamaan patjalle ilman rimaa. Sitten mallikokeet tyrmäsivät. Ensimmäinen terveystiedon reaalikoe näyttää kuitenkin ihan asialliselta. Kysymys unen määrästä on helppo tärppi, ehkä myös jokeri kakkostyypin diabeteksesta. Everstiluutnanttisen uskonnonkin tehtäviin olisin osannut vastata jotain. Yhtä lukuun ottamatta: Suomen kirkollinen elämä autonomian aikana. Varmaan suht samanlaista kuin ennen autonomiaa ja sen jälkeen? Tahtoisipa joku nyt tarpeilleen, niin voisin kipaista samalla yhteiskuntaopin ja kemian tehtäväpaperit tuolta edestä. Kun vaan ei ala itsellä kupla kohoamaan. Klo 10.50. Istunto puolivälissä. Yksi jäyhistä jäkittäjistä vaihtui, mutta luotettavalla runkovalvojavitjalla jatketaan edelleen. Kusetus onnistui. Sain lisää ratkaistavia tehtäviä ja vielä kupposellisen mokkaakin. Kieli paloi. Yhteiskuntaopin tehtävät tuntuvat vaalien jälkeen luuhun saakka kalutuilta. Huomattavan suuri osa niistä puolustaisi paikkaansa mantsan kokeessakin. Ja toisaalta, mantsan kokeen jokeri kaavoituksesta, YVA:sta ja ajankohtaisesta maankäytön suunnittelusta voisi olla yhteiskuntaopin kokeessa. Kemian koe vaatisi syvällisempää paneutumista. Ehkä otan laudaturit noista neljästä, ja repäisen fyket sitten syssymmällä. Hajautan. Klo 11.15. Sellofaaniin ei pitäisi äidin vääntämiä voikkosia pakata. Rapinafaktori pitäisi testata kotioloissa. Kovin rapsakka voipaperi ei toimi sekään. Alumiinifolio on siinä ja rajoilla. Tupperivaarin rasiat ovat parhaita. Niidenkin valinnassa on syytä huomioida kannen aukeamisen pehmeys, jotteivat rypäleet porskahda vierintään. Kyniin ei ole syytä kiinnittää kovin pörröisiä pinkkejä karvapalloja, sillä pehmeästi laminaatille tupsahtava kynä saattaa jäädä jäkittävän aulisgerlanderin havaintokynnyksen tuolle puolen. Perinteinen Staedlerin lyijäri kilahtaa pirteästi ja nostaa strutsien päät. Mehupurkeista ei saisi kuulua juodessa glotglotusta. Siinä ohjeet pääpiirteissään. Klo 11.35. Pojat näyttävät piirtelevän autojen kuvia koepapereihinsa. Varmaan pirssin hankinta työn alla. Corolla. Tai sitten haaveilevat autosuunnittelijan urasta ja pyrkivät tekuun. Toivottavasti eivät noilla tuherruksilla pääse. Muuten joudun vastedeskin ajamaan ajoneuvolla, joka lirauttaa jäähdytysnesteet paukkupakkasella hankeen, ja jonka ratti sulaa keväällä jäiden lähtiessä. Tekstiäkin näyttää väeltä syntyvän. Vähintään kaksi ihmistä lukee jokaisen nyt syntyvistä sanoista. Hurjaa. Kun fontin tyyppi on vapaa, vastausten lukeminen ei kuitenkaan ole ylivoimaista. Ne kaunoilevat jotka osaavat. Muut vetävät Comic Sanssilla. Pakko myöntää sekin, että tekstin muoto ja jopa sisältökin ovat useimmiten nannaa vanhan opesedän silmälle ja aivolle. Äidinkielen opettajilla on tapana purnata, koska nuoret eivät lue eivätkä mukamas osaa siksi kirjoittaa. PISA-tutkimuksen kiistaton osuus kertoo kuitenkin selvästi, että olemme lukukansaa. Telkun tekstitykset ovat varsin uskottava selitys tähän. Eilen uutisissa kerrotiin myös nyrkillä tapettavien lisänneen lukemista huimasti Harry Potterin ja fantasiakijallisuuden buumin myötä. Kyse on siis koko ajan ollut siitä, etteivät äidinkielen opettajien sukupolvet ole kyenneet kirjoittamaan riittävän hyviä kirjoja. Infoähkyssä kilpailu on kovaa. Myöntävätköhän intelletkuellit koskaan etteivät niin sanotut klassikot ole kirjoja kummempia. Kesäyön unelma on ihan hyvä draamateksti, mutta sähköisen median aikakaudella kirjoitettuna se jäisi parempien varjoon. Vaikka näiden blogikirjoitusten taso on keskimäärin nolo, luulen kaikkien aikojen parhaan kirjoittajan piileskelevän paraikaa jossain täällä verkossa. Luultavasti neron tekstejä ei lueta, koska ne ovat liian pitkiä. Voi näitä kakaroiden laatimia digitaalisen median sääntöjä. Jotenkuten ymmärrän sen tekstin lyhyyden, mutta kun on sammakoitu niinkin, ettei tekninen laatu ole nettikuvissa likimainkaan tärkeimpiä ominaisuuksia. Vaan nopea latautuminen ja pakkaaminen. Ryhdyn siis myymään omia eritteitäni verkossa mämminä, kiisselinä, pastana ja simana. Eihän digitaalisessa mediassa välitetyissä elintarvikkeissa maulla ja hajulla ole suurtakaan merkitystä. Klo 12.10. Hirmuinen löntystelevä lauma on jättänyt salin. Keskipäivän ryntäys antaa selkeän signaalin huonosta tuloksesta. Minun kolme opiskelijaani aikuislukiosta jatkavat kiltisti. Kun on vietetty lukiossa vähintään kolme vuotta, ja ajoittain nähty jopa vaivaa, onko se niin tärkeää päästä sillä sekunnilla käytävään jauhamaan paskaa? Hätäilijöiden ilme paljasti motivaation. Muiden on nähtävä, etten kuivissa tilanteissa vanhene. Zahavin haittaperiaate tarjoaa tähänkin selityksen. Kun riikinkukolla on perässään kolmen metrin laahus, naaras voi olla varma sen laadukkaista äijägeeneistä. Koska se porskuttaa pyrstöstä huolimatta. Puolen päivän ryntäys on haitta – pyrstö. Sain jumalalauta ceen kun hieman pikkusormella kynää siirtelin! Kavereita on, ja tyttöystäviä hätäisyydestä huolimatta. Koulu voisi heittäytyä tässä tilanteessa itsekkääksi hyvästä syystä – kun kerran kouluja vertaillaan kirjoitusten keskiarvojen perusteella. Olen samoilla linjoilla äidinkielenopettajakollegoiden kanssa: laitetaan turpiin niitä jotka lähtevät. Raipanisku jokaisesta täydestä kuusituntisesta uupuvaa minuuttia kohden. Klo 12.30. Enää vartti jäljellä. Tulkitsen tämän pikakirjoituksen kotona bittimuotoon ja alan valmistautua aikuislukion kevään viimeiseen oppituntiin ennen kertausta ja koetta. Kummasti tämä nelituntinen hurahti ilman pahaa puutumusta. Klo 12.46. Vahdin vaihdon piti tapahtua minuutti sitten, mutta korvaajaa ei näy. Lienen tänään korvaamaton. No, joudan tässä istumaan. Valvojia tarvitaan yksi vähemmän, kun opiskelijoita on 40 tai vähemmän. Odotan että neljä opiskelijaa on poistunut ja ryntään perään. Klo 13.01: kolme. Klo 13.02: kaksi. Klo 13.04: yksi. Klo 13.05: nyt! 18 March Jännä päiväTärkeä päivä takana. Onneksi olkoon Kimi! Heikin puolesta harmittaa, mutta kuten Briatore totesi, tuosta suorituksesta pääsee vain yhteen suuntaan. Ja ensi vuonna uudestaan Tanja ja Kalle. Päivä on ollut myös sallitun itsekkyyden. Ihmisiä on kehotettu valitsemaan joukosta sellainen joka parhaiten edustaa hänen itsensä tarpeita ja arvomaailmaa. Kun käytössä on vain yksi ääni, yksilön ei katsota kykenevän aiheuttamaan itsekkyydellään kohtuutonta haittaa. Eikö olisi sittenkin pitänyt valita sellainen, jonka arvomaailma johtaisi suurimpaan mahdolliseen hyvään yhteiskunnassa? Koska suomalaisessa yhteiskunnassa on hyvin vähän asioita joita voidaan muuttaa puolueiden tasapainoa heiluttamalla, noudatin itse orjallisesti demokraattista vuorottelujärjestelmää. Olen äänestänyt sosiaalidemokraatteja liian usein (presidentinvaaleissa), vihreitä silloin tällöin (kunnallisvaaleissa) ja kokoomusta ehkä jopa turhan harvoin (eduskuntavaaleissa). Nyt vuorossa oli nuori keskustalainen, joka yrittää ensi kerralla uudelleen. Kunnallisvaaleissa täytynee sitten äänestää änkyräkommaria, eduskuntavaaleissa Mustanaamiota ja sitten tehdäänkin Timo Soinista presidentti. Yhdessäkään asiassa en ole Perssuomalaisten kanssa samoilla linjoilla, mutta ammattitaitoa ihailen. Kokoomus sai äänensä protestin voimalla, Perssuomalaiset kovalla yhden miehen työllä. Ylen vaalitulospalvelu tarjoaa yllätyksiä. Ehdolla on näköjään ollut ex-kämppis ja ex-kämppiksen puoliso, joka asui meillä aika ajoin neljäntenä osakkaana. Ihan hyvä äänimäärä meidän Leilitien solulle. Vaan siihenpä yllätykset jäävätkin. Jos olet mies, sinun on syytä olla keski-ikäinen, ylipainoinen tai ylikuivakka harmaakasvoinen sitruuna päästäksesi eduskuntaan. Annat näin varman ja ennustettavan kuvan. Antti Kalliomäki on pätevä, ja poliitikoksi ehkä jopa turhankin hyvä ihminen, mutta voisinko olla itsestäni ylpeä jos olisin äänestänyt Kalliomäkeä? Tai Hannes Mannista? Tilastot kertovat, että Suomea pyörittävät mummot jotka äänestävät viisaita nuoria poikia - vain vähän yli kuusikymppisiä. Huono laulutaito sen sijaan näyttää olevan savolaiselle kohtalokasta. Jos sen sijaan olet nainen, sinun on oltava keskimääräistä ehdokasta kauniimpi, ja mielellään tyttömäisesti hymyilevä leidi tai herttainen tyllerö. Itsekin ajattelin äänestää sellaista jolla näyttäisi kuvan perusteella olevan isot vaalimainokset, tai sitten blondikasta vosua, mutta Kati kielsi. Vaan mitä mahtaa merkitä Suomen siirtyminen näinkin rankasti oikealle? Tuleeko meille nyt lisää töitä? Helvetti kun ei oikein jaksaisi näitä edellisiäkään. Jatkan reaalikokeiden pisteytystä. 17 March Päivät valuuOpetusta, yo-valvontoja, kokeita ja kokeiden tekemistä, valmennuskurssin valmistelua ja tulevan kesän tynkätutkimusten suunnittelua. Päivät täyttyvät piipertämisestä, eikä oikein mitään tunnu jäävän käteen. Ei edes rahaa. Toisaalta, pari neliömetriä siunattua vuokramaata enempää ei loppusaldo olisi parhaassakaan tapauksessa. Tänään saimme sentään hoitopöydän kasaan. Se on hieno. Laatikoihin mahtuu potkuhousu poikineen, ja vielä jokunen kääpiön sukkakin. Huomenna on tarkoitus noutaa pinnasänky, siivota, pisteyttää biologian yo-vastauksia ja ehkä jopa tepottaa räntäsateessa meille niin rakkaalla Myllykoskella. Kun tähän lisätään sauna, päivään ei juuri muuta mahdu. Sunnuntaina muutama kokeen arviointi, äänestys, hieman byrokratiaa ja rutkasti tulevan mantsan kurssin valmistelua. Formulaa täytyy tietysti silmäillä (vaikka lopputulos on jo tiedossa: Felippe Massa voittaa mestaruuden, Nick Heidfeld toinen, Fernando Alonso kolmas, Lewis Hamilton neljäs, Kimi Räikkönen viides ja Heikki Kovalainen kuudes. Pakkaa sotkee Jenson Button joka voi sijoittua tuurista riippuen mille tahansa sijalle) ja vaalituloksia (Maalaisliitto voittaa, Lahtarit ja Demarit rinta rinnan, Kommarit ja Piipertäjät menettävät molemmat kannatustaan, Timo Soini muodostaa yksin hallituksen - tästä on kysymys). Luulen että sekin päivä on siinä. Pauli Hanhiniemi huutaa korvaan: Päivät valuu hukkaan...kaikki tapahtuu jossain muualla. Opetin syksyllä parhaimmillani seitsemää kurssia, joista muutama täysin uusia. Jostain ihmeestä kaivoin aikaa ja energiaa. Nyt kursseja on menossa kolme, jotka kaikki olen pitänyt ainakin jossain muodossa muutamia kymmeniä kertoja. Työn määrä ei silti tunnu isosti vähenevän. Touhuanko tehottomasti vai yritänkö ylimääräistä? Pedantti perfektio iskee kun tilaisuus koittaa? Pitäisiköhän joskus kokeilla ajanhallintakurssia? Tai sitten jättää tylysti sellaiset turhuudet kuin valokuvaus, harrastustutkimukset, lukeminen ja bloginkirjoittaminen kokonaan pois?  Lukurintamalla on odottamassa aarteita, joita olen pihdannut pitkään. David Attenboroughn muistelmat Life on Air aion lukea hitaasti nautiskellen. Huomasin myös että Bill Brysonin Lyhyt historia lähes kaikesta on täydellisyyttä hipova luonnontieteen popularisointi. Siihen rutkasti aikaa myös. Veikko Huovisen Pojan kuolema on ehdoton. Ja vihdoin myös Varpion Väinö Linnan elämä. Samoin hyllyssä pitkään pölyttynyt Philip Rothin Amerikka-trilogia. Ja toista sataa muuta. Kameroitakaan ei viitsisi makuuttaa. Keskiviikkona keskittyminen yo-valvontaan oli herpaantua, kun kevään matalalta paistava aurinko piirsi kiehtovan maiseman klaukkalalaisen maatalon lumettomaan pihapiiriin. Voi kun se kuvausmatka Lappiin onnistuisi. Kuvankäsittelyä haluaisin kovasti oppia lisää, ja ehkä hieman kotitarvetaittoa InDesignilla. Pönttölintujen pesintämenestystä on pakko seurata edes toisella silmällä - Iitissä on predaatiokokeen jäljiltä kuutisensataa hyväkuntoista tiaiskoon pönttöä käytettäväksi vaikka mihin. Perhostoukkia en osaa olla kesällä kasvattamatta, eikä ilman koppispyyntejäkään taideta selvitä. Toukokuiset vesilintulaskennat Iitin Sääskjärvellä, Märkjärvellä, Kotojärvellä ja Urajärvellä on aivan pakko tehdä. Kanootilla aamu-usvassa lipuen - voi sitä tunnelmaa. Ja toistaa 15 vuotta sitten tehty törmäpääskykartoitus. Kovasti hinkumani ekosysteemin läpileikkaus Marjovuoren alueella ei sentään toteutune tänä vuonna. Ajatus on kyllä lupaava, joten jätettäköön muhimaan. Bloginkirjoittamistakin taidan jatkaa täyttääkseni bittiavaruutta, silkkaa ilkeyttäni. Ja kun en ole muutakaan tapaa keksinyt pysähtyä aika ajoin hajanaisten ajatusten kasaamiseksi. Ihan kiva olisi toisaalta vain köllötellä kun vielä voin, ja ihmetellä perheen kasvua. Tenavan liikkeet näkyvät nyt jo likinäköiseenkin silmään. Ja työt lukioissa, Valmennuskeskuksessa ja omassa tutkimusprojektissa täytyy hoitaa hyvin. Ei, en jätä mitään pois. Syyttäkää ja tuomitkaa. Missä niitä ajankäyttöoppaita?No joo, ironia on taitolaji. Pitäisi hallita. Eihän tässä ole muuta kuin aikaa. Muutama tunti töitä päivässä ja loppu laiskanlinnassa haisevin pallein, kuten Maestro luovan työn tekijän arkea kuvasi. Siinä se kaljun nysvääjän elämä nykysillään. Nuorena toteutin projekteja pakkomielteenomaisesti, ja stressasin niiden onnistumisesta. Nyt annan vain ajan kulua. Jotenkin täytyisi saada itsensä kuitenkin liikkeelle kun on kevät ja kaikkea. Vuosikausien kammottava kokovartalokooma on koettu. Ei sitä enää. 15 March LajismiYlioppilastutkintolautakunnan vastaussuosituksissa eliön kerrotaan tuottavan runsaasti jälkeläisiä, koska tämä varmistaa lajin säilymisen. Olen kieltänyt opiskelijoita käyttämästä tällaista muotoa. Darwinille annettakoon anteeksi, sillä hän ei tuntenut perinnöllisyyttä. Pieni nyanssi nimittäin tekee tieteestä uskonnon. Lajin säilymiseen varmistamiseen ei löydy luonnontieteellistä mekanismia. Yksilöä pitäisi silloin olla jonkin kaukaaviisaan voiman ohjattavissa. Toisaalta, geenivalinnan kieli ei aina läpäise hörhöseulaa sekään. Teleologiasta riisuttua kieltä kun ei ole olemassakaan. Koska meitä ihmisiä riivaa näennäiden pyristely pois nykytilasta, kuvaamme luontoakin kuin se olisi jonnekin matkalla. Geeni pyrkii siirtämään itsensä tulevaisuuteen. Osa ihmisistä ymmärtää sisällön, osa kirjaimen. Osa ymmärtää ilmauksen väärin tahallaan yrittäessään leimata modernin evoluutiobiologian pahaksi. Gouldilais-lewontinlaiset vasemmistoänkyrät, joiden opetuslapset miehittivät Helsingin yliopiston eläinekologian laitosta pitkään. Humanistiset ihmistutkijat, jotka puolustavat yksinoikeuttaan ihmisyyteen. Ja päänsisäiseen jumalaansa uskovat jotka haluavat nähdä "geenin itsekkyydessä" yhtäläisyyden ihmisen itsekkyyden kanssa. Kaikilla näillä olisi annettavaa tieteelle - sääli että ehdoton oikeassaolemisen tarve estää vuoropuhelun. Eri mieltä olevan oletettujen pahojen motivaatioiden kaivelu ei auta. Tieteiden sota ei sammunut vaikka kylmä sellainen lämpeni. 14 March Savanni ei nukahda Lapsuus loppui kun Koivistot erosivat ja Lasse Pöysti kertoi elokuvassa nykäisseensä ilmavan iltapäiväpanon. Kirkkaassa vastavalossa isolla sängyllä Lasse sen tempun teki. Elokuvaa en muista. Pikku Kakkosen synttäribileiden aikaan yritin palauttaa uskon iltasatuihin. Turhaan. Sukupuolettomasta satusedästä oli tullut irstas vanhus, vaikka hän oli vain istunut muutaman sekunnin ajan kulisseissa ja lausunut vuorosanansa. Ilkka Koiviston sinänsä viaton rakkaus teiniin tölväisi pahemmin. Satu-Lassesta sentään tiesin että hän näytteli työkseen - teki siis työtä käskettyä. Ilkan on koskaan ajatellut edes syövän. Tai haluavan mitään. Ainakaan mitään maallista. Hänellä ei oikeastaan ollut edes ulkonäköä. Erojulkisuus näytti sinisilmälle vanhan ja väsyneen miehen joka suojasi lyyhistyvää ikämiehen vartaloaan kenttäliivillä ja perusteli itselleen sen käyttöä runsailla taskuilla. Hän oli ostanut tavallisen näköisen tiiliomakotitalon - pihan siilien ruokintaa varten, kai? Samassa rytäkässä ryvettyi myös loukattu Sesse. Eläinmaailman Kiekusen kuulumisten ohella ammensin tietoni biologiasta alussa vain Koivistojen teksteistä. Onko Sesse ansainnut kohtalonsa pylvään päästä pudotettuna? Olisiko aika antaa armoa edes Sesselle? Kokeilin. Vuonna 2002 ilmestynyt romaani Öisin valvoo leopardi sijoittuu, yllätys, Keniaan. Suomalaisen tutkijanuorukaisen ja kikuju-tyttö Miriamun välinen rakkaustarina ei lupaa kummoisia. Epäsovinnaisen lemmen tarinat on kaluttu. Miriamun väkivaltaiseen kuolemaan päättyvä, maumau-liikkeen ja Kenyattan jälkeisiin poliittisiin koukeroihin sotkeutuva juoni ei olekkaan pääosassa. Pääosassa on Kenia. Tämän kirjan on täytynyt olla Sesselle trippi nuoruuden muistoihin. Teksti on ladattu yksityiskohdilla aamiaisen papaijaviipaleista, Tusker-oluesta ja matatuiden holtittomuudesta George Adamsonin kivääriin. Lukijalle opetetaan swahilia, luonnontieteitä ja Kenian historiaa. Sesse Koivisto tuntee itäafrikkalaisen hitauden. Kelloa ei ole. Silti hän ei ole kyennyt rakentaan monista Kenia-eepoksista tuttua viipyilevää tunnelmaa. Tai halunnut rakentaa. Savanni ei hiljene edes hetkeksi sille tyypilliseen odottavaan raukeuteen, koiranuneen. Terävät havainnot uopottavat kyllä Kenian nähneen. Tulen lukemaan tämän toistamiseenkin, virtuaalisafarina. Tunnelman puute ei sytyttäne Keniaa tuntematonta. Epäsovinnainen parisuhdekaan ei riitä tarinan juureksi maailmassa jossa sovinnaisesta parisuhteesta on tullut poikkeus. Synninpäästön Sesse saa. Hyvät ajat Keniassa ovat hänelle edelleen hyviä aikoja. Hän ei ole laappinut niitä sapensekaisilla väreillä. Ilkan kanssakin juteltiin muutama vuosi sitten Porvoossa. Ei hän ole keskivertoa mukavampaa ihmistä kummempi. Hahmoteltiin perhosretkeä Maariin. Odotan.13 March Sairaaksi tehty mieli Kaikki mielet ovat sairaita ja sairaiden mielten uhreja. Jos vain sellaiseksi ilmoittautuvat. Mies on sairas kun hän katselee pornoa. Vaimon itsetunto on sairas kun hän mustasukkailee miehensä yleishumaanille harrastukselle, eikä hyväksy omaa, saati miehensä seksuaalisuutta. Elämän kliininen määritelmäkin on vihdoin valmis: kuolemaan johtava sairaus joka tarttuu sukupuoliyhteydessä. Miten tähän on tultu? Marko Hamilon toimittama kirja Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa osuu nappiin otsikkonsa molemmin puolin. Se jyrähtää römeästi yhteiskunnan perusteettomalle psykologisoinnille, mutta myöntää että psykoteollisuutta käytetään lumelääkkeenä todelliseen ongelmaan. Psykologisointi johtaa toisaalta terveiden ihmisten patologisointiin, toisaalta aidosti sairaiden ihmisten ongelmien inflaatioon. Varsinainen ongelma jätetään Hamilon kirjassa roikkumaan suosiolla ilmaan, tosin rivien välissä syyksi ihmisten pahoinvoinnille ehdotetaan muutoksia yhteiskunnan sosiaalisissa normeissa. Ihminen ei koostu ainoastaan pään sisäisistä naruista, vaan myös naruista päiden välillä. Ei riitä että on Sinut itsensä kanssa. Pitäisi olla väleissä myös sosiaalisen ympäristönsä kanssa. Vaikka kirja on tärkeä puheenvuoro 2000-luvun Suomen työttömyyttäkin suuremmasta ongelmasta, pelkään että se vaietaan kuoliaaksi. Ihmisten pahan olon ympärillä pyörii psykoteollisuus, jossa kahisevien miljardien lisäksi pelataan postmoderneilla ideologioilla. Ideologiaansa ihminen puolustaa Tuonelan porteille, rahat tulevat ja menevät.
Hamilo hyökkää apinan raivolla freudilaisen psykoanalyysin ja samalla myös psykoterapiaa hännystelevien postmodernististen filosofien niskaan. Tieteen piirissä ollaan kyllä jo hyvin perillä freudilaisuuden olemuksesta. Kaikki minkä Freud keksi on joko väärin tai tieteen ulottumattomissa. Kaikki hänen todellisuuden kanssa sopusoinnussa olevat väitteensä olivat muiden keksimiä. Etenkin psykiatrian piirissä höpöksi osoittautuneista Oidipus-komplekseista ja seksiunista haaveillaan kuitenkin yhä nostalgisesti. Tämä villatakkijengi lienee menetetty sukupolvi, eikä heihin ole syytä haaskata ruutia - ihmisinä kuitenkin mukavia. Hamilon viesti lieneekin suunnattu freudilaisuuden yhä hämäännyttämälle suurelle yleisölle. Tähän tarkoitukseen teksti on turhan jyrkkää, hivenen ylimielistä ja dogmaattista. Se voi ärsyttää ja kääntyä kirjoittajan tarkoitusta vastaan. Freudin psykoanalyyttisen pseudotieteen mollaamisen tarkoitus paljastuu lukijalle kuitenkin käytännönläheisissä esimerkeissä. Janne Kivivuoren ensimmäisessä artikkelissa esitetty tutkimus oli lipsahtanut minulta kokonaan ohi. Richard McNallyn ryhmän tulokset osoittavat hyvin selkeästi, ettei ihmisluonnolla ole taipumusta kadottaa ikäviä tapahtumia muistista kieltämällä ne. Päinvastoin. Ihminen muistaa ikävät tapahtumat erityisen hyvin. Kun terapeutti saa kaivettua pahoin voivan ihmisen alitajunnasta muistoja esimerkiksi varhaislapsuuden insestistä, tämä johtuu terapeutin tietoisesta tai tiedostamattomasta johdattelusta. Sellaiseen olemme erityisen herkkiä. Pahoin voiva ihminen voi löytää lapsuuden traumasta ratkaisun, luopua itsesyytöksistään ja toipua, jolloin tarkoitus pyhittänee keinot. Hän saattaa kuitenkin järkyttyä ja ajautua kriisiin. Tulokset kriisiterapian tehokkuudesta ovat hyvin synkkiä, joten ollaan peruuttamattomasti suossa. Hamilo kutsuu psykoterapiaa ystävyyden prostituutioksi. Psykoterapia on auttanut monia ihmisiä säätämällä pään ulkoisia naruja, ja heiluttamalla niiden kautta myös nupin piuhoja. Ystäväkauppaa? Miksei? Psykoanalyysissa on kieltämättä paljon uskonnon piirteitä. Kritiikki on kiellettyä. Kaikki vastarinta selitetään teoriasta itsestään käsin. Analogisesti: Jumala on olemassa koska hänen kättensä työt näkyvät luomakunnassa. Ellei ateisti tätä havaitse, se johtuu uskon puutteesta, Jumalan kieltämisestä. Janne Kivivuori lainaa psykoanalyysin puolustusta: Nykyisin egon vastarintaa (Freudin teorioita kohtaan) ei pueta moralismin paatokseen vaan tieteellisyyden kaapuun, kun ego puolustautuu tiedostamatonta vastaan kuvittelemalla itsensä tieteen herraksi. Ehkäpä siis psykoanalyysin vastustus on ”itseriittoisen” ja ”suvereenin” egon ilosanoman julistusta, mikä itse asiassa todistaa Freudin teorioiden paikkansapitävyyden (Hirvonen & Kotkas 2005: Pahasta ja oikeusfilosofiasta - vastaus Janne Kivivuorelle. Oikeus 34: 84-87). Heikkous ja pahansuopuus ovat psykoanalyysia kritisoivien ominaisuuksia. Jos tämäkään argumentti ei tepsi, suljetaan ovet. Todetaan että psykoanalyysissa on paljon mielenkiintoista, vaikka se ei tieteellisiä kriteereitä täytäkään. Lukon napsahdettua jatketaan taas puhetta psykoanalyysitieteestä. Pasi Jaakkonen todistelee kriisiterapian heikkoja tuloksia. Tämähän on ollut tiedossa jo pitkään. Silti onnettomuuksien jälkeen TV-ruutuun astuu yhä päivystävä kriisiterapian dosentti. Apua tarjotaan jokaiselle onnettomuuspaikasta kuvia nähneen kummin kaimalle, väkisin. Tuntuu öykkäröinniltä väittää että joku tuntisi yksittäisen uhrin tuskan jonkin hatusta repäistyn psykologisen teorian perusteella. Me olemme kaikki kuitenkin erilaisia. Vain karvan verran, mutta ratkaisevasti. Keskustelu auttanee useimpia, muttei keskustelukumppanille välttämättä tarvitsisi maksaa palkkaa. Toimittaja Jaakkonen on yllättävän huolissaan siitä, etteivät kriisiterapeutit päästä sopuleita haastattelemaan uhreja? Eivät kai läheisensä ja osittain itsensäkin menettäneet tarvitse julkisuutta sen enempää kuin kriisihössöttäjiäkään? Lyhyessä luvussa Hamilo ottaa esiin narsistien uhrien tuki ry:n toiminnan, joka ruokkii itsekeskeisiä myötätunnon kerjääjiä. Narsistisesti häiriintyneitä on väestöstä korkeintaan pari prosenttia. Jokaiseen avioeroon ja riitaan hekään eivät ennätä, kuten uhrien tuen keskustelupalstalta voisi päätellä. Narsistien uhrien keskusteluissa paljastuukin, että useimmissa tapauksissa kysymys on normaaleista ristiriidoista puolisoiden, vanhempien, sisarusten tai työnjohtajien kanssa. Hamilo ehdottaa seuraavaksi self-help-liikkeeksi narsistileiman uhreja. Leimaajien psyykkiseksi ongelmaksi sopisi prinsessakompleksi. Totuttuun tapaan prinsessakompleksi tietysti kielletään. Jatkuvasti narsisteihin törmäävät ovat vain narskumagneetteja. Sitten siirrytään bisnesmaailmaan ja psykokulttuurin osiin joille on helppo nyökytellä: tiimikonsulttien, psykotestaajien, yritysastrologien, henkilöarvioinnin ja persoonallisuustestien maailmassa pyörii miljoona hynää. Julkisenkin sektorin töihin palkataan pätevimpien sijaan sopivimpia. Hyviä tyyppejä. Ihmiset eivät tee työtä, vaan he ovat työelämässä. Kun persoonakin on valjastettu, työn ulkopuolelle ei jää mitään. Psykobisneksessä voisi olla monen kouluttamattoman yrittäjän tulevaisuus. Bisnes voisi hyvinkin kasvaa korkoa korolle. Kun firmaan lähetetään touhukas konsulttiryhmä selvittämään työilmapiiriä eli antamaan potkuja, sama psykofirma voisi lähettää perään kriisiterapiaryhmän siivoamaan jälkiä. Koska nämä eivät kuitenkaan kriisiterapiasta tokene, väen voisi laittaa sairaseläkkeelle ja pitkään psykofirman järjestämään terapiaan yhteiskunnan piikkiin. Jatkuvat epäonnistumiset ruokkisivat sitä kuuluisaa heikkoa itsetuntoa, ja terapiaa voisi jatkaa loputtomiin. Firma voisi palkata samaan aikaan nuorempaa, vielä ulosmittaamatonta väkeä tilalle. Yllättäen tulokset näyttävät kuitenkin työelämän psykovaiheen huipun jääneen bisneshistoriaan. Kirjan viimeisessä luvussa Susanne Björkholm lyttää lukion psykologian opetusta. Luonnontieteen opettajien parissa psykologiaa on perinteisesti pidetty blondien oppiaineena. Ainakin vanhanmuotoisessa reaalikokeessa psykologian kirjoittivat usein ne jotka eivät koulussa pärjänneet. Psykologiasta oli tiedossa korkeita arvosanoja kognitiivista purukalustoa liikaa kuormittamatta. Björkholm osuu oikeaan nimetessään luvun: Lukion psykologia ja älyllisen laiskuuden viettelys. Lukion psykologia on saanut sittemmin vankempaa tieteellistä sisältöä. Sitä riivaa kuitenkin edelleen dualismin riippakivi. Björkholm lainaa lukion oppikirjaa: …ilman psyykeä olisimme vain jonkinlaisia biologisia robotteja. Mikä psyyke? Miten sellaisen olemassaolo voitaisiin havaita? Uudessa opetussuunnitelmassa pyritään kuljettamaan sosiaalipsykologiaa punaisena lankana läpi oppimäärän, mutta toteutus edennee eläköityminen kerrallaan. Ihmisestä on turha puhua ilman sosiaalisuutta. Psykokulttuuri on korvannut kirkon. Kirkko on sulautunut psykokulttuuriin kaiken ymmärtäjänä. Siellä missä oli ennen synti ja tuomio, on nyt mielenterveys ja sen hoito. Kun tunnustuksellisesta uskonnosta ollaan kasvatuksessa luopumassa, sopii toivoa, ettei tilalle oteta tunnustuksellista psykouskoa (vastustus on ainakin hurjaa, sillä naistutkimusta vasta pöllyttäneet Niemelä ja Tammisalo julkaisevat Freud-kritiikkinsä viimeistään ensi vuonna). Luottamus dogmeihin luo toki turvallisuutta. Jospa se voitaisiin vihdoin korvata sosiaalisella turvalla. Voitaisiin luottaa ihmisiin ilman yhteisen toteemin kumartelua. 12 March Menetys
Muutama tunti myöhemmin Doris lopetettiin eläinlääkäriasemalla Porvoonjoen rannassa. Maaliskuun 17. vuonna 2003. Nyyhkytin koulun WC:ssä ja biologian luokan varastossa. Kasasin itseni oppitunneille, mutta jouduin silti kääntämään selkäni oppilaille aina kun vaativampi ajateltava loppui. Itkin kotona ja koulussa vielä seuraavana päivänäkin. Tilanne hämmensi, sillä olin ollut tietämättäni hyvin sairas jo vuosia, ja menettänyt samalla kyvyn itkeä. En itkenyt vuosiin sen jälkeenkään. Vaikka paatuneen kyynikon ihastuminen on vain refleksi ja rakkaus leimautumista, menetys ei silti helpotu yhtään. Jos hauras mieli on koristeltu valikoivalla taipumuksella nostalgiaan, haavat eivät ehkä arpeudu koskaan. Jos arpeutuvatkin, addiktio vahvoihin tunteisiin laittaa repimään ruvet auki. Jos ei muuten niin unissa. 11 March Paloa Tauno Brännes on suomalaisten näyttelijöiden ykkönen. Hollywood-kelpoinen raamikas mies rintamiestalon keittiön pöydän ääressä Reinot jalassa. Nuoruusvuosien silminnäkijöiden mukaan niin kaunis mies että pahaa teki. Paloksi Brännes-Palon kautta sukunimensä muuttanut tähti kirjoitti muistelmansa hieman toista kymmentä vuotta ennen kuolemaansa (Tauno Palo: Käsi sydämellä, Tammi 1969). Elämäkerta jättää tyhjän olon, sillä Palo kuvaa sellaisia suurelokuvia kuin Jääkärin morsian, Kulkurin valssi, Kaivopuiston kaunis Regina ja Tuntematon sotilas vain muutamilla sivuilla, vaatimattomia detaljeja poimien. Tukkimieselokuvien kohdalla Iitin Mankalan koskilla kuvattuja kohtauksia ei edes mainita. Väinö-vaarini kertoi Ansa Ikosen yöpyneen joskus isäni syntymäkodissa nykyisen Matkakeitaan huoltoaseman vieressä. Tauno Palo oli vaarin kertoman mukaan liian hieno tähti sellaiseen majoitukseen. Kuvausten tempo oli ilmeisesti joskus niin kiivas, ettei tähti aina itsekään huomannut missä kuvattiin. Monen näyttelijän tapaan Palo pitääkin tempoltaan rauhallisempaa teatteria kotinaan. Tavalliselta tallaajalta unohtuu usein, että keskeisimmän osan urastaan elokuvatähti Palo teki kansallisteatterissa. Monen muun tapaan suurimman kumarruksen Palolta saavat Aarne Orjatsalon ja Sasu Moilasen tapaiset teatterijumalat.Vaikka Palon ura kulki Sörnäisten työväen näyttämöltä kansakunnan kaapin päälle oli tasaista ylämäkeä, siviilielämä ei säästynyt häntä elämän kääntöpuolelta. Polvihousupoikana hän joutui katselemaan kansalaissodan kauhuja. Brännäsin perheen koti Hämeenlinnassa sijaitsi sotatoimien keskiössä, vaikka vanhemmat eivät väriä tunnustaneetkaan. Verisiä, nälkiintyneitä ihmisiä. Kärsimystä hihassa roikkuvan rätin väristä riippumatta. Pieni Tauno ei ymmärtänyt julmuutta. Kalman löyhkän tuskin laskeuduttua hän joutui katselemaan itsensä ampuneen nyrkkeilijäveljen Göstan veristä ruumista äitinsä käsivarsilla. Äiti ja isä eivät koskaan toipuneet poikansa kuolemasta. Taunoonkin tapaus jätti märkivän haavan. Hän ei koskaan pitämään nyrkkeilyä urheiluna, sen enempää kuin puukotustakaan. Avioelämässä Sylvi Sakin kanssa puukkoja taisi lennellä, minkä Palo jättää kohteliaasti rivien väliin. Uusi avioliitto Kirsti Ortolan kanssa mainitaan sekin vain lyhyesti, mutta poikaansa Perttiä Palo näyttää rakastavan enemmän kuin uraansa. Toisesta avioliitosta syntynyt Jukka-Pekka Palo oli muistelmien kirjoittamisen aikaan vasta 15-vuotias, mikä selittää hänen vaatimattoman roolinsa kirjassa. Näyttelijäntyö oli Tauno Palolle kuitenkin se kaikkein rakkain. Siitä puhuessaan hänen muistelijankynänsä lähtee lentoon. Suomalaisten miestenmiesten sarjassa Tauno Palon haastaa vain yksi: Tapio Rautavaara. Jos Tauno oli liian suuri tähti yöpyäkseen vaarin pirtin pahnoilla, olen varma että Tapsa olisi mennyt mieluusti navetan ylisille. Tapsa tuli keikalle vuorobussilla, ja käveli keikalle Iitin Saukonkallion lavalle kuutisen kilometriä kitara olalla. Keikan jälkeen Tapsa käveli takaisin bussiasemalle. Kaikki vain sanoivat: laula Tapsa. Kukaan ei kysynyt: tuutko kyytiin, olympiasankari? Tapsan alkuvoima ei tee Taunosta yhtään huonompaa. Tauno Paloon henkilöityy suomalainen tähteys. Junassa Paloa tuijottanut tyttö selitti nolona: Tuota, kun setä on ihan samannäköinen kuin Olavi Virta. Kevät
|
Sähköpostiviesti minulle tuntemattomaksi jääneen koiran kuolemasta loi surumielen, joka purkautui Yo-valvonnan hiljaisuudessa. Valvontaohjeissa ei erikseen kielletä kyynelehtimistä, vaikka opettajan hiljainen tunteenpurkaus voi häiritä keskittymistä enemmän kuin puolijauhoinen metakointi. Lemmikkieläin on usein enemmän kuin perheenjäsen. Aina läsnä, aina tapahtumista innostunut. Muistan liian hyvin kun Doris-kissa kuoli. Kauniina maaliskuisena lauantaina jalkani osui Dorikseen noustessani sohvalta studiosohvapolitiikan äärestä. Tapansa mukaan Doris katsoi minua syyttävästi, mutta jotenkin oudolla tavalla ohi. Rutiinihyppy sohvalle ei ollut onnistunut hetkeä aiemmin, mutta en ollut kiinnittänyt siihen sen kummemmin huomiota. Pian Doris alkoi kiertää levottomasti asuntoa katse seinään suunnattuna, kuin näkymätöntä viivaa seuraten. Kun se lopulta pysähtyi, se vain kyhjötti kuin peläten nukahtamista. Maanantaiaamuna tilanne oli jo toivoton. En muista mitään niin pahaa oloa kuin sinä aamuna Doriksen rymistellessä ilmeen värähtämättä peltisen vesikuppinsa yli. Töihin lähtiessäni silitin Dorista viimeisen kerran. Tiesin, vaikka järki yritti perustella toivon onkaa. Suru oli jo lamaannuttanut fyysisesti.
|
|
