| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 March JärjestyyKlo 9.47. Taas koevalvonnassa. Viruksella on edelleen osuutensa asioihin. Jo torstain kokeen loppu oli kiusallisen räkäinen. Perjantaina en enää noussut ja käynyt. Lauantaina touhusin pienesti Buranan voimalla, mutta kuolin taas illalla seipääseen joka väännettiin pari senttiä oikean kulmakarvan yläpuolella. Kolmantena päivänä nousin kuolleista. Hyvä niin, sillä minua tarvittiin rekvisiitaksi Lotan ristiäisiin. Seisoskelin siellä vesikulhon ääressä kunnes huomasin tapahtuman päättyneen. Taistelin uskonnollisen vakaumukseni kanssa. En tainnut sanoa päivää kaikille vieraille. Poimin voileipäkakusta (salmon) jonkinlaisen Salmonellankin lentsuni kylkeen. Vaan eiköhän se lopputulos ratkaise. Lotta on nyt virallisesti Lotta ja hän on saanut hienot kummit. Urheiluviikonloppua silmäilin kiinnostuneena. Huuhkajat voitti laiskan Walesin. Harmi ettei sillä ole enää merkitystä. Ikäloppu joukkue kun on jo Tuonelan virrassa. Nyt olisi oikea aika jättää MM-haaveet sijalleen ja nuorentaa joukkuetta kertalaakista kymmenellä vuodella. Silti täytyy ihailla Jari Litmasta pelinrakentajana, syöttökoneena. Jypin Antti Virtaseen katson samantapaisella kunnioituksella. Vanhoihin hiihtäjämestareihin en pysty. Talven kansainvälisten kisojen trimmattujen ajokoirien jälkeen säälin SM-kisojen puuskuttavia työhevosia. Mulkoilin mieluummin siperialaista ampumahiihtoa. Pohjoismainen kaksiottelu on iso laji. Syystäkin. Vievät suorituksen loppuun. Maastohiihtäjät suksivat päättömästi. Eivät ota saalista pivoonsa. Urheilu-lehden tulevaisuus voi käydä toteen: pian maastohiihtäjillä ei ole kisoissaan mahdollisuuksia kymmenen kärkeen jos ampumahiihtäjät ovat mukana. Paitsi pertsalla. Brawn-tallin menestys oli raikas tuulahdus Formula 1 -radoille. Hieman kyyniseksi olen tosin tullut näiden yllätysten äärellä - ne kun haiskahtavat niin usein käsikirjoitetuilta. Että yksi mies tulee, kokoaa mcgyverinä roskista autot herkkuineen, palkkaa kaksi työtöntä kehäraakkia puikkoihin ja pesee kaikki? Ja vielä voittaa suvereenisti kilpailun! Toisaalta, kyynisyyteni vain korostaa urheilun ylivoimaa kulttuurin kentällä. Teatteria ja maalaustaidetta katsellessani, tai kirjoja lukiessani ei tule mielenkään sadatella jotta "Joku saatana on tuohonkin juonen punonut". Ne olivat siinä eilisessä Morsessakin etukäteen sopineet ettei murhattu ollutkaan murhattu, vaan vakuutuspetollinen. John Thaw tiesi ratkaisun jo silloin kun happani pyörätuolissa - yhdessä TV-historian upeimmista hetkistä. Onneksi kaikki Morset ovat DVD:nä hyllyssä. On se sopupeli vaan niin nautinnollista seurata. 26 March Mehukkaimmat Juicet
Hertat, padat ja narrit Koevalvonnassa kohtuullisessa kuumehutikassa. En jaksanut tehdä uutta koettakaan, vaan liimailin yhteen osia vanhoista kokeista ja harjoituksista. Pianovirheitäkin näyttää olevan. Valmistelin unissani herttaiselle ryhmälle tunteellisen kiitos- ja kannustuspuheen, mutta totesin aamulla olevani liian tokkurassa välttääkseni vaivaantuneet katseet. Positiivinen palaute jäi antamatta kun ajattelin mitä ihmisetkin sanoo. Ryhmässä on lahjakkuutta moneksi: kriitikkoja, rakentajia, viihdyttäjiä, taiteilijoita, osaajia, ymmärtäjiä, tukijoita, hyviä tyyppejä. Kaikki eivät varmaankaan saa hyvää numeroa. Sillä ei ole merkitystä. Opettajana helpotun kun huomaan nuoren ihmisen löytäneen oman tapansa elää. Tulevalle tanssijalle tai lastenhoitajalle tieteellisen ajattelun omaksuminen kympin arvoisesti ei ole välttämätöntä. Hienoa tässä ryhmässä on, ettei tieteellisen ajattelun merkitystä silti kyseenalaisteta. En ole ollenkaan huolestunut yleissivistyksen katoamisesta. Muotonsa se väistämättä muuttaa. Viime maanantain Voimala jäi vaivaamaan. En ole erityisemmin Voimalan ystävä - siinä kun on tapana vesittää kiehtovatkin aiheet lässytykseksi jopa nolommin kuin Punaisessa langassa. Nyt kamerasta peilaten keskustelevat tädit olivat koonneet yhteen sirpaleita ilman punaista lankaa - keskustelemattomuuskulttuurista mukamas oli puhe. Mukana oli mm. filosofiksi tituleerattu mies, jonka läsnäolon ja tajunnanvirran merkitystä kukaan ei tuntunut ymmärtävän. Ja toimittaja joka vihaa komukoita. On kieltämättä outoa että joukon kärkenä hääräillyt taiteilija saa tänäkin päivänä haikalla televisiossa neusvostodiktatuurin perään, mutta natsit eivät saa edes liputtaa parvekkeellaan. Mutta eikö asian voisi antaa jo olla? Ymmärrän juutalaisten pönkittävän mainettaan ja vahvistavan laumahenkeään keskitysleirihehkutuksella, mutta kuka näitä taistolaismuistoja tarvitsee? Voimalassa oli isona teemana jokin Viron historiasta kertova kirja. Se meni minulta ohi, sillä jäin miettimään Mikkoskohua. Ohjelman alussa Jarkko Tontti julisti Suomen kansan tietävän että hän on oikeassa ja Niina Mikkonen väärässä. Olisi mielenkiintoista kurkistaa tarkemmin sellaisen ihmisen aivotoimintaan, joka kuvittelee Suomen kansan kokoisen yksikön olevan hänen oikeassaolemisestaan kiinnostunut. Hieman myöhemmin samainen Tontti kertoi vastustavansa kaupallisen TV-kanavan ohjelmaa jossa Mikkosten perhe laukoo käsityksiään, ja rinnasti sen samaisen kanavan uutistoimintaan. Tontin totuuteen tympiintynyt Mikko Silvennoinen yritti epätoivoisesti vääntää rautakangesta, että kyseessä ovat yksittäisten ihmisten mielipiteet, jotka parhaimmillaan herättävät rakentavaa keskustelua. Peesaan täysin Silvennoista. Mikkosten ohjelmaa mielenkiintoisempaa on, miksi sitä niin palavasti vastustetaan. Luulen Suomen kansan kyllä ymmärtävän, mitä korttia vetelen esiin äimistellessäni miestä joka esiintyy ylimielisenä kansalle joka ymmärtää hänen totuutensa, mutta pelkää kansan haksahtavan heti jos kuulee toisinajattelijoiden valheita. Siinä kortissa on punaista, mustaa ja valkoista. Pitkälle edetkää Tami ja Vaasan Sport! Suomen kansa ymmärtänee senkin, mistä Jarkko Tontin ja muiden Mikkosten sensuroijien ajattelu juontuu. Ihmisen evoluutiohistoriasta. Ihmisen kehitys on ollut pääosin sosiaalisuuden kehitystä. Me käymme pääosin tiedostamatonta sisäistä kamppailua, jossa kiltti ja empaattinen sosiaalinen minä tukahduttaa primitiivisen itsekkään minän. Ultrasosiaalisessa yhteisössä itsekkyys on varsin harvoja kantava strategia, minkä seurauksena me ihmiset olemme jo syntyessämme ystäviä toisillemme. Eivät aivan kaikki, sillä jakaumalla on myös häntänsä. Mikkosissa ja muissa fundametalisteissa primitiivinen minä paistaa poikkeuksellisen terävänä pleksistä. Jarkko Tontin kaltaisilla älykkäillä ja puntaroivilla ihmisillä primitiivinen pökkii herkemmin esiin kuin vain yhden strategian kerrallaan ymmärtävillä vähäosaisilla. Siksi Tontin kaltaiset intelletkuellit usein pelästyvät populismin nousua, ja käyttäytyvät hätäpäissään typerämmin kuin populistit itse. Hieman tragikoomisestikin Tontti parjaa Niina Mikkosen kyvyttömyyttä keskusteluun, samalla kun sisäisen keskustelun tukahduttaminen kuumentaa hänen päätään kuin nakkia kattilassa. No, taas tuli kirjoitettua totuus, mutta pakkohan nämä on joskus päästää cyberavaruuteen. Kyllä kansa tietää. Mutta takaisin hyvään. SM-liigan välierät alkavat tänään. Unelmoin välieräpareista Jyp-Kärpät ja Kalpa-Pelicans, ja Jypin ja Kalpan loppuottelusta. Lähelle lipsahti. Nämä pudotuspelit ovat mielenkiintoisinta seurattavaa vuosiin. Aina kun Jokerit voittaa, se on tappio jääkiekolle. Kun Tepsi voittaa, se on tappio kaikille. Kun joukkue Helsinki-Tampere-Rauma-Pori-Turku-Helsinki -piirin ulkopuolelta voittaa, se on voitto kaikille. Virnistelin tyytyväisenä jopa Risto Dufvan haastattelulle, jossa hän läksytti median suosikikseen nostaneen Tepsin takaisin luolaansa josta se on esiin kömpinyt. Nyt ovat jäljellä vain parhaat. Jypin kannattaja olen tietysti aina, mutta jos Kalpa voittaa, tuuletan vieläkin ilmavammin. Olisi se jotakin jos kalakukkotorilla tavattaisiin Mika Strömberg - mies joka aikoinaan ilmoitti olevansa vain pääkaupunkiseudun joukkueiden käytettävissä. 24 March SkobetTaas on hurjaa. Jo toinen meemi vuoden sisään. Tartun vapaaehtoisesti Timon kaiutinmeemiin, sillä saan samalla tekosyyn kirjoittaa aiheesta joka on häirinnyt rauhaani jo muutaman kuukauden. Tavallisille tallaajille suunnatut tekniikkamainokset ovat täynnä toinen toistaan virtaviivaisempia digitaalisia äänilähteitä - ämpeekolmosia, DVD-soittimia, sinisädettä, kovalevyltä äänikortin läpi musiikkia tuuppaavia ohjelmia ja jukebokseja. Kaiuttimia mainoksista saa hakea. Muutama partakonetta muistuttava satelliitti futuristisen pölynimurin näköisen subwooferin päällä toki on. Perinteisiä rumia linnunpönttöjä näkee vain harvoin, ja silloinkin halvinta mallia. Hyvänen aika! Kuluttajat eivät näköjään sittenkään ansaitse sitä hyvää ääntä jota heille ohjelmalähteistä tyrkytetään. Kaiuttimet tai kuulokkeet ovat äänentoistoketjun tärkein osa. Ei auta vaikka ääni olisi lähteessään miten tiuhasti bititetty. Kaiutin tai kuuloke muuttaa sen ääniaalloksi yhtä mekaanisesti kuin aina ennenkin. On suht sama mikä nykyisistä laadukkaista äänilähteistä piuhan toiseen päähän kytketään. Tyhmille kuluttajille pitäisi markkinoida nimenomaan hyviä kaiuttimia. Mainoksessa tulisi olla 30 sivua kaiuttimia, 8 sivua kuulokkeita ja 2 sivua soittimia. Ohutääniset partakoneet, mössökaiuttimet ja korvaimplantit ovat sikamaista musiikin pahoinpitelyä. Tämä on tärkeä asia. Pömppämasuakin tärkeämpi.
23 March Pienet edelläOn sairastettu. On väsy. Lotta hymyilee ja telmiikin jo, mutta Otso on mökkihöperöity aikuisten seurassa. Seinät on kaadettu hänen päälleen. Ylimääräinen energia nousee höyrynä pellavaisesta nupista naaperon ruopiessa lähtökuopissaan. Otso näkee miten kivaa elämä voisi tällä kattauksella olla ja miten vaikeaksi se on tehty. Länsimainen pahoinvointi josta yleensä syytetään kapitalismia tai markkinataloutta tiivistyy alamittaisessa paatintapissa. Tämä voimapiste-esitys kertoo saman. Esityksessä on tosin sorruttu yleiseen latteuteen. Leijonan kuningasideaan ei tarvitse sisältyä tehokkuusajattelua. Tehokkuuden voisi korvata millä tahansa yleisesti hyvänä pidetyllä adjektiivilla: valoisa, rakastava, lempeä, lystikäs, sydämellinen, terve... 17 March Ulkoinen sankariNiin moni on suositellut Sophia-testiä etten voinut kuin antaa periksi. Testi antoi tulokseksi kolme joidenkin mielestä terävää häiskää (voisiko nais olla häiskä - muiska?), jotka ovat kopioineet ajattelunsa minun verkkopäiväkirjastani. Nämä ovat: Anthony Giddens (73%), Thomas Hobbes (73%) ja Edward Westermarck (72%). Lokeroinnin vastustajana Giddens on selviö, Westermarck taas suurin suomalainen Nokian ohella. Hobbesin vaihtaisin mielelläni paremman puutteessa vaikka Humeen, mutta menköön. Minun jääräpäinen ajatteluni on puistatuttanut eniten Helena Petrova Blavatskyä (42%). Jos arvontakone ei olisi kertonut että Pertti Salovaarakin käy hakemassa asiantuntemuksensa täältä, en olisi ymmärtänyt tulosta. Nyt ymmärrän. Lisäys 18.3. klo 10.55. Unohdin eiliset vastaukset, ja tein testin uudelleen. Nyt kolmen kärjen muodostivat Kari Enqvist (73%), Baruch Spinoza (71%) ja Anthony Giddens (70%). Tuomas Akvinolainen oli nyt peruuttanut vielä teosofiakin kauemmas minusta (39%). Mari Rantasila ja Pertti Salovaarakin olivat nyt vetäytyneet, ja päästäneet tilalleen Marco Bjurströmin (67%) ja Osmo Soininvaaran (67%). Testien väliin jäi huonosti nukuttu yö, kiire YO-kokeiden kanssa, täyteen tupattu työpäivä ja koko muuta pesuetta riivaava lentsu. Pikaisesti analysoiden jälkimmäinen tulos edustaa menttaalista tilaa, joka syntyy arjen realismin takoessa turpaan. Luotan siihen enemmän. Mutta minkä ihmeen takia kirjailija Matti Mäkelä (70%) haluaa peesata minua vastasin mitä tahansa? Mielikuvani Mäkelästä perustuu yhteen haastatteluun jonka jouduin jättämään kesken. Sovinismin laatu viittasi turhan kireisiin Pamppersseihin sikiöasteella. Ehkä rasaan tabulani ja perehdyn aateveljen kirjalliseen antiin? 16 March SirraLotta sai ensimmäisen flunssansa kuun kierrettyä ratansa vain kertaalleen. Hengitys rohisee ja kronksuu. Suusta pulppuaa maitovaahtoa, limaa ja kuplia. Viime yönä Kati heräsi imettämään hieman ennen yhtä, ja minä yhden maissa Katin ääneen hänen soittaessaan yleiseen hätänumeroon. Lotan hengitys oli muuttunut tuskaisaksi. Pian pihaan ajoi keltapunainen laboratorio kumipyörillä, kyydissään kaksi uniltaan herätettyä ronskia äijää ja harjoittelijatyttö. Vain kahdeksan minuuttia soitosta kesken tulonsiirtomaksatusten ryydittämän viinanhuuruisen viikonlopun - voin jatkaa huoletta epäterveellisiä elämäntapojani. Lotan hengitys oli sirran saapuessa jo tasaantunut, mutta varmuuden vuoksi hänet käytettiin tarkastuksessa Hyvinkäällä. Kolme ammatti-ihmistä batmanautoksi sisustetussa sirrassa, mukavaksi lämmitetty sairaala la-su-yönä valmiudessa, kallispalkkainen lääkäri, hoitsut sirkeinä, vermeet puunattuina, Kela-korvaukset paluumatkasta - lista jota voisin jatkaa loputtomasti, mutta jonka päätän moottoritien rakentajiin ja tien auraajiin. Lotasta todella välitetään. Kukaan ei ole kysynyt, mitä kevyesti palkatun biologin tyttären kohtelu prinsessana maksaa, kuka sen maksaa, ja mikä on sen merkitys pannuhuoneilmiön voimistumisessa? Minä olen väärä ihminen kysymään, mutta kysyn kuitenkin. Pitäisiköhän meidän olla kiitollisia hyvinvointiyhteiskunnastamme? Ja pitäisikö meidän olla sitä vielä silloinkin kun 90% nykyisistä julkisista palveluista ja tulonsiirroista on leikattu? Hyvä tahto olisi vieläkin ihme. Sakset suihkimaan, ja velkoja lyhentelemään Kataisen Jyrki. Meillä on varaa. 15 March Must ei oo tullu, mä oon aina olluPitkästä aikaa oli mahdollisuus tapittaa urheilua sydän kylläisenä. Ja minkä dramaturgian tarjosivatkaan. Naisten kolmenkympin hiihdon täytyi olla käsikirjoitettu. Ei tuollaista nuotanvetoa voi muuten syntyä. Varsinkaan kun ratkaisussa alleviivattiin maailmancupin kolmen parhaan saavan ansaitsemansa. Anssi Koivurannan ilmeinen maailmancupin voitto lämmittää tietysti myös, vaikka kyseessä onkin sääntökompromissi - mäkihypyn osuutta nyt vaan painotetaan sopivasti. Hienoin hetki tänään oli ehdottomasti Sami Jauhojärven voitto viidelläkympillä. Se äijä on reenannut veri ja laatta lentäen. Ja nyt pääsee kuittaamaan huonojen suksien viemän ylivoimaisen MM-kullan norjalaiskatsomon edessä, perinteisessä räkäposkellalajissa. Voisin äänestää Jauhojärveä vuoden urheilijaksi jo nyt, vaikka hän voittaakin olympiakultaa vasta ensi vuonna. Ehkä äänestän Tanjaa. Parrakkaan SM-liigan TV-ottelun TPS - Jyp tasosta annan välttävän, lopputuloksesta tyydyttävän. Jäin Jyp-faniksi asuttuani vuoden Jyväskylässä, ja kannatan muutenkin pienten kaupunkien seuroja. Minulle ei ole merkitystä, kumpi mestaruuden voittaa - Jyp vai Kalpa - kunhan toinen. Tai sitten os. Kiekkoreipas. Jokainen Jokereiden voitto on tappio jääkiekolle, jokainen Tepsin voitto välikuolema ihmiskunnalle. Kärppien, Bluesin ja Kerhon mestaruus olisi vain tylsää. Jypin peli ei valitettavasti vaan näytä alkukauden ilottelulta, ja Kalpakin ailahtelee. Pekka Virta on raikas tuulahdus liigan vaihtoaitioihin. Duffakin on. Telkusta tulee suosikkibondini, Octopussy. Kyllä nyt hemmotetaan. Olen subjektiivisesti sumentunut, joten en osaa arvioida miten hyvä Bondi Octopussy on objektiivisesti. Minulle vain kävi niin että ostin elokuvan sarjakuva-albumin ennen kuin katsoin elokuvan. Liikkuva- ja sarjatulikuva aloittivat vuoropuhelun, joka kohotti kokonaisuuden kevyesti Burroughsin Alastoman lounaan ja muiden teinisuosikkien ohi. Erityisesti sirkus on mielenkiintoinen osa tarinaa. Klovni puukko selässään on vakavamielinen surrealistinen fakta fiktiossa. 11 March Ikä ja terveysKlo 11.19. Istun yksin. Nautintoa molemmat. Pidin aamulla yhden oppitunninnysän. Lähetin opiskelijat tietokoneluokkaan tekemään tutkielma-alueestaan ilmastodiagrammeja, ja keskityin itse verkkoyhteyksien nostattamiseen. Nyt järjestän biologian luokassa papereita ja arvioin kokeita odotellessani ylioppilaskilpakirjoitusten valvontavuoron alkua. Valvonnan jälkeen laiskottelen kotona tunnin, entropian maksimointiin pyrkivässä Otsossa roikkuen, ja suuntaan sitten tänne takaisin, iltavuoroon. Biologian ykköskurssia ja mantsan kakkoskurssia. Kuivaa ekologiaa ja vain vaivoin sytykkeeksi kelpaamatonta energiantuotantoa. Olen sortunut univeloissani halvimpaan vaihtoehtoon, opettajavetoisuuteen. Ääni siinä kärsii. Ja sydän repii pitkän päivän jälkeen rinnassa kuin maratoonarilla. Hengitys tasaantunee vähän ennen puolta yötä. Tähän on tultu. Kun aika omille ajatuksille ja touhuille on kuivunut pois, olen sairastunut ikäkriisiin. Tekisi mieli matkustaa (ja löytää joku toinen paikka), aloittaa uudelleen valokuvaus, pyöräillä, meloa, viettää pitkiä aikoja kirjojen ääressä, rampata kulttuuririennoissa, samoilla ja bongata, luukuttaa hevimetallia kaakosta, tehdä pienen pojan pieniä tutkimuksia ja panostaa työhön. Olen onnellisessa asemassa, sillä kaikki edelliset ovat osa viimeistä - kyllä, metallikin. Kun mikään näistä ei tässä elämäntilanteessa luonnistu, mieli karkaa helposti sumeaan tulevaan. Sinne jossa perheen takapäätä ei enää tarvita. Olenko liian vanha elämään sitten kun lasten vimma itsensä ja ympäristönsä tuhoamiseen laantuu? Olen silloin viisikymppinen. Matkaa pelottavaan eläkeikään on vain kotva. Osaanko elää itse itselleni, hetki hetkeä varten? Miten pärjään vaivojeni kanssa? Kun lonkat ryskyvät moshpitissä, täristää ja suihku on heikko. Miten sen ryppyisen ihonkin kanssa pärjää? Ilmanvastus pyöräillessä? 09 March Maaliskuun lauluja I
06 March Tieteessäkin tapahtuu II: muiston virkistykseksiSir John Lawton pöllytti Oikoksen View from The Park -kolumnisarjassa nuoria tutkijoita isälliseen tapaansa niin, että minultakin lähti tukka. Julkaisuista on aikaa jo toistakymmentä vuotta, mutta Lawtonin esiin nostamat ongelmat lienevät edelleen kasvussa, tieteen rytmin kiihtyessä. Lawtonin mielestä nuoret tutkijat käyttävät liikaa aikaansa kokeiden ideointiin ja käytännön toteutukseen, jolloin jää helposti miettimättä millaisille tutkimuksille olisi tilaus. Lukemattomat nuoret tutkijat eivät tunnu Lawtonin mukaan tuntevan lainkaan historiallista kontekstia, johon ovat tuppautuneet. Sir Johnin mielestä on esimerkiksi suorastaan arroganttia ignorenssia väittää, ettei tiheydestä riippuvasta populaatiokoon säätelystä ole näyttöä kuin nimeksi. Joku oli näin retostellut ekologien kukonpyrstöbileissä. Julkeavatkin, räkänokat! Pitäisi lukea, lukea, lukea. Uusia ja etenkin vanhoja tutkimuksia, yhteenvetoja, kirjojakin. Klassikoita. MacArthuria, Hutchinsonia, Eltonia. Tunsin rautakangen piston sydämessäni, sillä minua ekologiatieteessä ovat kiinnostaneet menetelmät. Luen yleensä julkaisuista vain menetelmälukuja, joista poimin mielenkiintoisia jippoja edelleen kehiteltäviksi. Nyt kun pakko ei enää painosta, päätin paikata laiminlyöntini. Valitsen silloin tällöin joitain puolitutuista aiheista tehtyjä artikkeleja ja yhteenvetoja luvun alle. Median sokeroimiin Amazing! -tiedeuutisiin kyrsiintyneenä tekee mieli pureutua juuriin, pieniin bulkkitutkimuksiin, jotka ovat usein vain ranskalaisia viiruja tekijöidensä CV:ssä. Ja review-artikkeleihin, joihin bulkkitutkijat viittaavat varmuuden vuoksi, koska ne ympäripyöreydessään kattavat aiheen kaikki vinkkelit. Joskus saatan kirjoittaa lukemastani verkkopäiväkirjaankin. Erikoissivistyn ainakin, jos en. Tällä kertaa jutut ovat omimmasta aihepiiristäni, eläinten käyttäytymisestä. Ne kiihottavat nostalgiseen muisteluun.  1. Bruce E. Lyon & John McA. Eadie (2008): Conspecific Brood Paratisism in Birds: A Life-History Perspective. Annual Review of Ecology, Evolution, and Systematics 39: 343-363. Lajienvälinen pesäloisinta on tuttua perushuttua. Käki munii leppälinnun, rytikerttusen, järripeipon tai vastaavan tirppisen pesään jättääkseen poikasesta huolehtimisen kokonaan toisen lajin emojen huoleksi. Näin toimii likimain sata lintulajia, ja muutamat jälkeläishoitoa kaipaavat hyönteis- ja kalalajit. Lajinsisäisessä pesäloisinnassa jotkut yksilöt tekevät samoin oman lajinsa kollegoille. Ilmiö on tunnettu pitkään, sillä jo Raamatusta löytyy maininta toisten emojen pesiin munivista viiriäisistä. Nykyaikainen evolutiivinen ekologia kiinnostui aiheesta israelilaisen originellin Yoram Yom-Tov:n koottua yhteenvetoartikkeliinsa vuoteen 1980 mennessä kertyneet hajanaiset tiedot aiheesta. Yom-Tov:n artikkelin aikaan lajinsisäistä pesäloisintaa oli havaittu 53 lintulajilla. Pari vuosikymmentä myöhemmin Yom-Tov listasi jo 234 loisivaa lajia. Lajimäärä tullee kasvamaan vielä huomattavasti, sillä munien ja poikasten hoitaminen vaatii emoilta raadantaa, jonka välttäminen yleistyy väistämättä jos sellaiseen avautuu tilaisuus tai jos muita keinoja lisääntymiseen ei ole. Kun viimeisimmistä kokonaiskatsauksista on nyt kulunut kahdeksisen vuotta, Bruce Lyon ja John Eadie ovat koonneet 1970-luvun lopulta lähtien kertyneen tutkimustiedon elinkiertonäkökulmaa painottavaan review-artikkeliinsa. Bruce Lyon on tutkinut lajinsisäistä pesäloisintaa amerikannokikanalla 80-luvun lopusta lähtien. John Eadie on väitellyt telkän lajinsisäisestä pesäloisinnasta vuonna 1989, ja kohonnut sen jälkeen vesilintututkimuksen armahtamattomaksi guruksi. Lyon ja Eadie listaavat melkoisen joukon hypoteeseja vastauksena kysymykseen: miksi jotkut naaraat päätyvät munimaan toisten naaraiden pesiin? Silkkaa nojatuolitutkijoiden mielikuvitusta hypoteesit eivät ole, sillä empiiriset tulokset osoittavat lähes kaikkien esitettyjen hypoteesien selittävän loisintakäyttäytymistä, lintulajista ja olosuhteista riippuen. Loisintastrategian lähtökohtien selventämiseksi Lyon ja Eadie jakavat naaraat kahteen ryhmään: niihin jotka eivät muni lainkaan omaan pesäänsä, ja niihin jotka hoitavat jälkeläisiään myös omassa pesässään. Pesimättömille naaraille he ehdottavat seuraavia syitä loisintakäyttäytymiseen: 1) loisiville naaraille jää enemmän voimavaroja, joilla ne pystyvät tuottamaan enemmän munia, 2) pesäpaikkoja tai reviirejä ei ole saatavilla, 3) naaraat ovat niin heikossa kunnossa, etteivät ne kykene muninnan jälkeen jälkeläishoitoon ja 4) naaraat munivat itseänsä parempien kasvattajien pesiin, jolloin jälkeläiset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä kuin loisten omissa pesissä. Pesivien naaraiden loisinnan syiksi he ehdottavat kolmea tekijää: 1) pesänsä menettäneiden naaraiden on dumpattava munansa jonnekin ennen uuden pesän valmistumista, 2) loisimalla naaras pystyy tuottamaan enemmän jälkeläisiä, kuin hoitamalla ylisuurta pesuetta, ja 3) vähentämällä omaa pesyekokoaan naaraat parantavat mahdollisuuksiaan selvitä tuleviin lisääntymisiin. Lyon ja Eadie esittelevät myös Michael Sorensonin mallin, jossa yksittäinen naaras tekee lisääntymispäätöksensä olojen suotuisuuden perusteella. Heikoimmissa oloissa naaras jättää tässä mallissa pesimättä. Olojen parantuessa se munii loismunia. Hyvissä oloissa se pesii itse. Jos olot ovat yltäkylläiset, naaras lisääntyy parhaiten pesimällä itse ja munimalla tämän lisäksi loismunia. Ilmiötä monimutkaistaa se, ettei aina ole selvää kuka loisii ketä, tai onko kyseessä peräti molempia hyödyttävä yhteistyö. Esimerkiksi haahkan on todettu munivan pääosin sukulaistensa pesiin. Kyseessä saattaa olla tavallinen esimerkki sukulaisvalinnasta, jossa geenit ovat yhteistyössä, vaikka yksilö näyttääkin käyttävän toista hyväkseen. Voi myös olla ettei loisinta heikennä isännän kelpoisuutta. Kysymyksessä on tällöin ekologinen pöytävieraus, jossa toinen yksilö hyötyy aiheuttamatta toiselle haittaa. Joissain tapauksissa loismunat ovat isännälle jopa tervetulleita. Voimakkaiden strutsinaaraiden tiedetään ottavan halukkaasti heikompien naaraiden munia pesiinsä. Loismunat asetetaan pesän laidalle, jossa ne jäävät usein hautomatta, mutta josta ne joutuvat kävellen pesälle saapuvan ja kivillä kuoret rikkovan pikkukorppikotkan ravinnoksi. Munakilpi siis. Myös monien vesilintujen epäillään uittavan perässään koko seutukunnan jälkikasvua (ns. lastentarhat mm. koskeloilla ja haahkalla) vähentääkseen omien poikastensa todennäköisyyttä joutua ahnaisiin suihin. Lajinsisäinen pesäloisinta on kiinnostava ilmiö sellaisenaankin, mutta se tarjoaa myös erinomaisen välineen monenlaisten evolutiivisten ilmiöiden tutkimiseen. 1) Se on yksi harvoista esimerkeistä naaraiden vaihtoehtoisesta lisääntymiskäyttäytymisestä, helposti rinnastettavissa koiraiden häntäheikkeilyyn. 2) Sopeutumat loisintaan ovat väistämättä myös loisittavan yksilön perimässä, joten lähitulevaisuudessa lajinsisäinen pesäloisinta saattaa tarjota oivan esimerkin perimänsisäisestä konfliktista – yksilön sisällä olevasta ristiriidasta joka muistuttaa vanhemman ja jälkeläisen välistä mittelöä. 3) Lajinsisäinen pesäloisinta on frekvenssiriippuvaista. Loinen tarvitsee suostuvaisia isäntiä, joten loisten menestys laskee niiden määrän kasvaessa. Ilmiö tarjoaa siksi oivan mahdollisuuden evolutiivisen peliteorian tutkijoille. Ja vielä lopuksi, 4) loisten määrän kasvaessa populaatio kärsii. Amerikannokikanoilla loisinnan on ehdotettu aiheuttavat syklistä kannanvaihtelua, jossa paikallisten populaatioiden sukupuutto on todennäköisimmillään loisten määrän ollessa suurimmillaan. Lajinsisäinen pesäloisinta on siksi syytä ottaa huomioon myös suojelutoimia, tai vaikkapa riistanhoitoa suunniteltaessa.  Muisto virkistyy. Yritin tutkia lajinsisäistä pesäloisintaa ensimmäisessä graduyrityksessäni keväällä 1993 Parikkalan Siikalahdella. Nokikanojen pesillä liikkuneet olivat huomanneet pesissä kovasti valtavirrasta poikkeavan näköisiä munia, joita he epäilivät vapaamatkustajien jälkeläisiksi. Makea, vaaleanpunainen käyttäytymisekologia oli hurmannut minut, joten tartuin aiheeseen suurin odotuksin. Kaikki kokemukseni kenttätöistä pohjautui nuoruusvuosien lintulaskentoihin, joiden tulos on valmis sillä hetkellä kun havainto on kirjattu. Siksi minulla ei ollut haisuakaan, miten vaativaa olisi tunnettujen yksilöiden vaiheiden seuraaminen. Menetelmiä oli käytössä pääasiassa kaksi. Koska nokikananaaras munii vain yhden munan päivässä, kiertämällä pesät päivittäin ja laskemalla munamäärän saisin selville loisintatapaukset. Lisäksi tavoitteena oli valokuvata munat tarkasti, ja yrittää selvittää kuvista, olisiko loismunat mahdollista selvittää yhden käynnin perusteella jonkinlaisen olemusanalyysin avulla. Ahneuksissani suunnittelin tietysti ylimääräistäkin kermavaahtoa puisevan muna-aineiston kuorrutukseksi. Siihen aikaan käyttäytymisekologiaa dominoi tanskalainen Anders Pape Møller, joka oli äkännyt ottaa haarapääskyistä verinäytteet pakkaseen silloinkin kun muut eivät vielä tienneet, mitä verinäytteillä voisi tehdä. Gurua seuraten minunkin oli tarkoitus pyydystää emoja, mittailla niitä, merkitä ne ja ottaa niistä verinäytteet. Tätä varten rakensin loukkupyydyksen ja tein ärhäköille kanoille erilaisia atrappeja (nokikanankuvatuksia ja ääninauhoja) houkuttimiksi. Jäiden lähtiessä osoitteeksi vaihtui Kannaksen kyläkoulu, Parikkala. Ei ollut varaa matkustella, eikä rahoitusta. Vanamon myöntämä apuraha paloi jo suunnitteluvaiheessa. Kun biologian laitoksen paja rakensi käyttööni 50 markkaa maksaneen nokinanapyydyksen, sain kuunnella saarnan laitoksen johtajalta. Elettiin kovin erilaisia aikoja - ainakin nykyiseen tiederahoitukseen verrattuna.Siikalahti elätti 80-luvulla yli 200 nokikanaparia. Luonnollisesti talvehtiva kanta romahti Keski-Euroopassa tutkimuskevättä edeltävän talven pakkasissa. Jouduin laajentamaan aluettani Koulunlahdelta pohjoiseen, lähemmäs patotietä, minkä seurauksena koikkelehdin hyllyvässä osmankäämihetteikössä, sammakkohaalareissani, munat vaahdoten kilometrejä päivässä. Aloitin muninnan ja emojen käyttäytymisen seurannan 16 pesällä. Yhdelläkään ei päästy kolmanteen munaan – rantalepikossa kärkkyneet kodittomat varikset seurasivat touhujani, ja ryöstivät pesät minun ajettua kanaemot tiehensä. Pahimmissa tapauksissa jouduin seuraamaan rosvojen touhuja alle kymmenen metrin päästä, haisevaan kunttaan uponneena. Ratkaisu oli selvä: en voisi jatkaa sellaista, en ainakaan luonnonsuojelualueella. Kasvillisuuden kohotessa emojen käyttäytymisen seurantakin muuttui mahdottomaksi, joten jouduin ripustamaan kahluuhaalarit naulaan. Tulen aina muistamaan luovuttamisen hetken. Tunsin itseni silloin niin pieneksi minut jyränneen eliömaailman edessä, että riemuitsin sen murskavoitosta. Pidän ratkaisua edelleenkin oikeana, vaikka sain kuulla luuseri-Sipuran saaneen munistahirttämistuomion megalomaanisessa käyttäytymisekologian kongressissa Princetonissa. Myöhemmin kävi ilmi, ettei kukaan ollutkaan kokeillut toistuvaa pesillä kiertämistä laajoilla lintujärvillä ennen epätoivoista yritystäni. Aiemmat tutkimukset oli tehty puistolammikoissa. Löysin lyhyen kenttätyön aikana yhden loismunan: pesään numero 12 ilmestyi kolmantena päivänä kaksi munaa. Isommassa oli vähän suuria pilkkuja, pienemmässä pieniä tummia täpliä kuin hiekkaa. Pesään numero 12 liittyy myös havainto, joka saa vieläkin mielen syyhyämään. Istuin eräänä kirpeänä aamuna huojuvassa tarkkailutornissa, kun pesän 12 koiras lähti uimaan määrätietoisesti kohti pesää 16. Yllättäen se ei kohdannut reviirien rajalla lainkaan vastarintaa. Pian se jo paritteli pesän 16 naaraan kanssa. Mitä jos nokikanat käyttäytyvät kuten liejukanat brittiläisessä tutkimuksessa: koiras avaa haudontavuorollaan oman pesänsä naaraan tulla, kunhan on saanut tältä ensin maksun luonnossa? Syy ilmeiseen* loisintaan Siikalahden nokikanapopulaatiossa saattaa olla sittenkin riskinlevittämisessä, jota Lyon ja Eadie pitävät epätodennäköisenä selityksenä. Lisääntymiskauden alussa on aivan sama minne munansa laittaa, sillä lähes kaikki pesät kupataan. Varhaisessa vaiheessa kuoriutuneiden poikasten mahdollisuudet lisääntyä itse ovat kuitenkin niin omaa luokkaansa, että kannattaa yrittää edes jotenkin. Kun kasvillisuus peittää Siikalahden, on syytä hoitaa oma pesueensa, vaikkei iltatähdillä kummoisia mahdollisuuksia olisikaan. *Susan McRae kumppaneineen on myöhemmin selvittänyt nokikanan lajinsisäisen pesäloisinnan salaisuuksia monenlaisissa ympäristöissä.  2. Adèle Mennerat, Philippe Perret, Patrice Bourgault, Jacques Blondel, Olivier Gimenez, Don W. Thomas, Philipp Heeb & Marcel M. Lambrechts (2009): Aromatic plants in nests of blue tits: positive effects on nestlings. Animal Behaviour 77: 569-574. Korsikalaiset sinitiaiset koristelevat pesänsä aromaattisia sekundaariyhdisteitä sisältävillä tuoreilla kasveilla (mm. laventeleilla, kärsämöillä, olkikukilla ja mintuilla). Jos kasvit viedään pois, linnut korvaavat ne saman kasvilajin tuoreilla versoilla. Suomalaisilta sinitiaisilta vastaava käyttäytyminen puuttuu, mutta lintumaailmassa ilmiö on niin tavallinen ja niin ilmeinen osa lisääntymismenestystä että se ansaitsee selvityksen. Selittäjäksi on ehdotettu kolmea hypoteesia. (1) Koska haihtuvat sekundaariyhdisteet ovat kasvissa hyönteistorjunta-aineita, ne voivat toimia syöpäläisten torjunnassa myös osana pesämateriaalia. Kottaraisilla tehdyillä yksityiskohtaisilla tutkimuksilla vihreän kasvimateriaalin ei tosin todettu vaikuttavan ulkoloisiin. (2) Toinen vaihtoehto liittyy seksuaalivalintaan. Pesän koristelu reviiriltä kerätyin viherkasvein saattaa toimia signaalina koiraan reviirin laadusta tai reviirintuntemuksesta. (3) Kolmannessa vaihtoehdossa korostetaan rehujen lääkevaikutusta muihin vaivoihin kuin ulkoloisiin. Ranskalaisryhmä selvitti ilmiötä kokeellisesti käyttäen materiaalina 40 korsikalaista kirjosiepon pesää kahtena vuotena. Ryhmä oli yllättäen päättynyt selvittämään ainoastaan lääkehypoteesia, joten he poistivat ulkoloiset mikroaaltouunikäsittelyllä. Pesille tehtiin kaksi käsittelyä: (1) pesyekoon suurennus (mikä tämän kaltaisissa tutkimuksissa tarkoittaa samaa kuin ympäristön huononnus) ja (2) aromaattisten kasvien lisäys. Kasvien lisäys johti poikasten painon kasvuun ylisuurissa, mutta ei normaaleissa pesyeissä. Jälkimmäisenä tutkimusvuonna myös poikasten höyhenet kehittyivät hitaammin kun aromaattiset kasvit oli poistettu. Kaikkein kiinnostavin tulos oli kuitenkin hematokriittiarvojen nousu kasvien lisäämisen seurauksena. Poikasilla oli siis veressään enemmän punasoluja kun tutkijat olivat tuoneet pesään tuoksuvia kasveja. Pyöriteltyään tuloksiaan diskussiossa varsin taitavasti, tutkijat päätyivät lopulta kahteen varteenotettavaan selitykseen. (1) Kyseessä voi todella olla lääkevaikutus, joka kohdistuu poikasten immuunijärjestelmään. Vaihtoehtoisesti (2) tulos voi johtua epäsuorasti seksuaalivalinnasta. Jos viherkasvit viestivät naaralle koiraan tai koiraan reviirin parempaa laatua, naaraat saattavat investoida jälkeläisiin enemmän. Ruokinta-aktiivisuus ei kuitenkaan näyttänyt lisääntyvät kasvikäsitellyissä pesissä, eivätkä naaraat vaikuttaneet erityisen innokkailta menemään kasveilla koristeltuihin pesiin. Selityksistä ensimmäinen näyttää siis todennäköisemmältä – ja kuinka ollakaan – ilmiön selvittäminen vaatii lisätutkimuksia eli lisää rahaa.  Muisto virkistyy. Kottaraisten ja muutaman muun lintulajin taipumus käyttää tuoksuvia kasveja ulkoloisten vähentämiseksi tunnettiin hyvin jo silloin kun aloitin toisen graduyritykseni Siikalahden rantametsissä keväällä 1994. Epäonnistuneen pesäloisintatutkimuksen jälkeen en kuitenkaan haikaillut monimutkaisten käyttäytymistutkimusten perään, vaan ryhdyin saman tien väkertämään suunnitelmaa yksinkertaisen ilmiön tutkimisesta helpoimmilla mahdollisilla lintulajeilla: jos kirjosiepon ja talitiaisen pesässä on paljon kirppuja ja muita verta imeviä ulkoloisia, miten se vaikuttaa näiden lintujen lisääntymiseen? Luovuttamisen jälkeen ei akateemista tukea ollut takana. Oli pakko selviytyä yksin, vain ystävät ja perhe apuna. Tutkimuksen piti olla ehdottomasti kokeellinen, sillä epäonnistunuttakin koetta arvostetaan opinnäytetyönä. Rakensin talven aikana uutterien apulaisten tukemana Siikalahden ympäristöön noin 650 linnunpönttöä. Kevään tultua kirjosiepot asuttivat näistä 173, talitiaiset 92 ja sinitiaiset 18. Epämääräisten tapausten (moniavioisuutta, sietämätön sijainti jne.) unohtamisen jälkeen jaoin jäljelle jäänet 123 kirjosiepon pesää kolmen koeryhmään: (1) pesiin joista poistaisin kaikki loiset, (2) kontrollipesiin ja (3) pesiin joihin lisäisin kirppuja. Poistin loisöttiäiset pesistä pitämällä pesää (josta munat oli kerätty talteen harmaaseen pipooni) noin vartin ajan lasipurkissa jonka ilma oli sakeana eetterin ja etyyliasetaatin seosta. Noissa huuruissa useimmat kirput ja punkit pakenivat pesästä kauhuissaan loppujen tuupertuessa sijalleen. Menetelmä ei ollut tehokas, joten jouduin toistamaan sen usein pesinnän aikana. Luonnollisesti myös kontrollipesät ja ekstrakirppupesät piti käsitellä samoin, mutta ilman myrkkyä, joten lasipurkin ääressä vierähti aikaa. Ekstrakirppupesiin lisäsin kirppuja, jotka imin hyönteisimurilla filmipurkkeihin valmiiksi 50 kirpun annoksiksi Ilpo Hanskin kotipihaltaan keräämistä edellisvuoden pesistä. Vaikka osa pakkosiirretyistä kirpuista nousi pesän suuaukolle odottamaan kyytiä hedelmällisemmille verenimentämaille, ne ilmeisesti pyörsivät päätöksensä, sillä ekstrakirppupesissä oli kokeen lopussa keskimäärin 67, kontrollipesissä 40 ja myrkytyspesissä 0,7 kirppua. Laskin kirput lopuksi pitämällä pesiä hehkulampun alla Berlese-Tullgrenin suppilossa. Kirppumäärä on ilmeinen aliarvio, sillä suuri osa kirpuista lähti pesästä poikasten mukana tai heti niiden lähdettyä. Koejärjestelyn käynnistyttyä lupaavasti otin siitä kaiken irti. Mittasin munamäärän, haudonnan pituuden, kuoriutumisprosentin, poikasten selviytymisen ja kuolinajan vuorokauden tarkkuudella, sekä poikasten koon (nilkan pituus, siiven pituus ja paino) 5 ja 13 vuorokauden ikäisinä. Lisäksi tarkkailin kirjosieppoemojen käyttäytymistä haudonnan aikana, ja ruokinta-aktiivisuutta poikasten ollessa 5 ja 13 vuorokauden ikäisiä. Pyydystin myös kaikki naaraat ja suurimman osan koiraista mittausta ja rengastusta varten – jälkikäteen arvioituna aivan turhaan. Pedanttisuuteni ja kokeen laajuuden seurauksena työmäärä kasvoi sietokyvyn ylärajoille. Aikaa nukkumiseen jäi niukasti, ja usein jouduin juoksemaan pesien välit. Suuri osa työstä oli turhaa. Yhdelle kirjosiepon pesälle rymysin pistelevässä vatukossa 15 kertaa tarkistamaan kuoriutumisajankohtaa ennen kuin uskalsin rikkoa munat – kaikki mätiä. Juhannuksena panta pään ympärillä puristi jo niin, että tunsin pakottavaa tarvetta matkustaa Joensuun juhannusjuhlille irrottelemaan. Kaikki pesät piti kiertää sinäkin vuokautena, ja suuressa osassa niistä poikaset olivat juuri mittausikäisiä. Lähdin liikkeelle yhdeltä yöllä ja sain työn tehtyä iltapäivällä. Kun juhannusjuhlat alkoivat, nukuin Laulurinteellä. Muistan vain sen, kun Olli Lindholm huusi hämärtyvään mittumaarin yöhön: ”Tiedättekö teki, miksi te olette tulleet tänne? Te olette tulleet Yötä vastaanottamaan.” Ja sitten lähti samanniminen kappale – vai olikohan se eri vuosi? Yhtään vuorokautta pesien kiertämisessä ei kuitenkaan jäänyt väliin. Jotkut poikaset mittasin riekkumiseni seurauksena 23 tuntia joitain toisia nuorempina, mikä on kirjosiepon kasvuvauhdilla kestämätöntä. Sain kuitenkin interpoloitua kaikkien poikasten mittausajat luotettavilla regressiosuorilla puolipäivään, joten ei hätiä. Kirpuilla oli monenlaisia vaikutuksia kirjosieppojen lisääntymiseen. Kirppupesissä ja kontrollipesissä poikasten kuolleisuus oli myrkytyspesiin verrattuna selvästi suurempi. Lisäksi poikaset lähtivät kirppupesistä aiemmin maailmalle – pienempinä ja selvästi keskenkasvuisina. Kolmentoista vuorokauden ikäisten poikasten siiven pituus, nilkan pituus ja paino olivat selvästi suuremmat myrkytysryhmän pesissä kahteen muuhun ryhmään verrattuna. Kirjosiepolla paino pesästä lähdön aikaan ennakoi mahdollisuuksia selviytyä tulevaan lisääntymiskauteen. Arvioin Arne Lundbergin ja Rauno Alatalon aineistoon nojaten myrkytysryhmän poikasten selviytymistodennäköisyydeksi 73%. Kontrolliryhmän poikasista pesintää pääsisi yrittämään vain 48% ja kirppuryhmän poikasista 37%. Kirput siis aiheuttavat melkoista nuorten kirjosieppojen kuolleisuutta pesässä, mutta myös sen ulkopuolella. Kirput vaikuttivat myös emojen käyttäytymiseen. Puolen tunnin mittaisissa tarkkailuissa naaraat kävivät haudonnan aikana useammin ulkona pesistä, joissa oli kirppuja. Tämä ei kuitenkaan näkynyt haudonnan pituudessa tai kuoriutumisprosentissa, joten luultavasti emot joutuivat pinnistämään itseään ulosmitaten kirppupesissä. Haudonta ei nimittäin ole pesässämakoilua, vaan lenkkeilyyn verrattavaa rehkintää, jossa aineenvaihdunta on noin kolminkertainen perusaineenvaihduntaan verrattuna. Kirppuryhmän naaraat käyttivät pesän ulkopuolella viettämästään ajasta muihin ryhmiin verrattuna suuremman osuuden höyhenpukunsa kalttaamiseen. Ne eivät sen sijaan kerjänneet muita ryhmiä enemmän ruokaa koiraalta, eivät koiraat myöskään ruokkineet kirppujen vaivaamia naaraita tavallista enempää. Emot ruokkivat puolituntisten tarkkailujakson aikana useammin kirppujen vaivaamia poikasia. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat pyrkineet kompensoimaan kirppujen aiheuttamaa kasvun hidastumista. Siikalahden rannoilla pesivät kirjosiepot kantoivat poikasilleen poikkeuksellisen paljon suurikokoisia sudenkorentoja ja jalokuoriaisia. Koska sudenkorentojen päät ja siivet, ja kuoriaisten kuoret jäivät pesinnän loppuvaiheessa pesään, saatoin laskea ne samalla kun laskin pesien kirppumääriä: molempia oli eniten vähäkirppuisissa pesissä (kuva alla). Kirppujen vaivaamissa pesissä oli myös selvästi enemmän kokonaan syömättömiä korentoja ja kuoriaisia, mikä kertonee siitä, etteivät sairaat ja pienikokoiset poikaset kyenneet niitä syömään. Emot eivät siis välttämättä lisänneet kirppupesiin kannettavan ruuan määrää. Ilmeisesti ne vain toivat sopivampaa ruokaa. Sellaista jota löytyi helposti läheltä, mutta jota mahtui nokkaan vain muutamia yksilöitä.
Kuva. Siipien, päiden ja peitinsiipien määrän perusteella lasketut sudenkorentojen ja isokokoisten kovakuoriaisten määrät ulkoloiskäsitellyissä pesissä (keskiarvo ± keskivirhe). Aineistona olen tässä käyttänyt vain niitä pesiä joilla tarkkailin emojen pesänpuolustusaktiivisuutta. Kirjaimet pylväiden päällä viittaavat Tukeyn parivertailuun. Sama kirjain kertoo, ettei ryhmien välillä ole tilastollisesti merkitsevää eroa (p > 0.05).  3. Indrikis Krams, Arnis Bērziņš & Tatjana Krama (2009): Group effect in nest defence behaviour of breeding pied flycatchers, Ficedula hypoleuca. Animal Behaviour 77: 513-517. Eliöt puolustavat jälkeläisiään ylivoimaistakin petoa vastaan, jos vahingoittumisen riski on riittävän pieni. Turvallisinta mobbaus on silloin kun paikalla on muitakin mobbaajia – puhutaan laimennusefektistä. Lokit hyökkäävät lippalakkiin saakka pesiessään kolonioissa, mutta tyytyvät varoittelemaan etäämmältä pesiessään yksin. Räkättirastaat ajavat paikalle osunutta varista takaa joukolla äänekkäästi raksuttaen, kun taas yksin pesivä laulurastas tyytyy seurailemaan syrjemmältä. Latvialaistutkijat selvittivät tässä tutkimuksessa, onko reviirilintu kirjosieponkin aggressiivinen käyttäytyminen riippuvainen lähettyvillä olevien ja puolustukseen osallistuvien lajitoverien määrästä. He asettivat pesäpönttöjä pareittain ja valitsivat kokeeseen pareja joista kirjosiepot asuttivat molemmat pöntöt. Toisella pesällä kustakin parista näytettiin täytettyä lehtopöllöä ja seurattiin puolustusaktiivisuutta. Erilaisen ryhmäkoon saavuttamiseksi he käyttivät omalaatuista ja melkoisen kyseenalaista menetelmää: jokaisella pesällä tehtiin myös toinen pöllöshow käyttäen koeryhmien muodostamiseen luontaista vaihtelua (puolessa pareista toinen pesä oli tyhjentynyt). Tulos oli kuitenkin selvä. Kun linnut joutuivat puolustamaan pesäänsä yksin, ne vähensivät aggressiivisuuttaan, kun taas naapurisopuaan jatkavat ahdistelivat pöllöä entiseen tapaan. En ollut graduaikoinani kovinkaan hyvin perillä pesänpuolustuksen evolutiivisista selityksistä, mutta arvelin yleisen hälyn olevan sen tarkoitus. Ajattelin ettei yksi tirppi voi varpushaukalle tai pesäkoloa avaavalle käpytikalle mitään, mutta kiivas varoittelu ja vapaaehtoiset apulaiset naapurireviireiltä saavat pedon menettämään tilanteen hallinnan. Kerroin tästä muutamalle käyttäytymisekologille, jotka pitivät selitystäni epätodennäköisenä. Se hälyhän olisi vaarallista kaikille. Pesäänsä puolustavilla on kuitenkin enemmän hävittävää, joten peto lienee se jonka on fiksua luovuttaa ensin.  Muisto virkistyy. Kokosin kirjosieppokokeen epäonnistumisen varalle myös käyttäytymisaineistoa talitiaisista. Tästä syntyi lopulta tutkijanurani erikoisin tulos, joka on valitettavasti ankarista ympäristöoloista johtuen poikkeustapaus. Koe oli pääpiirteissään samanlainen kuin kirjosiepolla. Jaoin kokeeseen valitut pesät arvalla kirppuryhmään (26 pesää) ja myrkytysryhmään (13 pesää), muiden 23 pesän jäädessä havaintoaineistoksi. Koe onnistui hyvin, sillä kirppuryhmän pesissä oli kokeen päättyessä keskimäärin 99 kirppua ja myrkytyspesissä 5 kirppua. Tutkimus sujui ongelmitta toukokuun puoliväliin osuneeseen takatalveen saakka. Kylmyys vei hyönteiset ja ajoi hyönteissyöjälinnut tuohon aikaan harvinaisiin sekaparviin. Talitintitkin hautasivat munansa untuviin päiväkausiksi, ja jatkoivat hautomista vasta lämpötilan noustua. Takatalvi vaikutti ilmeisesti myös käpytikkojen ravintotilanteeseen, sillä heti sen jälkeen ne alkoivat takoa pönttöjen aukkoja suuremmiksi muhevan linnunliha-aterian toivossa. Tuoreesta laudasta tehdyt pöntöt olivat tikoille ylivoimainen ärsyke, sillä ne käyttivät päiväkausia sesongistaan tyhjienkin pönttöjen avaamiseen. Talitiaispesistä suurin osa tuhoutui, mitä pidin aluksi kuoliniskuna koko kevään tutkimuksille. Nopea ynnäys tuhoutuneista pesistä suhteessa kirppuihin paljasti tinttien verilöylyn tutkijan kultakaivokseksi. Tikat tuhosivat munavaiheeseen selviytyneistä kirppuryhmän pesistä 15/20 ja myrkytysryhmän pesistä 2/12. Kaksisuuntaisen Fisherin tarkan nelikenttätestin perusteella todennäköisyys näin äärevään tauluun (siihen että tulos syntyy sattumalta) on yksi tuhannesta. Kokeen ulkopuolisissa 14 tuhotussa pesässä oli kirppuja keskimäärin 104 yksilöä ja selviytyneissä 9 pesässä 25 yksilöä (t-testi, p = 0.001). Näin pienellä aineistolla tulos oli käsittämättömän selvä: tikat tuhoavat todennäköisemmin pesiä joissa on paljon kirppuja. Olin suunnitellut kerääväni vara-aineistoksi havaintosarjoja talitinttien pesänpuolustusaktiivisuudesta kirppukäsittelyissä. Oli tarkoitus asettaa pesien äärelle täytetty varpushaukka, varpuspöllö tai käpytikka, soittaa linnun ääntä nauhalta, ja tarkkailla tinttiemojen käyttäytymistä etäältä. Valmisteluissa tuli kiire, joten päädyin lopulta huonoon hätäpaskaratkaisuun – kyykytin pesän äärellä omine egoineni 15 minuuttia mitaten emojen saapumisviivettä, laskien varoitusäänten määriä, ja arvioiden etäisyyttä pesältä (kuva alla). Ei ole mitenkään selvää että tintin suhtautuvat ihmiseen samalla tavoin kuin luontaisiin petoihin, mutta omituisen selvältä näyttäviä tuloksia sain silti. Kirppuryhmän pesien naaraat saapuivat paikalle keskimäärin viiveellä, kun taas myrkytysryhmän naaraat olivat lähes aina pesälle saapuessani hautomassa. Kun emot olivat saapuneet pesälle tai olin poistanut ne pesästä, kirppuryhmän emot pysyivät hieman etäämmällä pesästä, ja monet niitä luovuttivat koko homman seitsemän minuutin jälkeen. Myrkytysryhmien 12 koiraasta kaikki melskasivat pesällä 15 minuutin jakson loppuun saakka, kun taas kirppuryhmän koiraista 7/16 katosi paikalta kokonaan. Tarkkailun alussa molempien koeryhmien emot surruuttivat varoitustaan yhtä intensiivisesti, mutta varsin pian kirppuryhmät emot heittäytyivät vaisuiksi. Valitettavasti en ymmärtänyt tarkkailla pesiä avaavien käpytikkojen käyttäytymistä, mutta varsin ihastuttavan todisteen sain pesänpuolustuksen hyödyllisyydestä ja kirppujen epäsuorasta vaikutuksesta pesäpredaatioon: pesän avaamiseen kulunut aika korreloi negatiivisesti kirppumäärän kanssa (rs = - 0.42, p = 0.042, N = 24).
Kuva. Talitiaisten pesänpuolustusaktiivisuutta kuvaavat muuttujat. Kuvissa a) paksu musta viiva on keskiarvo, värillinen palkki 95% luottamusväli ja viikset vaihteluväli. Kuvissa b) ja c) punaiset symbolit kuvaavat pesiä joihin on lisätty kirppuja, ja siniset symbolit pesiä joista kaikki ulkoloiset on myrkytetty pois. Luvut ovat keskiarvo ± SD. Otoskoko oli kokeen alussa myrkytysryhmän pesissä 12 ja kirppuryhmän pesissä 16. Kokeen kestäessä havaittujen yksilöiden määrä väheni tiaisten kadottua näkyvistä ja lakattua varoittelemasta. Tulos on erikoinen ja aineiston pienuuteen nähden hämmästyttävän selvä. Siksi se saattaisi hyvinkin ansaita julkaisun vertaisarvioidussa sarjassa. Valitettavasti kyseessä on artefaktin (tikoille jonkinlaisena ylinormaalina ärsykkeenä toimivat tuoreesta laudasta tehdyt pöntöt) ja pahaan kohtaan sekä tikkojen että tiaisten kannalta sattuneen takatalven yhteisvaikutus, joka ei toistune niin usein että se olisi evoluutioekologisesti mielenkiintoinen. Kertaakaan en ole törmännyt vastaavaan käpytikkapredaatioon, vaikka olen kiertänyt tuhansia pönttöjä ennen tätä koetta ja tämän jälkeen. Siikalahdellakin pesien avaaminen loppui kuin seinään, eivätkä tikat tuhonneet pari viikkoa myöhemmin pesineiden kirjosieppojen pesiä käytännössä lainkaan. En tiedä miten voisin tuoda julkaisussa esiin tämän ainutkertaisuuden vesittämättä samalla tarinaa ja nolaamatta itseäni. Toisaalta, mitä väliä? Turhempaa narratiivia saa hakea. Kaunis se on. 01 March TajuMikä oikeus kaikenmaailman piipittäjillä on pilkata Jari Sarasvuota? Sarasvuo on kova jätkä, jonka haavoittuvuutta nilkit käyttävät hyväkseen. Miten tampio ihmisen pitää olla jos ei kykene erottamaan yrityksen tuloksen ja työnkuvien epätasapainosta johtuvan saneerauksen välisen suhteen olevan olematon? Ja mitä haittaa siitä on jos eläkeikää nostetaan muutamalla vuodella? On se kipeän itsekästä jos ihminen kuvittelee olevansa oikeutettu vapaamatkustukseen samalla kun pienten ikäluokkien selkäpii nitisee. Ja miksi pelätään Perssuomalaisten nousua? Suomessa ei ole ollut köyhien puoluetta sotavuosien jälkeen. Demokratia tarvitsee vastavoimia. Politiikan loisten menestys on tiheysriippuvaa, joten persläisten päätäntävaltaa on turha pelätä. Enkä minä tajua sitäkään miksi huippu-urheilua mollataan. Elävintä kulttuuria. Kauniin harmaa Liperetsi on takana, Vankkuuvver edessä, futiksen mestareiden liiga jatkuu, Jyp pärjää ja ensi vuonna eletään suurta urheilujuhlaa sarjassa. Tai no, tajuanhan minä. |
Hölmö otsikko. Siitä on hyvä ponnistaa. Selailin kevätmielissäni Jake Nymanin kirjaa Aution saaren levyt. Kadonneen levyn metsästäjä on koonnut sadan tärkeimmän levyn listan yli 80 toimittajalta, ja laatinut niiden perusteella meritokraattisen kompromissin. Jokaiseen levyyn hän on liittänyt anekdootteja tursuavan tarinan, ja täydentänyt kirjaansa vielä demokraattisten hittiäänestysten tuloksilla ja despoottisen julkkisjoukon suosikeilla. Vaikka en piittaa Nymanin esimuusain sarvitrumpettiaikaan painottuvasta musiikkimausta, hänen popsivistyksensä hurmaa. Aloin rakentaa omaa sadan levyn listaani. 
|
|
