Sexpon tutkija Anu Suomela lienee oikeassa: insestitutkijat pyrkivät yleensä vain vahvistamaan ennakko-oletuksensa. Suomela ei ole nähnyt kymmeniin haastatteluihin perehdyttyään yhtään moitteetonta tutkimusta. Tämä on inhimillistä. Jos tapaus on vaikea, ja väärän päätöksen todennäkoisyys on 50%, kumman riskin otan: sen että jätän pedofiilin naureskelemaan partaansa, vain sen että laitan omilla jaloillaan seisovan vahvan miehen maineeseen tahran? Tämä päätös ei ole vaikea. Epäilty luhistetaan ettei oma maine lasten hyväntahtoisena suojelijana tahriinnu. Kun tutkijat ovat mukana muoti-ilmiössä, insestin ase on pelottava katkeran avioeron ja huoltajuuskiistojen ratkaisija. En ymmärrä tuhoavaa vihaa avioeron jälkeen, enkä varsinkaan lasten käyttämistä pelinappuloina.

Dokumentissa mikrofoninsa hädissään irti nyplännyt ylilääkäri Pälvi Kaukonen joutui vastaamaan asiasta joka ei ole hänessä, se on suuremmassa. Nasaretilainen Jeesus ei ollut ainoa laatuaan. Lopulta joku pahaa aavistamaton yksilö päätyy aina kantamaan uskonsa taakan. Koska se Freudin palvonta oikein päättyy? Kuka sen ristin kantaa?

Mitähän otteita läjästä tonkisi? Lång levittää täyskäden. Kirjoitusta leimaa käsitys biologisia selityksiä käyttävien suvaitsemattomuudesta - suvaitsemattomuuskortti. Natsikortti eli Godwinin laki on tietysti välttämätön kaikessa väittelyssä. Viitalan edustama tieteen näkökulma kun on Långin mukaan vain karvan päässä kallonmittauksesta ja rodunjalostuksesta. Lång kertoo biologisia selityksiä käyttävien tutkijoiden olevan itse heteroseksuaaleja (heteromafiakortti) jotka haluavat vain selittää uskontojen tapaan pois hankalan ilmiön (uskovaisuuskortti). Viitala kertoo omassa kirjoituksessaan nimenomaan siitä, miten kyseessä on täysin normaali ominaisuus ominaisuuksien joukossa. Sitä ei tarvitse selittää pois. Ihmetyttää myös, miten Lång on onnistunut selvittämään Viitalan ja muiden tutkijoiden seksuaalisen suuntautuneisuuden, kun se on monesti yksilölle itselleenkin tulkintakysymys. Ammattitaidottomuuskortilla Lång lyö tyrmätessään biologien vertailevan tutkimuksen eli ihmisen ominaisuuksien vertaamisen muiden eliöiden samankaltaisilta vaikuttaviin. Sitten ahneuskortti. Långin mielestä biologisilla selityksillä turvataan tutkimusten rahoitus. No, Viitala saa rahaa myyrätutkimuksiinsa riippumatta siitä, mitä hän kirjoittaa ihmisen ominaisuuksista. Hänen kirjojensa myynnin ratkaisee lukijoiden kiinnostus. Vain vähän aiemmin Lång on todennut taas kerran perustelematta ettei usko seksuaalisuuden sikiöaikaiseen määärytymiseen, mutta sen sijaan tapahtumiin synnytyksen jälkeen. Miksiköhän tuo raja? Siksikö että rahoja keräävät ennen synnytystä lääkärit, synnytyksen jälkeen myös psykologit ja psykiatrit? Sitten vielä putkiaivokortti joka tunnetaan myös lappusilmäisyyskortin nimellä. Kun Viitala toteaa kaikkien tiedettyjen selitysten olevan biologisia, Lång tulkitsee tämän niin ettei muita selityksiä hyväksytä biologisten lisäksi. Kyllähän Viitala ne mainitsisi jos olisi tehty tutkimuksia ja saatu tuloksia. Tiedetään että osa (ehkä 80-40%) ihmisen ihmisen seksuaalisesta suuntautuneisuudesta on ympäristön aiheuttamaa. Vielä ei kuitenkaan osata nimetä yhtäkään tällaista ympäristötekijää. Putkinäköön Lång viittaa myös kertoessaan asiantuntevasti etteivät biologit tunne ihmisen homoseksuaalisuutta, eivätkä ota huomioon että homoseksuaalisuuksia on olemassa monenlaisia. Hyvin hän on tämänkin tiedon onkinut esiin. Ainoa tieteellinen väite minkä hän esittää on: "Ihmisen homoseksuaalisuudet ovat monimutkaisia psykoseksuaalisia ilmiökokonaisuuksia, eivät biologisesti määräytyneitä ilmiöitä. Sukupuoliseen kohteenvalintaan vaikuttavat olennaisesti tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat." Hyvä! Tätä psykologiassa on kannattunut tutkia veronmaksajien rahoilla toista sataa vuotta. Toivottavasti Långin kirjoitus edes työllistää. Näen jo mielessäni ylioppilaskokelaiden vertailevan näiden kahden kirjoituksen retoriikkaa äidinkielen tai filosofian kokeessa.

HS Mielipide 3.4.2007 Jussi Viitala: Sukupuoli-identiteetti määräytyy sikiökauden aikana

Kiitos Helsingin Sanomien tiedesivuilla 20.3. olleista homoseksuaalisuutta käsittelevistä kirjoituksista. On hyvä, että aihetta käsitellään, koska siihen liittyy niin paljon tietämättömyyttä ja perusteettomia asenteita, jotka herättävät tarpeetonta ahdistusta asian kanssa omakohtaisesti tekemisiin joutuvissa.

Jäin kuitenkin ihmettelemään, miksi psykologit jättävät ottamatta huomioon sen, mitä tiedetään homoseksuaalisuuden ja yleisemminkin sukupuoli-identiteetin syistä. Olisiko syynä se, että ne on julkaistu biologian alan lehdissä, ja tiedon näyttää joskus olevan hyvin vaikea ylittää tieteiden välisiä rajoja?

Nisäkkäillä sukupuoli-identiteetti määräytyy sikiökauden aikana, jolloin koirassikiön kiveksistä erittyvä pieni testosteronimäärä maskulinisoi alkuaan naispuoliset aivot. Tällaisia systeemivaikutuksia testosteronilla on vain sikiökauden herkän vaiheen aikana. Maskulinisaatio näkyy rakenteellisina muutoksina koiraan aivoissa. Kokeellisesti tämä on osoitettu hiirillä, rotilla ja eräillä apinoilla. Jonkinasteinen testosteronin aiheuttama leimautuminen tapahtuu molemmilla sukupuolilla, koska testosteroni on kaikille välttämätön proteiiniaineenvaihdunnalle. Jos maskulinisaatio jää puolitiehen, on yksilö ehdoton homoseksuaali. Tämä on osoitettu sekä eläimiltä että ihmisten ruumiinavaustiedoista. Reaktio ei ole joko/tahi-reaktio vaan määrästä riippuva. Me kaikki sijoitumme jatkumoon, jonka ääripäissä ovat super-uros ja super-naaras. Kaikki sijoittuvat johonkin siihen välille, naiset yleensä lähemmäksi super-naista ja miehet lähemmäksi super-miestä. Niin sanotut seksuaaliset poikkeavuudet sijoittuvat siihen välille.

Sikiökauden testosteronileimautumista voivat haitata perinnölliset tekijät. Yhdysvaltalainen tutkija Dean Hamer löysi äidin kautta periytyvän geneettisen tekijän. Jos eno on homoseksuaali, on pojalla kohonnut todennäköisyys olla myös samoin suuntautunut. Padovan yliopiston tutkijat osoittivat tämän homogeenin säilyvän siksi, että geeniä kantavat naiset saavat niin paljon enemmän lapsia, että se enemmän kuin kompensoi homomiesten puuttuvan lisääntymisen.

Äidin kokema raskaudenaikainen stressi voi myös lisätä poikalasten homoseksuaalisuuden todennäköisyyttä. Viimeisimmät tulokset kertovat, että äidin aikaisemmin kantamilla poikasikiöllä on myöhemmille sama seuraus. Pitkissä velisarjoissa nuorimpien veljesten todennäköisyys olla homoseksuaali on selvästi vanhempia veljeksiä korkeampi.

Yhteistä tällä hetkellä tiedetyille homoseksuaalisuuden syille on se, että ne ovat kaikki biologisia. Tämän luulisi tuntuvan vapauttavalta, koska yksilö itse taikka hänen kasvattajansa eivät ole vastuussa. Eikä homoseksuaali yksilö ole muulla tavoin poikkeava - ei sen epämoraalisempi tai moraalisempi kuin ihmiset keskimäärin.

HS Mielipide 11.4.2007 Markus Lång: Homoseksuaalisuus ei ole biologinen ilmiö

Dosentti Jussi Viitalan kirjoitus homoseksuaalisuuden määräytymisen syistä (HS 3.4.) kompastuu samoihin tieteellisiin ongelmiin kuin tiedesivuilla julkaistut kirjoitukset (HS 20.3.).

Vaikeimpana ongelmana voi pitää sitä, että biologit eivät tunne ihmisen homoseksuaalisuuden ominaisuuksia vaan käsittelevät sitä hyvin stereotyyppisesti, ottamatta huomioon, että on olemassa monenlaisia homoseksuaalisuuksia. Tutkijat ovat pääasiassa heteroseksuaaleja, jotka koettavat selittää hankalan ilmiön pois.

Dosentti Viitalankin käsitysten taustalla kummittelee vanha stereotypia, jonka mukaan homoseksuaaliset miehet olisivat jollain tapaa naismaisia ("maskulinisaatio jää puolitiehen").

Biologisen selityksen "vapauttavuus" ei kelpaa totuuskriteeriksi, vaan vapauttavuus on leimallista nimenomaan uskonnollisille selityksille.

Eläinten näennäishomoseksuaalisen käyttäytymisen ja ihmisen homoseksuaalisen suuntautumisen samastaminen osoittaa heikkoa tieteellistä päättelykykyä. Kun muita eläimiä väitetään homoseksuaaleiksi, langetaan antropomorfismiin ja projektioon. Nämä vääristävät tutkijan todellisuushavaintoa, jos hän ei oivalla tutkivansa omia tulkintojaan eikä ulkoisia ilmiöitä.

Ihmisen homoseksuaalisuudet ovat monimutkaisia psykoseksuaalisia ilmiökokonaisuuksia, eivät biologisesti määräytyneitä ilmiöitä. Sukupuoliseen kohteenvalintaan vaikuttavat olennaisesti tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat.

Viitala kertoo innokkaasti ruumiinavauksista, joiden avulla on selvitetty ihmisten sukupuolinen suuntautuminen. Rohkenenpa epäillä.

Tuollaisesta ajattelusta on vain askel frenologiaan ja sellaiseen ajatteluun, jossa kansakuntien eroja selitetään biologian avulla - kaiken kruununa tietenkin arjalaiset.

Varsin yksioikoiselta vaikuttaa väite, että sukupuolinen suuntautuminen määräytyisi sikiöaikana. Uskottavampana selityksenä on pidettävä varhaista yksilöllistä henkilöhistoriaa. Tätä voidaan psykologian keinoin tutkia.

Näennäistieteellisenä voidaan pitää sitä, että selitystä päätetään etsiä vain yhdestä lähteestä (biologiasta) ja muut torjutaan suoralta kädeltä. Biologien käsittelyssä homoseksuaaleista tulee vain välikappale, jolla biologian mahti kansalle osoitetaan - ja rahoitus turvataan.

Kasvatustieteen opinnoissa tuli selväksi, ettei oppimisessa ja kasvamisessa ole merkitystä oikeastaan muulla kuin reflektiolla ja metareflektiolla. Tallennetaan omia ja ryhmän tekemisiä, ja tutkiskellaan niitä kotvasen kuluttua. Kaikenlaista keskeneräistä roskaa, sellaista jota jää jäljelle kun elämä menee eteenpäin. Kasvun kansio. Blogikirjoittaminen alkaa paljastaa tälläkin saralla parhaat puolensa. Olen lueskellut muutamien pitkään kirjoittaneiden merkintöjä esiblogiaaniselta ajalta jälkiteolliseen. Digitaalisella iänmäärityksellä pääsin parhaimmillaan jopa vuoteen 2002. Kaaret ovat olleet kauniita tarinoita kasvamisesta. Blogitekstit muuttuvat. Joillain kärkevistä seesteisemmiksi, toisilla henkilökohtaisista yleisemmiksi. Jotkut ovat ajan saatossa alkaneet keskittyä, toiset taas laajentaneet spektriään. Arvoitukseksi jää, muuttuvatko ihmiset. Minusta näyttää, että työssään paljon kirjoittavien kirjailijoiden ja toimittajien tekstit eivät elä ollenkaan siinä määrin kuin meidän amatöörien. Kertoisiko sitten enemmän tekstien hakeutumisesta luontaisiin uomiinsa, ja vähemmän tekstien tuottajien kasvusta.

Heinäkuussa 2005 aloitin. Laskin lähettäneeni kevään 2005 aikana reilut 2300 sähköpostia. Se oli minun tapani selvittää ajatuksiani. Toivottavasti kukaan ei tuntenut velvollisuudekseen lukea niitä. Monet lukivat, ja jotkut ovat kertoneet jopa arkistoineensa kirjeenvaihdon pahojen päivien varalle. Sitten löysin tämän blogitouhun. Samaa touhua ilman tyrkytystä. Ei lukupakkoa. Blogiin voisin kirjoittaa muistiinpanoja tapahtumista, tallentaa yksityiskohtia luku- ja kuuntelukokemuksista, ja jäsentää muutenkin maailmankuvaa sen verran julkisesti, etten kehtaisi sukeltaa riman ali. Rivien väleihin voisin piilottaa tutuille viitteitä syvemmistä tunnoista, ja kirjainten sisään avaimia itselleni. Päätin pian kirjoittaa nimenomaan verkkopäiväkirjaa, sillä luin tuolloin jostain että blogi-sanaa tulisi käyttää vain muodoltaan tarkoin määritellyistä verkkotouhuista. Tekstiä alkoi syntyä. Huomasin heti kirjoittavani mieluiten pitkästi, blogimaailman puoliääneen lausuttua sääntöä vastaan. Hus säännöt! Pahin kriisi oli silloin takana ja uusi terveempi elämä edessä. Olenkohan muuttunut noista ajoista muutenkin kuin fyysisesti? Tänään uskalsin ensimmäistä kertaa palata etsikkoaikoihin. Lainailen tähän itseäni kuin Velssu Virtanen: Niinku mää on sanonukki ni… Ensimmäinen merkintä ei vielä paljasta kummoisia kehityksestä, mutta enteilee tulevaa.

20.7.2005. Joskushan tämä on aloitettava... ...joten aloitetaan nyt. Takana pitäisi olla yksi vaikeimmista päivistä (ex-hääpäivä), vaan olikin yksi parhaista. Se tunne kun pallean alta kouristaa ja koko kehossa tuntuu sähköistä värinää. Siihen tunteeseen tarvitaan kaksi osapuolta, ja minä todella toivon, no, tavallaan tiedän että Hän tahollaan tuntee samoin. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo.

Pitäisi nukkua, mutta en pääse eroon Blue Yodlen levystä. Kouvolalaista kantrirokkia. Taisi olla ensimmäinen livekokemukseni. Iitin yläasteelta lähdettiin Kouvolan amikseen avoimien ovien läpi. Lauantai - ei voisi vähempää kiinnostaa. Lumoutuneena sain kuitenkin tuijottaa kun uljas, kireisiin mustiin vaatteisiin pukeutunut blondi lauloi lähes tyhjälle salille helisevien kitaroiden säestämänä...More, more! Kirjastosta lainatun CD:n kansi kertoo että hänen nimensä on Anna Paatelainen, ja että hän on juuri sen näköinen kuin pätkivä muistikuvani uhosi.

Uni ei tule. Luen Kurt Cobainin elämäkertaa. Tuokohan se toivoa vai viekö viimeisenkin?

Merkintä vajaa viikko myöhemmin kertoo kiertelemättä, että miestä ollaan viemässä. Nyt tiedän jo, että kaikki oli totta ja mylly jauhaa. Hellanlettas herkistynyttä.

26.7.2005. Hiljaa rakkaudesta. Ilta on jo kääntynyt aamuksi ja minä vain pohdin elämän kiemuroita. Toiset rakastuvat, toiset etsivät ikuisesti. Optimistit pettyvät, pessimistit ilahtuvat. Yksi odottaa tulevaa, toinen elää menneessä. Joku muistelee hautajaisia, toinen odottaa sellaisia. Ystävät palaavat häämatkalta, toiset eroavat. Rakennusmiehet saapuvat töihin, me kaksi kietoudumme toisiimme. Ja me kaikki pelkäämme että tämä mylly joskus päättyy.

Monet polttavat röökin täyttymyksen jälkeen, me kuuntelemme RHCP:tä. Onko se oikea tapa pyöriä myllyssä?

Olen onnellinen. Rakastunut kuin pieni orava. Kyllä kulta, sanon sen Sinulle ääneen kun aika koittaa. Sanon sen hiljaa. Niin että kaikki vaikenevat sen kuullakseen.

Kaveri näyttää kärsineen jo tuolloin pahoista univaikeuksista. Matilla ei pyyhkinyt hyvin tuolloinkaan.

26.7.2005. Nukkumasa ei tuu! Ei Mattia näy. Merviä en oikeastaan edes kaipaa. Masalla on aina joskus logistiikkaongelmia, eikä kamu jouda näille nurkille ajoissa. Juhannuksenkin olin ihan kiltisti kotona, mutta Mattipa oli päättänyt vetää läpät. Oli hukannut hiekkasäkkinsä ja oksensi tyynylleni. Tuli uneton Klaukkalassa mittuna. Vaan missä se itäsaksalainen nyt, tavallisena tiistain vastaisena yönä? Armaani suuttuu kun kuulee että olen yksin valvonut.

Maailma keikahti muutenkin. Ensin katselin U2:n Slane Castle liveä ja silmäilin Metallica-kirjaa "So What!". Sitten luin Bonon haastattelun ja kuulostelin samalla Metallican Helsingin keikkaa. Mixmaailma kieroutuu aamuyöllä entisestään. Taidan laittaa Flean läpeensäkäyrän beissisaundin möyryämään Gradoissa. Funk me peipe!

Jossain vaiheessa se tietysti äityy kertomaan surrealistisesta tapahtumasta joka on edelleenkin tuoreena elokuvamuistissa. Kohtaamisesta kuuluisan kauraryynitehtailijan tyttären kanssa.

28.7.2005. Pöhnässä. Tuli taas eilen heiluttua myrkkyruiskun kanssa, joten nyt huippaa. Pyretriinijohdannaisten ei pitäisi vaikuttaa nisäkkäisiin - en siis ole nisäkäs. Sinänsä eiliset myrkytykset olivat turhia, koska myrkky tuhoutuu nopeasti auringon valossa. Minä kun oletin pilvisen sään jatkuvan. Tarkoituksena on pitää lehtiä nakertavien hyönteisten määrät minimissään n. 600 koivun taimella. Kun näiden taimien kasvua sitten verrataan sellaisiin taimiin, joita ötökät saavat rouskuttaa rauhassa, pitäisi selvitä näiden ötököiden merkitys rauduskoivulle - eri kasvuympäristöissä.

Kirkkaalla säällä myrkytykset on tehtävä öisin. Kaikki 600 tutkimuskoivua on saatava myrkytetyksi tuntia ennen auringonnousua. Varsinkin juhannuksen tienoilla aikaa on vain muutama tunti. Siksi olen ajanut kapeita metsäteitä Marcus "Bosse" Grönholmina (ei...lujempaa...Sebastian Loebina) ovi edellä paikasta toiseen, ja juossut metsässä koivun luota toiselle myrkkyreppu selässä. Ja koko ajan on Darth Vader-mallinen suojamaski päässä.

Kerronpa tapauksen muutamien viikkojen takaa. Kesäilta on kovasti kaunis, autereinen, ja muuan elovenaneito on päättänyt lähteä yöllä poimimaan kukkia metsäniityltä. Hän on tehnyt niistä seppeleenkin oljenväristen kutrien koristeeksi. Yhtäkkiä kuusen takaa juoksee esiin hikinen Darth Vader joka tervehtii metsänneitoa ystävällisesti. Neito säntää kirkaisten karkuun, mutta tunnistaa sitten Darth Vaderin oman kylän tohtorismieheksi. Ujosti kukkakimppuaan heilutellen hän palaa Pimeän Lordin luo turisemaan. Se olisi pitänyt saada filmille!

Muutama kuukausi myöhemmin kirjoitetuista tarinoista en tunnista itseäni. Kukahan nuo jutut on kirjoittanut ja missä maanisessa tilassa? Miten monta kirjaa se ehti ahmia vuorokaudessa? Nyt en kykene kuin muutamaan kymmeneen sivuun. Muistan kyllä olleeni lääkityksessä noina aikoina, mutta riittääkö se selitykseksi tuon yhden päivän intensiteetin. Jos nuo merkinnät kävisi huolella läpi, voisi löytyä se päivä jolloin keski-ikä iski. Jatkuukohan tämä henkinen harmaantuminen asymptoottisesti vai tuleeko joskus romahdus? Hieman pelottaa. Toisaalta, jos ihminen säilyisi samanlaisena vauvasta vaariin, kai se olisi enemmän huolestuttavaa?

28.11.2005. Insomniaa ja pläräilyä. Puolen tunnin yöuni ei varmaan ole riittävä? Tämä alkaa toistua turhan usein. Nukahdan kuin murmeli, mutta herään hetken kuluttua pirteänä kuin peukaloinen. Ja aamulla taas väsyttää kuin pientä oravaa. No, onhan tässä aikaa nukkua. Lampaita voisi sutena laskea - tai edes päiviä. Syntymästäni on vierähtänyt 12 425 päivää. Entisen elämän loppumisesta on nyt kulunut 289 päivää, välielämän alkamisesta 207 päivää ja uuden elämän alkamisesta 133 päivää. Kati tulee ehkä viiden päivän kuluttua. Jouluun on 26 päivää. Suomalaisen miehen elinikäni on puolivälissä noin 2220 päivän kuluttua, joten noin 14 645 päivän kuluttua...ei pakko keventää! Paljonko päiviä on jalkapallon MM-kisojen alkuun?

Katilla oli työsunnuntai Gigantissa ja oma ohjelmani Tabula rasa, joten pyhitin lepopäiväni itsekseni lukien ja pläräten. Ensin vein kuitenkin Katin Pasilaan yhdeksän junalle ja asensin sitten vastikään takuusta tulleen viritinvahvistimen paikalleen. RCA-show oli melkoinen sillä tilaa pöydällä on niukasti ja laitteita ihan omiksi tarpeiksi. Supran herttaisen siniset kaiutinjohdot ovat vahvistimen liittimiin hieman turhan paksuja, joten terävien kuparilankojen pyörittelyssä saivat herkät sormenpääni kyytiä. No, nyt kaikki viisi kaiutinta toistavat uskollisesti (High Fidelity) digitaalisesti vahvistimeen tuotuja DVD-soittimen ja digiboksien signaaleja, sekä Supran RCA-johdoilla tuotuja VHS-videon, kasettidekin ja vinyylisoittimen analogisia signaaleja. Äänikorttikin tekisi mieli liittää vahvistimeen, mutta yhtään digituloa ei ole vapaana. Toissa viikolla hankkimalleni Sanyon Vintage-virittimelle olisi AUX-paikka, mutta laite ei sovi pinoon :(

Sitten kirjojen pariin. Varsin omituinen kokoelma biblioita kävi noukkani olla. Aloitin David J. Bullerin tuoreesta kirjasta Adapting Minds; Evolutionary Psychology and The Persistent Quest for Human Nature. Buller haastaa evoluutiopsykologian, ei kaataakseen sen, vaan tuodakseen siihen realismia. Minusta suunta on oikea. Kypsyäkseen evoluutiopsykologian särmiä täytyy pyöristää - niihin täytyy tuoda sitä mitä parhaiten kuvaa englannin termi vagueness. Kontrastiksi kaivoin esiin selkeimmän ihmisen käyttäytymisen evoluutiota käsittelevän kirjan Laland & Brown: Sense & Nonsense. Ja todella, se on kulmikas! Enkä nyt tarkoita sitä kirjaa...

Bullerin kirja on vaikeasti sulatettava, joten lukaisin kevennykseksi läpi Neil Hardwickin raskaan ylenannon Hullun lailla. Luin sen jo kolmannen kerran. Tällä kertaa luin sen hymyillen, voittajana :) Samassa pinossa oli toinenkin ruipelo kirja, Tero Vaaran matkakirja Kolmas matka. Minua jäi häiritsemään Vaaran proosan ja laulujen lyriikan välinen ristiriita. Päiväkirjamerkinnät ovat reheviä, keski-ikäiseen täti-ihmiseen uppoavien laulujen teksteinä toimivat runot taas ritisevän kuiviin puristettuja.

Sitten teki taas mieli oppia jotain uutta ja tartuin Ian Shawn kirjaan The Oxford History of Ancient Egypt. Olen lukenut sitä käsittämättömän hitaasti, sillä Egyptin varhaista historiaa on vaikea ymmärtää. Kaikki näyttää syntyneen hetkessä. Miten kuningas Narmer pystyi toteuttamaan kahden valtakunnan yhdistämisen muutamalla harkitulla liikkeellä? Miten symboliikka saattoi olla niin monimutkaista ja syvällistä? Miten hetkessä luotu saattoi säilyä niin vakaana 3000 vuotta? Pääsin kirjaa muutaman kymmentä sivua, sitten unohduin tuijottelemaan.

Välillä myin pois M-audion turhan isot kaiuttimet ja palasin kirjojen pariin. Juicen runo- ja sekatarinakirja Räkä ja Roiskis suuvedellä osui tähän kohtaan sopivasti. Vauva nukkuu, tuhisee ja pihisee ja puhisee ja hillitysti virnuilee kuin Anna-Liisa Tilus. Mahassaan acidophilus-bakteereita kuhisee ja elämöi! Maitoa vauva äsken söi ja nyt se kirnuilee! Juicea voisi opettaa sen verran että Acidophilus on bakteerisuku ja kirjoitetaan siksi isolla kirjaimella. Ja vielä kursivoidaankin. Pukliaiheinen runo kuitenkin vetosi. Juicen akrobatia ilostuttaa, vaikka tieto Juicen heikosta kunnosta vetääkin hienoiseen alakuloon. Vieläköhän mestari jaksaa luoda? Onneksi Jumala on ja Räkä ja Roiskis naisissa ovat vielä tämän fanin osalta lukematta, ja Ilonkorjuun aika vasta tivoossa. Runojen saralta tekisi mieli myös Jarkko Laineen kriittisiä purkkarunoja 70-luvulta. Jospa maanantai-iltana?

Jos päivää olisi ollut vielä jäljellä, olisin käynyt vielä Jukka Virtasen ja Seppo Ahtin matkakirjan Intiassa kukin on kummempi kimppuun. Ihastuin taannoin Jukka Virtasen nimiä tursuavaan elämäkertaan (Kuvassa keskellä Jukka Virtanen), ja olen sen jälkeen odottanut tilaisuutta tämän matkakirjan lukemiseen. Ilkka Koivisto sanoi joskus, ettei pidä elämäkertojen lukemisesta koska ihmiset kertovat niissä elämäänsä subjektiivisesti valikoiden. Minua kiinnostaa elämäkerroissa juuri subjektiivisuus. Miksi muistelija ottaa esiin tietyt tapahtumat ja piilottaa toiset? Miksi Jukka Virtanen päätti kertoa niin paljon nimiä ja miksi hän poimi kaikista mahdollisista juuri tietyt henkilöt? Suurena filantrooppina Virtasen täytyy tietysti rakentaa tiheä ihmiskohtaloiden kudelma ja sitoa solmuihin mahdollisimman monta persoonaa. Samaa sopii odottaa matkakirjaltakin. Vaan en jaksanutkaan enää tarttua uuteen kirjaan. Sen sijaan katsoin DVD:ltä miten Fitz ratkaisi ensimmäisen murhamysteerinsä. Radan poskesta toreissaan ja muistinsa menettäneenä löytynyt mies ei sitten ollutkaan junasurman tekijä. Vaikeasta luonteesta, alkoholipersoudesta ja pelihimosta kärsivä Fitz on äijämäisyydessään jollain tavalla inhimillinen hahmo...jotenkin suomalainen.

Musiikkipuolesta tänään vastasi pääsosin teiniangstista räväkkään aikuiskitarointiin kasvanyt Therapy?, Sting, Steppenwolfin Live ja Club for Fiven taitolaulanta (taas skitsoidinen yhdistelmä!). Ja tuota...kuuntelinhan läpi Ellan ja Aleksin Kolme muskettisopuliakin. Ehtoommalla ääneen pääsi kaksi vainajaa: Sentenced ja Güntin Pena.

Mutta nyt vihdoin nukkumaan. Jos oikein tarkkaan katsoo, kirkon pihalla näkyy pieni katos. Katoksessa on seimi, seimessä härkien heinää. Pian siellä pakkasessa nukkuu lapsi. Minä herrastelen täällä lämpimässä kopissa...ja keksin vaikka mitä valitettavaa surkeista oloistani. Lämmin (mutta niin surullisen riittämätön) ajatus Pietarin katulapsille.

Vain hieman aiemmin sama tyyppi oli kirjoittanut muisteloita lapsuudenidolinsa jäähyväisistä. Tämä tuntuu autenttisemmalta. Muistot palaavat. Teksti on omaa. Tämän voisin kirjoittaa nyt sanasta sanaan uudelleen.

29.10.2005. Hyvästit Peer Güntille - onhan se bluussii! Arjesta irrottava miespäivä testosteroninlöyhkäisine iltoineen on takana. Suuntasimme Jennin ystävällisellä avustuksella kirjamessuille jo varhain iltapaivän harmaina tunteina. Messut jäi lieväksi pettymykseksi - päivä oli oikea mutta ohjelma meille väärä. Mielenkiintoisin päivä keskustelujen kannalta näyttäisi olevan sunnuntai. Meppien eurokirjapaneeli kuitenkin osoittautui yllättävän viihdyttäväksi. Lasse Lehtiselle lankesi karismaattisen konkarin rooli, Eija-Riitta Korhola oli porukassa herkkä humanisti, Alex Stubb edusti nuorta voimaa ja Jussi Halli puolestaan toimittajien aatelia. Eivät nuo ihmiset sattumalta siellä lavalla olleet. Kyllä heissä on karismaa. Kake teki sijoituksen ja osti neljä 60-luvun alun Jallua. Jotenkin ratkiriemukasta oli todeta millaisia kaunokirjallisia teoksia ne ovat näiden nykyisten piilopornoSeiskojen ja Katsojen rinnalla.

Taksijonossa meidän takanamme oli hermostunut mies. Piti päästä KOM-teatteriin ja pian. Kake ohjasi hänet edellemme jonossa, johon mies huikkasi: "Suomen kulttuurielämä kiittää". Eija-Riitta Korhola oli juuri puhunut siitä, miten vaikeaa on välttää harha omasta navasta maailman keskipisteenä.

Vinkkipuhelimen osoittamalla suuntimalla usutimme taksin kohti Kalliota - tavoitteena kokea elämys ja aistia aitoa Kallion pubin tunnelmaa. Tässä kohdin sattui pieni tyylirikko, sillä eihän näihin paikkoihin todellakaan tulla taksilla. Vinkki kuitenkin osui oikeaan. Las Vegasin (nimi ja sisustus ovat vahvassa ristiriidassa) äijät olivat juuri aloittaneet kokoontumisajon. Nolo myöntää, mutta minusta tunnelma oli aavistuksen pelottava. Väki Oivan karaokessa oli valoisampaa. Kävi ilmi että Joe Cocker asuu Kalliossa. Hänet tunnetaan nimellä Rampe, ja hänen on hyvin vaikea pysyä pystyssä esityksensä aikana. Murtunut kylkiluu ei haittaa silloin kun Rampen sydäntä vapautetaan.

Ruumis kaipasi ravintoa, joten piipahdimme Juttutuvassa syöpöttelemässä ja juopottelemassa. Sitten taksiin ja kohti Hämäläisen osakunnan lavaa. Illan kohokohtaan oli aikaa pari tuntia. Kouvolan lahjan maailmalle, Peer Güntin eli Gyntin Penan oli määrä esiintyä toiseksi viimeistä kertaa. Paikalle oli saapunut tukku mustiin paitoihin ja liiveihin pukeutunutta pitkätukkaa ja partajehua. Testosteroni kirveli silmiä. Nuoruuden muistot tulvivat mieleen kun Griegin vuorenpeikkojen tanssi alkoi villitä yleisöä. Ensimmäisestä soinnusta minulle selvisi, ettei olla tusinabändin konsertissa. Soitto oli kauttaaltaan tiukkaa - kuin silloin nuoruuden vuosina, mutta parempaa. Twist Twist on kone, rumpujen Espoo. Bassokitaran Kymijoki Tzöötz Kettula pudottelee tummia lasejaan silmilleen nostaakseen ne taas hetkeksi otsalle. Nelikielinen möyryää - taustalla tosin - mutta tyylikkäämmin kuin koskaan. Sähkökitaran Vantaa T. Nikki on minulle Rock-sanan synonyymi. Leijonanharja säikäytti minut pahasti jo teininä - eikä siihen tarvittu kuin vilkaisu karvaisen kuontalon siimeksestä Kouvolan Prisman kahviossa.

Tämä keikka nousi listallani TOP-3:n. Ainoana miinuksena keikan lyhyys. Mahtavatko karjut säästellä viimeiseen iltaan? Jäin kaipaamaan sitä minun Peer Günt-biisiäni: She was here. Vaan eihän kaikkea voi saada. Bändin uskomattomasta tyylitajusta kertoo ylipitkien rumpu- ja kitarasoolojen puuttuminen täysin. Omilla ansioillaan erinomaisesti selviävät biisit vain soitettiin viileästi. Waltarin Kärtsy sanoi joskus ettei 80-luvun Suomessa ollut kuin kaksi rockbändiä: Smack ja Peer Günt. Peer Günt on vieläkin enemmän. Se on käsite. Mieleen tuli jopa pyhäinhäväistykseltä kuulostava ajatus: Onhan se Hurriganeskin varmasti ihan hyvä bändi mutta...

Hankala sanoa tulisinko tuon tyypin kanssa toimeen enää. Ainakin pyytäisin muuttamaan joitakin kohtia lastuista säyseämmiksi. Kun oman lähimenneisyytensä kanssa on vaikeaa, miten tyhmää olisikaan pyytää jotain toista kirjoittamaan eri tavalla. Onkohan toista elämänaluetta joka olisi moninaisuudessaan näin huima? Tekijänsä kuvasta on kysymys. Mutta sellaisesta jonka jokainen näkee eri tavoin. Yksi lukee riveiltä, toinen rivien väleistä. Ainoastaan kirjoittaja itse näkee läpi. Ja löytää ne huolella piilottamansa avaimet.