| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 April Dilun WabbuKun yleisö tuli saliin, pötkötimme Arin kanssa Catwalkilla mustissa kerrastoissamme, lyhkäset kalsongit pitkien päällä. Merkki tuli, sonnustauduimme rintaliiveihin ja säntäsimme reitille. Ensin kahdeksan kierroksen keppihumalalla virtuaalinaamat pohjiksi. Sitten horjahtelevaa taiteilua penkillä, tetsaus patjan ali, kolme heittoa sukkana koriin, ilmapallon puhkuminen puhki, aamupuuron syönti puutarhalapiolla, epätoivoista jompotusta köykäisten tyttöjen jumppapallolla ja trampoliinihyppy maaliin. Myöhästyimme molemmat. Minä enemmän. Asetuimme huumorin välineeksi. Jos olisimme vielä liukastuneet banaaninkuoreen, kaatuneet ja housut olisivat repeytyneet niin että pylly olisi näkynyt, riemu olisi rusauttanut läpi katon Tikkurilan taivaalle.
29 April Viileää höyryäEi nukuta. Otso ja Kati ovat Hyvinkään sairaalan lastenosastolla. Ei mitään karmivan vakavaa, silti liikaa. Ärhäkkä kurkunpääntulehdus joka haittaa hengitystä. Otso alkoi yskiä eilen. Yöllä hengitys muuttui raskaammaksi ja itku tuskaisaksi hirnunnaksi. Aamulla Kati vei Otson lääkäriin ja sieltä Hyvinkäälle. Siellä pikkuinen nyt nukkuu riutuneen oloisena punaisena hohtava happisaturaatiomittari varpaassaan. Imppaa lisähappea tötteröstä. Kuorsaa viileän vesihöyryn sataessa kutreille. Heräsi hetkeksi. Säikähti isän kireää, huolestunutta ilmettä. Väsymys, huoli ja turhautuminen purkautuvat minusta aggressivisuutena. Tekisi mieli niistää niitä elämästä vieraantuneita intelletkuelleja jotka luulevat tietävänsä miten elävät ihmiset tuntevat. Tietävät millaista on olla minä. Niitä jotka pitävät itseään oikeutettuina kommentoimaan julistavaan sävyyn Ike Kanervan tekstiviestejä tai julistamaan bussiturman henkilökohtaiseksi mustaksi päiväkseen. Ja tuota Freudinsa lukenutta psykoa, joka parhaillaan yrittää Ylen uusinnassa tyrkyttää omaa ideologiaansa itseään äärettömästi suuremman Stephen Fryn elämän deterministiseksi selitykseksi. Tyhjäntoimittajia, verenimijöitä, saivareita. Kerran olen lyönyt. Sen jälkeen itkin. Enää en jaksa. 27 April VasatKotiseuturetkeilin kokonaiset kolme varttia Isosuolla, vajaan kilometrin päässä Klaukkalan keskustasta. Tarkoituksena oli tarkastaa, sopisiko suo ympäristöekologian kurssin habitaattiretken kohteeksi. Sopii. Suo nousee rehevältä reunalta 650 metrin matkalla sateenvaraiseen keskustaan kuutisen metriä, joten kyseessä on tyypillinen Etelä-Suomen keidaspiirakka. Maanäytekairalla jatkovarsineen saattaisi päästä turvekakun pohjaan, mutta 40-kiloista teräskasaa ei kukaan jaksa mättäältä mättäälle raahata. Kurssilla tuolle matkalle voisi sen sijaan tehdä kasviruutuja, ehkä laskea lintulinjaakin. Tänään yksinäinen metsäkirvinen edusti vaatimatonta linnustoa. Suon vieraan valloitti kuvan dynaaminen duo. Kun äippä otti hatkat, pienet maastoutuivat. Emä ei tehnyt elettäkään vasojen suojelemiseksi. Mörähteli vain. Muistelen jonkun hirvitutkijan joskus maininneen, että huomattava osa hirviemoista käyttäytyy poikasten lähettyvillä pelottomasti, jopa hyökkäävästi. Kerran olen itsekin pötkinyt vastakkaiseen suuntaan pääjalkaisena. Luulisi metsästyksen eliminoineen pelottomat, kuten kävi huuhkajalla. Kun pesille asetettiin rautoja, saatiin hetkessä karsittua pesille palaamiseen kannustavat geenit, ja huhkaimesta tuli ehdoton pesänhylkääjä. Ehkä pelko vasojen läsnäollessa viriää hirvillä eri reaktionormista kuin pelko metsästysaikana?
24 April SementtistäSorvi soi toista päivää. Biologian kakkoskurssilla opiskellaan DNA:ta. Askarrellaan paperimalleja ja eristetään piuhaa kitusista. Hasardimaantieteessä äänessä ovat lähinnä esityksillään hurmaavat opiskelijat. Kehitysmaantieteessä edetään kohti maailmankauppaa ja globalisaatiota. Parin viikon kuluttua analysoidaan kehittymättömyyskysymystä Hotelli Ruanda -elokuvan luomalta perustalta. Klaukkalan aikuislukiossa alkoi eilen haastava kurssi: kenttäopiskeluun nojaava ympäristöekologia. Tarkoituksena on viettää huomattava osa tunneista ulkona tutkimuksia tehden, ja lähteä vähintään kahdesti viikonloppuisin auringonnousun aikaan ekosysteemielämyksiin. Huomenna päätän omalta osaltani yliopistomaantieteeseen tähtäävien valmennuskurssin. Väsymys on vienyt pitkistä iltapuhteista terän, mutta parhaani olen yrittänyt. Otso on huolehtinut muina aikoina siitä, että niin sanottu oma aika on typistynyt WC- ja suihkuhetkiin. Viime yönä nukuin lähes yhtäjaksoisesti kuusi tuntia - suvereeni ennätys pariin kuukauteen. Minä vaan menen. Päivittäin kohdattujen ihmisten elämäntilanteiden kirjo on sekin melkoinen. Sellaisen tuoma ymmärryksen harhailu lienee kasvattavaa? Elämä on nyt kiehtovalla tavalla konkreettista. 19 April No Guts, No GloryPeer Günt peruutti tämän illan keikkansa Klaukkalan Pihvimyllärissä. Tinnituksen lisäksi oli tarkoitus hankkia ikimuistoinen elämys, sillä rokettikonsertit paikallisräkälöissä ovat jääneet vähiin. Hetken harmitti. Päivä virtaa siis tasaisesti kuten kaikki muutkin. Aamulla autoleikkiä. Otso osaa jo päristä. Sitten oksat pihalta huoltoyhtiön riesaksi ja Otson unilenkki rattailla samalla kun Kati näpytti paperitöitä. Haravoidessani ja pakkasen puremaa viherpeukalotonttua roskiin siivoillessani ajattelin Markku Soikkelin esseeläpyskää Hyvästä on helppo pitää, jota ehdin eilen hieman lueskella. Miksi Soikkelin tekstistä on helppo pitää vaikka olisi eri mieltä? Ajattelin syynä olevan reilun suhteen lukijaan. Soikkeli ei aliarvioi. Hän tyrkyttää havaintojaan, mutta ei tulkintojaan. Tosikoista kirjallisuusihmisistä poiketen hän on elänyt, ei elähtänyt. Sojokikkelin esseet jäivät kun Otsolle tuli nälkä. Lihaperunasoosia. Metsämarjaa jälisteeksi. Nyt Kati ja Otso ovat vaatekaupassa ostamassa retonkia avuttomalle kotimiehelle. Kohta aloitan ensi viikon oppituntien valmistelun. Kolmeen kouluun, vaihteeksi. Sitten katsomme Otson kanssa lätkää, ja Otson nukahdettua Katin kanssa viihdettä. Illalla luen pari sivua kirjaa. Aivan sama mitä. Jos Kati nukahtaa ensin, kuuntelen iPodilla saatananpalvontapoppia, jota lainasin eilen kirjastosta - Mercyful Fatea, Northeria ja Cradle of Filthia. Joinain hetkinä tuntuu että elämä on ohi, toisina että se on vasta alkanut. Mitä lähemmäs juuria elämä ajaa Maslowin ahdasmielisessä tarvehierarkiassa, sitä syvemmin metafysiikkaani tunkee reduktionistinen naturalismi. Ei sentään toisinpäin. 16 April Työ ja elämäOlen nyt kolmatta viikkoa isäkuukaudella. Kaksi viikkoa äidiltä siirrettyä vanhempainlomaa ja kaksi viikkoa kiitosta hyvälle isälle. Kela maksaa ajalta kelpo korvausta ja palvelee valonnopeudella, mutta edellyttää luonnollisesti etten ole samaan aikaan päivätyössä. Silti hukun viesteihin joissa kysellään isäkuukauden aikana tekemättä jääneiden töiden perään. Kolmisenkymmentä vastaamaatonta odottaa tällä hetkellä sähköpostissa ja muissa viestintäkanavissa. Minulla on velvollisuus olla vastaamatta ja luterilaisen hörhön omatunto joka nostaa syyllisyyttä. Moraalivaisto sentään asettaa arjen tärkeysjärjestykseen. Minun ei tarvitse käydä sisäistä arvokeskustelua siitä, pitäisikö arvioida joku harjoitustyö vai estää Otsoa kaatamasta kirjahyllyä päälleen. Juha Siltala kirjoitti aiheesta paksun opuksen mutta osui poliittisten intohimojensa sokeisemana vain osittain. On niin limboa syyttää isoja jotka kiusivat. Työelämä ei ole huonontunut. Elämä on huonontunut koska se on muuttunut työelämäksi. Työelämäksi joka on parannettu sietämättömäksi, kiitos palkansaajien tarmokkaiden etujärjestöjen. Työntekijöistä välitetään työssään enemmän kuin koskaan. Työntekijöiltä ei vaadita enää kovin kummoisia. Ei sanktioiden ja sallitun pullikoinnin pelossa uskalleta. Työntekijöillä on sen sijaan mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan, ja hölmöimmät meistä käyttävät ne kaikki. Muutamissa työyhteisössä pääoman lakeijat saattavat toki harrastaa työntekijöidensä sosiaalista köyttämistä työyhteisöön. Useimmiten työntekijät vyöttävät itse itsensä. Kaikissa työyhteisöissä muu kuin työhön liittyvä toiminta kahmii yhä suuremman osan. Olisivatko pyramidit koskaan valmistuneet jos kivenhilaajilla olisi ollut tykytoimintaa, rajoittamaton määrä palkallisia sairaslomia työuupumuksesta toipumiseen, työturvallisuuskyselyjä, palaute- ja ideabokseja, kehityskeskusteluja, liukuva työaika, pitkä irtisanomisaika, kultaisia kädenpuristuksia, sapattivapaita, lyhennetty työaika ja jatkuva itsearvointi raportteineen? Tiettävästi kääröistä ei ole löytynyt myöskään huolestuneita pamfletteja työelämän huononemisesta. Ruoskan avulla työ maistui, ja jatkui saumattomasti vaikka roteva kaveri kuukahti silloin tällöin murikan alle. Toinen roteva jatkoi vetämistä. Minäkin sen sijaan olen korvaamaton. En siksi että olisin sijaistani parempi opettaja - päinvastoin. Tai että tekisin jollain tavoin tärkeää työtä. Vaan siksi että olen saanut itse vaikuttaa siihen miten työni teen ja miten paljon silppua kasaan työpöydälleni. Vain ajatustenlukija voisi kytkeä kaikki piuhat oikein ja hypätä saumattomasti puikkoihin. Jos yksikin plugi jää retkottamaan, asiakaspalvelu saa kolme sataa samansisältöistä vikailmoitusta. Miksiköhän se kirvelee ihmistä niin? Se ilmoitus. 14 April Onnistuneet
13 April Kuskoo Toissaviikon perjantaina posti toi valoa kosteasta helvetistä toipuvan paluumuuttajan epävarmaan arkeen. Jarkko oli varoittanut lämpimäisestä etukäteen, mutta huolella pakattu lähetys pisti silti hykertelemään. Käsissäni oli vihdoin Juha Haikola & Jarkko Rutila: Käki, Otava, 2008. Omistuskirjoitukseen Jarkko on koukeroinut omalla pikku kätösellään: ”Mikalle kiitollisuudella ja ystävyydeltä. Jaamankankaalta se kaikki sai alkunsa”. Kiitos! Nettikaupan sivuilta plagioitu esittely kertoo kirjasta seuraavaa: Kesän sanansaattaja vai moraaliton loispesijä? Upeasti kuvitettu tietoteos valottaa käkeen liittyviä mysteereitä. Käen kukunnasta ovat saaneet inspiraationsa niin muinaiset runonlaulajat kuin klassisen musiikin säveltäjätkin. Tunnettuja ovat myös käen ennustajanlahjat. Joillekin onnenlintu kukkuu elinvuosia, toisille maallista mammonaa. Käki on siivekkäistämme ainoa, joka jättää poikasten kasvatuksen muiden lajien harteille. Käelle lisääntyminen ei kuitenkaan ole kevyttä laakereilla lepäilyä, vaan jatkuvaa kilpajuoksua isäntälajeja vastaan. Miten käkinaaras petkuttaa pikkulinnut hyväksymään vieraan munan pesäänsä, ja miten vastakuoriutunut käenrääpäle onnistuu huijaamaan isäntiään tarjoamaan sille riittävästi ravintoa? Käkeä on kautta vuosisatojen tervehditty kevään sulostuttajana, mutta harva on päässyt näkemään itse lintua saati seuraamaan sen käyttäytymistä. Ensimmäinen kotimainen kirja suomalaisten rakastamasta linnusta valottaa käen mysteeriä uusimpien tutkimustulosten valossa, vanhaa käkiperinnettä unohtamatta. Lupasin teilata kirjan verkkopäiväkirjassani, joten täältä pesee. Ennen lukemista vaivuin tosin toviksi nostalgiaan.Ohut lanka tosiaan kulkee verkkopäiväkirjastani käkikirjaan. Lankaa takaperin kelaamalla ei pääse lähtöpisteeseen. Ei redusoidu. Tai saattaisi hyvinkin redusoitua jos koko lankavyyhti kaaoksen säikeineen saataisiin hanskaan. Jos vielä riittäisi resoluutio, jatkaisi Kari Enqvist. Veikko Huovinen on kertonut molempien alojen ammattilaisena Puukansan tarinan, joten jätän sukkession kuidut väliin ja aloitan puiden ruumishuoneelta, Vapon Hankasalmen sahalta. Kesällä 1993 ammoinen appeni Ari keräili sahalta heittiölautoja ja rahtasi niitä Laukaaseen. Arin perheen lähdettyä kesälomamatkalle jäin autotalliin silppuamaan lautoja parinkymmenen sentin pätkiksi. Linnunpönttöjen seiniksi, katoiksi ja pohjiksi. Tarkoituksena oli sijoittaa Parikkalan Siikalahden ympäristöön niin monta pönttöä, että niihin asettuneiden kirjosieppojen ja talitiaisten määrä riittäisi laajahkoon ulkoloiskokeeseen ja vielä jonkinmoiseen havaintoaineistoonkin. Ennakkoon ynnäillyt ja lopulta realisoidut kuutisensataa pönttöä osoittautui käytännössä sopivaksi määräksi - talitinttien pesämäärä riitti nippa nappa. Lautaa jäi ylimääräiseenkin, joten sahasin suuruudenhulluuttani pätkät myös sataan harmaasiepon avopönttöön ja 70 isoaukkoiseen leppälinnun pönttöön. Olin edellisessä graduyrityksessäni yrittänyt selvittää nokikanojen lajinsisäistä pesäloisintaa Siikalahdella, ja seuraillut sammakkohousuissani käkien vastuutonta promiskuiteettia niittykirvisten pesien yllä pörrätessään. Olin myös hankkinut jonkinmoisen artikkelikokoelman käestä tehdessäni aiheeseen johdattelevaa tutkielmaa pesäloisinnasta. Vaikka käen saaminen pönttöön houkutti, leppälinnun ja harmaasiepon pönttöjen tavoite oli kuitenkin toinen. Jos onni olisi myötä, saattaisin saada niiden avulla lajienvälisen vertailun pesien hyönteisyhteisöistä. Kun sahausurakka teräongelmineen kesti pari viikkoa, ehdin jo katua varman päälle pelaamista ja etenkin ylimääräistä työtä. Urakka riitti tekemään kirjan ääressä koukkuun kasvaneesta epäsymmetrisen. Työnsin lautaa huonosti luistavassa kourussa vasemmalla kädelläni ja sahasin käsisirkkelillä oikealla. Vasen rintalihas turposi, Samoin oikean käden hauis. Olin juuri lukenut eläinkunnan universaalista kauneusihanteesta - merisiilikään ei siedä epäsymmetristä. Kiusallista. Onneksi fenotyyppistä. Syksyn ensimmäisten hallojen saavuttua ja viiston vartaloni kuihduttua laudanpätkät rahdattiin Parikkalaan, Kannaksen vanhalle kyläkoululle. Siellä naputtelin talven aikana pöntöt kasaan ja vein ne uutteran orjatyövoiman avustuksella kevään 1995 aikana maastoon. Siikalahden ympäristö ei ole varsinaista leppälintumaastoa, joten sain sijoitettua vain 6 leppälinnun pönttöä Pikkupunkaharjun ympäristöön. Niissä ei ollut toissavuoteen mennessä pesinyt ensimmäistäkään leppälintua. Pikkupoikabiologien retkellä kesällä 1995 Jussi kiinnitti huomiota näyttävään 74-millisellä reiällä varustettujen pönttöjen rivistöön luokkahuoneen seinustalla. Jussin mielestä ne oli ehdottomasti saatava maastoon. Niiden ympärille rakennettaisiin vastikään perustetun pikkupoikabiologien yhdistyksen ensimmäinen tutkimus. Pöntöt vietiin Kontiolahden Jaamankankaalle, ja sijoitettiin Range Roverilla ajettavaan maastoon pareittain, leppälinnunpönttö ja harmaasiepon avopönttö vierekkäin. Tarkoituksena oli tutkia näiden lajien välisiä suhteita. Harmaasieppoja ei avopönttöihin juuri asettunut, joten tutkimus jäi torsoksi. Leppälintu kiinnosti silti kovasti. Tämän jälkeen en enää saa otetta vyyhteen, sillä vain muutama säie kulkee enää käsieni kautta. Yksi niistä on havainto biologian laitoksen kopiokoneiden vierellä maleksineesta nuorison edustajasta, jolla oli lyhythihainen T-paita naurettavasti pitkähihaisen päällä. En ottanut moista tapausta tosissani, kunnes Jussi mainitsi kyseisen kaverin olevan potentiaalinen ehdokas Jaamankankaan pönttöjen hyödyntäjänä, käkitutkijana. Myöhemmin kyseinen lupaus sai Sieppo Sorjosen ohjaajakseen, ja liikanimekseen Juippa. Hän oli Jarkko Rutila, innokas lintuharrastaja Artjärveltä. Siepon välityksellä Jarkko rakensi oitis yhteydet norjalaisiin guruihin Arne Moksnesiin ja Eivin Røskaftiin, sekä käyttäytymisekologian (puoli)jumalaan Nick Daviesiin. Minäkin sain luovuttaa käkikansioni hyvään tarkoitukseen. Jaamankankaalle vietiin lisää pönttöjä, mikä paljasti potentiaalisen reviirikiistan: kaksi joensuulaista lintuharrastajaa oli jo pöntöttänyt osan Jaamankangasta, ja muitakin Joensuun ympäristön kankaita. Ilman sen kummempia yhteenottoja Jarkko hakeutui välilöihin, ja kirjoitti ensimmäisen julkaisunsa yhteistyössä Raimo Latjan ja Kimmo Koskelan kanssa. Havaintoaineiston jälkeen Jarkko keskittyi munakokeisiin. Kipsistä tehtiin keinomunia joita sitten munittiin käsikopelolla leppälintujen pesiin. Yritin suostutella onoff-tyyppisten ja siten herkkien hylkäyskokeiden kyytipojaksi jonkinlaisia tuloksiltaan normaalisti jakautuneita käyttäytymistutkimuksia. Onneksi reservin sissivänrikki ettei ottanut käpykaartilaista vesittäjää tosissaan, vaan jatkoi omalla linjallaan. Jarkko arvosti laatua, minä määrää. Jarkosta, leppälinnusta ja käestä tuli vuosien työn aikana erottamaton kolminaisuus. Sitä älköön ihminen erottako. Uurastus ei päättynyt vuoden 2004 väitökseenkään. Jarkko on sittemmin kuluttanut kuivia kankaita muuallakin Suomessa, tehnyt aktiivista yhteistyötä norjalaisten ja uusiseelantilaisten kanssa, ollut tömäkästi Tanassa ja antanut Jeesuksenkin seurata itseään. Jossain vaiheessa esiin nousi käkikirja, ja pian Jarkon puheisiin ilmestyi käkikuvaaja Juha Haikola. Jarkko sai toisenkin syyn rampata kankailla. Muutaman viikon kuluttua Jarkko jättää taas oppilaansa ja suuntaa männistöön. Sitä älköön ihminen estäkö. Millainen kirja Käki sitten on? Kuvat hankalasta päätähdestä ovat parhaita näkemistäni. Juha Haikola hallitsee lintukuvaamisen lisäksi myös tunnelman vangitsemisen. Suosikkikuvikseni parin viikon selailun jälkeen nousevat avausaukeaman kallio, sivujen 20-21 käki männynkäkkyrässä auringonlaskussa ja sivujen 68-69 kangas. Kahdessa ensimmäisessä käki täyttää kuvasta murto-osan, viimeisessä sitä ei näy ollenkaan. Kukunta kuuluu silti jokaisesta kuvasta. Jarkon teksti liittyy saumattomasti kuviin. Muista vastaavista kirjoista poiketen sekä kuvat että teksti ladataan täydeltä laidalta. Yleensä suomalaiset luontokirjat ovat joko kuvakirjoja, joita on höystetty väkinäisellä lässytyksellä, tai tietokirjoja joihin on lisätty kuvituskuvia. Joku ammattilainen on joskus väittänyt laadukkaan tekstin ja kunnianhimoisten kuvien syövän toisiaan. Juhan ja Jarkon kirja osoittaa väitteen vääräksi - kaksi vahvaa nostaa yhdessä enemmän kuin erikseen. Kirja ei myöskään kaihda riskejä. Jarkko esittelee omien tutkimustensa tuloksia, ja käkitutkijoiden viimeisimpiä saavutuksia, joita tiede ei ole vielä likimainkaan kanonisoinut. Jarkon teksti ei kaikilta osin tule viehättämään puritaaneja kirjallisuusihmisiä, kuivuudenpalvojia. Minuakin teksti ärsyttää. Tekstissä ei toki ole vikaa. Minua ärsyttää aina kun näen peilikuvani. Olemme Jarkon kanssa varttuneet samoilla seuduilla. Jarkko jopa hallitsee Iitin murteen paremmin vaikka onkin artjärveläisiä. Harrastukset ja kiinnostuksen kohteet ovat olleet pääosin samat. Olemme molemmat velkaa Asko Kaikusalon Kiekusen kuulumisille Eläinmaailmassa. Siksi kai kirjoitamme samalla tavoin - verbaaliakrobaatin nuoralla joka on sidottu vain toisesta päästään. Käki on alallaan ainutlaatuinen. Tekstin perusteella minulle tulee mieleen lähinnä Rauno Alatalon ja Arne Lundbergin kirja kirjosieposta The Pied Flycatcher. Kuvat muistuttavat jollain tavalla suosikkikuvaajani Kari Soverin parhaiden kirjojen otoksia. The Pied Flycatcher ja Soverin kirjat ovat kuitenkin vain puolet Käestä. Käkikirjan voi lukea tietokirjana, ajantasaisena monografiana, jollaisia on suomeksi julkaistu hyvin vähän jos lainkaan. Käkikirjaa voi myös katsella kuvakirjana, kuvista ja niiden tunnelmista nauttien, miksei ammattilaisen portfolionakin. Tekstiä voi lukea analyyttisesti, jolloin se paljastaa enemmän kuin riveille mahtuu. Vaihtoehtoisesti voi heittäytyä kokonaisvaltaisesti käen maailmaan. Parhaimmillaan kirja on silti kuvan ja tekstin emergenttinä vuoropuheluna. Kaikilla tavoilla nautittuna Käki on terävintä kärkeä. 12 April LintuvihkotHukkasin Nikonin pokkarin käyttöohjeen, ja löysin sitä etsiessäni teinivuosien lintuvihkot tammikuusta 1983 alkaen. Vuonna 1981 aloittamani vihko on harmittavasti kadonnut. Vihkoja oli aluksi kaksi: varsinainen havaintovihko ja vihko kevään ensimmäisiä muuttajia varten. Näistä jälkimmäinen jäi muutaman vuoden jälkeen pois, ja tilalle tulivat pönttölintujen seurantavihko ja tuhti kansio tutkimuslomakkeille. Havaintovihko oli ornimisessani kauaskantoinen käänne, sillä kirjoitin siihen kokonaisia virkkeitä ensimmäistä kertaa ilman pakkoa (varhaisempaan vihkoon olin tehnyt vain lajilistoja). Havaintovihko alkaa: 8.1. Lauantai n. klo 14. Kävelin pellolla radan varressa kun ylitseni lensi kaksi (nuorta) kalalokkia. Näin myös seuraavat linnut: varis, harakka, varpunen, sinitiainen, keltasirkku, viherpeippo. Lämpötila noin +2°C. Oli pilvinen päivä, mutta välillä paistoi aurinko. Muistan tuon tapahtuman vieläkin kuvana niin että pystyn määrittämään tammikuiset lokit harmaalokeiksi. Muistan tupun seuraavienkin merkintöjen tunnelmista. 10.1. Maanantai n. klo 15. Tullessani kirjastosta näin tuulihaukan pellon yläpuolella. Lämpötila noin -5°C. Pilvinen päivä. Poutahaukka istahti langalle hämärtyvässä tammikuun illassa parisenkymmentä metriä talosta jossa asuivat Niemisen Soile ja Matti lapsineen. 16.1. Sunnuntai. Kun olin isän kanssa metsällä, näimme laulujoutsenen Kymellä Kunnalliskodin lahdella. Lämpötila n. -5°C. Oli aurinkoinen sää. Muistan isän hengityksen huurun ja haulikon tuoksun. Ja katajanoksat joita tungettiin suolistettuun jänikseen. Edeltävien lajilistojen ajoilta en muista käytännössä mitään. Elin syvemmin kun hahmottelin kokemuksen mielessäni sanoiksi. Havaintovihko syvensi elämää samaan tapaan kuin tämä verkkopäiväkirja. Havainto on huolellinen kun siitä tietää joutuvansa tilille. Vielä merkintä hieman myöhemmin samana vuonna. 30.4. Lauantai. Olimme linturetkellä polkupyörien kanssa. Ensin ajoimme Kausalan läpi ja vähän sairaalasta eteenpäin näimme järripeipon. Ajoimme eteen päin, ja pian olimme isoilla peltoaukeoilla. Siinä näimme seuraavat lajit: kuovi, naurulokki, räkättirastas, sekä pellon reunassa muutamia hömötiaisia. Sitten jatkoimme matkaa Kuoppasuonlahdelle. Siellä näimme kalalokin, naurulokkeja, sinisorsia, taivaanvuohia, taveja, pajusirkun ja rantasipin. Sitten lähdimme ja ajoimme uimarannalle, missä katselimme telkkiä ja silkkiuikkuja. Noin kello 11 ajoimme kirkon ohi. Vähän matkaa ajettuamme n. klo 11.05 näimme sopivan paikan Urajärveltä. Siinä näimme keltasirkun, räkättirastaan, punakylkirastaan, pensastaskun, kivitaskun, telkän ja silkkiuikun. Vähän matkaa ajettuamme klo n. 12.30 tuli retken kohokohta Kupparinoja, jossa tapasimme erään lintutieteilijän. Hän sanoi että Urajärven pohjoispäässä on runsaasti pikkulokkeja ja härkälintuja, jopa hän oli kuullut kaulushaikarankin Botaurus stellaris. Ja löytyihän sieltä pikkulokkeja Larus minutus. Myöhemmin näin härkälinnunkin. Vähän ajan päästä kuulimme myös kaulushaikaran äänen. Sitten söimme eväät ja lähdimme ajamaan kotiin päin. Pysähdyimme vasta Kymenrannassa. Kävelimme patoa pitkin ja näimme vain västäräkin, rantasipin, punasotkan ja sinisorsan. Näimme retkellä 41 lajia. Havainnot Mika Sipura ja Petri Ihalempiä. Retki on elämäni suurin seikkailu. Lintukymistä luetun perusteella Kupparinoja oli kohonnut tarunhohtoiseksi lintuparatiisiksi, jossa itse ornijumala Olli Kivinen oli havainnut pesivän uivelon. Tuo tapaamamme lintutieteilijä osoittautui myöhemmin Olliksi. Hän korjasi asiaa hieman seuraavalla retkellä: ei uivelo sentään pesinyt, vaikka 10.6. onkin aika myöhäinen havainto niin etelässä.
Kesäkuun 11. päivältä vuonna 1984 löytyy silmiinpistävä merkintä: vain neljä havaintoa, kaikki elämänpinnoja. Olimme tutustuneet huhtikuussa metsäkoululla opiskelevaan Ruottisen Oskuun, joka oli opettanut meille parissa kuukaudessa lintuharrastuksesta oleellisen. Bongauksen ylle oli härmistynyt glooria. Hieman ennen metsäkoulun päättymistä ja Oskun lähtemistä saimme kinuttua itsemme bongausretkelle Kuusankosken ruokosirkkalintua kuulemaan. Oskulla ei ollut autoa ("Oli mulla ennen sellainen Toyota . . . se pelotti. Aina kun joku varis pölähti pellolla . . ."), joten kämppis A-J lähti Wartburgillaan taksiksi. Haapa-Kimolan pelloilta Osku on näköjään kaivanut meille uuttukyyhkyn ja jossain Myllykoskella tiellä on toikkaroinut fasaani. Yölaulajia odotelless kävimme hoitamassa myös Anjalankosken Junkkarinjärvellä keltavästäräkkinaaraan kanssa jo toista vuotta pesineen sitruunavästäräkin. Havainto on merkitty komeasti, mutta olen vakuuttunut etten ole moista lintua koskaan nähnyt. Ruokosirkkalinnun soinniton surinakin taisi olla Wartburgin kaksitahtisen ränttätäntän aiheuttamaa tinnitusta. Minun bongaukseni on edelleen laskettavissa sormissa, joten pahaksi tavaksi bongotouhu ei ole alun hypestä huolimatta äitynyt. Taisin tuon retken jälkeen jo tuntea onton olon: minua eivät harvinaisuudet kiinnosta. Kulminoin tietoisuuteni tästä kesällä 2000 istuttaessani kunnan viherryhmässä pajuja neonkeltaisessa sadepuvussani ja oransseissa rukkasissani. Satoi. Hakkasin taltalla satoja reikiä kivikovaan saveen ja tökkäsin jokaiseen reikään kuolemaantuomitun pistokkaan. Pajut oli tarkoitettu meluesteeksi junanradan ja omakotitalojen väliin. Viisi vuotta myöhemmin penkalla kasvoi kaksi mustuvapajua, yksi kiiltopaju ja yksi halava, kun minä olin tökkinyt maahan 750 kiiltopajun oksaa. Kerran nousin oikaisemaan selkääni ja kiinnitin huomioni lähestyvään kookkaaseen lintuun. Se ylitti minut kymmenen metrin korkeudelta: jalohaikara. Kivisen Olli oli vielä reilu kymmenen vuotta aiemmin kirjoittanut samaisesta lajista pitkän tarinan Lintukymiin. Minä en vaivautunut edes katsomaan linnun perään. Puhumattakaan että olisin kirjoittanut havainnon ylös, tai ilmoittanut sen jonnekin. Hetkessä oli jotain huojentavaa. Olin tullut kaapista ja hyväksynyt erikoislaatuisuuteni ornina: olin puhdasverinen pesimälinnustotutkija.
08 April Muutosten tuuletOlen ollut pian kaksi vuotta Tikkurilan lukion opettajana. Hieno koulu, hienoja kollegoja, hienoja opiskelijoita, hienoja muistoja. Työmatka on ollut karmea. Nytkytystä kehällä. Kytkimen löyhkää. Olen nauranut itselleni ääneen istuessani muiden äkäisten joukossa yksinäisessä peltikopissani. Työmatkat ovat nielleet elämääni päivittäin 70-120 minuuttia. Aina kun taivaalta on tullut vettä sakeampaa, olen vilkuillut olkani yli ryppyistä peltiä. Olen tervehtinyt ilolla rusinaa kohti viuhuvaa sinihohtoista triptyykkiä: ensin ambulanssi, sitten paloauto, viimeisenä poliisi. Olen silti kyynistynyt: en ollut vielä minä. Kun Arkadian yhteislyseon rehtori tarjosi puolikkaan opettajan verran töitä Klaukkalasta, tein yllättävän nopean ratkaisun: olen ensi syksystä lähtien Klaukkalan aikuislukion ja Arkadian yhteislyseon opettaja. Kahden kuukauden säästyneillä bensarahoilla ostan itselleni natisevasatulaisen pyörän, ja hurautan koululle kymmenessä minuutissa. Jos kylmää tai märkii, automatka kestää viitisen minuuttia. Tikkurilassa kursseja olisi ollut kenties noin 20, Arkadiassa vain 13. Tulot alenevat samassa suhteessa, mikä ei ajansäästön rinnalla tunnu ollenkaan pahalta. Minulla on arkipäivisin keskimäärin neljä tuntia aikaa myydä arvokasta vapaa-aikaani. Otsolle, Katille, eniten tarjoavalle tai vaikka itselleni. Ja mikä tärkeintä: minulla on aikaa ajatella mitä teen ja miksi. Oravanpyörästä en aio hypätä. Poljen siihen vain lisää vauhtia. 04 April Musiikkia korville
Päiväkirjamerkinnät 26.3.-22.4.2008Otso heräilee keskenään kuuden maissa, mutta hihkuu kaltereiden raosta armollisesti vasta kotvanen myöhemmin. Painiharjoituksen jälkeen siirrytään alakertaan, missä aamiaisbanaanipuuro tarjoillaan noin kello 8. Aamiaisen jälkeen leikitään eli hiplataan tavaroita, hakataan niillä lattiaa, maistellaan maailmaa ja kiipeillään uhkarohkeasti. Jotta Kelan isälle maksama päiväraha saisi vastinetta, huomattava osa näistä toistetaan parikymmentä kertaa kiellon päälle. Noin kello 10 asetutaan reiluksi puoleksi tunniksi makuulle, minä aikana isä voi vastata kaikille kolmellekymmenelle sähköpostittajalle, käydä suihkussa, maksaa laskut ja ruokailla. Unien jälkeen syödään soseutettua liharuokaa, hiplataan tavaroita, hakataan niillä lattiaa, maistellaan maailmaa ja kiipeillään uhkarohkeasti. Puoli yhdeltä lähdetään rataskävelylle. Isä yrittää joskus omin luvin pysähtyä lukemaan puiston penkille, mistä Otso huomauttaa kitisevällä äänellä. Otson nukkuessa isä tarkkailee maailmaa. Hän nähnyt aikoja sitten kiurun, peipon ja västäräkin. Pääskyä odotellaan ensi viikoksi. Sinivuokot kukkivat. Tuomen silmut ovat tursahtamaisillaan. Kuovi lensi tänään yli. Tulevaisuuttaan pähkäilevä isä ynnäilee. Tänään hän laski polttavansa kuukaudessa 309 euron edestä bensiiniä työmatkoihinsa. Otson hihkaisu keskeyttää maailmanparannuksen ja on lisättävä vauhtia. Puolentoista tunnin pörräyksen jälkeen syödään välipalaa, hiplataan tavaroita, hakataan niillä lattiaa, maistellaan maailmaa ja kiipeillään uhkarohkeasti. Tässä vaiheessa sekä isällä että Otsolla on jo toista kymmentä mustelmaa - Otsolla vähemmän. Parin tunnin kuluttua syödään lämmintä kasvisruokaa. Sitten hiplataan tavaroita, hakataan niillä lattiaa, maistellaan maailmaa ja kiipeillään uhkarohkeasti - nyt jo hieman kränäten. Uupuneen kitinän alettua valmistetaan iltapuuro ja nautitaan se iltapalaksi. Joka toinen päivä käydään ammekylvyssä, joka toinen päivä vain kriittisten alueiden pesulla. Kello 19.15 äiti antaa unimaidon ja isä vetää unipupun hännästä. Otso hymyilee tutulle melodialle. Parin tunnin välein Otso kitisee, jolloin hänelle on syytä antaa tutti ja silittää hapsia. Isä käyttää iltapuhteensa tuleviin opetustöihin valmistautumiseen. Aikuislukion ympäristöekologian kurssi pitää valmistella atomeista rakentaen. Maantieteen valmennuskurssi ei ole leikin asia. Substanssin lisäksi on hallittava pedagogiikka ja sarasvuo. Isää hieman kolottaa, väsyttää ja epäilyttää. Ei se silti purnaa. Tai purnaa se, mutta sulaa kaksihampaisen hymyyn. Ja kumartaa jo yhdeksän kuukautta jaksaneen Katin suuntaan - äiti on arjen sankari. Tärkein ihminen. Isä avittaa. Jo on meillä elämä mallillaan.
|
|
|
