Epäonnistunut visiitti Porvooseen. Eletään sitä aikaa vuodesta, jolloin muurahaiset lopettavat turhan kiipeilyn puilla joilla ei ole kirvoja. Porvoon tutkimusalueella runkokirvat ovat vähentyneet vuosi vuodelta, ja lopulta kadonneet. Muurahaisia ei siis tutkimuskoivuilla ole, ja projekti lienee Porvoon alueiden osalta siinä. Kun niittykirvisen soidinlentoa muistuttava tieteentekijän ura alkaa olla muutenkin ohi, tutkimukset ovat alkaneet taas innostaa. Poltetun maan taktiikka tuottaa kaskeen namivihreää ruohoa. Seurailin Stensbölen niityillä pitkään kimalaisten lentelyä voikukasta toiseen. Kun lento alkoi näyttää vaivalloiselta, ne singahtivat metsä laitaa kohden ja tupsahtivat lopulta karikkeeseen. Pesiinsä, kai? Siirtymät kukkien välillä vaikuttivat kevyellä kuormalla laskelmoiduilta, lopulta päättömältä hortoilulta. Kimalaisen elämä alkoi kiehtoa. Miksi pitäisi tutkia lintuja vaeltaen kilometritolkulla yhdenkin tutkimuskohteen nähdäkseen, kun samat ilmiöt tapahtuvat kimbeillä muutamien aarien alueella? Sääliksi noita sympaattisia palleroita kävi. Jotkut olivat kauttaaltaan loispunkkien peitossa. Tällä sorokimalaisellakin punkkeja on vain muutamia, mutta kutittanevat nekin.

Vanha kotikaupunki sen sijaan näytti kukkealta ja ihmiset eloonsa tyytyväisiltä. Porvoonjoen rannalla partaiset miehet onkivat täysissä tamineissa - aamulla oli ollut viileää. Ohi käveli pimatsuja bikinit pinkeinä. Miehet tuijottivat. Aluksi määrätietoisesti silmäyksiään peitellen, lopulta holtittomasti toljotellen. Tyylitietoiset keski-ikäiset miehet olivat kiskoneet khaki-shortsit roikkuvien rintojensa alle, ja tunkeneet pikeepaidan oikeaoppisesti housuihin. Nuoret miehet kulkivat vulgaaristi lahkeet roikkuen - sukkajengillä on vaikeaa shortseissa.  Moottoritiellä meno oli monimuotoista, sillä motoristit ajelivat joukolla perinteisille kevätkahveille Porvooseen. Minunkin pitäisi alkaa pian perehtyä kaksipyöräisiin, sillä olen luvannut olla keskiverto villiintyvä mies ja kiertää Euroopan kaksipyöräisellä hyttyset hampaiden välissä, eturauhanen vikisten 50-vuotisjuhlien aikaan. 60-vuotisjuhlat vietän maailmanympärysmatkalla polkupyörällä. Sitten keskityn työelämään. Sitten kuolen.

Kesä saa suomalaiset hurmokseen. Sääli kenialaisia. Heillä on aina sitä samaa +22°C. Ensimmäisiä kertoja olen itsekin riekunnassa vapautunein mielin mukana. Teinivuosina keväisin hyökkäsi pakottava tarve nähdä kaikki linnut, myöhemmin pakkomielle saada ne kaikki kartalle. Sitten piti löytää kaikkien pesät ja laittaa tiedot huolella ylös. Pesältä pesälle. Aluksi laskelmoidusti, loppukesästä päättömästi hortoillen. Heti tämän jälkeen alkoivat tutkimuspaniikit. Suomalaisessa luonnossa sesonki on lyhyt ja tunnollisen tutkijan krooninen paskahalvaus sen mukainen. Joskus koe on tehtävä koivun lehtien puhkeamisen aikaan. Tämä saattaa olla ohi 50 tunnissa. Takseerattavana kenties 300 koivua, joista jokaisen ääressä kuluu viitisentoista minuuttia. Saattaa käydä vielä niinkin että joku yliopistolta soittaa, ja vaatii selvitystä viikonlopputyölle. Silloin hortoiluvaiheen ohittanut tutkija saattaa hengittää paperipussiin ja selittää: voin toki kysyä koivuilta josko ne odottaisivat pyhien yli. Mutta ei nyt. Ei massiivisia koejärjestelyjä. Ei pelkoa maanomistajien mielenilmauksista. Ei vuorokausien valvomista. Ei päätä pensaaseen. Voin vain katsoa kuinka terälehti aamuun aukeaa. Ja maata joka kimmeltävän kastepeitteen saa. Ja puuta josta linnunlaulu helkkyvästi soi. Uudestaan, uudestaan! Maailmassa monta on ihmeellista aasiaa. Kas, homotappi.

Näiden verkkopäiväkirjamerkintöjen rustaaminen tuottaa päivä päivältä enemmän iloa. Ajatusten jäsentäminen ulossylkäisemisperiaatteella on edelleen se tärkein funktio. Viime aikoina yhä useampi horisonttiin kadonnut tai näköpiirissä yhä sinnittelevä ihminen on kuitenkin löytänyt tänne sattumalta tai juorun perusteella, ja rohjennut ottaa yhteyttä. Eri kivaa. Rohkeneminen sopii tähän yhteyteen täydessä merkityksessään, sillä entisen luokkakaverin kommentti ei ole ainoa laatuaan: Olit koulussa jotenkin sellainen tyhmänoloinen - tai no - sellainen junttura, vähän friikki ja pelottava. Odotin tietysti että ajatus jatkuu ja hän toteaisi käsityksen vääräksi. Ei jatkunut. Entinen opiskelu- ja työkaveri oli pitänyt tunteettomana, kovana tiedemiehenä. Päiväkirjateksti vaikutti hänestä eri ihmisen tuottamalta. Moni on ihmetellyt, miksen silloin nuoruusvuosina osallistunut keskusteluun kun kerran sanomisen tarvetta näyttää olevan.

Viimeiseen on helppo vastata. Sanomisen tarvetta ei oikeastaan ole koskaan ollut, on vain ajattelemisen tarve. Ensimmäisten opettajavuosien aikana tarve sai toisen ulottuvuuden: ajatukset on puettava mahdollisimman yksinkertaiseen asuun. Jos saisin tiivistettyä kaiken kertomukseen maidonostoreissusta, voisin röyhistellä. Jos taas täytyy siteerata Darwinia, Dalia, Damasiota tai Dawkinsia, ajatus on raakile. Richard Gere on asia erikseen. Nyt on löytynyt väylä jossa saan ajatukset ruotuun, mutta ilman tyrkytystä. Lukekoot se jota kiinnostaa. Hivenen sähköä kuluu ja paljastava bittiroska estää kuulemma työnsaannin vielä vuosikymmenten kuluttua. Muilta osin verkkopäiväkirja on erinomaisen kätevä aivosta työntyvä monitoimiraaja. Muillekin kysymyksille löytyy yksinkertainen selitys. Raju muutos pari vuotta sitten käänsi kaiken. Vaikuttaa tietysti eri ihmiseltä jos on eri ihminen.

Mutta elääkö verkkopäiväkirjassa eri ihminen kuin lihallisessa maailmassa? Hatusta en tuntoja ja tapahtumia vetele, mutta jotain arkaluontoisia jätän pois. Kirjoitin reissusta Kaalijoen varteen kuin linnunmaidosta Saharassa. Mahaa oli möyrinyt pari päivää, ja helpotus pisti leijumaan. Siinä syy auvoon. En vain tohtinut kirjoittaa yksityiskohtia kaiken takaa löytyvästä suolen toiminnasta. Joitain päiviä aikaisemmin kuvasin reisille valunutta Iitin reissua. Pistin silloin kaiken tuulen piikkiin. Todellisuudessa olin purrut kynsiäni ja repinyt yhden kynnen reunan. Koko käsi jomotti tulehduksesta. Olin siksi enemmän kuin keskiäkäinen mies. Pyrkimys kohti täydellistä rehellisyyttä muuttaisi päiväkirjan kovin irvoksi. Ehkä sitä kohti kannattaa kuitenkin pyrkiä. Varsinkin kun avoimuus verkkopäiväkirjassa ei tunnu varoituksista huolimatta johtavan ilkiöiden hyökkäyksiin.

Mahdollista on toki sekin että luonto alkaa matkia taidetta. Huomenna minun piti mennä Maailma Kylässä festivaalille kameran tukemana. Katille siirtyminen Kampista Kaisaniemeen voisi olla jo koettelemus, joten olisin mennyt yksin. Olen maailman kyläilyn kokenut ja pidin sitä aivan loistavana. Tänään aloin kuitenkin kyseenalaistaa motivaatioitani. Kun kuulin festarista ensimmäisen kerran, näin sen heti sanoina beigellä tai valkoisella pohjalla. Ja kuvan jossa värikkääseen kaapuun pukeutunut tumma mies rummuttaa. Tekemistä ja rauhoittumisen tarvetta riittää, joten järkevänä ihmisenä minun pitäisi ehdottomasti jättää Maailma tänä vuonna rauhaan. Se kuva blogimerkinnästä muodostui pakkomielteeksi. Ikäänkuin se olisi jostain ulkoa annettu toimeksi. Elämän rikastaminen tätäkin kautta on tervetullutta, mutta pakkomielteitä kavahdan.

Mistä sitten löytyy se oikea persoona? Joskus luulin että kaikkein lähimpänä ihoa elävä ihminen tuntee minut. Ei tunne. Tai äiti. Yllättävän hyvin, mutta ei sittenkään. Tai että itse tunnen. En tunne. Ensimmäinen lukemani verkkopäiväkirja oli Panu Rajalan. En panisi pahakseni vaikka Panua lukisin silloinkin kun takajalat sätkivät tyhjää. Panu Rajalan kirjoitukset ovat nostaneet käsitystäni humanistitutkijoista, ehkä kirjailijoistakin. Eivät ne välttämättä olekkaan suvaitsemattomia yhden totuuden hörhöjä. Panu tuntuu empaattiselta, harkitsevalta, älykkäältä ja sopivasti hedonistiselta. Likasankosakin luoma maine vain lisää kontrastia Panun eduksi. Tässä keväällä erehdyin katsomaan dokumentin jossa Vilho-poika vihasi isänsä vanhakantaisuutta, tiukkapipoisuutta ja välinpitämättömyyttä. Vilho vaikutti fiksulta. Ei lainkaan ääliökapinalliselta. Hän oli tosissaan. Panu Rajala olikin sellainen autoritaarinen paskaiskä, josta Springsteen tapaa tilittää. Varmaan sietämätön puolisonakin. Ihqupihku Katri-Helenakin sai tarpeekseen. Ellen olisi silloin pari vuotta käynyt läpi tuskaterapiaa ja ihmissuhdekoulua, olisin ehkä lukenut verkkopäiväkirjaa dokumentin jälkeen eri silmällä. Nyt en. Kun en tiedä kenen todellisuus on todellisuutta. Luotan kuitenkin absoluuttiseen. Jos riittävän pontevasti kyseenalaistan oman totuuteni, pääsen lähemmäs vastausta. Perille en koskaan.

Eilinen synnytysvalmennus peruuntui. Suuri joukko isomahaisia vääntelehtiviä naisia ja pelokkaita uupuneen oloisia miehiä odotti ahtaassa käytävässä liki puoli tuntia. Sitten epäkiitollisen tehtävän saanut hoitaja kävi toivottamassa meidät tervetulleiksi viikon kuluttua. Sairastapaus. Takeltelevaa informaationkulkua. Väki oli kovasti vihaista. Me olimme kai sieltä vähemmän pahoinvoivasta päästä, joten ei kirpaissut ylivoimaisella tavalla.Totesimme olevamme hyväosaisia. Kun isäkin on vasta parikymppinen lapsi, joka hokee vittua minuutin odotuksen jälkeen, hormonien ja vastuun kypsyttämä nuori äiti on helisemässä.

Mieli hakeutuu kaikissa tilanteissa jo tulevaan muuttoon. Tilaa tarvittiin ja likemmäs 30 neliötä saatiin kylän toiselta laidalta. Kesällä edessä on siis esikoisen syntymä, muutto ja työttömyys. Yhdet häät, toivottavasti ei hautajaisia. Työttömyys ei tässä viittaa työn, vaan palkan puutteeseen. Hommat on tarmolla tehtävä vaikka kirstun pohja tulikin vastaan. Tutun psykologin mukaan yksikin noista muutoksista voi ravistaa keskushermoston sijoiltaan. Pakko elää kliseisesti päivä kerrallaan. Yhtä kaipaisin. Jos nyt 35-vuotiaana saisin viettää toisen palkallisen kesälomani, voisin levätä seuraavan kerran haudassa. Vähään aikaan ei ole näköpiirissä. Nyt siirretään omaisuus kortiston piikkiin.

Alla olevaa psykedeelisesti värjäytynyttä maisemaa ei siis pitkään katsella. Ei katsella muutenkaan sillä kyseessä on taas yksi HDR-kokeilu. Moista ei ihmissilmä näe. HDR-tekniikkaa onkii varjokohdat esiin ylivalotetuista kuvista ja piirtää vaaleat kohdat alivalotettujen mukaan. Lähestytään varjotonta kuvaa. Valotin parvekkeen maiseman kuudella ajalla, ja yhdistin ne sitten täysautomatiikkaa käyttäen Photomatix-ohjelmalla. Oksat ja pilvet ehtivät liikkua. Ulkorakennuksen varjo jäi mustaksi puhki poltetussakin kuvassa, joten täydelliseen varjottomuuteen on ei päästy. Omituiset 60-luvun värit johtuvat osittain automaattisen tone mappingin hairahduksista, osittain varjottoman maailman luonnottomuudesta. Ruohikko on valojen ja varjojen leikki. Kun varjot poistetaan, griini alkaa näyttää oksennetulta rucolalta. Värikylläisyyden vähentäminen tekee kuvaan oudon sävyn - kuin olisi heitelty tuhkaa. Mitähän järkevää tällä tekniikalla saisi aikaan? Täydellisen liikkumaton kohde vaaditaan. Se rajoittaa mielikuvituksetonta.