| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
28 May KISSMe tahdoimme parasta. Me saimme parasta ennen. Ensimmäisen levyn Deuce avauksena, Strutter toisena, sitten suvanto. Aikuisuus encorena. Tulensyöksentää. Keinoverensyöksentää. Spottiammuntaa kitaralla. Kivestulehdussaapastelua. Hikisen pyllyn pyöritystä. Seitsemän tuuman korkoja. Tyylikäs lava. Upeat valot ilman turhaa savustusta. Pommeja. Soihtuja. Kuumempaa kuin Helvetissä. Kirskuvat kitarasoundit. Rämäkkä bassosoundi. Tumppuiset rummut. Muodon vuoksi saapunutta yleisöä. Jäykkää ammattimaisuutta. Työtä. Kiss oli sitä mitä se on ollut 35 vuotta. Ja väsynyt siihen. Gene uittaa nyt hopealusikkaansa sakeammissa sopissa. Seesteinen Paul omistautuu pienelle Colin-pojalleen. Eric Singer ja Tommy Thayer miettivät miten suhtautua suureen kunniaan. Voisiko muusikon unelman tyydyttää ääni ensimmäisessä ja arvostetuimmassa, mutta jo kattoon jäädytetyssä täyden palvelun rockorkesterissa? Legendan roolissa, legendojen marionettina.
25 May Raskas SuomiOlen jyrännyt kevään aikana korviani erityisesti järeällä kotimaisella maansiirtomusiikilla. Aarrearkku on pohjaton. En jaksa uskoa että Suomi olisi millään muulla alalla niin leveällä rintamalla maailman huipulla kuin raskaassa kevyessä musiikissa. Monien artistien puolesta harmittaa, sillä leivän syrjään pääsevät kiinni vain harvat. Artistit myöntävät Lordin kaltaisten pelleyhtyeiden taloudellisen merkityksen, mutta kiiruhtavat harmittelemaan genren romahtanutta taiteellista mainetta. Metalli ei ole koko perheen musiikkia. Oikeastaan metallia kuuntelevat aivan väärät ihmiset. Metalliantropologi Sam Dunn kysyy dokumentissaan Metal; A Headbanger's Journey, miksi metallilla on niin huono maine. Typerä kysymys. Koska metallifanit ovat tyhmiä, moraalittomia, epäsiistejä ja muutenkin vastenmielisiä ihmisiä. Omien pienen otoksen kokemusteni perusteella eroja on. AC/DC:n stadionkonsertin tunnelma oli inhottavan väkivaltainen. Metallican faneissa on ääliöitä, mutta myös nallekarhuja. Iron Maiden on minulta vielä kokematta, mutta sen megakonserttien tunnelmaa on kehuttu hyväntuulisuudesta. Kun vanhan liiton hevipumppujen stadioneilta siirrytään pienempien metalliorkestereiden klubeille, meno on aivan toista. Keikkapoliisit analysoivat, headbangerit elävät omassa maailmassaan. Kotimaisten doom- ja deathmetalliorkestereiden tunnelmoidessa poliisinkin kalju pää alkaa nykiä. Tässä viisi korvainsurvojaa vahvoilla kitarisoilla, doomia ja deathia melodisemmasta päästä.
23 May Maantieteelle en voi mitäänIstun valvomassa Arin biologian koetta. Ari on sodassa, puolet muista opettajista Roomassa ryypp . . . kärsimässä Veso-päivää. En näköjään lähtenyt matkaan. Ei ollut varaa, eikä pokkaa jättää Katia kahdestaan tihulaisvaihetta elävän Otson kanssa. Haluaisin matkustaa paljon enemmän, ja oikeastaan se olisi maantieteen opettajalle jonkinlainen velvollisuuskin. Olen tietyllä tavalla lahjakas matkailija. Olen kissaihminen joka tarkkailee anturat hiessä ympäristönsä viimeiseen kivenkoloon ennen kuin uskaltautuu pidemmälle. Lähes kymmenen vuoden ajan riuduttava sairaus vei minulta kyvyn käsitellä keräämääni elämysaineistoa - en voinut matkustaa Iittiä pidemmälle. Olen myös nostalgikko joka vie tukijalan aina taakse, jopa niin kaukaiselle ja huteralle alustalle kuin vuoden 1990 Viroon. Siitä vaatimattomasta luokkaretkestä rakennan sisältöä tähänkin päivään. Tiedän paljon ihmisiä jotka ovat kiertäneet Maan tietoisesti elämyksiä keräten, mutta eivät tunnu tuntevan mitään. En pelkää kuolemaa enkä elämää, mutta pelkään tuota kiireen ja väsymyksen tuottamaa kyvyttömyyttä kokea. Tässä elämänvaiheessa on siksi syytä välttää häsläys, ja keskittyä siihen mikä on oleellista nyt. Ehkä lähdemme Otson kanssa ensin Mallorcalle, ja vasta myöhemmin vaeltamaan Peruun ja Kamtsatkalle. Arin koetta ja mukaani ottamaa amerikkalaista yliopistomaantieteen oppikirjaa selaillessani tunnen vahvasti sen muutoksen joka alkoi jo seitsemän vuotta sitten, mutta jonka myönsin itselleni vasta viime vuonna: ajauduin jo lapsena väärälle alalle. Aktiivisena lintuharrastajana oli jo seitsenvuotiaasta lähtien itsestään selvää, että lähtisin lukion jälkeen opiskelemaan biologiaa. Muutaman viikon ajan harkitsin upseerin uraa, mutta unohdin sen syyskuisten hanhimassojen vyöryessä yli. Ainakin ulkoisen jäykkyyteni perusteella olisin sopinut ikuisesti ylennystä odottavaksi kapteeniksi. Useammankin tilaisuuden jälkeen vieraat ovat kyselleet isäntäväeltä, kuka se upseeri oli. Hieman tämän vaiheen jälkeen lukion englannin opettajani Ihi pyysi minut tunnin jälkeen puheilleen varoittaakseen harrastuksen muuttamisesta työksi. Lukioaikana Ihi vinkkasi minut luokseen kaikkiaan kolme kertaa - aina tärkeästä syystä. Hän pyysi minua suostuttelemaan vanhempani vaihto-oppilasvuoden rahoitukseen. Olisi pitänyt. Hän kehotti minua kirjoittamaan enemmän, koska oli havainnut kynän pysyvän kädessä. Olisi pitänyt. Silti menin biologian valintakokeeseen ilman epäilystäkään siitä ettenkö pääsisi sisään. Yliopisto teki tenää. Mekaaninen biologia ei enää kiinnostanutkaan. Kemian labrakursseja pelkäävälle puolipakollinen sivuaine maantiede sen sijaan säväytti. Muut biologian opiskelijat inhosivat johdantoa maantieteeseen. Ei, he vihasivat sitä. Fenomenologiaan pohjautuvaa humanistista maantiedettä edustava Pauli Tapani Karjalainen käyskenteli luentosalin edessä ranskalaisen intellektuellin näköisenä, pudotellen sanoja harvakseltaan kuin maistellen niiden tuntuvaa painoarvoa. Pauli puhui elämismaailmasta: Älkää luulko että maailmoja on vain yksi, niitä on monta, meillä jokaisella on omamme. Kävin nopeassa tahdissa kaikki Paulin kurssit aina väitöskirjaansa viimeisteleville tarkoitettuja metodologian kursseja myöten. Nautin niiden rauhallisesta, mutta tukan alustaa tuivertavasta ilmapiiristä. Viimeisillä kursseilla meitä oli vain kourallinen. Olin joukosta ainoa joka ei ollut siirtynyt käyttämään koko nimiarsenaaliaan. Muut olivat tunnustuksellisia paulilaisia. Kun biologiaan oli kuitenkin lähdetty, en osannut pysäyttää junaa. Minusta tuli evoluutioekologi, tiedon kerääjä, ei ongelmanratkaisija. En ole koskaan tuntenut yhteisyyttä pistemäisten ongelmien ympärillä hääräävien fyysikkojen kanssa, en edes kemistien vaikka biologia kemia ovat nykyisin hyvin lähellä toisiaan. Fyysikkoja hankalampia keskustelukumppaneita minulle ovat vain matemaatikot. Syynä voi olla jo aiemmissa lastuissa mainitsemani ero älykkyydessä - ne eivät suuruudessaan ymmärrä sitä että minä en ymmärrä. Luulen kuitenkin että ero on pääasiassa maailmankuvassa. Koulun henkilökunnasta tulen keskimäärin parhaiten toimeen uskonnon, historian, liikunnan, musiikin, kuvaamataidon ja äidinkielen opettajien, sekä siivoojien kanssa. Ehdottomasti mieleenjäävimmät keskustelut olen käynyt juuri uskonnon opettajien kanssa, enkä tiedä yhtäkään alan kollegaa, jonka kanssa olisin tuntenut olevani eri aaltopituudella. Ne aiempien koulujen opettajat joiden ääntä en enää tunnistaisi, ovat vieraiden kielten, fysiikan ja matematiikan opettajia. Minun maailmakuvani ei ole luonnontieteellinen, katsomuksesta puhumattakaan. Luonnontiede on silti minulle alusta jonka varaan on turvallista rakentaa. Käsi joka ruokkii - niitäkin jotka tuntevat itsensä oikeutetuiksi tätä kättä näykkimään. Nyt annan maantieteen viedä. Hyllyssä on odottamassa kirjoja maantieteen metodologiasta ja historiasta. Viimeiset kaksi vuotta olen opettanut lukioissa ja Valmennuskeskuksessa lähes yksinomaan maantiedettä, eikä tilanne muutu vaikka päätyön koulu vaihtuu. Osaan maantiedettä paremmin kuin biologiaa. Ymmärrän sitä paremmin. Biologian liepeiltä vain evoluutioon liittyvät asiat saavat minut syttymään. David Barash näkee evoluutiobiologian tienä eksistentilismiin. Siinä ehkä syy, olenhan itseaiheutettuun olemiseen hieman kallellaan. Muu elämän tiede puhtaasti kuvailee luonnonhistoriaa lukuunottamatta on sellupuuroa, minkä täytyy jo näkyä pitämissäni biologian oppitunneissakin. Vaikka taustalla on 228 opintoviikkoa biologiaa ja 35 opintoviikkoa maantiedettä, opiskelijat saattavat pyytää anteeksi joutuessaan kysymään biologiaan liittyvää asiaa maantieteen opettajalta - jopa biologian tunnin päätteeksi. Yritän välittää opiskelijoille sen eteen avautuvan maailman jonka Pauli Tapani Karjalaisen kalvolle kirjoittama maantieteen määritelmä minulle avasi: maantiede on tieteenala joka tutkii asioiden ja ilmiöiden levinneisyyttä ja jakaumaa maan pinnalla ts. spatiaalista jakaumaa. Ei ole sellaista joka ei olisi maantiedettä tai josta ei voisi tehdä maantiedettä. Äsken luokasta poistui opiskelija joka soitti heti oven ulkopuolella kaverilleen: missä sä oot? Hänellä oli maantieteellinen ongelma. Kahdella ihmisellä oli sijainti jonka he kokivat paikkana. Heidän välillään oli etäisyys, jonka he kokivat ratkaistavaksi ongelmaksi. Saksalaiseen jäykkään traditioon nojaavat lukion oppikirjojen kirjoittajat tuppaavat määrittelemään maantieteen alaksi joka tutkii ihmisen ja hänen ympäristönsä välistä suhdetta. Paskat. Noin löysästi määritellylle alalle ei ole tieteen kentässä tilaa. Maantiede ansaitsee vahvan spatiaalisen näkemyksen. Olen silmäillyt hieman ensimmäisinä maantieteen oppijakkaroille istahtaneiden yleisnero von Humboldtin ja nojatuoliajattelija Ritterin kirjoituksia. Humboldtin Cosmos ja Ritterin Vertaileva maantiede näyttävät sisältävän jo sen sen maantieteen hengen, joka minuakin kiehtoo. Pyöriteltyään useita maantieteen määritelmiä Pauli Tapani Karjalainenkin päätyi siihen: Geography is . . . what I like. ReppuvalotusMixmaailman tilastot kertovat noin kolmestasadasta kävijästä viikossa. Hyvin harvoja suosikkien kautta tulleita tai RSS-lukijaa käyttäviä lukuun ottamatta väki saapuu paikalle tiedonjanoisina Google-kyydillä. Pimppien, pyllyjen ja narsistien metsästäjät alkavat pikkuhiljaa löytää tuottoisampia apajia. Tilalle ovat tulleet erityisesti Martin Beck elokuvista, toinen toistaan ällömmistä ihoon liittyvistä ongelmista ja erinäisistä elektronisista vimputtimista kiinnostuneet. Beck-fanitukseni on edennyt jo terminaalivaiheeseen, joten aion tehdä ja julkaista aiheesta joskus pitkän tutkielman. Sain tiukkasävyistä palautetta jossa toivottiin, että tämänkin verkkopäiväkirjan tulisi sisältää enemmän hyödyllisiä artikkeleita puuduttavien päiväkirjamerkintöjen sijaan. Jonkin verran tekisi mieli vikistä oman päiväkirjansa autonomisuuuden puolesta, mutta olen hiljaa ja yritän olla hyödyllinen. Toispuoleisesta kainalohikoilusta en tiedä mitään, mutta erinäisten vekottimien käyttäjäkokemuksia etsivien tuskaa voisin helpottaa valottamalla kameralaukkuni edesmennyttä, nykyistä ja haaveiltua sisältöä. Kun kymenlaaksolainen touhuaa, kokemust kertyy ja virheist oppii. Runkoina minulla on kaksi identtistä Canonin EOS 400D:tä. Päädyin tähän ratkaisuun koska inhoan lasinvaihtojen yhteydessä kuvaan lentäviä nöyhtäufoja. Samaan hintaan olisin saanut yhden 40D:n, joka olisi kenties tuottanut jokusen onnistuneen kuvan lisää, mutta samalla harmaita laikkuja päänahkaan alipäästösuodinta hinkatessa. Dpreview.com ei ole vielä esittänyt jumalansanaansa 450D rungosta, joten en osaa sanoa toisiko se lisäarvoa. Uusi kortti, akut ja akkukahva ainakin aiheuttaisivat melkoisen tornadon kamerarepussa. Jos jossain vaiheessa rikastun tai kuvaamiseni muuttuu ammattimaisemmaksi, siirryn kaksinumeroisten yli suoraan 5D:en tai sen seuraajan seuraan, ellen peräti yli 20 megapikselin ykkössarjaan. Jotain sellaista (ei ehkä kuitenkaan sitä rikastumista) saattaa olla tiedossa yllättävänkin pian Katin tuoreen firman leivissä. Tarkennus, valotus ja kuvan peruslaatu ovat minusta kohdallaan kaikissa Canoneissa, joten parempaa hamutessani olen kiinnostunut lähinnä kohinattomuudesta suuremmilla herkkyyksillä. Toisessa rungossani on aina kiinni objektiivi jolla onnistuvat useimmat tilanteet, ja joka siksi lähtee nopeasti matkaan ilman turhaa pölynkeräysrumbaa. Käytännössä tämä on Canon EF 24-105mm F4 L IS USM; hyvin harvoin joko Canon EF-S 10-22mm F3.5-4.5 USM laajakulmazoom tai veitsenterävästi piirtävä ja nopeasti tarkentuva Canon EF 35mm F2. Samaisessa rungossa on myös pysyvästi kiinni Ansmannin järeä (3600 mAh) akkukahva, josta en vielä tiedä saako sen tyhjenemään lainkaan. En ole käyttänyt kummassakaan objektiivissa suodinta edes suojana, sillä minusta parhaatkin UV-lasit heikentävät piirtoa, eikä digikameroissa pitäisi olla ongelmia UV-udun kanssa. Sen sijaan olen ollut löytävinäni tukea Hannu Hautalan mielipiteelle UV-suotimista: ne tuottavat mössöä vastavaloon. Tarvittaessa kiinnitän kameran kattoon Canon Speedlite 580 EX -salaman. Muistikortteina tässä rungossa pyörivät erikokoiset SanDisc Ultra III Compact Flashit. Tästä paketista en löydä valittamista lukuunottamatta normaalizoomin L-sarjan linssiksi heikohkoa piirtoa telepäässä ja laajakulmazoomin ongelmia vastavalosuojien käytön kanssa. Hoyan laadukkaan 77-millisen pyöröpolarisaatiosuotimen olen hukannut johonkin. Se on niin sympaattinen lelu että aion täydentää kokonaisuutta vielä sellaisella. Ikkunoista sisään kurkkiminen, kuteva haukimamma ja syvänsininen taivas vaativat sen. Jos vielä oppisin käyttämään salamaa, kyllä tällä pikkurepullisella kelpaisi. Toisessa rungossa objektiiviruletti pyörii, mutta verkkaisella tempolla. Kesäisin pidän runkoa valmiissa makrovarustuksessa: Canon akkukahva, Canon EF-S 60mm F2.8 Macro USM, Sigma EF-Macro EM-140 DG rengassalama ja Manfroton jalustassa saman valmistajan makrokisko. Lähilinssejä on kuutta voimakkuutta, mutta niitä tulee käytettyä harvoin. Jo ensimmäisen kesän kokemus osoitti objektiivin olevan hyönteiskuvaukseen liian lyhyt. Laukusta löytyy myös filmiajoilta mukana kulkenut Sigma 105mm F2.8 EX Macro, joka piirtää kohtuullisen hyvin pienilläkin aukoilla, mutta on hankala tarkentaa. Ratkaisuja makro-ongelmaan on kaksi: halpa ja kallis. Halvemmassa vaihtoehdossa siirtyisin makrokuvauksessa kokonaan pokkariin, esimerkiksi Canon PowerShot G9:än. Tässä vaihtoehdossa kamera olisi useammin mukana tilanteissa, mutta kuvat kohisevia. Toisessa vaihtoehdossa ostaisin kalliilla rahalla joko Canonin tai Sigman 180-millisen makron. Tällöin ei enää puhuttaisi kamerasta vaan kuvauslaitteistosta, jota kasatessa ötökät olisivat lähes aina tiessään. Tuleva kesä mennään joka tapauksessa olevalla. Jos tarvitsen kuvia variksista tai salarakkaista, varustan kakkosrungon Sigma 100-300mm F4 APO EX DG HSM telezoomilla. Jos äärimmäisellä terävyydellä ei ole paparazille väliä, tungen putken ja rungon väliin Sigman 1.4x telejatkeen. Luotettavan Photozonen mittaukset kertovat tämän zoomin olevan paras lähes kaikenkattavasti testatuista Sigman objektiiveista. Sukellusveneen kokoluokassa kun ollaan ja kuvanvakaaja puuttuu, lasia käytetään jalustalta, tai vähintään auton ikkunalla retkottavan hernepussin päältä. Halajan kovasti lähikuvia tulevien ylioppilaiden onnellisista kasvoista, mutta minulla ei ole siihen riittävää tötteröä. Myin Tamronin 28-300-millisen superzoomin pois, sillä sillä telepäässä kuvamuussaantui niin, että osasuurennos 50-millisen kiinteän lasin kuvasta antoi 10 megapikselin kennolla paremman tuloksen. Siksi haaveilen kenties parhaasta Canoniin sopivasta linssistä: Canon EF 70-200mm F4 L IS USM. Sitten ei minulta mitään puuttuisi. Paitsi tonni rahaa. Järkkärien kaverina kameralaukussa kulkee kompaktimpi veijari. Sony Cybershot DSC-R1 palvelee lähinnä maisemakuvauksessa, mutta Metzin tehokkaalla salamalla varustettuna olen käyttänyt sitä myös muun muassa hääkuvauksessa. Sonyn valttina on Zeissin 24-120mm:n objektiivin tuottama huipputerävä kuva. Paperitulosteita varten kuvaa on poikkeuksetta pehmennettävä, jotteivat jakoavaimena hymyilevien morsianten hampaat viiltäisi sormia verille. Ristiriitaisia tunteita sen sijaan herättävät Sonyn värit. Etenkin vihreä on Canoneihin verrattuna hailakka ja inhottavasti oksennuksen suuntaan murrettu. En oikein tiedä mitä Sonyn kanssa tekisin. Ehkä en vain tunne hänen persoonaansa riittävästi. Kameralaukun pohjalta löytyy koko joukko mukaan tarttunutta sälää. Kun kameran kohtalolla ei ole väliä, mutta dokumentointi on tarpeen, nappaan sieltä mukaani 7 megapikselin Canon Digital Ixus 700 -pokkarin, ja sille kaveriksi näppärän pöytäjalustan. Kameran salama ei välkehdi joten sain sen lähes ilmaiseksi. Muistikortteja on repun taskuissa kymmenkunta, joukossa museokappaleeksi säästämäni IBM:n 2-gigainen microdrive, ja yllättävän rankasta ryöpytyksestä selvinnyt Hitachin 4-gigainen microdrive. Pidän yhä sivustaskussa 30 gigan Epson P-2000 kuvapankkia. Varsin komealta näytöltä kelpaa katsella kuvia, mutta hitaus, epävarmuus RAW-kuvien kanssa ja muistikorttien kasvanut koko ovat tehneet kuvien siirtämisen Epsoniin tarpeettomaksi välivaiheeksi. Muutamaan Simpsoneiden jaksoon sen käyttö on viimeisen parin vuoden aikana jäänyt. Ärsyttävän suuren osan kolmen kamerarepun sisällöstä vievät tietysti piuhat, laturit, puhdistusvälineet, suotimet, pikakiinnityslevyt ynnä muu puolipakollinen oheiskrääsä. Tilaa jää silti yliopiston sananmukaisesti maailmaa kiertäneelle 8 megapikselin Nikon Coolpix 8700 pokkarille, jonka jo luulin naksahtaneen viimeisen kerran. Hieman ravistamalla se heräsi henkiin ja toimii nyt lähes luotettavasti. Nikonin erikoisuus on tutkimuskäyttöön lisävarusteeksi hankittu yli puolipallon pinnan kattava kalansilmälisäke. Moisen tötterön piirto on kovin kehno, mutta jonkinlaista taidetta sillä voisi tehdä. Lähes mitä tahansa voisi tehdä myös Canon MVX40 videokameralla, joka on jäänyt lähes kokonaan käyttämättä. Pian yksivuotiaasta Otsosta ei ole tarttunut lainkaan liikkuvaa kuvaa MiniDV:lle. Kameralaukkujen ulkopuolelle jäävät Manfrotto 055-jalusta, Manfrotto Carbon One 449 yksijalka, pari kevyttä Slikin jalustaa, halkaisijaltaan 50 cm:n heijastin ja hääkuvausta varten ostettu 180 cm korkea heijastin. Jopa laukkuun sullottava, mutta yleensä vuoroaan odottava Cullmannin jalustasetti on osoittautunut kyytiin päästessään näppäräksi. Siihen kuuluu hyvin pieneksi taitettava kevytjalusta, pihtijalusta oksaan tai kaiteeseen kiinnitettäväksi, ruuvijalusta vaikkapa kannonnokkaan ja imukuppijalusta ikkunaan. Pidin aiemmin Manfroton pistoolikahvaa ylivoimaisen näppäränä kuulapolviin ja videopäihin verrattuna, mutta pistoolin kuulan löystyttyä olen ihastunut mahdollisimman mataliin ja yksinkertaisiin kuulapäihin. Jalustan lisäpainon ja lankalaukaisijan merkityksen olen oppinut vastikään - peilin liikkeen aiheuttamaa tärähdystä makrokuvissa ei ole turhaan rinnastettu maanjäristykseen. Oivalluksen jälkeen siirsin Canonin omat rimpulat syrjään, ja satsasin radiosignaalilla jopa sadan metrin päästä laukaistavaan, mutta langallisena tavallisen laukaisijan tapaan toimivaan järeähköön vekottimeen. Taas yksi laturi ja vaihdettava patteri lisää. Tietokoneessa kuvia jatkojalostavat 4 gigaa muistia, ja irrationaalisessa konservatiivisuuden puuskassa hankittu 3 gigaherzin yksiytiminen suoritin. Pyörittelen kuvia sekä Photoshop CS2:lla että Paint Shop Pro X2:lla. Jälkimmäisen hallitsen paremmin. Katselen kuvia kalibroimattomalta 21 tuuman Eizo Flexscan K887 näytöltä Jos tulostustarvetta ilmenee, pukkaan kuvat Canon Pixma i8500 voimin Canonin, Ilfordin tai Epsonin kiiltävälle tai puolikiiltävälle paperille. Jokohan olisi aika opetella kuvaamaan? 20 May OhiViimeinen oppitunti Tikkurilan lukiossa. Jäljellä enää kokeet ja juhlallisuudet. Opiskelijaporukka höpöttelee käytävässä sauvakävelystä, mummoista ja hevosista. Jonkun äiti on mökillä aina alasti - ei jaksa laittaa vaatteita päälleen. Niin noloo. Pienempi porukka pohtii jalkahikeen liittyviä ongelmia. Turha kai tässä hämätä itseään - helvetisti surettaa tämä exodus. Niin suretti Linnankosken lukion pitkän ja antoisan työrupeaman jälkeen. Niin suretti myös Järvenpään lukion muutaman kuukauden pestin jälkeen. Tikkurilan lukiossa on uskomaton määrä mahdollisuuksia ja uskomaton määrä lahjakkuutta näitä käyttämään. Tilun henkistä maisemaa voisi kuvata sanoilla pirskahteleva ja runsas. Työttömyyskesän jälkeen edessä on aivan uudenlainen tapahtumahorisontti. Kaikki vaihtuu ihmisistä oppikirjoihin. Tämä ei ole minulle enää ongelma. Elämän heitellessä olen opetellut kellumaan nosteeseen luottaen. Nyt jopa niin etten enää pelkää edes 180 asteen eskimokäännöstä. Muutosvastarinta on kuihtunut. Voisin hyvin ryhtyä urheiluhulluksi tai pamahtaa uskoon. Jonkinlainen unelmien mylly on edessä joka tapauksessa, sillä molemmat suuret unelmat ovat kaatuneet. Ensin halusin tutkijaksi. Minusta ei tullut sellaista. En ollut siihen riittävän kunnianhimoinen enkä luultavasti ysinelosälykkyydelläni kognitiivisestikaan tarpeeksi kyvykäs (välttääkseni sanaa tyhymä). Sitten halusin kirjoittaa, ja pääsin kuin johdatuksesta mukaan kunnianhimoiseen oppikirjatyöhön. Ymmärsin jo muutaman kuukauden jälkeen etten ole kirjailija. Tekstin tuhertaminen on minulle vaikeaa ja tulos riittävä vain kotikäyttöön. Nyt en tiedä mihin tähdätä arjen mausteeksi, ja kiipimälihaksille treeniksi. Valokuva tullee olemaan yhä keskeisemmässä asemassa. Kuvaajana olen täydellisen lahjaton, mutta olen saavuttanut uutteruudella sellaiset tekniset valmiudet ettei nupun puhkeamiselle ole esteitä. Uudempien kujeiden luulen olevan hyvin fyysisiä, melkoisen kaukana kirjaviisaudesta. Viime yönä mietin miltä tuntuisi myydä pois kaikki kirjat, koska en kuitenkaan jouda enää niitä lukemaan. Ajatus ei yllättäen tuntunut pahalta. En silti myy. Jos vaikka heinäkuun hautovina öisinä aloittaisin sivistymisen. Taas kerran. Solubiologian ja perinnöllisyyden kurssi oli luontevaa päättää jo klassikoksi muodostuneeseen tietokilpailuun tytöt vastaan pojat. Vuosien saatossa olen jakanut kertauksen roolia näyttelevässä kisassa toistakymmentätuhatta karkkipalkintoa. Nyt päivän ainoan tunnin palkasta lähti tytöille 80 karkkia ja pojille 69. Näihin ja bensoihin kuivui päivän ainoan oppitunnin palkka. Kutsumusammatiksi kutsuvat. Jotenkin osuvasti huomasin pitäneeni Tilun viimeisen oppituntini sepalus auki. On siinä freudilaisilla miettimistä. 16 May LakitYlioppilaskilpakirjoitusten tulokset tulivat. Kahdenkymmenen maantieteen kirjoittajan saalis oli 1 laudatur ja 8 eximiaa, sekä melkoisen korkea keskiarvo koko porukalle. Rehtori laski kahden korkeimman arvosanan osuudet kaikista osallistujista kullekin aineelle. Reaaliaineissa tämä vaihtelee välillä 24-27, lukuun ottamatta biologiaa (5), terveystietoa (22) ja elämänkatsomustietoa (1 osallistuja, 2 eximiaa!). Maantieteen prosenttiosuus on siis 45. Koska yläpäästään karvaisempi kollega oli alkuvuoden vuorotteluvapaalla, olin keskenäni vastuussa mantsan abien valmentamisesta. Tämähän tarkoittanee sitä, että olen kaksi kertaa parempi opettaja kuin Tikkurilan lukion toiseksi paras abienpreppaaja? Vai? Häh? Miksiköhän pian päättyvät kehitysmaantieteen ja hasardimaantieteen kurssit sitten lyövät kaikki aiemmat ennätykset keskeytysten, myöhästelyjen, välinpitämättömyyden, haukotusten ja riippuvien silmäluomien määrissä? Viimeiset puolisentoista viikkoa olen opettanut joko tuntuvassa kuumeessa tai Buranahiessä. Opiskelijat ovat yllättyneet kun olen jälkikäteen pahoitellut asiaa. Puolikuolleen ja terveen opettajan ero on olematon. Kukaan tuskin huomaisi jos opettaja todella kuolisi kesken oppitunnin. Ihmeteltäisiin korkeintaan opettajan pidättyvyyttä, kun joku nukkuneista kysyisi viimeisellä tunnilla, tuleeko koealueeksi koko kirja vai jäävätkö lisäboksit tyystin pois. Maanantain vastaisena yönä heräilin vuoroin hikisenä, vuoroin horkassa, vain yksi ajatus päässäni: aamulla on raahauduttava koululle Hotelli Ruanda -elokuva hikisessä kainalossa jottei kehitysmaantieteen kurssin aikataulu enempää mättäisi. Leffaan saapui ajallaan 19 kurssilaisen ryhmästä neljä. Loput valuivat paikalle myöhässä tai eivät tulleet ollenkaan. Seuraavalle tunnilla oli pitänyt ankeä viisi vartin mittaista opiskelijaesitystä 75 minuuttiin. Monenlaisten selitysten jälkeen esitelmiä oli lopulta kaksi, joten tulevana maanantaina samaiseen 75 minuuttiin mahtuu kahdeksan vartin esitystä. Jos ei mahdu, kurssi jää joiltain kesken. En enää välitä. Joskus juna vain menee. Aina tulee rehtori ja opo joka lopulta kiikuttaa valkolakin surkeimmallekin nahjukselle. Muutamaa vuotta myöhemmin joku professori kirjoittaa samaiselle jurpolle väitöskirjan, ja pyytää kaverinsa tätä tarkastamaan - korruptiotuopposten ääreen. Opettajalla ei ole merkitystä lukiotasoisessa opiskelussa. Viitisen vuotta sitten minäkin olin vielä nuori ja innokas opetuksen uudistaja, nyt vain väsynyt opetuskone. Opetushallituksen mittarien mukaan tulokset ovat silti parantuneet selvästi. Jollakin menee nyt tosi huonosti. Koska äiti opetti "ensin ihmiset, sitten vasta sinä", tunnustan syyllisyyteni. Olen ollut lukion opettajana kahdeksan vuotta, ja harkinnut ammatinvaihtoa lähes päivittäin. Ajatuksen lento törmää aina samaan muuriin - en osaa mitään muuta sen paremmin. Viimeisin houkutus on muuttomiehen repsikan homma. Olisi firman takki ja firman lippis. Saisi kantaa tavaroita. Tehdä sitä mihin väitöskirjatyössäni harjaannuin. En tiedä. Taaperran. Elämä opettaa. 15 May IntsukatPäivän hauskin hetki on valitettavasti jo takana. Lipposen älykkölista Iltalehden tulkinnan mukaan. En inhoa mitään niin paljon kuin intelletkuellismin kumartamista, tyhjäntoimittajien nostamista jalustalle. Lipposen lista sentään varmistaa olettamukseni. Ei meillä niitä juuri ole. Yhden listalaisen kanssa olen keskustellut. Hänet voi vapauttaa. Kyseessä on normaali hyperaktiivinen hyväksikäyttäjä. Muita en tunne kuin julkisuuden perusteella. Eero Huovisesta on jäänyt erityisen positiivinen kuva. Peter von Baghilla, Ilkka Niiniluodolla, Jaakko Hämeen-Anttilalla, Leif Salménilla, Maija-Riitta Ollilalla ja Jörn Donnerilla on näyttöjä jotka ovat vedonneet minuun. He intsujen BB-taloon. Jos Jorma Ollilan merkitys Nokiassa on todella ollut kuvatun kaltainen, Jorma myös sisään. Ja jos poliitikkoja on pakko ottaa mukaan, kyllähän Soininvaara joukon kärkeen ilman muuta kuuluu. Ja tottakai Niemisen Matti, pitkäaikaistyötön Iitistä. Mutta mihin ovat unohtuneet kaikki jääkiekkoilijat? Tami, Raato, Sihvonen? Koko Uimaliiton hallitus? Metallimusiikin ystävänä olen katkera myös siitä että merkittävää vientituotetta edustaa Per-Erik Lundh. 12 May Halifucks Tietysti rötkötin reporankana sängyssä juuri sen pelin josta kaikki puhuvat. Suomi otti vastaan vääryyden nöyryyttääkseen isompaansa. Iso tästä suivaantui ja elämöi, nosti kämmentä ja löi. Suomi verta sylki, mutta voitti, kun tuli puhkaistua kassin kylki. Ape ja Tami puhuivat aiempien otteluiden tauoilla studiossa peruspelistä, mitä Tsemppi-Sinkku nimitti höpötykseksi. Eilisessä pelissä napsahtivat näkemieni pätkien perusteella kohdalleen molemmat: Suomi pelasi monessa mielessä yhden kaikkien aikojen peleistään. Yhä useampi jääkiekkoväkivaltaa vastaan purnaaja sai tosin vettä myllyynsä. Väkivallattomat tuntevat ihmisluonnon. He ennustivat virheettömästi, että me videoclipin katsoneet hakkasimme välittömästi neljä puolustuskyvytöntä vanhusta ja yhden villakoiran. Väkivallattomien mielestä jääkiekon kaltaisen seurapelin tavoitteena on mustan pelivälineen shakinomainen siirtely kohti vastustajan punakehikkoista verkkopesää. Mutta kun jääkiekossa pelaavat ihmiset ihmisen tunteineen. Sääntöjen lisäksi on tunnettava kirjoittamattomat normit ja eettiset rajat. Ratkaisut on pelin intensiivisestä luonteesta johtuen tehtävä nopeasti, joten virheidenkin kanssa täytyy elää. Pesäpalloilijat ja karatekat voisi korvata roboteilla, jääkiekkoilijoita ei. Shakissahan tietokoneiden peli onkin jo ihmisten välistä peliä kiehtovampaa. Jääkiekko on näyttelemättä improvisoitua ihmiselämää. Minusta jääkiekossa ei ole väkivaltaa lainkaan. Väkivallassa vallankäyttäjä pahoinpitelee vallankäytön kohdetta. Jääkiekossa kaksi tasavertaista testaa toistensa kanttia. Menisivät kriitikot sotaveteraanien kimppuun - useimmat heistä ovat tehneet pahaa enemmän kuin mahtuu jääkiekon koko historiaan. Saisivat samalla hieman valaistusta siihen millaista elämä on silloin kun pohditaan syödäänkö kilo rupia vai litra räkää. Tukkikoot läpensä ne jotka voivat valita (ohra)pirtelön. Luulen että tässä ollaan suurten kysymysten äärellä. Voiko yksilö koskaan valita? Onko edes tahtoa olemassa?Vain muutamissa lätkätreeneissä käyneenä olen kuitenkin yhä epätietoinen pelin pohjimmaisesta luonteesta: onko lätkä pelaajien vai valmentajien peli? Sinuhe Wallinheimon mukaan peli paranee kun pelaajat yrittävät enemmän. Alpo Suhosen ja Juhani Tammisen mielestä peli paranee viisikkoa säätämällä, pelaajia sijoittamalla, peluutuksella, peruspeliä rakentamalla. Onko pelikirjalla lopulta merkitystä? Sen tiedän että Lindströmin, Aravirran, Summasen, Westerlundin ja Sheddenin joukkueet ovat pelanneet kukin tavallaan. Tutkijaluonteisen harmiksi valmentajan lisäksi ovat vaihtuneet myös pelaajat ja aika. Luulen että tässä ollaan suurten kysymysten äärellä. Voidaanko erilaisista yksilöistä rakentaa kaksi, edes likimain samansuuntaisesti toimivaa yhteisöä? Voiko yhteisöllä olla identiteetti jota ei voi selvittää sijoittamalla yksilöt yhtälöön? Klo 23.33. Kanadan peliä on ilo katsella. Järkelämäiset karjut liukuvat jäällä kuin langenneet enkelit. Kanada tulee voittamaan Suomen (ja maailmanmestaruuden) näytösluontoisesti. Vaikka Suomi näyttää hallitsevan, Kanada on suoraviivaisuudessaan parempi. Kanada osaa erottaa oleellisen epäoleellisesta. Se tekee paikoista maaleja.* Harmi että Kanada saattaa aiheuttaa epäsuorasti Suomen, kisojen kolmanneksi parhaan joukkueen putoamisen puolivälierissä.Tyydytystä tuottaa tietysti myös Antti Pihlströmin esitys. Sukkelat ja väkkärät ovat usein olleet silkka viihteellinen (Juha Lind) tai tuskainen (Niklas Hagman) tekijä. Pihlström tekee nyt Suomen joukkueessa lähes kaiken mielenkiintoisen. Surullista on sen sijaan lopullinen vahvistus siihen että Teemu Selänne on huipputasolle liian vanha, ja yhdessä Sakun ja Villen kanssa suorastaan jurassinen ketju. Klo 23.57. *Kaksi minuuttia tuon kirjoittamisen jälkeen Dany Heatley epäonnistui surkeasti hypoteesini falsifioinnissa. Vartti myöhemmin samalla asialla oli Patrick Sharp. Aina niin diplomaattinen Ape Suohonen syyttää suoraan Sheddeniä. Yksilöitä ammatikseen tuijottava Kekäläinen syyttää yksilöitä. Tekstiviestifani syyttää tuomareita ja kannustaa Selännettä. Minä taidan syyttää systeemiä, koska systeemi on mätä. Kummola viralta jos Koistinen vielä kerrankin tyrii vastustajan siniviivalla. Hannekselle kaikkea hyvää. Lähden nukkumaan. Sänkyä kohti köpötellessäni mietin, miten Suomen maajoukkueella on varaa pitää pakkeina alle 180-senttisiä kääpiöitä. Mistä sellaisia edes löytyy? Senssipalstoilta poimitut tilastot osoittavat että alle 185-senttinen mies on härmäläisessä väestössä todellinen rari. No enhän tietenkään ehtinyt punkkaan kun tämäkin piti vielä nähdä - kanukit pelaavat jo biljardia kääpiöiden (Lepistö 178 cm!) kypäristä. Pojat pois kentältä, lätkä on miesten peli! 11 May Ään päivä kuumeessaKuumetta on toista mittarillista. Tauti helpotti jo viikon puolivälin paikkeille, mutta alkoi kyteä uudelleen perjantaina. Sattuu joka paikkaan. Huominen koulupäivä arveluttaa. Opiskelijoiden esityksiä pitäisi arvioida, Hotelli Ruanda näyttää ja aloittaa pari ympäristöekologista koetta. Kokiksikaan minusta ei äitienpäivänä ollut, mutta toivon kovasti että sormiväritetty kortti, pieni lahja ja Otson tuhti hali kertovat Katille jotain kuvaamattomasta arvostuksesta. Vaikean päivän päätteeksi hoipuin äsken jonkin sähköpostilinkin kautta blogiin jossa esitellään erityisellä antipieteetillä kammottavaa natsia jonka nimi ei ole enne: Anne Moilanen. Äitiys merkitsee tälle minäminä-tapaukselle sitä ettei kaduta että on tullut tehtyä lapsi. Hänen mielestään munille ampuminen on ratkaisu. Jos kyseessä on parodia, se on liian hyvä. Tulipa paha olo. Hetken jopa ymmärsin niitä jotka haluavat siirtää ongelmayksilöt syrjään vastuuntuntoisten ja tunne-elämältään tasapainoisten ihmisten maailmasta. Vaieta ongelmasta silläkin uhalla ettei perheenjäsenten tilanteesta piitata. Jotkut ihmiset ovat vain niin pelottavia, ettei auta kuin huutaa apua ja kieritellä paikalta. Loka Laitinen, Leea Klemola, Nikita "Juha" Foucanthine, se jäykkä pikkutakkiin sonnustautunut lihansyönninvastustaja, nimettömäksi jäänyt ugandalainen poliisi, tämä Moilanen, Jorma Reini edesmenneenäkin, Kaarina Biohazard. Netissä välttely onnistuu helposti. Irvokasta että tuli tutustuttua tällaiseen juuri äitienpäivänä. PS. Olin lastua kirjoittaessani sen verran houreissani että luulin linkittämääni blogia valikoitujen merkintöjen perusteella Moilasen omaksi seeveeksi. Totuus on ihmeellisempää: Moilasen uhkauksia ja solvaamista voi näköjään käsitellä viileän analyyttisesti.
Ketju
07 May Update v7.5Kaksi oppituntia takana, kaksi edessä. Välissä kolmen ja puolen tunnin mittainen tuplahyppy rästitöihin. Käynnistyminen ei luonnistu, joten vaivun toviksi verkkopäiväkirjan hellään, terapeuttiseen syliin. Aamun ensimmäisellä tunnilla kuuntelin muiden opiskelijoiden kanssa Teemun ansiokkaan esitelmän HIVistä kehitysmaissa ja esittelin itse reilun kaupan perusteita. Harmittelin pitkään maanantain provosoivan MOT:n luisumista ohi polttavan DVD-aseman, kunnes ymmärsin materiaalisen levyn turhaksi. Ylen Areena on erinomainen opetusväline. Korkeammalla laadulla kuva ja ääni hipovat dataprojektorin ja keskivertokaiutinten suorituskyvyn rajoja. Kun Yle lopulta poistaa ohjelmat Areenalta, niistä on jo aikakin luopua. Kun toisella tunnilla katsoimme Dante's Peak -elokuvaa hasardianalyysia varten, unohduin pohtimaan omaa opettajuuttani. Kahdeksan vuoden kokemuksen jälkeen luulen ymmärtäväni mihin pitäisi pyrkiä. Lukio-opiskelu täytyy sitoa toisaalta tähän päivään, toisaalta ikiaikaisuuteen. Ensimmäiseen tarvitaan dataprojektori, tietokone, hyvä äänikortti, riittävä näytönohjain, laajakaista (10 megaa tai enemmän), laadukas viritinvahvistin (johon voi tarvittaessa liittää vaikkapa iPodin) ja laadukkaat kaiuttimet. Konstruktivistista surffausta epävarman hypoteettisen tiedon harjanteilla. Jälkimmäiseen tarvitaan liitutaulu, liituja, kellastuneita kirjoja, painomusteelta tuoksuvia kirjoja ja hyvä (suomen) kieli. Syvällistä rauhoittumista, muusta elämästä irrottautumista, rauhoittavaa puuhastelua yksinkertaisten asioiden parissa. Epäonnistuja yrittää risteyttää nämä välimuodoikseen (välimuotoinen periytyminen näyttää olevan evolutiivisesti kelvoton - sellaista ei juuri eliöissä ole). Epäonnistuja yrittää opettaa tieteen viimeisimmät askeleet näyttämällä videoita vuosikymmenen takaa tai kirjoittamalla eilispäivän uutiset kellertävälle piirtoheitinkalvolle. Toisenlainen epäonnistuja yrittää elää bittiavaruudessa silloinkin kun kyse on materiaan sidotusta elämyksestä. Aivopesemätöntä lukiolaista ei voi hämätä. Aivopesemätön lukiolainen ymmärtää milloin häntä aliarvioidaan. Tuoreessa Tiede-lehdessä Marko Hamilo kirjoittaa paljon keskustellusta lukioiden tason vertailusta. Hamilo epäilee kiistämättömän tasoeron johtuvan jostain muusta kuin opettajien hyvyydestä, ja kysyy oikeutetusti, miten hyvät pedagogit osaavatkaan hakeutua juuri niihin hyviin kouluihin. Tässä Hamilo unohtaa opettajuuden luonteen: hyvin harvat opettajat ovat valmiita saadessaan paperit käteensä. Aineenopettajan pedagogiset opinnot kasvatustieteellisessä ovat täysin turhia, eikä muutamilla norssin oppitunneilla vielä mennä Kuuhun. Eroja syntyy siinä vaiheessa, kun nuori opettaja pääsee ensimmäiseen työpaikkaansa. Joku joutuu passivoivaan työyhteisöön, jossa hiihdetään terveyssandaaleissa luennoimaan harmain silmin tuijottaville pissiksille, ja kaksitahtibensalta löyhkääville karjuille. Toinen päätyy dynaamiseen avaruusajan kouluun jossa kollegat ottavat työnsä ja ajan haasteet tosissaan. Koulu koulii omat pedagoginsa. Siksi hyvissä lukioissa todella on paremmat opettajat. Itse huomaan olevani yhä ensimmäiseni kouluni, Porvoon Linnankosken lukion opettaja. Alussa opituista malleista ei niin vain pääse. Minulle on yhä vaikeaa muun muassa se että rehtorina toimii mies. Rehtori on äiti, hyvänen aika. Samalla huomaan koulun olemusta perinteiden ohella selittävän tekijän - rehtorin persoonan. On lempeitä, kannustavia kouluja. On kireitä, riitaisia kouluja, On löysiä, riman alittavia kouluja. On rauhallisia, harkitsevia kouluja. On brezneviläisiä kouluja. On turhan ripeästi cyberavaruuteen liitäneitä hypekouluja. On kouluja, joissa 95% keskittyminen johtaa 50% suoritukseen. Ja kouluja jotka ovat kuin hanhen selkä. Taustalla on aina rehtorin, joskus myös dominoivien opettajien elämänasenne. Kirjoituksessaan Hamilo pohtii älykkyyden merkitystä, sekä sitä, miten vahvasti äitien koulutus ennustaa kersojen menestystä. Hamilo viittaa Pertti Tötön huomioon valtioiden keskimääräisen älykkyyden ja Pisa-tulosten vahvasta korrelaatiosta. Tavallaan ollaan jäljillä, toisaalta ei lainkaan. Huippulukioiden opiskelijat ovat varmasti keskimäärin älykkäämpiä, kuin heikkojen lukioiden. Erossa on väistämättä mukana väkevä geneettinen komponentti. Jos joku rupulukioista täytettäisiin huippuälykkäillä opiskelijoilla, tulos ylioppilaskisoissa paranisi varmasti. Usein jää kuitenkin huomaamatta, että rupulukioista tulisi hyvin pian myös pedagogiselta tasoltaan huippukouluja. Opiskelijat nimittäin koulivat opettajansa. Lukio on ihmissuhdeverkko joka muodostaa oman tapansa toimia. Kysymys siitä, onko lukioiden erojen taustalla koulun vai opiskelijamateriaalin hyvyys on turha. Näitä ei kahta voi erottaa. Opiskelijamateriaali on tosin määräävämpi. Lukion toimiva toimintakulttuuri voi tehdä useimmista eximian ylioppilaita, vaan ei laudaturin. Kaameinkaan koulu ei sen sijaan onnistu tuhomaan kaikkien laudaturia. 06 May Fiasko Päivänpolttamat poliittiskulttuuriseettistieteelliset keskustelut tympivät. Olen kuluneen kevään aikana aloittanut toista kymmentä lastua kommentoidakseni ministerikyytejä tai Hesarin inttelyjä. Täytyisihän niistä mainita päiväkirjassa, kun kerran ovat ruman aivotahransa jättäneet? Vaan kun ei irtoa lastu. Sellaiset ovat jonkun toisen veistoa. Mikään ei ole puuduttavampaa kuin aivokuorella alihankkijoiden osista rakennetut kadunmiehen mielipiteet, etenkin omat. Urheiluaiheet ovat sentään toista. Ne irtoaisivat jos vain tohtisin irrotella. Pelkään näet paljastuvani moukaksi. Formula 1, jääkiekko ja snooker kun kuuluvat olevan tyhmien miesten tyhmiä pelejä. Jalkapallo ja pyöräily ovat nekin arveluttavia. En silti koskaan pitkästy niiden parissa. Aivotoiminta ei lakkaa. Kollega ehdotti penkkiurheiluhulluuteni syyksi sitä, että urheilussa analyytikot ovat aina analysoitavia fiksumpia ja keskustelu siksi vakavasti otettavaa. Politiikkaa kommentoivat ovat sen sijaan lähes määritelmällisesti poliitikkoihin verrattuna pihalla, ja keskustelu siksi parhaimmillaankin mielenkiintoista vain metatasolla. Jälkimmäiseen voisin vaikka yhtyä, ensimmäiseen en. Fiksuuteen (joka voisi olla lähellä älykkyyden g-tekijää, Gardnerin sen seitsemän sortin vesityksellä ja hyvin kehittyneellä moraalivaistolla hennosti maustettuna) kuuluvat minusta aina fyysinen ja toiminnallinen osa, jotka urheilijoilla ovat poikkeuksetta kohdallaan. Ymmärrän hyvin Turkan toteutuksen Seitsemästä Veljeksestä, ja Veltto Virtasen puheet puhuvista päistä. Vasta rasituksessa näytteleminen lakkaa. Keuhkot ovat ajattelun moottori ja lihakset voimansiirtojärjestelmä. Aivot vain kojelauta. Tohtorin aivovaimo ei ajattele, ei pukahda. Jos kroppa on vain selkäytimen ympärille tarttunutta ihraa, suusta tulee sitä samaa. Ylipaino ja huono hapenottokyky jopa huolella prosessoidussa kirjoitetussa tekstissä (haponottokyvyn vaikutus on sen sijaan epälineaarinen). Kun ihminen ajattelee ahtaasti ja tunkkaisesti, tekisi mieli ruoskia hänet ulos neljän seinän puristuksesta, perseellään jäkittämästä. Juokse Jukolan metsään tai likkojen kympille. Purjehdi. Kipaise Aconcagualle tai Puijolle. Penkkiurheile edes. Kyllä se ajatus siitä kirkastuu. Tunkkaiset ovat tietenkin laatineet keskustelun lait, joten tämä on väärää, empiiristä argumentaatiota. En siksi ruoski. Itseänikään. Urheilulehden Petteri Sihvonen on erilainen toimittaja. Kun toimittajilla ei yleensä ole kokemusta siitä mistä kirjoittavat, Sihvonen on todella ollut sekä jääkiekkoilija että jääkiekkovalmentaja. Molemmissa hän on ollut korkeintaan keskinkertainen. Silti hän uskaltaa vainota Doug Sheddeniä keskinkertaisuudesta. Sihvonen on kirjoittanut jo kolme vuotta fiaskovalmentajan fiaskopelikirjasta. Hän arvostaa Westerlund– Summanen kaksikkoa, ja pitää Raadon potkuja suurena virheenä. Tässä olen Sihvosen kanssa ehdottomasti samaa mieltä. Kun maajoukkue sai vihdoin tunteella elävän voittavan valmentajan, tästä hankkiuduttiin eroon koska tämä ei suostunut pelaamaan omaa kiekkoa omassa päädyssä. Sihvonen syyttää kaikesta ulkomaan elävää kumartavaa Kummolaa, ja kysyy tältä: mitä Shedden on tuonut suomalaiseen jääkiekkoiluun? Shedden on käännättänyt kaiken hänestä kirjoitetun, joten hän on päättänyt niellä syötin, johon Kummola ei tartu. Tuoreimmassa urheilulehdessä taisto on avointa. Sheddenille Sihvonen on kateellinen fucker, Shedden taas Sihvoselle maajoukkueen jääkiekon kaikkien aikojen fiaskoon ajava hillbilly. Tätä taustaa vasten MM-kisojen studiokeskustelut ovat hykerryttäviä. Filosofista Ape Suhosta lukuun ottamatta Suomen hyvät suoritukset luokitellaan joko suurten pelaajien tai Jukka Jalosen pelikirjan ansioiksi. Sheddenin ansioita ei ole Apekaan maininnut, vaikka peli Saksaa vastaan oli paras minun näkemistäni arvoturnauksen avauspeleistä. Sihvonen ei saa keneltäkään suoraa sympatiaa, mutta moni tuntuu olevan kallellaan hänen näkemystensä suuntaan. Miksei Kummola voinut valita Jukka Jalosta tai jotain muuta kotimaista huippuvalmentajaa suoraan päävalmentajaksi? Miksi istuttaa melkoisen tuntematonta Sheddeniä väliaikaisratkaisuna kahdella pallilla? Pinnan alla on nyt jotain. Tämä turnaus tulee päättymään Suomen maajoukkueen osalta jollain varsin erikoisella tavalla. Sanon ma. |
|
|
