Tapahtui niin ettei minua tarvittu muutamaan tuntiin. Vastaavasta ei ole tuoretta havaintoa, joten luikin samoilemaan päämäärättömästi Nurmijärven ja Hyvinkään takamaille. Paahteinen mäntykangas tuoksui huumaavasti. Hyttyset olivat saapuneet tuoreempiin notkelmiin. Kielojen parfyymi syrjäytti jo tuomen. Idänuunilintu lurautteli Kalkkilammin lehdossa. Aina kiireisen oloisia nastakehrääjiä en ole nähnyt koskaan noin paljon. Tikankontin kukkia jo odotellaan. Nyt on se. Kesä.

Opettajainhuoneen lokeroon oli sujautettu kyselylomake, jonka suuri osa opiskelijoista oli jo täyttänyt. Piti kertoa omasta lukuharrastuneisuudestaan, suosikkikirjoistaan ja vieläpä inhokistaankin. Olin järkkyyntynyt. Minulla ei ole mielikuvaa siitä milloin olisin viimeksi lukenut kirjan. Suosikkikirjoja piti nimetä kolme - en keksinyt siihen yhtään. Inhokki on toki selvillä: Arvid Järnefeltin Isänmaa, kirja jolla ei ole sisältöä. Syyt huonomuistisuuteenkin ovat selvät. Otso nukahtaa klo 20.15-21.15. Hän herää klo 6.00-6.50. Näiden väliin jää oma aika joka sisältää tuntien valmistelun, kokeiden arvioinnin, musiikin kuuntelun, television katselun, lukemisen, nukkumisen, ruokailun ja paljon muuta. Jos teen töiden lisäksi jotain muuta, yöunet jäävät korkeintaan viisituntisiksi. On ollut pakko myöntää se minkä aiemmin koin loukkauksena. Lapseton ihminen ei voi tuntea aitoa väsymystä. Hän ei oikeastaan voi edes tietää mitä väsymys on. Työ ei väsytä, syyllisyydentunto korkeintaan. Pakko on ollut myöntää sekin, ettei lapseton ihminen oikeastaan voi tietää elämästä mitään. Tai no, jotain. Mutta ei mitään tärkeää.

Siitä lukemisesta. En siis ole lukenut kokonaisia kirjoja miesmuistiin, mutta olen lukenut pätkiä kymmenistä. Yritin jopa edistää aapisluentaa tavaamalla silloin kun Otso hakee unta. Ei onnistunut. Otso otti oman kirjansa työn alle, ja suostui painamaan päänsä tyynyyn vasta kun olin piilottanut kirjani tyynyn alle. Kirja oli Joan Roughgardenin The Genial Gene. Se on ollut kiusallista luettavaa. Roughgarden näyttää ymmärtäneen oman alansa täysin väärin, ja yrittää rakentaa rakentaa kirjassaan omituista häkkyrää olkiukon kumoamiseksi. Jo omistuskirjoitus puistattaa: To those who suffer the persecution of science. Roughgardenin tapauksessa usein toimivaksi argumentiksi todettu ad hominem tuntuu leikkaavan kuumana voita. Joan oli ennen John. Hän on vakaumuksellinen kristitty. Ei liene sattumaa, että hän kääntää kaiken sukupuolisuuteen viittaavan nurin, ja kavahtaa takajaloilleen jos joku ei pidä ihmistä lähtökohtaisesti hyvänä. Tai minään. Vaan en tuomitse vielä lopullisesti. Vasta neljännes kirjasta on luettu.

Yritin lukea Sofi Oksasen Puhdistusta. Se ei ollut minua varten. Jos olisin ilkeä, ihmettelisin ääneen, mitä kaikkea moskaa voi myydä ulkonäöllä johon heikon itsetunnon harmaavarpunen osaa samaistua. Mutta en ole. Aloittelin Philip Rothin amerikkalaista trilogiaa. Amerikkalainen pastoraali on hyvä kirja, muttei sentään yöunien veroinen. Adrian Desmondin ja James Mooren uutukaista Darwin's Secret Cause olen tahkonnut ammatillisesti. Kirja on pilkkua viilaavaa primaaritiedettä, ja siksi työlästä luettavaa. Ensimmäiset sata sivua eivät avaa mitään sellaista jota ei voisi otsikosta päätellä. Darwin vihasi orjuutta, joten hän halusi nähdä ihmiskunnan yhtenäisenä ja hahmotteli sen perusteella ihmisen evoluutiota ilman selkeitä rajoja. Kaikki maan matosesta viktoriaaniseen keekoilijaan ovat yhtä. Ihmisten väliset erot, jopa ihmisten ja ihmisapinoiden väliset erot ovat tässä maisemassa mitättömiä. Pienin liikkein tämäkin on kännetty rasismiksi.

Hyllyssä on kymmenittäin kirjoja joille sopivaa hetkeä olen odottanut jo muutaman vuoden. Mielenkiintoisimmat ovat tietysti elämäkertoja. Virginia Morellin kirja Leakeyn perheestä Ancestral Passions - yhä lukematta. Douglas Bottingin eämäkerta Gerald Durrellista - yhä lukematta. Hans Kruukin Niko Tinbergen -elämäkerta - yhä lukematta. David Attenboroughn omaelämäkerta - yhä lukematta. Varpion Väinö Linnan elämä - yhä lukematta. Näitä riittää. Jonain päivänä. Jollain ihmeen ajalla.

Haeskelin materiaa ympäristöekologian kurssille. Rehevöitymiskokeen tarkoitus on selvittää pikkulimaskan kasvuun vaikuttavia minimiravinteita, ja sivutuotteena ehkä myös salaa koeastioihin matkustaneiden levien vastetta ravinteisiin. Koska pikkulimaskat piileskelevät tähän aikaan vuodesta haaleana hyisessä, saalis jäi niukaksi, ja pyyntiin kului aikaa lähemmäs kolme tuntia. Akvaarioissahan limaskaa lilluisi ylikyllin, mutta luksukseen tottuneina ne eivät yleensä riehaannu riittävästi tähän kokeeseen. Yksittäisten lehtien nyppiminen nyppi, sillä tiedän kiroavani melaan tarttuvia limaskamassoja melontareissuillani hyvinkin pian. Kotona muistin jättäneeni limaska-astian takapihan varjoon vasta kun näin Otson viipottavan lippis takaraivolla huolestuttavaan suuntaan. Sinne upposivat limaskat nurmeen. Päivä oli muutenkin samaa tasoa, joten se tästä.

Rehevöitymiskokeessa on tarkoitus kasvattaa pikkulimaskaa runsaassa valossa ja leppeässä huoneenlämmössä viidessä 2,5 desin koeastiassa: 1) kontrolli, 2) lisätty gramma natriumnitraattia, 3) lisätty gramma kaliumvetyfosfaattia, 4) lisätty puoli grammaa kumpaakin edellisistä ja 5) lisätty gramma puutarhan yleislannoitetta. Osan opiskelijaryhmistä on tarkoitus tehdä koe ruskealla Vantaanjoen vedellä, osan kirkkaalla Sääksin lähdevedellä ja osan raanavedellä. Porvoossa koe onnistui alkusähläyksen (rehevöittäjiksi väitetyt fosforipitoiset pesuaineet ovat pieninäkin pitoisuuksina limaskalle myrkkyä) jälkeen erinomaisesti. Lannoitukset eivät lisänneet limaskan kasvua Porvoonjoen vedessä. Porvoonjoessa on riittävästi kaikkea. Raanavedessä ei ole.

Kurssin ensimmäinenkään tutkimus ei ole edennyt soljuen. Sen lähtökohtana oli havainto: rehevät ympäristöt, kuten lehdot, lettosuot ja lintujärvet näyttävät olevan eliöstöltään monimuotoisia. Tutkimuksessa yritetään selvittää kokeellisesti, onko ilmiö yleistettävissä. Voidaanko eliöyhteisöjä monimuotoistaa vaikkapa lannoittamalla? Kontrolli- ja tutkimusalueet on valittu, ja lannoituskäsittely tehty jo pari viikkoa sitten. Sen jälkeen ei ole ripeksinyt, joten lannoite odottaa yhä liukenemista. Seuraavan parin viikon aikana ei tule tapahtumaan kummoisia, mutta viemme silti kokeen katkeraan loppuun saakka. Kurssin viimeisellä viikolla alueilta pyydystetään maassa vilistäviä hyönteisiä purkkipyydyksin, ja arvioidaan kasvien peittävyyksiä. Heleänvihreiden sirkkalehtien määritys ei ole minun vahvuuteni, joten painopiste tullee olemaan ötököissä. Kun näistä on laskettu diversiteetti-indeksit, päästään asiaan. Virhelähteiden listaamiseen.

Sammakonkutulautat Palojoella houkuttivat kolmanteen tutkimukseen. Miten vesien happamoituminen vaikuttaa sammakontoukkien kehitykseen? Porvoon vuosina sekin koe onnistui. Rikkihapolla lutrattiin suomalaisten järvien seitsenportainen skaala pH 4:stä neutraaliin. Happamissa vesissä hyytelö kului nopeammin, munat kehittyivät hitaammin ja nuijapäät jäivät pienemmiksi. Koe on helppo ja halpa, mutta kompastuu eläinsuojeluun. Seitsemän vuotta sitten kokeeseen tarvittiin jonkin turhautuneen eläinsuojeluviranomaisen lupa. Nyt en uskalla edes kuvitella sitä byrokratiaa, syyninkiä ja syyllistämistä, jota nuijapäiden jättäminen kollegojaan pienemmiksi aiheuttaisi. Olkoon. Kirjautan kuitenkin pöytäkirjaan: happamissakin koeastioissa nuijapäät pärjäävät paremmin kuin luonnossa.