| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 June Roll-on, Roll-offAvoimen Ilman Tuskan ohjelma oli kuin suoraan minulle räätälöity. Mokoma, Kypck, Amon Amarth, The Sorrow, Carcass, Entombed, Dimmu Borgir, Kalmah, Kiuas, Behemoth, Ghost Brigade, Fields of The Nephilim, Dream Evil, Kreator, Primordial, Morbid Angel, Korpiklaani, Killswitch Engage, Shade Empire, Sonata Arctica, Týr ja Slayer. Vajaa 24 tuntia raskasta laatua. Tätä kirjoittaessani Slayer tykittää Kaisaniemen puistossa viimeisiä rupisia sointujaan, ja minä olen parinkymmenen kilometrin päässä lavasta - lähempänä kuin kertaakaan viikonlopun aikana. En tohtinut ostaa lippua, sillä olisin ollut joukossa turhan erilainen nuori - neljääkymmentä hipova setämies valkoisissa shortseissa, oranssissa Ruud-paidassa ja punaisissa tennareissa. Olen luvannut itselleni nuortua ensi vuodeksi, ja toivon siksi ettei populaarimusiikkiaviisin pelottelu toteudu. Tuskan järjestäminen kun on aloitettu aina tarkastamalla onko Slayer vapaana. Nyt oli ja tuli pääesiintyjäksi. Ettei vain oltaisi kylläisiä? Nuortumista odotellessani varasin viikonlopulle jo hyvissä ajoin jotain aivan muuta. Otso pääsi mummilaan ensimmäiseen yöpäivähoitoon, ja me Katin kanssa vietimme rentouttavan illan Koria Rollissa. Omistimme liput numero 8 ja 9. Korian Kallioniemen aidattu hiekkakenttä oli kuin autiomaa keskellä keidasta. Kaunis tanssilava yhtäällä, hiekkaranta kauniin sinisenä virtaavan Kymen rannalla toisaalla, hoidettu keskiluokan omakotitaloalue kolmaalla. Kypsään ikään ehtinyt festivaali oli päätetty kuopata, joten esiintyjiksi oli hankittu pelkkiä pääesiintyjiä maantieteellisesti mielenkiintoisena dikotomiana: Pohjanmaa vastaan Kymenlaakso. Jätimme suosiolla väliin Kellareista Manskille nostetut orkesterit, mutta kuulimme osan Kouvolalaisesta lukiolaisbändistä Shattered Within. Ei voi väittää että Paska Peltosen tyly esiintymisen keskeyttäminen olisi jäänyt kismittämään. Imatralle illaksi kiiruhtanut Viikate soitti heti perään iltapäiväauringon paahtaessa. Kuutamo, Kaiho ja Katkeruus eivät imartele sellaisia jotka yötä rakastavat, eikä Kaarlen välispiikkien nykytaso valon lapsia. Ajatus yli kymmenen tunnin jaloittelusta pienellä hiekkakentällä pelotti, joten jätimme Viikatteen jälkeen esiintyneet The Tolpat ja Kivimetsän Druidin väliin, ja kävimme ovensa sulkeneessa Kouvolassa syömässä. Pullein vatsoin kelpasi sitten kuunnella ja katsella tenavatähtiorkesteria Sturm Und Drang. Jos en olisi tuntenut etukäteen vaasalaisen yläastebändin menestystä ja ikäjakaumaa, olisin pitänyt keikan alkua vitsinä. Muutaman kappaleen jälkeen soitto alkoi taittua, ja poikain klisetykityksen juoni aueta. We love you Koria! Kolmen vartin puuduttavan tauon jälkeen esiintynyt uusi Peer Günt runttasi tapansa mukaan ammattitaitoisesti mutta auttamattoman tylsästi. Pena on menettänyt sen mikä kymenlaaksolaisuudessa on parasta: yliyrittämisen tuottaman varianssin. Kyseessä on silti - yhä ja aina - Kouvolan kovimpaa soittava bändi ja parasta mitä suomalainen rock-kulttuuri on meille viime vuosituhannelta tarjonnut. Yleisön habituksesta selvisi jo alkuillasta, mitkä pääesiintyjistä olivat pääpääesiintyjiä. Joukossa oli miesväkeä kammottavan rumasta ja epämukavasta Jussi-paidasta tehdyissä T-paitaversioissa, ja huomattavan paljon kolmekymppisiä varhaistätejä. Sellaisia joita näki 90-luvun alussa Joensuun laululavalla Värttinän esiintyessä. Koteksin ämmiä, sanoi kämppikseni Tommi (Kotex ry = kotitalouden ja tekstiilityön opettajiksi opiskelevien ainejärjestö). Kun Lauri Tähkän ja Elonkerjuun roudarit olivat saaneet nippa nappa lavan takaseinään mahtuvan taustakankaan ripustettua, lavan eteen oli pakkautunut sankka massa. Olin kuullut tähkäpäistä vain muutaman junttirockilta kuulostavan kappaleen, ja katsellut huohottavaa Tähkää joulupukkina, joten odotukseni eivät olleet korkealla. Kati tiesi odottaa enemmän ja oli oikeassa. En ole milloinkaan nähnyt noin loistavaa showta noin kehnojen kappaleiden ympärille rakennettuna. Tähkä ja Elonkerjuu on yhdistelmä varhaista Värttinää, Yötä, Kolmatta naista ja Freddie Mercuryä. Illan hämärtyessä valot toimivat. Orkesteri soitti hyvin ja esiintyi tähden elkein. Lauri Tähkä oli aito rock-kukko. Minusta tuli jonkin sortin tähkäpää. Se toinen pääpääesiintyjä... paitatekstejä festarialueella hallitsi R-kirjaimesta tyylitelty logo. Ruoskan esiintymiseen oli aikaa kolme varttia, emmekä jaksaneet jäädä värjöttelemään pimenevään iltaan. Ruoska on Rammsteinia suomeksi. En tiedä enempää. Miten mahtoi viuhua. 27 June Guus ja nollatValmentajaansa nojaava Venäjä kaatui kokemattomuuteensa, eikä toinen välieräpeli kohonnut muun turnauksen tasolle. Arshavinin poissaolevuuden paljastuttua, pohdin pelin aikana vain, millaisen määrän öljynollia kansallistunteeseen satsaava Venäjä on pyöräyttänyt Guus Hiddingin sopimukseen viivan alle. Kun ajatellaan millainen määrä sohvaperunoita ammentaa EM-kisoista elämäänsä sisältöä lähes kuukauden ajan, sillä ei oikeastaan ole merkitystä. Euroopanmestaruusturnauksen parhaat ovat nyt selvillä niin viihdyttävien vaiheiden jälkeen, ettei raha ole aiemmin puskenut päällimmäiseksi mieleen. Konemainen Saksa seisoo tukevilla betonijaloillaan, ja voittaa mestaruuden eleettömästi. Kaikilla pelin osa-alueilla keskinkertainen Espanja hukkaa tilaisuutensa taas. Espanjan kanssa turnauksen kakkosjoukkueen paikasta kilvoittelee taisteleva Turkki joka olisi ansainnut mestaruuden edelliskisojen Kreikan sijaan. Neljänneksi paras joukkue osoitti erinomaisuutensa, kunnes romahti ratkaisevassa pelissä: Venäjä tai Hollanti. Kuudes joukkue oli Kroatia, sitten Italia, Romania, Ruotsi ja kymmenentenä Sveitsi. Heikoin joukkue oli mielikuvitukseton ja tasapaksu Puola. Vaikka loppuottelu on vielä jäljellä, turnaus on ohi. Alkupelit ovat nautinnollista urheilujuhlaa, jossa huippujoukkueet valottavat luonnettaan yksi toisensa perään. Pudotuspeleissä jännitys häiritsee nautintoa - urheilusta tulee kilpailua. Yhtä lukuun ottamatta palstametreillä puhki analysoidut huippujoukkeet haihtuvat mitättömyyteen, puff. Loppuottelu on silkkaa nopanheittoa, ja hyvin harvoin laadultaan turnauksen kärkijoukoissa. Kun loppuottelussa on Saksa, lähiökapakan ryyppyruusun flipperinrynkytyskin on kiehtovampaa seurattavaa. Nyt mieli halajaa lisää alkulohkopelejä, etenkin sellaisia joissa värikkäät ryhmät Afrikasta ja Etelä-Amerikasta osoittavat miten ihmiselämä vain matkii jalkapallopelin draaman kaarta. Perjantaina 11.6.2010 alkaa maailmanmestaruusturnaus Etelä-Afrikassa. Sitä ennen karsitaan pois 169 maajoukkuetta. 25 June KuvaavaaUudenvuodenyönä tehdään lupauksia. Luvataan rakkautta vaikka tina olisi kuorrutettu röpöläisellä rahnalla. Mittumaarina ja muina lumettoman ajan juhlina kysellään kohtalolta ja kuunnellaan vanhaa kansaa. Alivaltiosihteerin "jos on juhannuksena lunta katolla, sitä on todennäköisesti siellä myös helluntaina" piti tänä vuonna ainakin negaationa kutinsa. Ihmettelisin ellei "jos on heila helluntaina katolla, jomman kumman on syytä vähentää alkoholin käyttöään" olisi osunut kohdalleen jossain päin itäisiä maakuntia. Joidenkin mielestä ihmisellä on kuitenkin tahto. Miksei sitä saisi käyttää kesäaikaan? Minusta juhannuksenakin voitaisiin olla aktiivisempia. Jos ei muuten, niin rikottuja uudenvuodenlupauksia paikkaillen ja vahvistaen. Minä tein juhannuslupauksen. Lupasin opetella valokuvaamaan. Kamera on riivannut minua vuosikymmenen. Siitä on otettava selkävoitto. Isännästä on tehtävä kunnianarvoisa renki. Olen räplännyt kameraa vasta 11 vuotta. Ilpo toi teinivuosien linturetkille järkkärinsä ja järjesti opetustuokion. Minua ei kiinnostanut. Jotain aukkoja olisi pitänyt katsella kesken intensiivisen staijauksen. Joitain vuosia aiemmin suuresti kunnioittamani sukulaismies Mauri kyseli lintuharrastuksestani. Tekniikkafriikkinä Mauri tivasi millaisella kameralla kuvaan lintuja. Kieriskeltyäni aikani vaivaantuneena, hain laatikosta muovisen pokkarin jolla olin joskus ottanut yhden kuvan punatulkusta. Tälläkö Sinä kuvaat?, Mauri kysyi järkyttyneenä ja katsoi samalla isääni kuin pahinta lapsenpieksijää. Ei syy ollut isässä. Kamera ei vain tuntunut oikealta vekottimelta minun käteeni. Minulla oli varaa olla kuvaustaidoton vielä 90-luvun puolivälissä Ugandan ja Kenian savanneilla ja sademetsissä. Jossain väitöskirjatyön alussa ostin Canonin halvimman järkkärirungon, tarkoitukseni dokumentoida tutkimusmenetelmiä. Seurauksena oli rullatolkulla vihreää pajumössöä ja epäteräviä muutaman filmirakeen kokoisia hyönteisiä. Kaikki muuttui kun sain käyttööni Linnankosken lukion kolmen megapikselin Sonyn. Kamera oli silloin aikaansa edellä, mutta nykyisen mittapuun mukaan lähempänä rälläkkää kuin kameraa. Jos jossain vilahti häivähdys punertavaa, kamera poltti pikselin kirkuvan punaiseksi. Tuo kömpelö laatikko avasi minulle silti tien aivan uuteen maailmaan. Kolmetuntinen läpi ruovikon johtavalla polulla Porvoon Lehtihamarissa tuntui korkeintaan vartilta. Hiippailin nokkosperhosten perässä, räpsäisin, epäonnistuin ja poistin kuvan jos en siitä pitänyt. Toistin epäonnistumisen kymmeniä, satoja kertoja. Lopulta minulla oli kortilla parisenkymmentä kuvaa, joista jokainen pesi kaikki filmikuvani. Parasta oli kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen - kuvaustilanteessa rakennettiin digimaailmassa vain pohja lopulliselle kuvalle. Pian hankin Canonin 300D-rungon, joitain keskitason objektiiveja ja Paint Shop Pron kuvankäsittelyohjelmaksi. Runko päivittyi pian 350D:n ja lopulta nykyisiin kahteen 400D-runkoon ja erinomaiseen optiikkaan. Kun kuva on pyydystetty kortille, kykenen tekemään perussäädöt Photoshop CS2:lla, Paint Shop Pro X2:lla, Capture One nelosella ja Adoben Lightroomilla. Kuvaustaidot ovat kuitenkin kehittyneet hitaasti. En ole suostunut ymmärtämään perusteita. Vaikka kuvaustilanteessa luodaankin vain pohja, lopputulos ei milloinkaan voi olla pohjaansa parempi. Juhannuslupauksenani päätin rakentaa koko valokuvausprosessia Justus von Liebigin minimitekijälain pohjalta. Minimitekijöitä on tällä hetkellä kaksi: 1) kuvaustilanne jossa hätäilen, enkä tunne välineitäni ja 2) kuvankäsittely jossa en ole malttanut opetella perusteita. Varasin kirjastosta alan uusimmat oppikirjat (varausmaksu Nurmijärven kirjastoissa on jo 80 senttiä - vaivihkaa se maksullisuus hiipii kaikkiin hyvinvointiyhteiskunnan "ilmaispalveluihin") ja päätin lukea tunnollisesti kannesta kanteen kaikki omistamani opukset. En enää säästele vanhaa 350D-runkoani vaan käytän sitä surutta kokeiluihin, joissa suljin on kovilla. Kuvaan vastedes vain RAW-tiedostoja, joten pakotan itseni omaksumaan perusteet - rakennan kuvani käsin. Katselen ja analysoin kuvia. Suuntailen ja heijastelen valoja. Yritän opetella näkemään maailman kameran objektiivin tavoin. Minulla on missio. Päätin tämän päivän opintoni helpolla harjoitustyöllä: tein sambakarnevaaleista Adobe Lightroomilla 60 kuvan gallerian ilman tökkivää flashiä. Kuva suurenee klikkaamalla, pienenee klikkaamalla, seuraavaan kuvaan pääsee klikkaamalla next ja takaisin pikkukuviin klikkaamalla index. Laitoin sivupalkkiin myös hankalammalla ilmaisohjelmalla tehdyn sekalaisen kuvakavalkadin vuosilta 2005-2007. Jos etenen opinnoissani toivotulla tavalla, tällaisia gallerioita tulee ilmestymään kiihtyvällä tempolla verkkopäiväkirjan sivupalkkiin. 23 June KuolemanlohkoSuomen lippu on taas liotettu. Nyt se vetää homeeseen. Syksy eletään homehelvetissä. Sininen väri näyttää homehtuvan vähemmän, joten sen täytyy sisältää kiinalaista myrkkymaalia. Kuollaan sitten siihen jollei home tepsi. Kultarannan kokko jäi polttamatta, sillä luodolla asusti parikymmentä saaristoluonnon vitsauksena pidetyn harmaalokin poikasta. Entomologina huomasin heti miten hyönteisiä taas syrjittiin - niitä mahtoi olla kokossa tuhansia. Minä sika en silti välittänyt pienimmistä, vaan leikkasin tänään takapihan ruohon vaikka havaitsin voikukkien lehdillä toista kymmentä kirvaa. Presidentti on kansalaisiaan parempi ihminen. Meillä menee muutenkin hyvin, sillä juhannuksena on kuollut kaikkitietävän Yleisradion mukaan vain yhdeksän ihmistä. Käsittämättömän vähän, sillä suomalaisia kuolee Suomen väestö -kirjasta laskettuna keskimäärin 135 vuorokaudessa, näistä 7.5 tapaturmiin ja väkivaltaan. Media pyrkii yhä vallankaappaukseen. Hesari kertoo hätäpäisenä teetetystä gallupista, jonka mukaan Matti Vanhanen ei ole enää selviytynyt tehtävistään yhtä hyvin kuin ennen. Teksti ei kerro, onko Vanhanen mokaillut viime aikoina enemmän sisä- vai ulkopolitiikassa. Olisi mielenkiintoista kuulla kansalaisilta pykälittäin eritellyt epäonnistumiset. Veikkaan että syntilista olisi lyhyt ja vapaamuotoinen: saa rahaa ja naisia pyytämättäkin, eikä ymmärrä tällä edes rehvastella. Jyrki Kataisen murruttua media onnistui pudottamaan osaavan, mutta turhan tuttavallisuuteen koukkuuntuneen ulkoministerin, ja luuli tällä vaalirahoitusjallituksella pääsevänsä samoilla vauhdeilla yksivaltiaaksi. Matti Vanhanen ei kykene piilottamaan taisteluväsymystään, mutta pitää sitkeästi asemansa palstapommituksen jauhaessa. Toivottavasti Vanhanen jaksaa taistella parlamentaarisen demokratian puolesta. Mediavallassa meitä kuolisi aina yhtä vähän kuin juhannuksena. Vain hirviä kuolo on medialle olemassa. Johtobunkkeriin eksyneen hirvenkin tappoivat. Ajattelin kirjoittaa arjen alkaessa viikon päivät mieltä riivanneesta viime sunnuntain Hesarin artikkelista Veljeyden ehdoilla. Meri lähetti kuitenkin linkin kirjoitukseen joka voisi olla omani jos ei olisi niin hyvin kirjoitettu. Jussin juttuun ei ole juuri lisättävää. Jotkut vain tahtovat nähdä kaiken valtataistona. Miesten välinen yhteisyys, syvä eleetön ystävyys ykkösformulan, kranaatinheittimen tai jalkapallon äärellä on liian vaikea asia ymmärrettäväksi näille änkyröille. Itse EM-turnaus on ollut taas kerran suuri nautinto ilman heteroseksuaalisuutta vahvistavaa homohuumoria ja heimosotiakin. Olen katsonut Iitin reissun Ruotsi-Venäjä -peliä (ja kääntöpuolen Espanja-Kreikka -peliä) lukuun ottamatta kaikki ottelut sadan ruudunpäivityksen sekuntinopeudella, suuren juhlan tuntua impaten. Huonoja joukkueita on ollut vain muutama: Puola, Ranska ja kaikesta huolimatta odotukset ylittänyt Itävalta. Tasaisuus on yllättänyt - toistaiseksi kaikki lohkovoittajat ja harkitsemattomasti viimeisessä alkulohkopelissään lepsutelleet lohkovoittajat ovat saaneet lähteä puolivälierissä. Välieriin selviytyneet ovat olleet kovilla pahnanpohjimmaisten kanssa. Tuloksellisesti selvisin itse vain alkulohkoista, en enää neljännesvälieristä. Suosikkeja oli ennen kisoja kolme: Kroatia (Sipurain luvattu maa), Hollanti (Euroopan Brasilia) ja Romania (Joukkue). Suhtauduin nuivasti kolmeen joukkueeseen: Saksa (kone joka on turnauksessa paljastanut inhimillisyytensä), Italia (tylsä joka on ollut turnauksessa vähemmän tylsä) ja Kreikka (puuduttava joka oli tässäkin tunauksessa puuduttava). Hollannin eilinen jähmettyminen juihmii vieläkin, eikä lopputurnaus näytä hohdokkaalta. Loppuottelu Venäjä-Turkki kuulostaa aivan liikaa Euroviisuilta. RääppiäisetVuorokausi Iitissä kenttätöiden rääppiäisissä. Kun tahti on verkkaista ja rutiinit puuttuvat, työ on tehotonta. Yksin puurtaminen on silti antoisaa, sillä monotoninen fyysinen työ upeassa suomalaisessa kesässä ohjaa mielen oikeisiin uomiin. Olennainen nousee esiin. Illalla tuijottelin takkatulta. Aamulla siirryin pajulta pajulle hyönteisiä laskien. Sitten koivulta koivulle. Eri puulaji, eri ötökät. Vähän Valkjärven tutkimusalueella viritin kameran kirjosiepon pöntön äärelle ja painoin kaukolaukaisijan nappia kun pöntöllä näkyi vipinää. Puretin itseäni itikoilla. Muuten viihdytin itseäni vain siirtymätaipaleilla. Matka Verkkovuoren tutkimusalueelle kulki kirkonkylän ylähautausmaan ohi, enkä malttanut olla poikkeamatta muurien sisäpuolelle. Illan pimetessä ja sateen yltyessä tuijotin mustaa kiveä. Millainen mies on mahtanut olla Sipuran Kalle?
12 June Hannu Markku Turusen kirjoittama Nokikkain; Hannu Hautalan elämä tarjoili enemmän kuin odotin. Hannu Hautala on kiistatta suomalaisen luonnonvalokuvauksen kuningas, mutta ei minulle kovin inspiroiva melko yksipuolisten kohteidensa ja joitain kokeiluja lukuun ottamatta ennustettavan näkemyksensä takia. Hautalan vuorokausien mittaisten piilokojukytistysten tuloksena tallennetut veistokselliset potretit erämaan karhuista, kotkista, joutsenista ja kuukkeleista on sittemmin latistettu lopullisesti ylitarjonnalla. Oma kiinnostukseni luontokuviin roihahti aivan toisenlaisista kuvista: Kari Soverin ja Seppo Keräsen kirjasta Kosteikko – maata, vettä ja elämää. Turusen kirjassakin äänessä olevaa Kerästä kutsuttiin kirjan ilmestymisen aikaan paskarantakuvaajaksi. Kokemäenjoen suisto oli tuohon aikaan viemärin jatke, eikä ihmisen muokkaama elinympäristö ollut sitä aitoa luontoa jota kuvaajien piti dokumentoida. Kari Soverin aikaansaannoksia Turunen esittelee puolustelevaan sävyyn – Soveri kun meni tyrimään uransa tökeröillä manipulaatioilla. Tempaus kulahtaneen täytetyn suden käyttämisestä mallina ja myöhemmin paljastunut vastaavanlainen kaikin puolin heikko kuva karhusta tuntuvat jälkeenpäin ratkiriemukkaalta keulinnalta, mutta ne johtivat käytännössä Soverin uran hyytymiseen. Turusen marssittaessa Keräsen, Soverin ja Hautalan nuoruudenkaverin Jorma Luhdan kaltaisia enemmän tai vähemmän Hautalaan liittyviä kuvaajia ja kirjapainoalan ammattilaisia estradille yksi kerrallaan, alkaa myös kirjan juoni paljastua. Turusen kirja kertoo enemmän suomalaisesta luontokuvauksesta kuin vuosien saatossa julkisuudesta tutuksi tulleesta pioneeri Hautalasta. Turunen on kirjoittanut ulkopuolisten näkökulmasta, kollegoja ja työtovereita haastatellen, kuorien pintapuolista mielikuvaa Hautalasta kuin lihakönttiä kebabravintolassa. Hautalan ura sinänsä vaikuttaakin pitkäveteisen suoraviivaiselta amerikkalaiselta unelmalta. Panssarivaunusuharista autonasentajaksi siirtynyt tv-ruutujen läpi katseleva nuori luontokuvauksen harrastaja nousee rasvamontusta suoristusta kaipaavan rekan rungon alta. Hän kuvaa alkeellisesta piilokojustaan parittelevat kotkat, voittaa palkinnon ja alkaa tehdä kirjoja. Nuori kuvaaja ymmärtää myös taloudellisia realiteetteja, minkä seurauksena hän alkaa kääriä tuohta ja kerätä mulkoilevia katseita kateellisina elämäntapaintiaaneina tunnetuilta luontokuvaajilta. Vasta-aallokosta huolimatta omaa juntuaan uskollisesti tarpova kuvaaja julkaisee kansallisesti merkittäviä merkkipaaluja yksi toisensa perään, kunnes hänet hakataan elämäntyöstään Oulun yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 2002. Vähitellen kotimaisen menestyksen rinnalle nousee myös kielitaidottomalle turrakolle melkoinen kansainvälinen ura. Kaiken takana on tietysti nainen, kielitaitoinen Irma Hautala joka jätti oman uransa puolisonsa 15-vuotisen taiteilija-apurahan alkaessa juosta, ja ryhtyi hoitamaan kunnioitetun puolisonsa managerointia omakotitalonsa kyljessä sijaitsevasta bunkkerivaltakunnasta. Nyt kolottavat lonkat ovat lyhentäneet taiteilijaeläkettä nauttivan kuvaajan askelta, ja pariskunta viettää hieman rauhallisempia päivä. Vain hieman, sillä Matkailukeskus Karhuntassussa sijaitseva Hannun jäljet -luontokuvakeskus vaatii omansa, ja legenda Hannu Hautalan mielestä menetyt maastopäivät ovat yhä tuhlausta. Hautala on kuvitellut koko elämänsä ajan kuolevansa pian, mikä selittänee osan tehokkuudesta. Lapsenlapset eivät pääse Irman järjestämiä arkistoja sotkemaan, sillä ratkaisusta sovittiin jo varhain: lapsia ei tule. Silti ikääntynyt Hannu Hautala näyttää kuvissa ylpeältä isältä. Kuvat ovat hänen lapsiaan. Varmaan olisi vieläkin joku ötökkä, jossain päin, jossain valossa tallentamatta filmille. Markku Turunen nostaa Hautalan uralta esiin kaksi konfliktia. Ensimmäinen niistä lähti vyöryynsä luonnonsuojelijoiden vaatimuksessa Kuusamon yhteismetsän suojelemisesta, ja Hautalan ja viiden muun kannanotosta Koillissanomissa. He kirjoittavat 22.11.1994: "On täysin selvää, että alueiden suojelu siinä laajuudessa kuin on esitetty (23 500 hehtaaria) ei ole realistista. Maalaisjärjelläkin ajateltuna se näyttää mahdottomalta. Aikaisempiakaan suojelualuevarauksia ei ole pystytty yhteiskunnan toimesta hoitamaan", Luontokuvaajia on perinteisesti pidetty luonnonsuojelun käsikassaroina, joten suojelijat etulinjassaan Pentti Linkola kavahtivat takajaloilleen. Linkola joka ei ainoastaan ajattele fasistisesti vaan tuntee myös itsensä luonnonsuojelun führeriksi, lähetti Hautalalle solvauskirjeen ja päätti ikuisessa julkisuudenkipeydessään myös toimittaa kirjeen suuren yleisön luettavaksi. Linkola kirjoittaa muun muassa: "Kannanottosi Koillis-Sanomissa romahdutti kaiken: olet kyyninen, kammottava luonnon rahastaja. Häpeän, että minulla on kirjojasi kirjastossani". Linkolan ja Pekka Siitoinin välinen ero on pienempi kuin Dalin ja hullun, eikä Hautalakaan tuntunut olevan moksiskaan. Turunen huomauttaa silminnähden Linkolaa halveksuen että yksityisen metsän suojelu huutoäänestyksellä oikeuttaisi sosialisoimaan Linkolan ostaman Saaren metsäpalstan, vaikkapa vaneriteollisuuden tarpeisiin. Turunen aloittaa seuraavan kappaleen professori Jeja-Pekka Roosin Lasse Lehtiselle lähettämällä solvauskirjeellä, jonka vastaanottaja päätti julkaista: "Olen pitkään ollut sitä mieltä että ole yksi lurjusmaisin ja valheellisin poliitikko (ja vielä kehnompi historiantutkija) mitä meillä on pitkään aikaan ollut". Vuonna 2002 lurjukset Lehtinen, Hautala ja kapinallinen luontokuvaaja Lassi Rautiainen rahastivat luonnolla julkaisemalla yhdessä metsäalan rahoittaman kirjan Minun metsäni - täynnä elämää. Siinä Lehtinen ylistää talousmetsän ihanuutta ja vihreän kullan kaivajien sankaruutta yhteiskuntamme rakentajina. Hautala ja Rautiainen komppaavat Lehtisen tekstiä kuvin. Nyt takajaloilleen nousi edelliskertaa suurempi luontoihmisten joukko. Olin itsekin lauman mukana määkimässä, sillä kirja jaettiin ilmaiseksi kaikille biologian opettajille. Selasin kirjan nopeasti läpi, panin merkille kauniit talousmetsäkuvat, paheksuin syvästi ja menin vieläpä laukomaan tylyn kirja-arvostelun opettajainhuoneessa. Tapaus on nolo. Kun olen vähitellen onnistunut karistamaan linkolamaisen utuiset mielikuvat kadotetusta paratiisista, ymmärrän Hautalan ratkaisun hyvin. Vihreää kultaa on vaskottu Suomessa sittenkin varsin hellävaraisesti. Jos muutosta parempaan halutaan, sen täytyy tapahtua istahtamalla oikeiden ihmisten pöytään, ei näykkimällä kättä joka meitä ruokkii. Hautala on ymmärtänyt, ettei hänen kuviaan kukaan ostaisi ellei maasta ja metsästä olisi nyhdetty hyvinvointia, joka jättää ihmisille aikaa ja resursseja ammentaa kulttuurista. Vaikka Hannu Hautalasta välittyy Turusen kirjan perusteella kulmikas kuva, Hautala näyttää ymmärtäneen miten tärkeitä suhteet ovat. Hän liittyi jopa hirviseuraan karistaakseen maanomistajien ja poromiesten epäluulon. Tunnetuin ja lähipiirin mukaan mestaria itseään syvästi satuttanut vastoinkäyminen oli Suuri manipulaatiosota. Hautalan aloittaessa kuvaamisen hän vietti huomattavan osan ajastaan pimiössä etsien keinoja jolla huonosta negatiivista saisi hyvän vedoksen. Kun Hautala alkoi julkaista värikuviaan kirjoina, hän seisoi värinmäärittelijän selän takana opastaen tätä miltä värien tulisi näyttää. Kun muut käyttivät hillittyä väriskaalaa, Hautala käännätti nupit kaakkoon ja pohti vielä tämän jälkeenkin, voisiko taivas joutsenen takana olla vieläkin sinisempi. Vaikka Hautala ei tule koskaan siirtymään digikuvaukseen, eikä opettele kuvankäsittelyä, hän on alusta saakka käyttänyt digikuvaukselle tyypillisiä menetelmiä. Vuonna 2000 sitten jysähti. Hautala oli julkaissut kirjan Luontohetkiä, johon hän oli teettänyt Otavan kuvankäsittelijä Juha Rautavaaralla viisi manipuloitua kuvaa. Neljä näistä oli hyvin vaatimattomia. Kuva Kitkanjoesta oli koostettu useasta eri tavoin valotetusta kuvasta maiseman sävyskaalan laajentamiseksi. Toisessa kuvassa kuuta oli siirretty, jottei se osuisi aukeaman taitteeseen. Kolmannessa palokärkeä oli pakitettu, jotta se mahtuisi kirjan sivulle. Neljännessä kuvassa naurulokki oli lisätty samaan kuvaan selkälokin kanssa. Tunnetuin manipuloiduista kuvista oli telkänpoikien hyppy tuntemattomaan. Telkänpojat lähtevät pesästä peräkanaa, mutta Hautala sai vangittua ruutuun vain yhden poikasen kerrallaan. Niinpä toinen poikanen kopioitiin kuvaan. Vuoden 2001 huhtikuun Luontokuva-lehdessä Antti Leinonen kirjoitti "Miksi huijaat, Hannu Hautala?", ja sota oli valmis. Tapaus levisi kulona julkisuuteen. Jotkut tuntuivat harmittelevan jopa sitä että kuvankäsittelyn keulakuvaksi pääsi nousemaan mies, joka suomalaisista luontokuvaajista ymmärsi tekniikasta ja käsittelyn mahdollisuuksista kaikkein vähiten. Leinosen ja Pekka Helon johdolla perustaja- ja kunniajäsen Hautala yritettiin pullauttaa ulos Luonnonvalokuvaajista koska tämä oli rikkonut seuran sääntöä (oikeammin suositusta): manipulaatiosta tulee kertoa avoimesti. Tapahtumat saivat yhä omituisempia käänteitä (mukaan luettuna hihaan piilotettu nauhuri keskustelussa Hautalan kanssa), kunnes hiipui. Hautala sai pitää jäsenyytensä. Tapausta voisi pitää alan kasvukipuna vaiheessa jossa dokumentoivasta luontokuvasta kasvaa taidemuoto. Luonnonvalokuvaajien keskusteluja seuratessani joudun valitettavasti toteamaan: manipulaatiohysteria on saanut omituisen kilpailuhenkisen ammattikunnan keskuudessa sittemmin yhä kieroutuneempia muotoja. Hautala ei noihin pääosin tietotekniikan ympärillä pyöriviin keskusteluihin puutu. Hän talsii omilla jäljillään Kuusamossa. 08 June Käy kuin tanssiHelsingin sambakarnevaali jäi ikuisesti aloittelevalta valokuvaajalta viime vuonna väliin, joten vannotin itselleni ottavani tämän vuoden karnivorien juhlan tosissani. Otin, mutta Kati joutui siitä huolimatta potkimaan kroonisesti väyneen iskän matkaan. Hyvä että potki. En välitä kateellisten rouvien ilkeistä puheista - näin värikkäiden ja iloisten ihmisten kuvaamisen mahdollisuutena harjoitella ihmisten kuvaamista. Silloin tällöin olen ajautunut vastuulliseksi valottajaksi häihin ja muihin perhetilaisuuksiin, joita eletään kuvien kautta yhä uudestaan. Toistaiseksi kaikki kuvauskeikat ovat menneet hätäilyksi, minkä seurauksena pakolliset potretit ja hassut tilanteet on ollut pakko juhlallistaa kuvankäsittelytekniikoin. Kun en vaan osaa. Asevelipalveluksessa hoettiin: Ensin asia opetetaan. Sitten sitä harjoitellaan. Sen jälkeen osataan. Ellei osata, harjoitellaan lisää. Sambakulkue sai toimia osaamattomuuden jälkeisenä harjoituksena. Häissä pitkätötteröisiä kuvaajia väistävät niin kuvattavat kuin sivullisetkin. Sambakulkueen reitin varrella toiset kuvaajat tönivät ja kuvattavat suorastaan tunkevat kameraan. Joitakin vuosia sitten Kamera-lehdessä suositeltiin karnevaalia juuri siksi: tuskin milloinkaan muulloin suomalaiset haluavat tulla kuvatuiksi.
05 June LinjaaOli tarkoitus lähteä Iittiin kenttätöihin. Komensin itseni ennen aamukuutta takaisin huomatessani tieliikennettä uhkaavan väsymyksen ja yhteen päivään sullotun urakan mahdottomuuden. Käyn Iitissä ensi viikolla yökylässä. Tänään paikkasin aineistoa unimyssystä nykäistyllä linjalaskennalla. Huomasin ettei abioottisen habitaatin vaikutuksesta koivujen kärsimiin hyönteisvaurioihin ole lainkaan aineistoa, vaikka viittaan paahteisuuden ja varjoisuuden eroihin yhtä mittaa. Valitsin aamulla kohteeksi monipuolisen Kiljavan-Herusen alueen. Jätin hakkuuaukolle pysäköidyn auton viereen sääaseman referenssiksi, join litran vettä pohjiksi ja lastasin tavarat tetsausvyöhön helposti saavutettaviksi. Sitten limpsin lampsin jalkapatikalla parisenkymmentä kilometriä ja poimin matkan varrelta joka kymmenennen rauduskoivun käsittelyyn: pikainen hyönteislaskenta, kuva lehtivaurioiden määrittämiseksi, lämpötila ja ilmankosteus kääpiösääasemalla, maankosteus 12 cm:n syvyydestä, valon intensiteetti ja silmämääräinen indeksi suojaavan kasvillisuuden määrästä. Luulen saavani näistä muuttujista jonkinlaisen pääkomponentin avoimuus-suojaisuus -vaihtelun mittariksi, vaurioita selittämään. Teen vastaavia linjoja kesän kuluessa vielä useita, joten mittausmenetelmistä johtuva hajonta kadonnee vähitellen massaan. Tulos vaikuttaa jo nyt varsin selvältä: kuivilla ja avoimilla (tänään paahteisilla) paikoilla koivut kärsivät hyönteisvaurioista enemmän kuin kosteilla ja suojaisilla paikoilla. Menetelmä on niin koominen, ettei aineistosta ole ehkä julkaisuun saakka. Onpahan itselleni, jos en usko.
03 June Palkatonta ihmistä ei arvosta kukaanIlmoittauduin eilen työttömäksi työnhakijaksi. Puijasin. Taaskaan en ole työtön enkä työnhakija. Vain palkaton. Eilen hieroin yötuimaan saakka molempien koulujen papereita ja vastailin opiskelijoiden lähettämiin viesteihin, tänään olin lapsenhoitaja viidestä neljään, huomenna arvioin harjoitustöitä, torstaina teen pitkän maastopäivän Iitissä, perjantaina olen taas lapsenhoitaja. Työvoimatoimiston fiksu virkailija ymmärsi tilanteen ja onnistui välttämään turhan byrokratian. Vain Katin tuore yritys aiheuttaa paperisotaa. Meidän tulee todistaa etten työllisty vaippabisneksessä. Osaavista virkailijoista huolimatta työttömyysvoimattomuuspuljun luonteen ymmärtäminen ei vaatinut varttia pidempää havainnointia. Työllisyyden hoitajaksi passivoivasta ja epärehellisyyteen kannustavasta virastosta ei ole. Vaihtoehtoja lienee vain kaksi. Julmemmassa niistä kootaan kaikesta byroratiasta ja tukiviidakosta lakaistut rahat yhteen pottiin kansalaispalkaksi. Tämä on väistämättä pieni, mutta kannustava mikäli verottajan näpit saadaan pidettyä siitä erossa. Toisessa vaihtoehdossa puhalletaan talvisodan henki yritystoimintaan ja unohdetaan venäläinen kateus. Kaikki puolueet kaatavat edellisen, vasemmistopuolueet jälkimmäisen. Tyydytään siis halpaan ratkaisuun. Voimattomuustoimiston ovet lukkoon ja lasiin teksti Tabusta: Mää töehi, maksa ruokos! |
|
|
