|
|
29 June Räiskin Oulangan leirintäalueella päättömästi pokkarilla kun se ilmestyi minulle. Männyn oksistossa ei näkynyt mitään, mutta kuvassa se inkarnoituu. Enkula, perkele! Kati väittää keijuksi, mutta sellaisiin en usko. Pirun pienihän tuo on enkeliksi, mutta en muuta selitystä keksi - ellei sitten mennä mielinkuvitusolentojen maailmaan. Vasemmalla kokonaiskuva, oikealla serafi syynissä.
Reitti: (Nurmijärvi/Kaarina - Helsinki -) Kuopio - Kuusamo - Oulangan kansallispuisto - Kemijärvi - Sodankylä - Inari - Utsjoki - Ekkerøy Varanginvuonolla - Utsjoki - Inari - Sodankylä - Kemijärvi - Oulangan kansallispuisto - Kuusamo - Kuopio (- Helsinki - Nurmijärvi/Kaarina). Matkassa mukana Petri, Jussi ja mä. Joukossa poikkeuksellisen paljon syyllisyyssairaita isiä. Ajopelinä Dethleffs 5891 2.8 JTD Turbodiesel. Kilometrejä neljättä tuhatta. Tavoitteet: a) katsella Lappia lyhyin pistoin, b) hengittää muutama henonen raikasta meri-ilmaa, c) näpsiä valokuvia, d) ihmetellä luontoa ja e) länkättää läpyskää. Mieleen painuneita luontohavaintoja: Tunturikiuru, virtavästäräkki, pikkukajavayhdyskunnan kalantuoksuinen ilmapiiri ja Valkoinen Peura. Matkan jälkeen askarruttanut havainto: ABC-huoltoasemakonseptin ylivertaisuus. Kaikki on ABC-asemilla paremmin kuin muilla huoltiksilla (ja monien kaupassa ja kotona). Jos maailma olisi oikeudenmukainen ja hyvä saisi palkkansa, ABC-ketjun tulisi välittömästi saada alallaan sadan prosentin markkinaosuus. Jostain syystä ihmiset vain tuntuvat ajattelevan toisin päin. Kuvei.
21 June
 |
Mastodon: Crack the Skye (2009)
Mastodonin äijät ovat karmivaa katseltavaa. Jos vain Brent Hindsin tai Brann Dailorin luovuttama liuotinohennettu hurme voisi pelastaa minut verensyöksyyn kuivumiselta, antaisin kuivua. Hörhöjä, umpihörhöjä, ja vahvasti hapokkaassa käymistilassa - kroonisesti. Maineestaan huolimatta raskaassa musiikissa veri syöksyy verrattain harvoin, eikä tiedostomuodossa ostetun levyn mukana tule kummoista kuvitusta, joten Mastodoninkin tapauksessa voin onnekseni keskittyä musiikkiin. Ja se onkin sitä kuuluisaa Paholaisen nektaria. Mastodonissa psykedeelinen luovuus, mielipuolisuus, musikaalisuus ja matemaattisen täsmällinen taito yhdistyvät tavalla joka muistuttaa Red Hot Chili Peppersiä kultaisina vuosinaan. Korvamadokseni sukeltanut Ghost of Carelia on ilmiselvää Kingston Wallia, mikä jo riittäisi 180 asteen kumarrukseen. Helpolla Crack The Skye ei kuulijaa päästä - joka langettaa levystä tuomionsa levystä alle kymmenen kuuntelun perusteella, tehkööt paluuperän. Yhdennellätoista se vasta kouraisee. |
 |
Black Sun Aeon: Darkness Walks Beside Me (2009)
Taiteilijan on ilmeisen tahditonta sanoa ymmärtävänsä tekniikkaa ja bisnestä. Taiteilijan on ilmeisen tyylitöntä olla päämäärätietoinen. Taiteilija on ilmeisen typerä jos hän edes mainitsee rahan yhdeksi motiiveistaan. Tuomas Saukkonen on kaikkea - tätä ja muuta. Hän pyörittää nippua metalliprojekteja koko pöyheä vyyhti käsissään. Näin tehden hän kertoo saavansa musiikista elantonsa. Metalliteollisuus on hänen alansa. Taiteilijana hän on monimuotoisuudesta ähkyyntyneellä alalla kärjessä, eikä moniosaaminen vähennä hänen teostensa puhuttelevuutta lainkaan. Sivuprojektiksi etukäteen tuomitsemani Black Sun Aeon onnistuu rakentamaan esikoisellaan tunnelmia joiden perusteella väitän levyn olevan suomalaisen metallin terävin piikki tänä vuonna. Ja parasta Saukkosta kautta aikojen. Metallin tyyleistä olennaisimmat poimien yhdeksän kappaletta muodostavat tummalla sävytteellä huolella laveeratun kokonaisuuden, joka jättää kysymään oleellisia kysymyksiä. Sellaisia joita taiteen on tarkoitus kysyä? |
 |
Alestorm: Black Sails at Midnight (2009)
Raskaahkosti riffittelevillä surrakitaroilla jykevöitetty, ja monilla pilliratkaisuilla veikeäksi koristeltu merkkarihumppa saa hyvälle tuulelle. Edellisen levyn jälkeen kohtalokkaaksikin veikattu kokoonpanon muutos ei tunnu vieneen orkesteria kölin alle. Black Sails at Midnight on edeltäjäänsä ammattitaitoisemmin tuotettu, tyylitietoisempi ja materiaaliltaan monimuotoisempi. Aivan edeltäjänsä kaltaisia pöydällätanssimistunnelmia uutukainen ei ole minussa herättänyt, mikä ei ole välttämättä huono merkki lainkaan: ryyppylaulun kaltaisilla renkutuksilla kun on taipumus kasvaa käytössä. Kuhmolaisen suon tyhjyyteen tuijottaessani mietin, olisiko elämäni jäänyt köyhemmäksi jos en olisi päässyt tuijottamaan tyhjää kuhmolaista suota. Olisi. Ja mitä muita vastaavia huomaamattomia elämyksiä tulikaan mieleen - Alestorm, ensimmäisenä! Alestorm hyödyntää tehokkaasti pientä ekolokeroa, eikä yritä olla enempää kuin mitä on päättänyt olla. Arkullinen kultarahoja, Pecoulipullo ja puhuva papukaijamerkki näille pääkalloliputtajille. |
 |
Amorphis: Skyforger (2009)
Ensimmäiset viisi sekuntia Skyforgeria vapauttivat turhauttavasta suvannosta. Eclipse on suomalaisen metallin mestariteos. Silent Watersista en osaa sanoa vieläkään oikein mitään. Lemminkäinen jäi yksin eittämättömien epookkispektaakkelien ehtymättömään kymeen? Nyt ollaan taas oikealla asialla. Ilmarisen tarina kerrotaan soljuen, tarttuviin riffeihin, kuulakkaisiin kertosäkeisiin ja hätäisen progemaisesti polveileviin rakenteisiin nojaten. Kokonaisuus kuulostaa Amorphiksen elinkaareen nähden yllättävän tuoreelta ja pakottomalta, vaikka huolellisen rakentamisen tellingit ovat jääneet näkyvästi pystyyn - tuntuu vasaran jälki ja pihtien pitämät. Muutaman pyörityksen jälkeen Skyforgerissa ei häiritse mikään. Ikäänkuin levy olisi ollut aina. Tomi Joutsenen merkitystä Amorphiksen pelastajana on kuulutettu ilman ensimmäistäkään soraääntä. Joutsenen laulun, ja Holopaisen ja Koivusaaren toistensa ympäri kieppuvan kahden pakopisteen perspektiivin ansiosta Amorphis on parasta musiikkia Suomesta Maailmaan. |
 |
Viikate: Kesävainaja - EP (2009)
Moottoripäänlämmittäjien puolituinen hellekalmo koostuu kahdesta täysipainoisesta tuoni-iskelmärallista, ja kahdesta kieli- ja lyömäsoitinten varaan rakennetusta instrumentaalista. Tanssi. Pompottelevasti vyöryvä, hitaasti avautuva tuleva klassikko jonka ainekset ovat liian tutut. Aaveissa vainko oot mun. Soljuvasti vyöryvä, herkistelevä, sutjakasti avautuva tuleva klassikko jonka ainekset ovat liian tutut. Routakasakka ja Hallamaatuska. Kokonaisuudeksi miellettävät, päärooliin kohoavat välisoitot joiden ainekset ovat mukavan tutut. Kokonaisuus putoaa tasamaalle - kummun heikommalle puolelle. Jos Viikatteen olisi juostava pysyäkseen paikallaan, takaperin mentäisiin kohti montun pohjaa. Kesävainaja ei ole huono (kasiplussan antaisin), se on vain liian lyhyt saadakseen ilmaa alleen. Tai sitten kysymys on vain minun asenteestani - minusta EP ei ole järkevän mittainen paketti musiikin tarjoilemiseen. Syssymmällä Viikatetta on tiedossa runsaampana kattauksena. Soitellaan sitten. |
 |
Týr: By the Light of the Northern Star (2009)
Ei ole aina helppoa määrittää milloin ollaan jonkin puolesta ja milloin jotakin vastaan. Týrin uutukaisen kannestakin selviää, ettei nyt olla valaanpyyntiä puolustumassa, vaan ison pahan kaadossa. Färsaarelainen kulttuuri on pakanain, mitrot menkööt Hadrianuksen muurin paremmalle puolelle. Týrin edellinen levy Land oli minulle elämänkokoinen elämys, eikä tämä pohjantähtikään tunnu kauas jäävän. Kappaleista puuttuu jotain aiemmasta tuttua autenttisuutta, sellaista tyrskyjen kasteleman villapaidan suolan ja sillin hajua. Tilalle on tullut valtavirran metallisoundia ja musikaalisuutta. Sama suunta näkyy myös teksteissä. Vaikka aiheet liikkuvat yhä eristyneen saariryhmän edesmenneessä elämänmenossa, fäärin kieli on saanut väistyä englannin tieltä. Tróndur í Gøtu muistuttaa Týrin olevan arveluttavalla tiellä - se sillin haju lymyää noissa fäärin leveissä vokaaleissa ja konsonanttien rouheissa yhdistelmissä. En silti mollaa. Luulen tämänkin levyn kiilavaan iTunes-tilastojen kärkeen, heti Ellan ja Aleksin perään. |
 |
Eluveitie: Evocation I: The Arcane Dominion (2009)
Sveitsiläinen Eluveitie on muun maailman Korpiklaani. Metsääntyneen hipin näköistä porukkaa nytkyttää lavalla vapaapalokunnallinen. Mukana on kampiliira, säkkipilli, Bodhrán ja pikkuruisia pillejä. Edellinen levy Slania oli räväkkä sekoitus kansanmusiikkia ja modernimpaa (death)metallia, joten Eluveitien oli tietysti pakko "yllättää" täysin akustisella levyllä. Malli ei ole uusi folkmetalpiireissä - tuloksena on usein ollut levylllinen kansanmusiikkia jonka Perttulan Marttojen kannelkerho tekisi paremmin. Eluveitie tekee sen omalla tavallaan - onnistuneesti. Musiikki voi olla metallia ilman ensimmäistäkään sähkösoitinta. Aineksia sopassa on ylimäärin, mutta keitos on sekoitettu taiten. Levy ei ole ahdas. Kappaleet ovat toimivia, ilkeästi sanottuna useimmat jopa euroviisuainesta, hitaasti aukeavia, mutta varmasti aivonmukaista musiikkia kelttimenon ystäville. Rock'nRoll-meininkiä, ja perseentäydeltä kelttiläisyyttä, mystiikkaa ja kansanperinnettä, toteaa kuvaavasti nokkamies Christian Glanzmann. |
 |
Agathodaimon: Phoenix (2009)
Agathodaimon kuuluu siihen lukuisaan joukkoon metalliorkestereita joille olen antanut uuden mahdollisuuden musiikkimakuni kehityttyä lähemmäs täydellistä (täyttymys lienee lähellä sillä kierrän jo hyvin pientä kehää). Alkuaikojen musta metalli ei viehättänyt, vaikka se olikin koskettimilla gotistettu. Reininmaan äijät olivat kuvissa vastenmielisesti viiksihevisankarien poikien näköisiä. Turnoff ei ole yllätys, sillä löysin metallin estetiikan vasta vuosia Blacken The Angelin jälkeen. Nyt Phoenix nakuttaa kuuloluitani niin että värinä tuntuu huomattavasti laajentuneissa metallimielihyvätumakkeissani. Vaikka Asthrael rääkyykin levyn läpi kuin Barbapapaksi kuristettu nuijapää, Phoenixissa parasta on monimuotoisuus. Kekseliäästi viljellyt tyylilajisiirtymät kuolonkorinasta aina industrialiin estävät metallipäille pakkomielteisen lokeroimisen. Kun kappaleetkin ovat parhaimmilaan palleaa rapsyttävia, huonoimmillaan tarttuvaa rockmusiikkia, kyllä kelpaa kuulostella. | 19 June
 |
Oheinen mainos on tänään ilmestyneen Infernon sivulta 17. Minulle tulee nykyisin vain kolme lehteä. Kaksi kopsahti luukusta tänään, kolmas kai huomenna. Urheilulehti: sähäkkä, raju, rienaava; pureutuu yksilöön terävimmin tällä pintasipaisun aikakaudella. Kamera-lehti: fossiili liikkuu digiaikana jäykästi, mutta valloittaa kotikutoisuudellaan. Inferno: erinomaisesti kirjoitettu, hyvin taitettu, tyylikäs ja kiehtovalta tuoksuva aviisi nörtähtäville pitkätukille. Tekniikan maailman, Hifimaailman, Tiede-lehden, Soundin, Mikrobitin ja Hiidenkiven. haluaisin kotiin kannettuna, mutta niiden hinta vajoaa puntarissa hinkuni alapuolelle. Hesari jäi pois puolisen vuotta sitten, enkä ole paperinkeräysastian täyttäjää kaivannut (hankin parempaa luettavaa netistä). Rumba taantui kuivasta sisällöttömäksi kuivaksi, kertaluokkaa ilmaslehti Suen alapuolelle. Ja olenhan minä jos tilannut sellaisenkin sanoja helistelevän kammotuksen kuin Tiede & Edistys, joka nimestään poiketen sisältää epätieteellistä ja taantumuksellista höpönhöpönhöpöjä. Mistä tulikin mieleeni ettei minun lehdistä pitänyt kirjoittaa. Vaan mörköpeikosta joka tappaa Jonen peikon hitaasti kalvaen. Viime lukuvuonna ajoin kouluun kymmeniä kertoja niin väsyneenä, että vain sattuma pelasti suurelta nassaukselta. Kerran poliisi pysäytti. Olin liikkeellä ilman ajokorttia ja turvavyötä. Mieli teki antautua: laittakaa vedelle ja leivälle, olen vaaraksi ympäristölleni. Peikko painaa. | 14 June Kuvasin Helsingin sambakarnevaalikulkuetta hikisenä ja takuten. Joskus tulee sellaisia päiviä etten jaksa etsiä uutta - luoda. Aamu lupasi herttaisen kuultavapilvistä keliä, ja samalla ongelmatonta loivaa valoa. Olen jättänyt salaman hankkimatta, koska en Markku Kakkosen herkällä rungolla tule tarvitsemaan välähtävää lääkkeeksi yleisvalon puutteeseen. Kun astuin junaan, pilvet kaikkosivat, ja kova paahde ryhtyi luomaan jyrkkiä varjojaan. Joissakin tilanteissa hillitty täytesalama olisi paikallaan. Ensi vuodeksi täytynee investoida 580EX:än. Uuden rungon harjoitussessiosta tämänvuotinen sentään meni. 140 kuvaa galleriassa.
11 June Olkoon tämä se päivä kun julistan valokuvausharrastuksen uudelleensyntyneeksi. Nyt olen päättänyt harrastaa tosissani, peräsuoli puoli metriä rotkottaen, rystyset valkoisina, veri ohimosuonista tiristen. Filmiaikoina saatoin valottaa rullatolkulla filmiä ilman ensimmäistäkään onnistunutta ruutua. Kuvasin kasveja, vihreää massaa. Digitekniikan myötä opin perusasiat (läheltä ylös, kuten Jari sanoo), mutta jäin lopulta siinäkin junnaamaan. Nyherrys tympäisi, ja koska rahaakaan ei ollut liikaa, päädyin lopulta myymään kuvausvälineet kahta pokkaria ja jotain sälää lukuunottamatta. Vaan enhän minä osaa olla. Munasillaanhan sitä on jos ei pääse mustan laatikon ja järeän tötterön taakse piiloon. Sympatiseeraan kovasti James Hetfieldiä, joka on joskus erehtynyt lavalle ilman kitaraa. Sitäpaitsi, miten ihmeessä tavan ihminen saa aikansa kulumaan ylioppilasjuhlissa ellei kuvaa? Hä?
Välineissä en anna tasoitusta. Keskipisteenä on Canon EOS 5D Mark II -runko. Megapikseleitä on parikymmentä, mutta en piittaa niistä. Minua kiehtoo olematon kohina - ISO 800 alemmas ei kannata normaaliloissa pudottaa. Rungossa roikkuu vakiona Canon EF F4 24-105mm IS objektiivi, jossa käytän tarpeen vaatiessa Hoyan pyöröpolarisaatiosuodinta ja B+W:n valomäärän promilleen pudottavaa ND-suodinta. Edellisellä korostan pilviä ja hävitän heijastuksia veden pinnasta. Jälkimmäisellä saan liike-epäterävyyttä kuviin valoisassa kesäpäivässäkin. Jos tähyän pidemmälle, liitän runkoon Canon EF F4 70-200mm IS objektiivin. Jos tahdon pelkuritkin kuvaan, otan rungoksi Canon EOS 450D:n ja napsautan siihen Sigma F4 100-300mm objektiivin. Kuvanvakaajaa tässä ei ole, mutta lasi piirtää erinomaisesti, ja jalustaltahan tuollaisia tötteröitä on käytettävä joka tapauksessa. Kroppikertoimellinen runko venyttää kuvan vastaamaan 480 millin polttoväliä - se karhukojussa käytetty yli kahdeksan tonnia maksava 400-millinen jää siis toiseksi. Sigman telejatkekin olisi, mutta olen todennut rajauksen tuottavan parempaa jälkeä niihin tarkoituksiin joihin tulen kuviani käyttämään. Makrokuvaukseen käytän Canon 450D:n kanssa EF-S F2.8 60mm -lasia, Kenkon loittorengassarjaa ja Sigma EM-140 DG rengassalamaa. Erikoisempaa näkymää tavoittelen Tokina AT-X DX F3.5-4.5 10-17mm kalansilmällä. Kun järkkärit eivät lähde mukaan kuvaan Sony Cybershot DSC-R1 kompaktikameralla, jonka mukana kulkee Metzin räväkkä salama. Taskuun mahtuu Canonin G9 tai Ixus 90 IS. Kameralaukku on luonnollisesti tursollaan pikkusälää: jalustoja isoista kymmensenttisiin ja hernepusseihin, kuulapäitä, makrolevy, 1-16 gigan muistikortteja, heijastimia aina ihmisen korkuiseen saakka, lankalaukaisimia, vara-akkuja, latureita, puhdistusvälineitä, pikaliittimiä ja piuhoja. Kuvat käsittelen joko pöytäkoneessa tai läppärissä pyörivillä Lightroomilla (2.3), Photoshopilla (CS2) ja Paint Shop Prolla (X2).
Yritän oppia viisaammilta, mutta kapinoin heitä vastaan. En yritä noudattaa orjallisesti kultaista leikkausta, enkä usko vähemmän olevan aina enemmän. Muitakin metalleja voin leikkauksissa käyttää, ja onhan enemmän kuitenkin aina pirun paljon. Pidän kovasti tästä Verkkopäiväkirjasta, joten miksi en voisi kopioida oppeja täältä. Piilota, pakene, koristele, hio. Älä tyydy huonoon. 09 June  Tuore, vielä paperiversiona julkaisematon artikkeli Comrehensive Psychiatry -sarjassa (Kevin M. Beaver, Matt DeLisi, Michael G. Vaughn, J.C. Barnes: Monoamine oxidase A genotype is associated with gang membership and weapon use) on jo ehtinyt nostamaan kohun. Tutkijat ovat selvittäneet erittäin laajalla havaintoaineistolla (yli 2500 yhdysvaltalaista osana pitkittäistä kansanterveystutkimusta) jo aiemmin intohimokkien pelihousuja revittäneen MAOA-geenin (ns. soturigeeni) yhteyttä alttiuteen liittyä jengin jäseneksi ja käyttää asetta. X-kromosomissa sijaitseva polymorfinen MAOA-geeni on monia välittäjäaineita pilkkovan monoamiinioksidaasi A -entsyymin takapiru. Geenin matala-aktiivinen muoto (MAOA-L) tuottaa entsyymiä vähemmän ja korkea-aktiivinen muoto (MAOA-H) enemmän. Ne jotka kantavat matala-aktiivista muotoa ovat keskimäärin aggressiivisempia, helpommin provosoituvia ja innokkaampia kostamaan (Rose McDermott, Dustin Tingley, Jonathan Cowden, Giovanni Frazzetto & Dominic D. P. Johnson 2009: Monoamine oxidase A gene (MAOA) predicts behavioral aggression following provocation. Proceedings of the National Academy of Sciences 106: 2118-2123). Alttiudella ei vielä mennä kuuhun - kaikki inhimillinen käyttäminen on saanut alkunsa jonkin geenin aiheuttamasta alttiudesta. Kiinnostavampaa on tietää, johtaako alttius ihmisyhteisöissä merkittäviin eroihin ryhmien välillä.
Maoreilla on poikkeuksellisen paljon soturigeenin matala-aktiivista muotoa. Kuinka ollakaan, nämä tutkimustulokset on torpedoitu hiljaisuuteen. Nyt Beaverin ja kollegoiden tutkimus nostaa aiheen uudelleen parrasvaloihin. Vaikka logistisen regression tulokset eivät noin valtavalla aineistolla ole hätkähdyttäviä, yhteys on selvä: miespuolisilla jenginuorilla ja hanakasti aseeseen tarttuvilla on usein soturigeeni, matala-aktiivinen muoto. Naisilla eroa ei ole. Toinen alttiutta lisäävä tekijä ei monen harmiksi ole ihonväri, vaan ikä. Nuori MAOA-L -alleelin kantaja mies on todennäköisin gansta, savuava tykki perstaskussa.
Nyt vain odotellaan intohimokkien reaktioita. He tulevat saarnaamaan uppiniskaisesti kahta näkemystä. Toisten mielestä tällaisten tutkimusten tekijät tulisi polttaa uunissa, koska nyt väkivaltaisen nuoren käyttämisestä tulee homoseksuaalisuuden tapaan hyväksyttävää (koska käyttäytyminen on geeneissä eikä ihminen voi käyttäytymiselleen mitään). Toisten mielestä tällaisten tutkimusten tekijät tulisi polttaa uunissa, koska nyt jenginuoria voi hyväksyttävästi lopettaa (koska aggressiivisuus on geeneissä eikä yhteiskunta voi käyttäytymiselle mitään). Molemmille suosittelen genetiikan opintojen lisäksi avartavaa oman napanöyhdän tongintaa. Vai oliko se niin että tyhmyyskin on geeneissä eikä ihminen voi tyhmyydelleen mitään? Lattana (Planaria torva) kykenee muuttamaan käyttäytymistään saatuaan lisäinformaatiota. Kustas se johtuu jos ei ihminen?08 June Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu kierähti karhusafarilla. Kake oli järjestänyt kahdeksan hengen lähetystön Lassi Rautiaisen Arcticmedian petokopeille Kuhmoon, rajavyöhykkeelle. Jotteivat retken puitteet olisi jääneet turhan vaatimattomiksi, Kake oli hankkinut Bemarin takapaksiin Nikon D3 rungon, miehekkään kokoisen ja valovoimaisen 400-millisen objektiivin, sekä lisukkeiksi 24-70 ja 70-200 -milliset zoomit. Omat Canonitkin (5D Mark II ja 450D) olivat tietysti mukana, joten uneksin kahden suuren kilvoitteluista ilta-auringossa hohtavien ahmojen, karhujen ja susien repiessä sikanuhaan kuolleiden kinkkuja.
Perjantaina tasan kello 12.00 asettelin sciencemobiilin ruutuun Pirkkalan ABC:n pihassa ja hyppäsin pelkääjän paikalle lähes vastavaantasoiseen kottoseen. Kaikki alle 140km/h ajavat nysvät ja prosenttiliiviset Helvetin Perkeleet olivat pakkautuneet romuillaan Kuhmoon vievän baanan tukkeeksi, joten olimme perillä jokusen kotvasen myöhässä. Pakkanen lähenteli ja räntää rätki. Minäpä olin ottanut tuhdisti roinaa mukaan, joten kehitin höyryävän hien Rahkosuon kopille tarpoessa. Tuijotimme haaskoja rännän vihmoessa vaakasuoraan, putket tanassa, sinertyvin luuytimin. Tyhjästä täyttyneinä luovutimme viiden tunnin kohmeisen tapituksen jälkeen, ja horjuimme saunaan ja vällyjen alle Kuikan kämpälle. Ei tullut paraatimarssia siitä.
Lauantaina muut menivät kalaan ja minä päiväkävelylle Nikonin kanssa. Olen erilainen nuori koska en kalasta. Minun paloni fisunmetskaamiseen kuoli Iitin puikkoontuneille kevätjäille 80-luvun lopussa. Kun kaikkialla muualla oli kevät, minut pakotettiin spatiaaliseen takatalveen irrottelemaan puikkareita ja lappuja verkoista. Jonkinlainen velvollisuudentunto siitä jäi, joten tunsin jo patikkaretkeni alussa syyllisyyttä, ja suunnistin rantaan venekyydin toivossa. Sain vastaukseksi tiedusteluuni kuvan nuotiolta, jossa vietettiin kalakisan erätaukoa. Selkäpiitä kylmäsi. Ei se erätauko, vaan tekstaria tuhertaessani kirvonnut susilauman ulvokuoro. Myöhemmin sain tietää lähettyvillä olevasta huskykennelistä. Ne olisivat voineet olla susia.
Kalaporukka oli vahvasti ylikunnossa, joten näytti olevan aivan sama mihin koppiin meidät ehtoolla teljettäisiin. Menimme siksi samoihin kuin edellisenä yönä. Lämpöä oli nelisen astetta enemmän, sadekin vain pienipisaraista vettä. Lupaavasta alusta huolimatta nalle ei koskaan saapunut. Ahmakaan ei näille aukeille soille kehdannut, mutta oli sentään hurmannut lähistön lammenrantakoppien yleisöä. Varttia vaille kymmenen suon laitaan ilmestyi sentään susi. Se oli hyvin vaalea ja erottui siksi hyvin jolkotellessaan metsän laitaan etuoikealle. Siellä se tapasi tummanharmaan lajikumppanin, jonka kanssa se telmusi osittain näkyvillä toista tuntia. Vaalea tapaus repi lihakönttiä, joten me Kaken kanssa ajattelimme jonkun raahanneen metsän laitaan palan haaskaa. Kun puolenyön aikaan jätimme kopit (ilman esittelykelpoista kuvaa sudesta), ja kohtasimme intoa puhkuvat naapurikopin herrasmiehet, todellisuus paljastui kuitenkin tarua ihmeellisemmäksi. Susia oli ollut kolme. Ne olivat tappaneet metsän laitaan peuran vasan. Pokkarin äärimmilleen kiskottu zoomi näytti vasan vielä pystyssä, ja suden roikkumassa tämän kurkussa. Blondisuden Venäjän puolelle (poikasilleen) kiikuttamasta lihaköntistä näytti tippuvan verta. Me olimme lähes nähneet jotain sellaista mitä ei ole vuosikymmeniin Suomessa nähty. Jos saalis oli metsäpeura, petra, olimme todella ainutlaatuisen tapahtuman partaalla. Pelkästään mielikuva tästä teki reissusta 16 tunnin autossa istumisen arvoisen. Kuvei.
03 June
Kesäloma avattiin koko perheen voimin Iitissä. Minun oli tarkoitus käydä näyttämässä Otsolle mantuja joilla lapsuuteni vietin. Jääkööt tuonnemmaksi. Otsoa nostalgia ei kosketa vielä vuosiin. Suburbaani taajamaelämä kaivureineen, ruohonleikkureineen ja termospullon kokoisine miniäehdokkaineen on Otson maailma. Ei niitä tosin ollut enempiä. Niitä ehdokkaita. Kausalan markkinoilla pyörineiden keski-iän täytyi olla yli kuudenkymmenen. Me olimme siellä nuorison edustajia. Osa vanhan näköisistä suurperheellisistä tunnistin luokkakavereikseni. Kyllä lämmitti huomata vanhenemisrappeutumisen olevan toisten ongelma.
Kirkonkylän Lammaskallion uimarannalla sentään piipahdettiin. Otso istui vedessä vaippasiltaan ja heitteli kiviä veteen. Vahtasin tenavaa kahdella silmällä. Kolmannella kuvasin näyttävää jääntyöntörantaa mantsan opetusmateriaaliksi. Pikkulokit kajauttelivat lähiluodoilla nasaalisti. Korpinpoikaset räpiköivät. Iittiläinen luonto pesee nurmijärveläisen sata-muna, ja on kiehtovampikin. Rantaan heitetystä lankunpalasta löysin paksulla lyijykynällä raaputetun arvuutuksen. Kuka ei kuulu joukkoon: a) Varg Vikernes, b) Pentti Linkola, c) Aatu H. vai d) A. Stubb? Mitä mahtaa kertoa psyykestäni se etten pystynyt ratkaisemaan pulmaa saman vuorokauden aikana? Yritin väkisin löytää tekijän jonka perusteella joku olisi selvästi muita pahempi.
|
Tools 
Help
