Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists Tools Help

Blog


    31 July

    Kirjakassi

    Otso söi appivanhempien firman takahuoneessa tunnin. Ensimmäisen kerran ulkona syömässä. Minä vietin kaatosateisen ajan kirjastossa. Mukaan tarttui melko pienen näköinen pino kirjoja. Kotona laskin ahnehtineeni niitä peräti 14 ja pari CD:tä päälle. Kasan helmi on maan parhaan TV-kriitikon Marko Ahosen kootut turinat, Antennin takana. Kun Jyväskylä jäi, jäi myös Keskisuomalainen ja Ahonen. Kaikkia kolmea olen ehtinyt kaivata. Peter Nymanin läpyskä suomenruotsalaisuudesta, Ankkalammikko, saattaa olla hauska. Markku Envallin kieltä olen pitänyt aina terävänä. Kun kirjan nimi on Kieltä terävämpi giljotiini, otin sen matkaan enempiä analysoimatta. Aforismin ja pienoisesseen välimuoto saattaa olla kiinnostava tapa sanoa. Heli Laaksosen Sulavoi on tekijänsä ainoa jota en omista, joten se. Toimittaja Peik Johanssonin Kuolema Ruandassa lähti mukaan osin ammatillisista syistä, osin puhtaasta rakkaudesta Päiväntasaajan Afrikkaa kohtaan. Jos ymmärtäisin mielettömyyttä taas hieman paremmin. Pasi Kostiaisen Ja rokki soi näyttää lyhyitä tilannekuvia Tavastian takahuoneesta. Lasse Lehtisen Luonnekuvia taas kiinnostavien ihmisten pääkopasta. Virve Mertasen Tietokirjoittajan käsikirja näyttää antavan hyviä vinkkejä, joskaan en ensiselaamisella löytänyt vinkkiä siihen mitä minulta puuttuu: mitä sanoa ja miten? Miten oppii kirjoittamaan? Suomi ilmasta on lentokuvaaja Hannu Vallaksen odotettu kirja. Paljon tuttuja ja tuntemattomia maisemia, joita unohtuu tutkiskelemaan. Miten minusta näyttää kuin kuvia olisi terävöity hieman liikaa - röpöläiset reunat pistävät silmään? Camusin Ruttokin lähti vihdoin mukaan. Virallisen Lordikirjan, Jussi Ahlrothin Mie oon Lordi lainasin lähinnä selailtavaksi. Samoin Ilkka Rekiaron amerikkalaisuuden sanakirjan, All American. Luulin Hush Puppiesin tarkoittavan vain pampulaista ruokaa, mutta näköjään kyse onkin enemmälti tohveleista. Ilman isompaa ponnistelua muistan kyllä kenkämerkin. Kun käsitteelle on luonut kuvan, on vaikea jallittaa toista rinnalle. Herttaista kirjaston kirjoissa on niiden rooli esiwikipediana. Moby Dickin mainitaan olevan maitovalas, joten sehän on pitänyt vetää kuulakynällä yli ja kirjoittaa päälle kaskelotti. Kyllä ihmiset tietävät. Kafkasquen suositteleman Cecilia Lindqvistin Matkalla Aaronin kanssa varasin taannoin, mutta menin hakemaan sitä liian myöhään. Nyt löysin sen sattumalta palautettujen hyllystä, joten siitä kivaa syyslukemista. Niin ja sitten vielä Hannele Koivusen Madonna ja huora, ja Mike Watkinsonin & Pete Andersonin Syd Barrett -kirja Crazy Diamond. Musiikkipuolelta Kauko Röyhkän Lauluntekijä ja ainoa puuttuva Viikate, EP Kevyesti keskellä päivää. Kumpaakaan en tietenkään aio kopioida kovalevylle ja polttaa varmuuden vuoksi CD:lle. En. Vaan kuuntelen ja luen kovasti nyt kun olen vielä työtön ja muutenkin yhteiskunnan hylkiö.

    Päiväkirjamerkintä

    Otso täyttää tänään kuukauden. Eikun...Kati korjasi että neljä viikkoa. Eria asia, toki. Kasvu näkyy vaikka poika on jatkuvasti silmien alla. Nyt jo uteliaasti tuijottavien sinisten silmien takaa paljastuva persoonallisuus alkaa jännittää. Hymyä odotetaan ja ensimmäisiä kysymyksiä maailman ihmeistä.  Mekin olemme kasvaneet vanhempina. Kokonainen elokuva on ehditty katsoa jo neljänä päivänä. On syöty perheenä pöydän ääressä, ja tänään lähdetään porukalla rilluttelemaan. Aina kirkolle saakka. Eilisen illan vietin maastoriekunnan jälkeen uudelleen äityneen flunssan repimänä TV:n ääressä. Ensin jakso Tahdon asiaa, sitten kirja muutti maailmaa, musta musiikki tuli ja DVD käynnistyi. DVD:llä Maria Kallio ratkaisi ympäristörikoksen peittelemiseksi tehtyjä murhia. En oikein vieläkään lämmennyt tavalle esitellä suuria kirjoja. Anni Sinnemäkeä arvostan kovasti. Kun suhteeni Osmo Soininvaaran ja Pekka Haaviston ajatuksiin ja tekoihin alkaa lähennellä henkilökulttia, voisin hyvin luopua vuorottelujärjestelmästä ja ryhtyä puritaanikseksi vihreiden äänestäjäksi. Loppuillasta unohdin flunssan kokonaan kun havahduin pohtimaan Johanna Vuoksenmaan erinomaisuutta ohjaajana. Hän osaa kuljettaa tarinaa lisäämättä sekaan turhaa taidetta. Tahdon asia etenee nopeasti, mutta pysyy kasassa. Maria Kallio -dekkarit ovat erittäin hidastempoisia, mutta vangitsevia. Olin aiemmin päivällä plärännyt Suomen kulttuurihistoria -sarjan viimeistä osaa, johon on ansiokkaasti koottu viidensadan merkkihenkilön pienoiselämäkerrat. Jos vastaava läpileikkaus tehtäisiin tästä päivästä, tai vaikkapa vain minuun eilispäivän aikana vaikuttaneista ihmisistä, äijäpainotteisuus olisi keikahtanut mukkelimakkelis. Vahvasti muijapainotteiseksi. Hesarin testin perusteella minussa on vain 38% naista, joten vähemmistöllä on enemmistö.
    30 July

    Kesärock

    Yritän valehdella itselleni kesän yhä jatkuvan. Heinäkuussakin. Lintuharrastajalle se on tällaisessa hiljaisuudessa vaikeaa. Silloin kun ääniä kuuluu, ne viheltävät syksyä. Ensimmäisen kuoviparven kuulin 15.6. Hietatontut olivat torstaina jättäneet sorakuoppansa. Perjantaina hirvikärpäset rapsuttivat korvan taustaa. Minun, itsellään ei sellaisia ole. Äsken ikkunasta kuului lirojen lirkutusta. Kesämuistoja jättäneet viihdemusiikkiorkesterit ovat sentään pykänneet uusia levyjä. Niistä voi vielä kesää ammentaa. Smackiltä tuli kokoelma. Merkille pantava levy. Hanoi Rocksin jälkeen Smack niitä ainoita suomalaisia nimiä jotka ovat vaikuttaneet maailmantähtiin. Vaan mahtoiko bändin USA:ssa asuva enemmistö edes kuulla julkaisusta? Levynjulkistamiseen eivät ainakaan lentäneet. Manchurian tilille on sentään tulossa rahoja. Cliftersin ja Bad Religionin levyt ovat ainakin olleet toivottuja lapsia. Ari Koivunen levytti toivomuksista huolimatta.

    Smack: In Your Face 1982-1990 Smack: In Your Face 1982-1990
    Kun Smack hajosi, moni festarinkiertäjä huokaisi helpotuksesta: loppui se räkäinen rääkyminen. Luulen että helpotus vaihtui pian ikävään, sillä festareilta katosi tukijalka. Takaisin sitä ei enää saada, sillä syntymästään saakka sydänvikainen Claude menehtyi syksyllä 1996. Tavallaan Smack edustaa musiikkia parhaimmillaan. Puritaanista, perinteisiin nojaavaa, alkukantaista. Kodittoman pojan bluussia kuuluu tehdä näin. Uusi kokoelmalevy ei ehkä sittenkään tee yhtyeelle riittävästi kunniaa. Ensimmäiselle levylle on kopioitu hitit studiolevyiltä. Toiselle levylle on koottu tuntemattomien kappaleiden live-versioita. Useimmat aika rujoja riuhtaisuja. Minä olisin tehnyt toisinpäin. Puhki soitettuja hittejä olisi ollut mukava kuunnella livenä. Smack on joka tapauksessa elävänä elävämpi. Siksi parhaaksi julkaisuksi jää edelleen Live Desire. Uuden kokoelman yllätys on rumpali Kinden suuri rooli. Parilta kappaleelta Kinde puuttuu. Puuttuu samalla paljon muutakin.
    Clifters Bang Bang Clifters: Bang Bang
    Ensin Clifters oli merseybeat. Sitten Jaana Rinne prinsessatekstitti Kuningattaren ja änkesi tiara päässä kuviin. Hassuja hattuja, Lurilla valkoinen frakki, viuluviikarit, Sytelä takomassa ja Sika Kukkonen rytmimunassa. Jirin kyllästyttyä bändin luultiin olevan entinen. Kolme vuotta sitten ilmestynyt Nyt! yllätti. Levy sisälsi omia, Jirin sanoittamia, aiempaa suoraviivaisempia kappaleita. Uuden sanoittajan mukana Cliftersistä tuli kotoisampi. Pinkki sävy ja tiara saivat seurakseen villasukat ja pässinpökkimät raappahousut. Bang Bang jatkaa tästä. Aivan edellisen tasolle levy ei yllä, mutta tyydyttävälle kuitenkin. Kohokohtana hauska ja hyvin sovitettu Kesä. Jiri Nikkinen saattaa olla karismaattisin suomalainen poplaulaja, ja Luri taattu monitaituri, joten luulen että Clifters tulee vielä. Iittiläisilläkin on taas sormensa sopassa, sillä fanikerhon esmiehelle J. Lyyderwolle lähetellään paketteja Kausalan postiin.
    Ari Koivunen Fuel for The Fire Ari Koivunen: Fuel for The Fire
    Minusta tuli vahingossa Ari Koivusen levyn omistaja. Ei välttämättä pitkäaikainen. Pakko myöntää, tätä levyä kohtaan minulla oli harvinaisen paljon ennakkoluuloja. Musiikista jalointa ei vain tehdä näin. Jos Kotipeltoon risteytetään Katri-Helenaa ja Matti Nykästä, lopputulos ei voi olla kummoinen. Laulaja, taustapumppu ja biisintekijät erikseen kuuluvat humppaan. Sooloartisteja vakavassa musiikissakin toki on, mutta aina itseään paremmasta orkesterista kotoisin. Onneksi kappaleiden taustalta löytyy parhaita ammattilaisia: Timo Tolkki, Tony Kakko, Marco Hietala, Janne Joutsenniemi, Jarkko Ahola... Monipuolinen katras on saanut levyn polveilemaan, samalla kun taustapumppu luo siihen yhtenäisyttä. Ihan hyvin tehtyä viihdettähän tämä on. Vaan kun musiikki on muutakin kuin peräkkäin ja päällekkäin soitettuja nuotteja. Annan periaatteiden ratkaista. Pitkään se onkin tehnyt tuloaan. Vanhan miehen idiotia.
    Bad Religion: New Maps of Hell Bad Religion: New Maps of Hell
    Maailman koulutetuimmaksi populaariorkesteriksi kehuttu Bad Religion on tullut takaisin. Fyysisesti ei koskaan hukassa oltukaan, pihalla vain. Greg Griffinin evoluutioaiheisen väitöskirjan julkaisut on pukattu ulos ja Mr. Brett palannut muonavahvuuteen. Orkesteri soi peräti kolmen kitaran voimalla, aiempaa kiehtovammin harmonioin. Toinen toistaa upeampia riffejä peräti 16 kappaleen voimalla. Tekstin liikkuvat tummasta psykologiasta uskon kautta ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin Yhdysvalloissa ja muualla. Ne jotka ovat intoutuneet ylistämään Griffiniä maansa parhaaksi runoilijaksi, eivät välttämättä ole kovin hukassa. Ronkpuckimies ei toki tule koskaan saamaan kirjallisuupiirien hyväksyntää, eivätkä tekstit välttämättä irrallaan toimi. Parhaan rocksanoittajan titteli olisi Griffinille paikallaan. Helvetinkartat on herkkupala, joka tulee varmasti pyörimään iPodissa. Jostain syystä levyn ilmapiiri tuo mieleen Gotham Cityn kaikkein tummimmissa nahkhiirmeesfilmeissä. Paikattoman yhteisön miniatyyri yhdessä levyssä. 
     
    29 July

    O-pin lu-ke-maan

    Rontti 35 vuotta vierähti hamutessa. Sunnuntaina 10. kesäkuuta löysin äidinkielen. Olivat johtaneet harhaan. Koulussa tahkottiin novellianalyysia ja haettiin metaforia. Mitä kirjalija oli halunnut sanoa? Ihmettelin, miksi merkityksiä täytyy suurella vaivalla piilottaa päästä revittyyn tekstiin kun tietokirjatkin on keksitty. Ja mielipidekirjoitukset. Lukemisesta tehtiin pirun vaikeaa. Tekstintuijotusta. Olen hävennyt omaa tapaani lukea. Hyvät lauseet kahteen kertaan, huonot harppoen. Ohutta juonenkuljetusta karsastaen, ajattelematta lainkaan maailmankuvallista kontekstia. Jonkun arvostelijan mukaan tuossa lyhyessä Konstan kortteerinhaussakin Huovinen ehtii ottamaan kantaa luonnonsuojeluhörhöilyyn, perheväkivaltaan, sotaan ja ties mihin. Ottaa kantaa? Ilmiöthän ovat osa maisemaa. Huovinen tuntee vanhan viisauden: jos olet tarinankertoja, kerro tarina. Hän asettaa sanoja peräkkäin niin että ne alkavat soida. Oikeastaan kirjoja kuunnellaan, ei lueta. Ellei lause suoraan soi merkityksen vireessä, turha sellaista on hakea. Vertaisin hyvää kirjaa sinfoniaan, jos osaisin kuollutta musiikkia arvostaa. Jos nyt sitten halutaan nimenomaan lukea, ainakaan kirjailijan ajatuksia ei pidä tekstistä hakea, vaan antaa sanojen kertoa.

    Jotenkin hullua oppia tässä iässä lukemaan. Toisaalta, toinen samanlainen siivu saattaa olla edessä - olen luvannut Katille elää 74-vuotiaaksi - joten enköhän ennätä kielen vireyttä kuulostelemaan. Käännöskirjat täytyy nyt rahdata kirpparille, ja satsata kotimaiseen. Hannu Hautala totesi värikylläisen Fuji Velvia -filmin tultua markkinoille: "Nyt täytyy kaikki kuvat ottaa uudelleen". Edistys vaatii aina pakkiaskelia. Katkeransuloista.

    Ja mistä tämä uudelleensyntymä? Kaiken takana on mies joka hallitsee seitsemän kieltä. Kaarle Viikate ihastutti jo vuonna 2001 alakulotusvaroituksella. Kuuntelin huonosti ja epäilin Viikatteen hyytyvän CMX:n väkinäisyyden tasolle. Moponkestävä jää peitti Kaan monesti ennen kuin Marraskuun laulut kypsyivät mannaksi. Nyt näyttää hyvältä. Viikatteen avain näyttää sopivan ainakin Kiveen ja Waltariin. Yleisavain.

    28 July

    Kortierinkatonnassa

    Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria Veikko Huovinen: Konsta Pylkkänen etsii kortteeria
    Pitkään listalla lojunut kirja sai viimein vuoronsa. Ostin kirjan Huuto.netistä, mutta tein viime tipassa täyskäännöksen. Äänikirja tarttui mukaan kirjastosta. Pakkasin viisi ceedeetä pieneksi ja tuuppasin iPodiin. Ensimmäinen äänikirjakokemukseni. Aivan erilaista kuin lukeminen. Ei voi harppoa valikoivasti. iPodissa äänikirjoja voi nopeuttaa, jos nikotteleva mikkihiiri sopii teemaan. Tässä tapauksessa ei sopinut. Istuin siis kiltisti kuulokkeet korvilla, jouten, reilut kuusi tuntia. Äänikirjan oli lukenut römeä-ääninen Kari Paju. Ansiokkaasti eläytyen, vaikka äänet menivätkin loppupuolella sekaisin - Kumpulaisen Hemppa lakkasi jossain vaiheessa kuulostamasta keuhkotautiselta Taikuri Saviselta. Kortteerinhakua on harva kriitikko ylistänyt, mutta minun täytyy sanoa kuin Levyraadissa: "Joo, mä tykkäsin, ysi".  Huovinen osaa arvostaa suomen kielen kykyä taipua. Kirja on tupattu uusilla, vanhoilla ja uusvanhoilla sanoilla, jotka jokainen suomessa kylvetetty ymmärtää vaikkei olisi koskaan kuullut. Kirja on RoadBook. Lapissa lisenssien kuukausipalkoilla kahdeksan vuotta hekumoinut Konsta kiertää talosta taloon talvisijaa hakien. Rakenne päästää Huovisen omimpansa ääreen. Kun Konsta saapuu uuteen asujaimistoon, Huovinen herkuttelee miljöökuvauksella. Hän hallitsee lihallisen kielen. Lapsuudenaikainen kalalla eläminen vei minulta suomustushalun. Nyt tekee mieli savusiikaa kun Konstakin söi. Vedän lohduksi anjovista.
     

    Sääskeltä Kaalle

    Hyönteislaskennat eivät jaksa nyt innostaa. Arvuuttelin, olisiko tämä nyt sitä kuuluisaa tervanjuontia, ja maistoin Kymenrannassa ainetta itseään. Ei epäilystä, sama maku. Niinpä kehitin työn oheen harrastuksen, jollaista jokainen kadunmies luppoaikoinaan touhottaa. Keräsin kuudesta iittiläisestä jorpakosta 30 sentin syvyydeltä vesinäytteet parin litran lasipurkkeihin. Kaksi näytettä kustakin vedestä. Toiseen purkkiin lirvautan kohta maatalous-metsätaloudesta vuotavaa lannoitelientä, ja seuraan sitten koulun alkuun saakka levien kasvua silmällä ja mikroskooppi välineenä. Ehkä nappaan elämistä kuviakin.

    Sääskjärvi Sääskjärvi
    Eteläisen Iitin ainoa järvi. Oikeastaan vain savikuoppaan syntynyt lillinki, jonka veden väri riippuu tuulisuudesta. Myräkällä se on harmaanruskeaa, tyynemmällä vihertävänruskeaa. Sääskjärvestä tuli julkkis, kun kaksi lehmää kuoli sinilevämyrkytykseen. Pappatunturilla ajelin pitkin kohtuullisia kahlaajarantoja kuvottavaa hajua paheksuen. Sikalasta suoraan järveen laskeva oja ei päässyt koskaan julkisuuteen. Mahtaako tuota enää lisäravinteet ruokkia? Veden lämpötila torstaina iltapäivällä oli 20.9°C ja pH 6.91. Ruma väri. Alla olevassa purkkirivistössä Sääskjärven vesi erottuu selvästi.
    Kullaan lähteet Kullaan lähteet
    Kauempaa katsottuna suopursuntuoksuisen kahvilutakon näköinen lampisarja Iitin pohjoislaidalla, osittain Heinolan puolella. Kirkas vesi paljastaa, ettei kyse ole tavallisesta suolammesta. Kullaa on pohjoisen Kymenlaakson merkittävin lähteikkö. Sen vesi on siivilöitynyt toisen Salpausselän laajojen hiekkojen alta. Esanssin tarjoavat Vierumäen urheiluopistolta valuva hiki ja tuulen tuoma Burberry-housun pöly golfkentältä. Kirkkaan veden pintalämpötila oli auringonpaisteisessa iltapäivässä vain 17.1°C, ja pH selvästi suolampia korkeampi, mutta hieman humukseinen 6.21. Vedenrajassa ui kymmensenttinen hauenpuikkari. Lätäköt eivät siis jäädy talvella pohjaan saakka, ja pitävät happensakin. Vastaavankokoisessa suolammessa olisi vain ruutanoita.
    Mustalampi Kymentaan Mustalampi
    Kaksikymmentä vuotta sitten oli tapana staijata syysmuuttoa Mustanlammenkalliolla. Nuotiolla rapautettiin kallion kylkeen syvä kolo, joka nyt muistuttaa lenkoa hiidenkirnua. Mustalampi oli aina musta, silloinkin kun se veti riitteeseen. Sinne kalliolle kiipesin nytkin tummanpuhuvan kuvan toivossa. Ei näkynyt koko lampea. Ryteikkö oli rehottunut. Kanahaukkapoikue melskasi. Parikymmentä vuotta sitten ylismännyn latvaan kyöräämäni ampuhaukalle tarkoitettu pesälaatikko oli pudonnut. Oksennuspalloja ja luita - joku oli pesinyt. Lähietäisyydeltä lampi oli sininen. Kumpi väri on harhaa? Vesinäyte ehdottaa jälkimmäistä. Kuusikot ovat värjänneet veden ruskeaksi ja tehneet siitä happaman. Lämpötila torstai-iltana 22.5°C ja pH 5.81.
    Märkjärvi Märkjärvi
    Kotijärvi jonka rannoilla isä on viettänyt suuren osan lapsuudestaan. Ja muutaman kilometrin päässä äitikin. Kuuntelin yön hiljaisuutta, kuikan korinaa. Asetin kameran jalustalle, ja annoin pimeän yön valottaa kennoa puolisen minuuttia. Vuolin ties kuinka monetta veneen tappia. Yksikään niistä ei ole käytössä, sillä veneessä on kätevä kumitappi. Vuorokauden vaihduttua koppasin laiturin päästä vesinäytteet. Jos vaikka yöllä olisi omituisia ölliäisiä pinnassa. Märkjärvikin on kokenut sinilevähysteriansa, mutta näyttää nyt hyvinvoivalta. Yösydännä lämpötila oli 21.2 ja pH 6.55.
    Kaajärvi Kaajärvi
    Pyhiinvaelluskohde ja ainoa ulkokuntalainen. Toinen vuodenaika on innoittanut Kaarle Viikatteen: Kirkuvat linnut kiertävät Kaata jäätyvää. Kevään silmut, ne silmuiksi myös jää. Huutamalla voi saada kiven itkemään. Vaan ei puhumalla toista anteeksi pyytämään. Pyytämään ja niipä meillä tuulta kylvetään. Pohjoista viljaa täällä taitetaan. Järvi saa vetensä näyttäviltä harjuilta ja on sen oloista. En uskonut pH-mittaria, vaan kalibroin sen mittausten välissä. Totta se on, Kaajärven vesi on lievästi emäksistä, pH 7.46. Lämpötila oli puiden varjostamalla rannalla 24.1°C. Meteliä riitti. Mönkijöillä ja vesivekottimilla revitettiin. Tämä on helismaametallin pyhättö, hyvänen aika. Ostanko minä tontin teidän moskeijoistanne, kirkoistanne ja synagoogistanne? Ja kiljun siellä kuin sika lahtuussa?
    Hankalammi Hankalammi
    Perjantai-illan viimeinen maastokohde Patamäki oli valmis etuajassa. Auton perästä löytyi viiden litran vesikanisteri, joten hain vielä yhden vesilastin. Ilman suurjännitelinjaa ja laajoja hakkuualueita Hankalammi olisi idylli. Linnustonsa puolesta oli nytkin. Rannalla melskasi kanahaukkapoikue, joiden pesäkin löytyi pienen matkan päästä. Kiihkeimpinä petovuosina en muista kertaakaan kolmea uutta kanahaukan pesää vuodessa, vaikka päätyönä yritettiin. Nyt vahingossa. Harmaahaikara istui rantamännyssä. Kaakkuri korahteli. Pyrstötiaiset kieppuivat koivuissa. Muuten hiljaista. Lammen vesi osoittautui tylsäksi. Olin olettanut saavani ensimmäisen kahvinäytteen. Lämpötila perjantai-illan hämärtyessä 24.0°C ja pH 6.26. 

     

    Min kirkko

    Parin vuoden ajan jokin pakko on pakottanut pysähtymään Iitin kirkolla jokaisella maastokeikalla. Uskonto ei minua kirkossa kiinnosta. Toki komeuden sisällä on paljon hyviäkin asioita tapahtunut. Itketty onnesta ja ilosta. Mutta liikaa on huudettu Saatanaa, Perkelettä ja Helvetin tulta. Peloteltu arkoja ja syyllistetty syyllisyydentuntoisia. Kirkkorakennuksen tarina minua kiehtoo, ja sen ympäristö. Umpi-iittiläisenä kaikki juureni on dokumentoitu kirkon ympäristön ja ylähautausmaan muutaman hehtaarin alueelle. Katselen hautakiviä ja muistelen mitä mummo on tästä suvusta kertonut. Nyt ihastelin rovasti Edgar Vaalgamaan paatta. Äijästä puhuttiin aina kunnioituksen- ja pelonsekaisesti. Ehkä enemmän ensimmäiseen tapaan, sillä liiviläinen sivistys ei ole ollut Iitissä arkipäivää. Ehkä olisi hyvä lukea Vaalgamaan kirja liiviläisten taipaleesta, Valkoisen hiekan kansa. Harva iittiläinen on kirjoja pykännyt, ja vielä harvempi päässyt Jäntti-palkinnoille. Ja kirkko on minusta kaikkein kaunein. Jostain syystä oman pitäjän kirkko aina on.

    Kaajärven rannat

    Viikate rouhii kielen perässä kuolaavan miehen mieltä. Palvontani on mennyt niin pitkälle että tein pyhiinvaellusmatkan. Pidemmälle Jaalaan ei ole Iitin mies aiemmin uskaltautunut. Tässä, Kaajärven rannat. Edessä ranta, takana vastaranta.

     
    24 July

    Äeti

    Jostain syystä luin vasta nyt vuosia hyllyssä odottaneen Reijo Ikävalkon kirjoittaman Juicen äeti - Eini Kuikka. Ja tänään tarkasti tapahtumia kuvaavan Juicen runokirjan Äeti. Juice oli oikeassa, Eini Kuikan elämässä on ainekset kirjalle ja näytelmällekin. Tyttöikäisenä Eini johdatti karjan kahdesti Laatokan Karjalan Impilahdelta jäyhempään Suomeen. Sodan jälkeen Eini hoiti loppuun saakka syöpää sairastavaa äitiään pienessä mökissä Juankoskella. Avioiduttuaan Heikki Leskisen kanssa hän hautasi kolme vastasyntynyttä lastaan, rääväsuisen anoppinsa ja lopulta aviomiehensä Juankosken kirkkomaahan. Heikki hyppäsi solkenaan "lumpusta lumppuun", mutta oli isä kahdelle pojalleen, Juhanille ja Arvolle. Heikin kuoltua Einille tuli kiire päättää sinkkuvuotensa, ja hän teki elämänsä virheen. Jostain kyliltä tarttui mukaan Pauli Kuikka. Yleensä ihmisestä on jotain positiivista sanottavaa. Edes jollain. Pauli Kuikkaa tuntuivat vihaavan kaikki. Ilkeä saamaton juoppo. Hän tarvitsi vain neljä seinää ja ruuanlaittajan. Impotenssistaan hän ei kertonut edes vaimolleen, mutta opasti silti Juicea romanttiseen rakkauteen: "Sitte kun tuntuu ihan ku kusettas, veät äkkiä mulukun ulos!". Leskisten omaisuuden hän signeerasi, P. Kuikka. Eini ei  halunnut erota, joten liitto kesti Kuikan kuolemaan vuonna 1980. Juice toivoi Kuikan haudalle mahdollisimman suurta betonijärkälettä ylösnousemisen estämiseksi. Vastoinkäymiset lienevät ajaneet Einin katkeranoloiseksi. Juicen mukaan Einin tunneskaala käsittää yhden potiivisen tunteen, säälin. Negatiivisia on kaksi, kauna ja vahingonilo - Einin ainoa ilo. Eini ei ole koskaan sanonut tuntevansa ylpeyttä poikansa tekemisistä. Toivottavasti omasta elämästään. Eini Kuikan tarina on surullinen, mutta samalla täynnä elämää. Kuten suuri osa Juicen teksteistäkin. 

    Isä, poika ja paha henki

    Vietimme Otson kanssa merkillepantavan päivän. Ensin meille tuotiin ensimmäinen yhteinen kirja. Charles Fuge: Isukki! Yhdennäköisyys kirjallisuuden hahmojen ja lukijoiden välillä on joidenkin mielestä silmiinpistävä. Kirjassa pieni karhunpentu pelottelee kavereitaan kuvaamalla miten suuri, vahva ja mahtava hänen isänsä on. Lopulta kaikki ovat paenneet ja pieni on yksin. Hän kauhistuu valtavaa hahmoa. Isukki! Kelpo juoni. Kerroin Otsolle heti että kirjat ovat aina mielikuvitusta. Ellei kirjoittajalla ole luonnontieteellistä koulutusta, tietenkin. Tosielämässä kavereita ei saa pelotella. Otso tuntui tietävän tämän entuudestaan. Ei näyttänyt yllättyneeltä.

    Heti perään saimme viettää lähes kolmetuntisen miesteniltapäivän kun äiti lähetettiin kylille humputtelemaan. Molemmille oli varattuna jääkaappiin pullo hätätilanteita varten. Otsolle oman äidin maitoa ja minulle elefanttikaljaa (ex-Tusker). Ensin juttelimme sujuvasti niitä näitä. Ne ja nää kyllästyttivät Otson pian ja hän ratkesi ryypiskelemään. Huono maitopää hänellä on, sillä vain 20 millilitraa uupui pullosta kun äijä sammui. Vaunussa ei vanhennuttu kuin 20 minuuttia, kun jo tarvittiin 30 milliä korjaussarjaa. Ranskan ympäriajossa vietetään tänään välipäivää, ja doupatun Alexander Vinokourovin oikea-aikainen irtiotto oli Otsolle tuttua huttua. Hän ei siksi jaksanut iskän seuraksi uusintaa, vaan sammui taas. Ensimmäinen maitolasti oli käsitelty ja tulostettiin takaluukusta kovaäänisesti, mikä ei kuitenkaan oikeuttanut vastanukkunutta herättämään. Vaikka vaunulla rytyytettiin tuudittavasti, ähinä alkoi pian. Otsolla oli hirttänyt ryyppy päälle. Pullossa oli jäljellä vielä 20 milliä, mutta se oli seissyt huoneenlämmössä yli puolitoista tuntia. Basilikot olivat siihen poikineet. Mikä nyt meidän eteen? Olisiko molempien otettava tömistelyjuomaa? Sylissä Otso pystyi jotenkin sietämään kurinaa kokonaisen vartin, ja ensimmäinen itku turskahti vasta kun äiti oli jo astunut ovesta. Tänä aikana Otso ehti elää sektoridiagrammissa selvästi erottuvan viipaleen elämäänsä. Neljä kovaäänistä pierua hän synnytti maailmaan, ja kolme aikamiehen röyhtäystä, muttei yllättäen yhtään puklia. Isukki ehti lukea kokonaisen runokirjan, ja suunnitella hieman maastokeikkaakin. Me olemme kehityskelpoinen ryhmä.

    Aamupäivällä työvoimatoimisto kokosi joukon aloittelevia työttömiä infotilaisuuteen. Sinne oli pakko mennä jos aion saada takaisin pari prosenttia työttömyyskassaan vuosien ajan maksamistani rahoista. Nekin jotka vain odottelevat eläkepäätöstä, joutuivat kuuntelemaan ohjeita tehokkaaseen työnhakuun. Hieman sellainen syyllistävä tilaisuus, vaikka sympaattinen luennoitsija osasi olla tahdikas. Kaikki tietävät ettei järjestelmä ole kannustava, eikä työttömyystuki vastikkeellista, vaikka elämästä vieraantuneet virkamiehet ja poliitikot niin väittävät. Oikeastaan menin tilaisuuteen tutkimusmielessä, sillä ajattelin syynätä olisiko väestä perustulon vastuullisiksi käyttäjiksi. Olisi, mutta petyin silti kovasti kun paikalle tulikin ihan tavallisia ihmisiä. Ei sosiaalipornoa lainkaan. Joukolla oli kirjavuudestaan huolimatta yksi selvä yhteinen piirre: me työttömät työnhakijat emme ole kovin puoleensavetäviä ihmisiä. Me olemme keskimääräistä rumempia, rasvoihinsa kangistuneita, rujoja, ruokkoamattomia, ynseitä ja kökköjä. Jostain syystä siitä ei puhuttu mitään. Että pitäisi itsensä laittaa. Vain cee- ja deekorttien kysynnästä ja siitä ettei korkeasti koulutettujen tilanne näytä hyvältä. Pahin tilanne on mikrofilmaajilla. Kauhiaa olisi olla ruma mikrofilmaaja.

    Ulkonäkökysymystä voisi pyöritellä useammaltakin kantilta. Voi olla etteivät päivävoitelu ja bodin pumppis innosta huterassa elämäntilanteessa. Jotkut ovat saattaneet syödä suruunsa, eivätkä lihavat ole laulusta huolimatta lepposia. He olettavat (usein aivan oikein) muiden halveksuvan heidän laardiaan ja ovat varmuuden vuoksi kaikille töykeitä. Tai sitten meitä ruokkoamattomia läskejä on hyljeksitty. Palvelualoilla on oltava katseenkestävä tai sitten legenda. Muillakin aloilla tiimit ja työelämän eläminen ovat asettaneet työkaverin ja puolison liki samaan asemaan. Molempiin rooleihin pääsee jos katsotaan toiseenkin kertaan. Ja jos kolmas katse voi olla vuosien mittainen. Tai sitten kyse voi olla signaalista. Kanaparvessa hailakkaa, repaleista helttaa lerputtavat joutuvat hierarkiassa pohjalle. Ei turhamaisen estetiikan vaan selkeän viestin perusteella: se jolla ei ole resursseja viestiä menestystään, ei ole myöskään resursseja menestyä. Sellainen kana on loisten riivaama ressu, josta ei ole punainen heltta pystyssä tepottaville iloa. Ei puolisona eikä laumatoverina. Mitenkähän saisin heltan tanaan?

    Posti toi
    Paholaisen asianajajan lähettämän kirjan John Woodmorappe: Noah's Ark; A Feasibility Study ja sähköposti tiedon uudesta kreationistisesta yhdistyksestä. Woodmorappe perustelee huolella Arkin toimintaperiaatteet ja yhdistyksen porukka tukee kritiikittä. Pikkuhiljaa alan ymmärtää kreationistista väkeä, mutta paljon on vielä työtä jäljellä. Aiemmin oletin kreationismin kumpuavan jostain pimeästä vahingoittamisen tarpeesta. Ihmisluonnon aggressiivisuudesta tai vallanhimosta. Tai oikeastaan uskottelin näin itselleni, sillä objektiivisen hyvän ja pahan olemassaolo antaisi rauhalle edes jonkinlaisen mahdollisuuden. Mutta moraali taipuu samaan tapaan kuin avaruus kaareutuu. Kuten Deekin huomautti, muslimiterroristeja ei aja mikään mystinen pahuus vaan syvä usko oikeaan. Sellainen oikeuttaa heidät tappamaan ja kreationistit lausumaan väärän todistuksen. Pahuus sinänsä on varsin suhteellinen käsite, sellaisena lähellä tarpeetonta. Nyt vain pitäisi selvittää, mikä on se usko joka suhteellistaa hyvyyden ja pahuuden, mutta jättää rauhaan sellaiset käsitteet kuin vaikkapa materia.

    Hyvin kuuluu

    Ensimmäistä kertaa on omassakotona hyvä äänentoisto. Ihan voisi istua ja kuunnella ellei Otso-show kiinnostaisi enemmän. Onnistuminen ei ole ollut niinkään laitteista kiinni, vaan tuurista. Edellisessä asunnossa Tannoy Fusion kakkoset oli pakko sijoittaa tilan puutteessa pöydälle, korkealle ja vielä eri korkeuksille. Vastoin intuitiota, suuremmat Tannoy Fusion 4 lattiakaiuttimet puhisivat takakaiuttimina. Eivät olleet kummatkaan siellä omassakotonaan. Nyt pikkuveljeään heikommiksi haukutut neloset ovat saaneet paikkansa television molemmin puolin, ja keskikaiutin television alta. Kun aikani vänkäsin AudioPron subwooferin kanssa ja tungin tupot nelosten refleksiputkiin, johan alkoi jenkka soida komiasti. Pioneerin soitin ja Procaster AV 4330 hoitavat hommansa hintaansa nähden loistavasti. Supran ylen arvokkaiden, lemmikinsinisten kaapelien en usko vaikuttavan kokonaisuuteen kuin korkeintaan mentaalipoliittisesti. Fusion kakkoset voisin vielä laittaa kupariliekaan, niin saisi elokuviin takaääntä. Tosin, aivan lähitulevaisuudessa meillä eivät leffat huuda. Tai huutaa Otso, mesikämmen.

    Koskaan ei ole kaikki hyvin. Thomsonin television hurina on alkanut häiritä Katia, samalla kun katselen Pioneerin 50-tuumaisen plasman terävää kuvaa kuola valuen unissa. Se olisi teräväpiirto ja takana tuppu HDMI-liitäntöjä. Silloin DVD-soittimenkin pitäisi olla terävä tai ainakin samalla liitännällä. Ja mieluiten digiboksikin. Silkkaa turhamaisuutta. Jos nyt sijoitettaisiin tallentavaan kaapeliboksiin, muuttaisimme aivan varmasti kahden vuoden kuluttua antenniasuntoon. Olen sitäpaitsi työtön nuorimies. Hyvin köyhä. Kati joutuu kestämään hurinaa.

    21 July

    Japanilainen maalaus

    Tiimi toimii Kati ja Otso nukkuivat viime yönä peräti kolme tuntia putkeen, joten ehdin hyvin katsoa tuoreimman Martin Beckin: 21. Japanilainen maalaus. DVD:n julkaisu viivästyi kolmisen viikkoa. Ensin cdon.com lähetti kaksi pahoittelua sähköpostitse. Kun levy lopulta tuli, laskuun oli pyöräytetty summaksi 0.00 euroa, mistä alv:n osuus 3.06 euroa. Hyväksyn pahoittelut. Elokuva on seesteinen ja taidemaailmaan sijoittuvana luonnollisesti sivistynyt. Kieliäkin vaihdetaan sujuvasti tilanteen mukaan. Alussa Beckin valtavan lihava saksalainen kollega häviää huutokaupassa sjunga-maalauksen naiselle, jonka ruumiin hän myöhemmin löytää Marc Chagalin maalauksen muotoon aseteltuna. Sjunga-maalauksen muotoon puolestaan asetellaan hieman myöhemmin kolme taideväärennöksen käytännön osaajaa. Räätälin vaatettamia herroja epäillään murhista yksi toisensa perään, kunnes hihasta vedetty käänne sotkee dekkarien kaavan. Fätso ja harmaantunut Gunvald Larsson lähtevät yllättäen tapaamaan jyhkeässä kartanossa asuvaa taiteenystävää. Yllättävää sikäli, ettei lällyä Hannibal Lecteriä muistuttava mies esiinny aiemmin missään yhteydessä. Kun Gunvald kertoo miehen ontuvan, kaikki on yhtäkkiä ratkaistu. Särmätön, hieman vanha jengi koossa taas -hengessä tehty elokuva jatkaa puutteistaan huolimatta ruotsalaisten dekkarien laadukasta sarjaa. Lisää ja uudestaan.
     

    Narsistien pimpit

    Määritelmällisesti esillä. Otsikoin houkutellakseni massoittain guuglaajia. Jostain syystä viime päivinä silmiin on sattunut ryöppy laskurilukemia. Ihmiset kertovat rottingilla, miten paljon heidän sivuillaan on käyty. Mikäs, laskuri on kiva harrastus. Etenkin sellainen joka kertoo hakusanat ja kenties saapujan palvelimenkin. Harmi kun ei verkkopäiväkirjan formuun ei sellaista enää saa. Hieman huolestuttaa se, että kävijämäärien oletetaan kertovan jotain sivujen totuusarvosta tai yleisestä hyödystä. Että rampattu sivu olisi enemmän auktoriteetti ja tärkeämpi. No, tottahan pornosivut todellisen tarpeen tyydyttävät. Olen ilmeisesti läpeensä pragmaattinen markkinatalouden kannattaja, sillä hyvyysarvosta kävijämäärä minun mielestäni aivan varmasti kertoo. Paskassakaan ei ole mitään pahaa, jos puikoissa on lantakärpänen. Viimeinen käyttöpäivä juustopakkauksen kyljessä loukkaa juustonsyöjien enemmistöä. Mikseivät basiliskot älähdä? Eikä ole mitenkään kehnoa olla lantakärpänen tai listeriakaan. Enemmistö on aina oikeassa. Intelletkuellin määritelmään taitaa kuulua tarve vastustaa enemmistön ajattelua. Vastustan intelletkuellien enemmistöä.

    Mutta ne kävijämäärät. Mixmaailman laskuri kertoo ihmisluonnosta enemmän kuin yksikään kirja. Itsenäisyyspäivän jälkeen kävimäärä piikkasi. Enemmistö kävijöistä oli guuglettanut "anja snellman ja jukka orma". Pelkkä Susan Kurosen nimi nosti kävijämäärää kuukausiksi. Väki oli tärkeän asian ääressä sitkeää, sillä satoja Googlen tuloksia oli jo käyty läpi ennen turhaa vierailua Mixmaailmassa. Pienempi, karmaiseva piikki iski 25.6.2007. Enemmistö oli nyt saapunut sivuille hakusanoilla "jorma pulla" ja "jorma pulla kuollut". Selkäruotoa karmi. Hesarin nekrologi paljasti paljon myöhemmin oletuksen oikeaksi. Mukava, täysin terve mies oli jutustellut meille kuukautta aiemmin. Näinkö tieto nykyään kulkee?

    Ihmisluonnosta. Kolmea hakusanaryhmää käytetään Mixmaailmaan saavuttaessa kertaluokkaa muita enemmän. Ensimmäisen ryhmän kärjessä oli "pimpit", kunnes poistin luetteloista samannimisen kirjan. Sitten kärkeen nousi "parhaat peput", otsikosta Paidat ja peput. Toisen ryhmän kärkikaksikko on "Procaster AV-4330" ja "Edirol R-09". Jälkimmäisestä laitteesta minulla ei ole edes kokemusta. Kolmannen ryhmän muodostavat erilaiset kombinaatiot narsistisen persoonallisuushäiriön tiimoilta. En yllättyisi jos sukupuolijakauma pelkistäisi päätelmän: miehiä kiinnostavat värkit, naisia psykoporno. Tämän tiedostaen en oikein osaa pitää kävijämääriä saavutuksena. Pääosa iskuista on ollut pettymyksiä. Vetoketju on ollut jo auki, eikä perseen persettä. Vain pitkää kuivaa tekstiä. Perseestä. Jonkun pitäisi kehittää laskuri joka mittaisi: 1) mikä on ollut guuglaajan motivaatio ja 2) onko hän saanut sitä mitä on hakenut. Viipymisaika on hyvä alku. Ilmoittakaa ihmiset keskimääräinen viipymisaika sivuillanne. Silloin kun verkkopäiväkirjassa oli laskuri, keskimääräinen aika oli viiden sekunnin luokkaa. Kun ottaa huomioon näiden tarinoiden pituuden niin... Ja tiedoksi jos joku vielä lukee. Täällä ei todellakaan ole pimppejä. Eikä tule. Ehkä.
    Kevään lööpit tiivistettynä saavat tyydyttää.

    Maailman synty

    Kuusitoistavuorokautisen Otson elämä muuttui. Hänen elämänsä oli ollut sisäinen triangeli: uni, nälkä ja ei. Nyt hän alkoi viettää pitkiä aikoja sylissä siniset silmät ymmyrkäisenä, otsa huolestuneessa rypyssä. Unissaan hän alkoi äännellä ja säpsähdellä. Maailma syntyi Otsolle. Suuri ektoplasma on jakaantumassa kahtia. Otso pulpahtaa irti toiseudesta, jonka hän myöhemmin luokittelee pieniksi klimpeiksi. Jo nyt hän on alkanut antaa maailmalle määreitä. Tarkalleen kaksi: hyvä ja paha. Ja jotain näiden väliltä, tilanteen mukaan lokeroihinsa putoillen. Syli on oli ensimmäinen ympäristö. Se on hyvä. Pippelisiltään kellittynä hoitopöytä on paha, vanulappu kainaloa sutien erittäin paha. Vaipattuna hyvä. Suhina on hyvä, kolahdus paha, aivastusta ei osata vielä luokitella. Pian hän alkaa hakeutua pois huonosta, hyvään päin. Loppuelämä onkin sitten sitä. Jos ihmisyyden synty pitäisi määritellä päivälleen, tämä hetki voisi olla sopiva. Ei tosin erottaisi muista eläimistä, mutta miksi pitäisi?

    20 July

    Äänikuvaa

    Visuaalinen kädellinen näkee ensisijaisesti kuvan. Ääni nousee päärooliin vain jos se on ristiriidassa kuvan kanssa. Kuva kertoo enemmän kuin sanat, mutta millaiset sanat? Kirjoitetut. Lausutut sanat voittavat kaiken. Paitsi helähdyksen. Kalahduksille ja pörpötykselle on nyt tehty kunniaa. Sata suomalaista äänimaisemaa on suuren tutkijaryhmän toteuttama ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjana julkaisema kulttuuriteko. Kirjoituskilpailun lähes 800 tekstistä on kirjaan valittu sata äänimaisemakuvausta. Äänestä kirjoittaminen on hankalaa, ääntä kuvaava kieli kun on niukkaa. Parhaiten tässä onnistuvat hifistit, jotka ovat erottavinaan eroja jopa RCA-johtojen väliltä. Sellaiset sanat kuin tumma, täyteläinen, tunkkainen, tynnyrimäinen ja tylppä sijoittuvat kukin omalle paikalleen aallonpituusskaalassa. Kahden äänentoistoammattilaisen kieli tavoittelee parhaimmillaan jopa objektiivisuutta. Vaikka kirjan sata tekstiä ovatkin väkevillä muistoilla ladattuja, aivan Jaakko Eräpuun kaiutinarvostelujen kaltaisten herkkujen tasolle ne eivät kohoa. Syvimmiltä vaikuttavat kuvaukset vanhan maa- ja metsätalouden äänistä: puimakone, varstan kalke, tukkien vieritys, reen narina, poroerotus. Moni tietää kuulleensa ne viimeisen kerran jo vuosikymmeniä sitten.

    Siellähän ne ovat lapsuudessa ja nuoruudessa minunkin mielen äänimaisemani. Yö mummolassa Papinkalliolla kun herätyskello tikitti kuivasti tik-tok-tik-tok. Vaari kuorsasi korrppuuu, korrppuuu... Vaarin kuorsaus ei häirinnyt. Se loi uneen rytmin. Tarkkaa komppiryhmää rikkoivat valtatie 12 autojen äänet. Nekään eivät häirinneet. Ne loivat vapauttavaa säröä. Totuin säröön ja nukuin tyytyväisenä silloinkin kun rekka kaatui saunan taakse, ja metelin oli täytynyt olla infernaalinen. Harrastin myös sairaampaa äänimaailmaa. Kun isä toi kotiin mudanmakuisia suutareita, laitoin niitä luumupuun juurelle kattilan alle. Kun nostin kattilan muutaman vuorokauden kuluttua, raatokuoriaiset pakenivat säpinällä. Minua kiinnosti sihisevä ääni kuoriaisten jaloista, ja kopsahdukset niiden törmäillessä toisiinsa. Joskus säestäjinä toimivat lihanhimoiset kärpäset ja ampiaiset. Se oli elämän ääntä. Kymmenen vuotta myöhemmin tapasin hakeutua auringonnousun aikaan keväiseen lehtoon aamukonserttoa kuulemaan. Tämä huipentui kesäkuun 1993 alussa Parikkalan Siikalahdella. Kun satakieli ja viitakerttunen lopettelivat, peippo, pajulintu, laulurastas, punakylkirastas, harmaasieppo, keltasirkku, lehtokerttu, mustapääkerttu, kuhankeittäjä, punavarpunen ja kirjosiepot vasta aloittelivat. Usvaiselta luhdalta lehtokonserttoa täydensivät kaulushaikara, luhtahuitti, riitaisat nokikanat, pajusirkku, ruokokerttunen ja rytikerttunen. Kurkien trumpetissa oli kaikua kuin sukkahousuhevissä. Vaikka valvotut yöt tuntuivat tuskana ja vilutti, sen hetken olisin toivonut jatkuvan ikuisesti. Hyvä ettei jatkunut sillä viimeisin suuri äänimaisema avautui vuosia myöhemmin Ruisrockissa Metallican keikalla. Ultra Bra tahkosi ennen aktia viuluviikareilla ryyditettynä vajaan tunnin. Esitys tuntui omituisen laimealta, vaikka orkesterista pidinkin. Kun aika koitti, rintsikat ajettiin lavalta pois. Kaikki pelkistettiin. Ei pulloja tai roikkuvia rättejä lavalla. Ei myöskään yhtään ylimääräistä ääntä. Kun James Hetfield karjaisi mikkiin, tuntui kuin aurinko olisi noussut. Valoa se ei ollut. Se oli avara äänimaisema jota oli säästelty huipennukseen. Tänä kesänä olen keskittynyt rähisijän sijaan kehrääjään. Surina hypnotisoi ja vapauttaa kiusalliselta valehiljaisuudelta. Jos ei mikään muu möykkää, oma kroppa kehittää saasteen.


    Oli tarkoitus tallentaa linnunlaulumaisemia jo tänä kesänä, mutta rahan ja ajan priorisointi esti aikeet. En hankkinut vielä vehkeitä. Amatööriäänittäjän tekniikka on toistaiseksi ilmeinen: kohtuuhintainen haulikkomikki ja Sony MZ-RH1, muita hifimpi minidisc-tallennin. CompactFlash-kortille tallentavat vekottimet houkuttelisivat tietysti, sillä äänen voisi tallentaa samalla kortille kuin kuvat, eikä media tuoksu vielä kalmalle. CF-laitteet on kuitenkin suunniteltu tilanteisiin joissa äänenpaine on suuri, konsertteihin ja haastatteluihin joissa kuollut kissa tungetaan viiksien alle. Kun esivahvistinta joudutaan huudattamaan korvessa etäisen käen suuntaan, tausta kohisee koskena. Marantz PDM660:ssa kohu on kohtuuttoman kiusallista. Uudempi SD-kortille tallentava 24bit/48kHz Edirol R-09 voisi toimia paremmin. Pieni ja edullinen Sony MZ-RH1 tallentaa kuitenkin CD-tasoista ääntä, ja kun Hi-MD levyjäkin tuntuu olevan saatavilla, isommille laitteille ei ole tarvetta. Konsertteja tällä ei sitten äänitelläkään, sillä ainoalle levykoolle mahtuu vain reilut 28 minuuttia LinearPCM-ääntä. Ellei sitten kyseessä satu olemaan Popedan keikka jossa Patea selvitellään pitkään muutaman nykäisyn välein. Tai Grateful Dead joka virittää kitaroita jokaisen lurituksen jälkeen. Mikkinä voisi kehdossa keinua Rode NTG 2. Sennheiserin kulttimikit ovat edelleen laadullaan kärjessä, mutta hieman kömpelönoloisia ja kalliita. Koss Porta Pro lähtee nykyisin tarkkailukuulokkeeksi kahteenkymppiin, joten hyvät ja pienet vekottimet saa kohtuuhintaan. Jos ensi vuonna ryhtyisi toimeen. Vihaisin löysää tuulta ja vastarannalla hölkytteleviä siankullimoottoreita vielä enemmän. 

    Valkokauluksen aivot

    Puolen sivun tapaus Lancetissa (vol 370, sivu 262) sai tilaa yleisradion teksti-tv:ssäkin. Ranskalaismiehen jalka oli alkanut heiketä, minkä seurauksena hänen päänsä kuvattiin. Ei jalkaa. Kuvissa miehen aivot osoittautuivat olemattomiksi. Kallon sisältö on normaalille ranskalaiselle tyypillisen keltaisen sijasta mustaa nestettä, aivoriekaleita reunoilla vain nimeksi. Lapsena vesipäästä kärsinyt mies elää normaalia konttorirotan elämää ja hänellä on kaksi lasta. Älykkyysosamääräksi on mitattu 75. Kielellisen lahjakkuuden osalta 85. Jokohan päättäjät vihdoin ymmärtävät, ettei valintakokeessa älykkyystestattuja ja yliopistokoulutettuja intsuja kannata haaskata virkamiehiksi. Kevyemmin lastattu emolevy riittää jos vain softa pyörii. Vasta ihmettelin neljägigaisen muistitikkuni kokoa ja olematonta massaa. Vain kuusi vuotta sitten tietokoneeni kovalevy oli 1.3-gigainen ja muistia ostohetkellä huikeat 133 megaa. Nyt kovalevyä on 500 gigaa (+ 600 + 500 +320 + 250 + 250 + 250 + 120 ulkoisina) ja muistia 4096 megaa. Ongelmia on vähintään yhtä paljon. Pitäisiköhän repiä turhaa piiriä myllystä pihalle. Kun jotain on ensin saavutettu, se voidaan näköjään sieventää olemattomiin. Ja persales, pakko ottaa homeopatia perehdyslistalle.
    19 July

    Synttäri

    Verkkopäiväkirjataival täyttää kaksi vuotta 20.7.2007 klo 00.23. Aloitin kaksi päivää sen jälkeen kun olin tavannut Katin Nurmijärven kirkolla tötterön äärellä. En muista miksi naputtelun aloitin ja miten löysin koko ajatuksen. Elämä oli silloin hetkellisesti boheemia ja ratkaisut rimpuilevia. Ensimmäisen puolen vuoden ajan kirjoitin liipalaapaa Mixmaailmaan, tammikuusta 2006 vähän asiallisemmin myös Verkkopäiväkirjaan. Matkan varrella on syntynyt paljon itsetyydyttävää, jos myös vaivaantuneitakin hetkiä. Tuo ruutanalammen Phratora vitellinae-populaatiota käsittelevä kirjoitus oli huipennus, vaikkei sitä arvostavia, suomea taitavia ihmisiä liene maailmassa kuin korkeintaan kymmenen. Loppua ei naputukselle näy sillä livejournalin tarjoamasta maksullisesta tilasta on käytössä alle 10 prosenttia, vaikka kuviakin on jo yli 500. Pakko änkeä tila täyteen ettei törsäänny. Viime aikoina ihmiset ovat arasti tiedustelleet, mistä löydän ajan kirjoittamiseen. Toiset ovat ihmetelleet motivaatiota, kun lukijoita on vain kourallinen. Jotkut ovat kyselleet avoimmuuden haitoista. Viimeiseen kysymykseen vastaus on helppo: ei ole ollut. Kukaan ei ole vielä päättänyt nöyryyttää. Välttelevästä katseesta on joskus helppo lukea ihmisen tietävän minusta jotain mitä minä en tiedä hänen tietävän. Murtovarkaille kerron reissuista jälkikäteen, joten saavat ähäkutin. Keskimmäinen kysymys kuvaa oikeastaan vain modernia tapaa määritellä oma olemassaolo. Kärpästen laskemista. Verkkopäiväkirja ei ole markkinahakuista journalismia, se on päiväkirja. Itseisarvo. Jos näistä sepustuksista joku jotain ammentaa, se on silkkaa kollektiivista plussaa. Pienesti olen toki pollea, sillä jokainen joka on kertonut lukevansa tätä päiväkirjaa, on ihminen jota arvostan. Jostain syystä väki on vinoutunut niin että kohtuuttoman suuri osuus heistä on äidinkielen opettajia. Tietävät minun ylioppilasaineeni tarinan. Kyttäävät pilkkuvirheitä, luulen. Aikaa tämä todella vie, sillä ainakin periaatteessa julkisen päiväkirjan kirjoittaminen on pakottanut opettelemaan monikerroksisen kirjoittamisen. Ensimmäinen kerros kertoo tapahtumat. Toinen, rivien väleiksi kutsuttu on suunnattu sähköpostin ja puhelut korvaavaksi kuulumiseksi niille jotka tuntevat minut. Kolmas on vain minulle itselleni. Se sisältää merkitykset. Joskus kerroksia on enemmän. Aikaa yhden merkinnän tekemiseen kuluu 1-6 tuntia, joten jotain tämän on täytynyt vaivan palkaksi antaa, paitsi harjaannuttanut monikerroksisuuteen tietysti. Ajattelun välineen ensisijaisesti. Ja muutosten mittarin. Muistojen tallentimen. Tavan kertoa itselleni itsestäni, sillä en osaa puhua. Kovin paljon en valehtele jos väitän että verkossa lilluva avoin blogialusta on minunkaltaisilleni paras tekninen innovaatio kautta aikain. Siis ihmisille jotka soittivat kesäkuussa korkeintaan neljä puhelua.

    Olen yrittänyt lukea muidenkin blogeja ja avoimia päiväkirjoja. Jostain syystä kipinä ei saa ilmaa. Kirjat ja lehdet vievät aina voiton. En ole blogiyhteisöläinen, eivätkä verkkopäiväkirjailijat muodosta keskustelevaa, vuorovaikutteista yhteisöä. Blogilistan suosikeissani on kolmisenkymmentä lupaavaa, joista suurimman osan naksuttelen ilman sen kummempaa syytä lukematta läpi kun päivityksiä ilmestyy.
    Panu Rajalaa luen säännöllisesti. Hänellä ei ole kaikkien myrskyjen ja pilkan kirveiden jälkeen mitään syytä esittää yhtään mitään. Panu purjehti maailmanlopun päivänä avioliiton satamaan. Kaikkea hyvää nuorelle parille. Maalainen kuuluu niinikään säännöllisiiin. Hänen teksteistään kuultavat mielialat. Viime aikoina olen ollut aistivinani alakuloa. Rauno Räsäsen päivitykset vetävät puoleensa myös, vaikka hänen käsityksensä maailmasta onkin sumuinen, ja minulle melkoisen vieras. Toijalan kelloseppä, Paholaisen asianajaja seuraa ansiokkaasti aikaansa. Arawn on toisella tavalla analyyttinen. Hänkin antaa hörhöille kyytiä. Johannan lukupäiväkrja on esikuvani, sillä monista muista poiketen Johanna lukee kirjoja ääripäistäkin, ei yksinomaa kaunokirjallisuutta. Timon positiivisessa blogissa odotan eniten matkakuvia. Ja sitten on tietysti Kemppinen. Mixmaailmaan tullaan silloin tällöin hakusanalla "kemppinen sekava", "hörhö kemppinen" ja "alzheimerin tauti kemppinen" mikä huvittaa minua suuresti. Blogilistalaisten lisäksi luen säännöllisesti kuutta blogia jotka eivät halua itseään suurempaan levitykseen, ja pariakymmentä tiedeblogia lähinnä Yhdysvalloista, Briteistä ja Australiasta. Siinäpä minun blogistanini. Otan mielelläni vastaan ehdotuksia hyvistä blogeista ja verkkopäiväkirjoista. Koska lukeminen kannattaisi aina. Kyse lienee lähinnä sattumasta. Paljon hyviä blogeja olen todennäköisesti vilkaissut vain kerran, huolimattomasti. Elämäkertafriikille mannaa olisivat erityisesti sellaiset joissa ihmisen olemiseen voisi sukeltaa pidemmäksikin aikaa. Mielipiteet eivät seniilinä jaksa enää kiinnostaa. Vaan puntarointi.

    Laitan tämän ensimmäisen merkinnän kolmannen kerran näkyviin. Mikään olennainen ei ole muuttunut kahdessa vuodessa, vaikka tuolla seinän takana ruokaileekin nyt kiintotähti, josta olin kaksi vuotta sitten jo luopunut.

    20.7.2005. Joskushan tämä on aloitettava . . . 

    . . . joten aloitetaan nyt. Takana pitäisi olla yksi vaikeimmista päivistä (ex-hääpäivä), vaan olikin yksi parhaista. Se tunne kun pallean alta kouristaa ja koko kehossa tuntuu sähköistä värinää. Siihen tunteeseen tarvitaan kaksi osapuolta, ja minä todella toivon, no, tavallaan tiedän että Hän tahollaan tuntee samoin. Katsotaan mitä tulevaisuus tuo.

    Pitäisi nukkua, mutta en pääse eroon Blue Yodlen levystä. Kouvolalaista kantrirokkia. Taisi olla ensimmäinen livekokemukseni. Iitin yläasteelta lähdettiin Kouvolan amikseen avoimien ovien läpi. Lauantai - ei voisi vähempää kiinnostaa. Lumoutuneena sain kuitenkin tuijottaa kun uljas, kireisiin mustiin vaatteisiin pukeutunut blondi lauloi lähes tyhjälle salille helisevien kitaroiden säestämänä...More, more! Kirjastosta lainatun CD:n kansi kertoo että hänen nimensä on Anna Paatelainen, ja että hän on juuri sen näköinen kuin pätkivä muistikuvani uhosi.

    Uni ei tule. Luen Kurt Cobainin elämäkertaa. Tuokohan se toivoa vai viekö viimeisenkin?