| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 July Valoa kuviinAdobe Lightroom 2.0 on ihana ohjelma. Se on suuri ja kaunis, mutta taipuu näppärästi rujomminkin sormin. Adoben kokoushuoneissa saattoi olla tummantukala tunnelma kun Apple ajoi kehityksessä ohi. Tiukassa tilanteessa tehtiin täydellinen ratkaisu: annettiin beta-versio tunnetusti intohimoisten valokuvaajien leluksi ja jäätiin odottelemaan palautetta. Lightroom 1.0 oli siten demokraatinen ohjelma ja kenties siksi niin monen mieleen. Parhaillaan sen seuraaja on viides suuri valokuvauksen opettajani. Ensimmäinen oli Ilpo joka kertoi miten tavallinenkin ornintaimi voi ikuistaa höyhenpalloja diakalvolle. Toinen oli rimpula Canon 300N filmirunko joka auttoi ymmärtämään valotusta ja objektiivien laadun merkitystä. Sitten Jarkko näytti mallia käytännön kuvauksessa. Linnankosken lukion Sony digikamera oli opettajista neljäs. Kuvaus muuttui sen myötä käsityöksi eikä harjoittelu enää maksanut. Nyt RAW-tiedostot ja Lightroom antavat yhteistuumin anteeksi koko joukon teknisiä virheitä. Vasta nyt voin aloittaa sen haastavimman koulun: voin ryhtyä pohtimaan mitä kuvissani esitän, miten ja miksi? Olen kuvannut vain omaan käyttöön, joten jpeg pienillä säädöillä on riittänyt. Tiesin RAW-kuvien edut pääpiirteissään jo vuosia sitten, mutta konvertterit tuntuivat tavattoman kömpelöiltä, eivätkä Windows, kuvapankki ja muut siltana toimineet välineet aina ymmärtäneet uusia formaatteja. Sitten törmäsin Adoben Lightroomiin, jossa RAW-kuvien käsittely on jopa helpompaa kuin jpeg-kuvien koskaan. Vierastin ohjelmaa pitkään koska se oli Adoben - Photoshop on minusta ärsyttävän kömpelö ohjelma. Nyt kuvaan ainoastaan RAWina jotka sitten imaisen Lightroomiin, ja ulostan lopulta tiffinä. Jätän kolhon jpeg:n ainoastaan verkkokäyttöön. Kuvien onnistuminen ei pelota lainkaan samassa määrin kuin ennen. Riittää että kuva esittää haluttua kohdetta, on terävä ja edes joten kuten valotettu. RAW-kuvan valtava sävykirjo tarjoaa mahdollisuuden repiä pikimustaankin kuvaan sävyt ilman sävyalan repeämistä portaikoksi. Valkotasapainon ei välttämä tarvitse olla edes sinnepäin. Jonkin aikaa beta-versiona kiertänyt Lightroom 2.0 lähestyy hieman varsinaisia kuvankäsittelyohjelmia ja tarjoaa uutena ominaisuutena mahdollisuuden vaikuttaa vain osaan kuvasta. Toinen erinomainen uudistus on joukkomuokkaus: saman toimenpidekirjon voi kohdistaa suureen kuvajoukkoon huomattavasti yksinkertaisemmin kuin perinteisissä kuvankäsittelyohjelmissa. Voi kun Lightroom olisi ollut hanskassa menneiden vuosien hääkuvauksissa. Kuvat punanaamaisesta, mutta muuten pikimustasta sulhasesta puhki palaneen morsiamen ja hääkakun takana olisivat jääneet kameran prosessorin salaisuudeksi.
28 July Kymijoki-sarja I: Kymijoen kutsuEtukäteen sisäistä kohua herättänyt Kymijoki-sarja alkoi autereisena torstaiaamuna 24.6.2008 klo 7.25. Tavoite oli selvä: melon Iitin kunnan alueella olevan Kymijoen pätkän rannat viidessä osassa rauhallisesti rantoja nuollen, luontoa havainnoiden, nostalgiaan vajoten, äänettömään uppoutuen. Ehkä joskus myöhemmin laajennan aluetta alajuoksulle, aina Suomenlahdelle saakka. Valitsin aloitusetapiksi yläjuoksulta laskien neljännen, minulle tutuimman ja virtaukseltaan toiseksi hitaimman osuuden. GPS:n mittaama 35.1 kilometrin matka kesti 9 tuntia 55 minuuttia, mistä melanpyöritystä oli 9 tuntia. Sääennuste oli luvannut tauotonta porotusta, mutta pilvilautta toisensa perään tunki auringon ja vedenpinnan väliin värjäten maiseman harmaaksi. Hyvä niin - sain muutoin varsin yksitotisiin valokuviin melkoisen valaistusten kirjon. Materiana toimivat Arctic Star 570 -merikajakkiyksikkö, VKV lasikuitumela säädettävällä kulmalla, Hiko Joker liivit ja Garmin GPSMap 60CSx käsigepsi. Aukkopeitteen olin hukannut. Valokuvaukseen mukana oli mulskahduspelkoisen C-setti: Canon EOS 350D -runko + Canon 10-22mm laajakulma + pyöröpolarisaatiosuodin + 4GB CompactFlash ja Nikon Coolpix 8700 + kalansilmäadapteri + 2GB CompactFlash. Tämän lastun kuvat on otettu Canonilla, edellisen lastun kaksi kalansilmäkuvaa Nikonilla lisäkkeineen. Apusilminä käytin Nikon Monarch 8x42 kattoprismakiikareita. Eväinä oli tietenkin kermakahvia, sokerikanelikorppuja, grillibalkania ja kajakin väriin sopivaa urheilujuomaa Lidlistä. 1. Jokuenlahti. Olin ajatellut laskea kajakin vesille Kausalan venerannasta, mutta muutin suunnitelmaa autoa tankatessani. Näillä polttoainehinnoilla on syytä minimoida ajomatka. Jokuen vierasvenelaituri sopi minulle paremmin myös koska se on hiljaisempi. Kajakin penkki painaa pahasti hermoon, joten jouduin tuunaamaan istuimen niin että painopiste nousi muutaman sentin. En ollut lainkaan varma lähdön ammattimaisesta vaikutelmasta, joten halusin suoriutua siitä ilman ylipainoisten verkonkokijoiden kritiikkiä. Varmuuden vuoksi vein kamerapussinkin laiturin reunalle ja poimin sen vasta melottuani rannan tuntumassa muutaman rivakan vedon. Kajakki ui nätisti, joten suuntasin pohjoiseen. Aamuaurinko oli lämmittänyt Kontionmäen, joten vieno tuuli puhalsi Leininselältä. Kokeilin täpöjä: nopeusennätys 11.2 kilometriä tunnissa.
2. Mankalan voimala. Mankalan vesivoimalaitos valmistui 1948. Voimalan rakennustyöt olivat jo hyvässä vauhdissa kun koskilla kuvatiin viimeisiä tukkijokielokuvia. Jylhimmät kosket sijaitsevat kilometritolkulla voimalasta pohjoiseen, joten niitä saatettiin käyttää virtauksen hidastuessa vielä elokuvissa Hornankoski (1949) ja Rosvo Roope (1949). Yritän katsoa kaikki 12 Mankalassa kuvattua elokuvaa ennen kuin melon sinne. Mistähän ne saisi? Mankala on voimalaksi harvinaisen kaunis, mutta minua on aina kiehtonut enemmän kuvan pohjoisen uoman pato. Vesi sen alla on aina mustaa ja pinta rasvatyyni. Silti jäin taas miettimään: olisiko eteläisen Suomen mahtavin koskijakso ollut taloudellisestikin arvokkaampi kuin 25 megawatin voimala? Padon voi räjäyttää pois, mutta vedenpinnan nousun aiheuttamat vahingot alajuoksulla olisivat ylivoimainen korvattava. Mankalan kosket ovat kadonneet iäksi.
3. Rantaniitynlahti. Aiemmin Kokemäenjoen suuntaan vetensä laskenut, mutta sittemmin isostaattiseen ongelmaan törmännyt Päijänne yritti puhkaista uuden reitin I Salpausselän läpi Mankalan koskien jälkeen. Ei onnistunut. Yritys pullistui Leininseläksi, mistä Kymi kaarsi takaisin pohjoiseen, Kirkkojärven ja Pellinginselän kautta Pyhäjärveen. Reunamuodostuman puhkaisu onnistui toisella yrittämällä Keltin kohdalta, minkä seurauksena Kymi tekee Iitin kohdalla kurvikkaan S-mutkan. Melottuani puolisen kilometriä Mankalan voimalalta pohjoiseen, Leininselkä avautui koko komeudessaan idässä. Maan ja veden ilmanpaine-erot olivat tasoittuneet; selkä oli ohikiitävän hetken peilityyni. Valon väri vaihtui kellertävästä siniharmaaksi ja edelleen hieman vaaleanpunertavaksi. Ohitin Rantaniitynlahden saaret, jotka olivat tehneet meihin Petrin kanssa vaikutuksen laskiessamme Leininselän lokkien ja vesilintujen pesiä. Tällä kohdin Kymi on jollain tavalla merellinen. Koska vallitsevat tuulet törmäävät länsipuolelle jääviin jylhiin kallioihin, Leininselän länsiranta on yleensä varsin tyyni ja mökittömänä rauhallinen lintujen pesimäalue. Koska tämä paratiisi on Länsiranta, nimesimme lintuköyhän itärannan Gazaksi.
4. Housutarhanlahti. Hassusti nimetyn pienen poukaman kohdalla valo oli kauneimmillaan. En osaa sanoa, oliko se vaaleanpunainen, vaaleansininen vai vaaleanvihreä. Kenties se oli kaikkea näitä. Tässä valossa huomasin ensimmäisen kerran Sinkkuelämää-elokuvan vaikutuksen tiedostamattomaan: Lidlin urheilujuoma oli tosiaan täsmälleen samaa sävyä kajakin kannen kanssa (kävimme katsomassa elokuvan Katin kanssa Kinopalatsissa ultrakuvauksen jälkeen - hykerryttävän pehmoa tämä nykymiehen elämä kun rinnastaa sen perinteiseen suomalaiseen verkkopaitaäijään). Minulle ei sen sijaan koskaan selvinne, miltä siniseltä hedelmältä juoman on tarkoitus maistua. Menojuomaa hörppiessäni kuvan kalliomännyistä pölähti lentoon hailakaksi rähjääntynyt huuhkaja (Bubo bubo). Nuori vai vanha, en tiedä. Läheisen Vammanmäen perinteikästä perhettä varmasti.
5. Silmusaaret. Halusin kuvata Heikkolanojan myllyn kohinan. Oja tulee sukuni kotivesiltä Märkjärvestä, ja ohittaa matkallaan Heikkolan Pennan maineikkaan savustussaunan. Kuulin kuohut, mutta en saanut tungettua edes merikajakin keulaa kapeaan uomaan. Pettyneenä meloin hapoilla helteiseksi äityvässä aamussa Silmusaarille, toiseen lokkilaskennan paratiisiin. Puustoinen Isosilmu tarjosi aikanaan erinomaisen alustan kokoonsa nähden melkoiselle määrälle vesilintujen pesiä. Nyt saaren olivat valloittaneet harmaalokit (Larus argentatus). Muutamasta kivestä ja niiden väliin kiilautuneesta möhnästä koostuva Pikkusilmu elätti 20 vuotta sitten 150 naurulokkiparin (Larus ridibundus) kolonian. Nyt pesistä ei näkynyt jälkeäkään. Kuikkaperhe (Gavia arctica) uitteli räpylöitään. Silloin 20 vuotta sitten kuikka oli Leininselällä harvinainen syysvieras. Kuvan taka-alalla pilkottaa Niilukselan ranta. Muistan lukuisten saunailtojen pisteliäät männynkävyt (Pinus sylvestris) rantahiekassa ja suuret hevosmuurahaiset (Camponotus herculeanus) terassilla.
6. Heinlahti. Kello oli jo puoli kymmenen enkä ollut nähnyt yhtään ihmiseläjää (Homo sapiens) samoilla vesillä. Sitten Mulkkuniemen takaa rätisi ensimmäinen moottorivene. Ostaisivat tsunameja tuottaviin paatteihinsa edes kunnon myllyt jolla nostaa ne kanssaliikkujaystävällisempään plaaniin! Veneiden aallot eivät onneksi hentoista, korkkina killuvaa kajakkia juurikaan häiritse. Joskus olen tosin koukkaissut täydellä tarmolla aallonpohjan ilmaa lähes kohtaloikkain seurauksin. Pian alkoi kuulua myös muita lajitoverien ääniä. Nuori nainen kirkui Heinlahden leirikeskuksessa. Luulin rippikoulujen synninteon jo tauonneen tältä vuodelta. Minun rippikoulumuistoni ovat synkät, joten räpsäisin kuvan ja vänkäsin kajakin keulan tulosuuntaan. Nainen jäi kirkumaan.
7. Sikopesiäinen. Lämpötila kohosi nopeasti ja juomaa alkoi kulua. Ajatteli meloa hieman takaisinpäin ja heittäytyä evästämään Sikopesiäiseen. Kartoissa Sianpesiäisensaarena tunnetun paikan etymologiaa en valitettavasti tunne. Olisi outoa käydä pesemässä possuja noin kaukana kaikesta, joten kai ne on rahdattu saareen kesäksi pesimään. Aika oli kullannut muistot sillä kuvittelin laskevani maihin kultaiselle hiekkarannalle saaren eteläpuolen poukamaan. Totuuden nähtyäni muistin: ainahan se vene on raijattu rantaan pajupusikoiden läpi. Joku oli löytänyt tuunatulle veneelleen paremman poukaman ja vielä teltannauruilleenkin pehmeää maata kallioiden keskeltä. Päätin kunnioittaa piiputtelevan herran johtaman poppoon yksityisyyttä ja meloin levolle toisaalle.
8. Pesiäisenkärki. Sikopesäisen ruuhkauduttua rantauduin Nuoramensaaresta kohti Pesiäistä sojottavalle Pesiäisenkärjelle. Lipesin kontalleni rantaveteen ja totesin kengät turhiksi. Saunasta paljain jaloin veteen lipsuttelevan miehen jaloista lähtenyt ääni oli huvittanut minua suuresti Finnkinon mainoksessa, joten viihdytin itseäni imitoimalla stlipsutusta. Pienten märkien jalkojen läpse kalliolla lienee se vähiten miehekkäin ääni. Sitten istahdin, kahvittelin ja tuijottelin. Oli hiirenhiljaista. Vain päästäinen lauloi.
9. Uinahdus. Kuvasin hetken aikaa kanoottia ja rannalla kasvaneita ranta-alpeja (Lysimachia vulgaris), ja heittäydyin sitten selälleni paahteiselle kalliolle. Jostain syystä ajattelin Charles Darwinia. Aivan Galapagossaarten veroisia nämä Leininselän saaret eivät ole, mutta ehkä ilmapiirissä on jotain samaa. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta Darwinin syntymästä ja 150 vuotta Lajien synnyn julkaisusta. Ensimmäinen juhlapäivä meni jo, sillä heinäkuun ensimmäisenä päivänä tuli kuluneeksi 150 vuotta siitä kun Darwinin ja Alfred Russell Wallacen kolme evoluutioartikkelia luettiin Linnean Societyn kokouksessa helteisessä Lontoossa. Charles Lyellin ja Joseph Hookerin järjestämä tilaisuus on tieteen historiassa poikkeuksellinen, mikä kertonee selvää kieltään: fiksut ihmiset kyllä tiesivät miten suuresta teoriasta oli kysymys, vaikka varsinainen myrsky nousi vuosikausia myöhemmin. Artikkelit luettiin, koska Darwin oli tuolloin suremassa tulirokkoon kuollutta poikaansa Charles Waring Darwinia, eikä Indonesiassa työskentelevä Wallace ollut luultavasti tietoinen koko asiasta. Onkohan kukaan kirjoittamassa suomenkielistä Darwin-aiheista kirjaa juhlavuoden kunniaksi? Valitettavasti tiedän kreationistien suunnittelevan mustamaalaamiskamppanjoita. Minulla on tuossa hyllyssä toista metriä pitkä rivi kirjoja Darwinista niin historioitsijoiden, filosofien, biologien kuin kreationistienkin näkökulmasta. Vain ohut Darwinin omaelämäkerta on suomennettu (Leikola tietenkin). Minusta juhlajulkaisu olisi paikallaan. Minä voisin kirjoittaa Verkkopäiväkirjaan jonkinlaisen sarjan Darwinista ja toivoa että se olisi vanhalle mestarille kunniaksi. Näine ajatuksineni torkahdin toviksi. Heräsin kun männynkäpy putosi kallioon ja kimposi siitä (ulko)korvaani. Jotkut pitävät Newtonia Darwinia merkittävämpänä tieteen auktoriteettina. Ohi meni.
10. Sulasalmi. Suuri tumma pilvilautta asettui yläpuolelleni. Vesi ei ollut enää taivaansinistä vaan lähes väritöntä, kenties lähimpänä vihertävänsiniharmaata. Nuoramensaaren ja Kymentaan erottavan Sulasalmen etymologia on Sikopesiäiseen verrattuna yksinkertainen: salmi on talvisin sula. Vain pieni osa Kymen vedestä jaksaa kiertää Nuoramensaaren eteläpuolelta Lietteensalmesta, joten lähes kaikki se voima joka heilutteli kajakkiani Mankalan voimalan luona, änkeää tässä ahtaaseen uomaan. Koska Nuoramensaari on suuri, mutta talven mittaan pitkästyttävä, Sulasalmen jäävedestä tavataan talvisin jos jonkinlaista nisäkästä. Itse olen nähnyt metsäjäniksen ja oravan uimassa. Palomiehet ovat pelastaneet jään reunalta useita uupuneita hirviä - kiväärillä. Tarina kertoo myös salmen pohjassa lojuvista, muinaismuistolain suojaamista moottorikelkan hylyistä. Olen pitänyt Sulasalmea aina hieman synkkänä paikkana. Tumma pilvi ja Nuoramensaaren rantaan rivosti raiskattu puunkuljetuslautan satama eivät yhtään piristäneet mielikuvaa. Vesi näytti 20 astetta todellista kylmemmältä.
11. Hiirettelänvuori. Alla olevan kuvan voisi lähettää huonoimpien valokuvien kilpailuun. Leppävyöhykkeen takana erottuu sentään muutama pahta vaikuttavasta kallionjyrkänteestä. Hiirettelänvuoreen liittyy kaksi huuhkajamuistoa. Koiras huhuili seudulla säännöllisesti joskus 80-luvun puolivälin jälkeen, joten lähdin yhdessä Ilpo Hanskin, Petri Ihalempiän ja Tapio Pakarisen kanssa etsimään pesää Hiirettelästä. Vuoren juurella oli vaatimattoman näköinen mökki, jolle tuona kuumana kesäkuun iltana körötteli savuttavalla dieselmersullaan ravunpunainen äijä rouvineen. Olimme Punakan mielestä liian lähellä mökkiä, joten hän uhosi soittavansa saman tien poliisit koska "...nyt on ollut niin paljon mökkimurtoja". Meitä kiehtoi suuresti ajatus poliisista, sillä vastikään autolla ajanut Punakka oli poikkeuksellisen vahvassa käymistilassa. Meidän sanaharkkailessa toinen toistamme yllyttäen mökkitiellä, ylärinteillä kulkenut Tapsa imitoi Punakkaa kuuluvasti. En ole koskaan nähnyt ketään sellaisessa räjähdystilassa kuin Punakka oli kuunnellessaan Tapsan ansiokasta komiikkaa. Säälin Punakka-parkaa. Seuraavana maanantaina odotin kovin Punakan lupaamaa putkareissua. Noutajaa ei koskaan tullut. Huuhkajan pesä sen sijaan löytyi masentavan tylsältä hakkuuaukolta puolen kilometrin päästä. Joitain vuosia myöhemmin etsin samaisen huuhkajan pesää uudelleen Hiirettelästä. Ahtaalla pahdalla kiipeillessäni kuulin ensimmäistä kertaa huuhkajan varoitusäänen. Noidan naurun, jota karmivampaa ääntä ei voi olla. Pian tunsin selässäni iskun joka pudotti minut kielekkeeltä. Sain kiinni ruipelosta kuusentarrista ja kiipesin sen rungon rasahdellessa takaisin kuin elokuvissa. Pudotus oli sellainen etten olisi selvinnyt siitä hengissä. Kukaan ei ainakaan olisi osannut etsiä jos olisin jäänyt kitumaan. Pesällä tappiin saakka hyökkääviä huuhkajia ei tuolloin vielä juuri tiedetty olevan. Tapaus oli toinen kahdesta läheltäpititilanteesta. Siinä toisessa kiinnitimme kavereiden kanssa taulutikan kärjet nuoliin ja ammuimme kilpaa ylöspäin. Minä voitin kisan - nuoli nousi näkymättömiin. Karkuun juostessani nuoli putosi housunpersaukseni läpi. Vajaa kymmenen senttiä jos olisin hävinnyt juoksuvauhdissa...
12. Virran silta. Englantilaisvalmisteinen Virran silta korvasi Eduskunnan päätöksellä käsikapuloin vedettävän lossin vuonna 1963. Lossi kuljetti päivittäin käsittämättömät 200-300 autoa, joten rakot käsissään monet varmasti väliä seilasivat. Silta oli valmistuessaan Suomen kolmanneksi pisin silta (riippusillan jänneväli 114 metriä), mutta Paraisten Kirjalansalmen sillan valmistuttua seuraavana vuonna pituudella ei kannattanut enää kerskailla. Kaunis valkoinen silta esiintyi Iitin postikorteissa aina siihen saakka kun joku keksi maalata sen vaaleansiniseksi. Nyt kulahtaneena se on entistäkin vastenmielisempi näky. Virran silta merkitsee minulle oikeastaan vain pyöräretkien kääntöpaikkaa, ja joitakin mukavia talvisia vesilintuhavaintoja. Tällä melontaetapilla Virran talon ohittavalla muutaman sadan metrin matkalla Kymi jopa näyttää joelta. Keskimääräinen melontanopeus myötävirtaan oli 7.4 km/t ja vastavirtaan 5.2 km/t.
13. Tervolanlahti. Virran salmen jälkeen lännessä avautuu matala, suurelta osin umpeenkasvanut Tervolanlahti. Sitä pidetään Iitin toiseksi tärkeimpänä lintuvetenä, mutta epäilen tämän johtuvan vain lahden pienestä koosta ja vaikeammasta havainnoitavuudesta. Kasvillisuutensa perusteella Tervolanlahti on läheistä Mukulanlahtea monimuotoisempi. Omista havainnoistani ekstrapoloin helposti saman myös linnuille. Olen viettänyt Tervolanlahdella aikaa korkeintaan prosentin Mukulanlahden keväthavainnoinneissa ja syyskesän kerttusprojektissa vietetystä ajasta, mutta havaintolista ei silti tämän rinnalla liiemmin kalpene. Nytkin merkitsin retken parhaan lintuhavainnon juuri Tervolanlahdelta. Siro tiira istui kelluvan pöllipalan päällä vastavalossa. Näin muutama yö sitten unta pikkutiiroista (Sterna albifrons), joten kiersin linnun uteliaana pälyillen kaukaa niin että aurinko jäi selkäni taakse. Lintu oli arka ja lähti lentoon juuri kun nostin kiikarit silmilleni: mustatiira (Chlidonias niger). Jostain seuraan liittyi toinen samanmoinen. Kiikaroin rantapuiden latvoja, pylväitä ja sähkölankoja tiirojen lennellessä ympärilläni keijujen tavoin. Aika ja paikka olisivat olleet otolliset myös toiselle savupiipusta pölähtäneelle. Punajalkahaukkaa (Falco vespertinus) ei näkynyt. Kaulushaikara (Botaurus stellaris) nousi kuuppasiivilleen etelärannalta. Pilven takaa sukeltanut aurinko värjäsi kaislat kauniiksi. Harmi ettei heleä vihreä loista kuvasta niin kuin se loisti minulle.
14. Kurton rantaniitty. Tervolanlahden koillisrannalla on laajahko rantaniitty. Olin juuri lukenut Satakunnan linnuista Janne Lampolahden kirjoituksia Kokemäenjoen suiston upeista niityistä kun saavuimme Petrin kanssa ensimmäisen kerran niityn laitaan. Niitty oli iittiläiselle todellisuuden tuolla puolen, puhumattakaan kuivin jaloin ylitettävästä rantaniitystä. Epäuskoa lisäsi rannan hirsirakennuksen oviaukossa istunut nahkalantsareihin, sarkahousuihin, riihipaitaan ja huopahattuun pukeutunut parrakas mies keritsemässä lampaita käsipelillä. Aika pakitti Linkolan ihailemalle 1930-luvulle. Nyt lähestyin niittyä hieman epäillen, sillä olin lukenut jostain raportista niityn "pusikoituvan melkoista vauhtia". Kaksi puuvartista kasvia näin. Lähempi niistä oli kuoleman kintaalle ajautunut kiiltopaju (Salix phylicifolia), kauempi kitukasvuinen hieskoivu (Betula pubescens). Rantakukan (Lythrum salicaria) punavyö erottuu lentokalaperspektiivin kuvasta nipinnapin.
15. Kupparinoja. Suuntasin Tervolanlahdelta eteläisen Pellinginselän yli kohti reitin etäisintä pistettä: Lyöttilän Pytynniemen kärkeä. Sieltä valuin rantoja nuollen etelään, päätyen lopulta Kupparinojan sillan alle. Olin ajatellut pyörähtää Urajärvenkin puolella, ehkä Sääsniemen kärjessä evästauolla, mutta kipeytynyt vasen kyynärpää laittoi pohtimaan asiaa uudelleen. Vekslasin kajakin sillan alla ympäri ja suuntasin kotimatkalle. Kuuma aurinko kurkisti pilvien takaa värjäten maiseman kauniin pastellinvihreäksi. Lämmin henkäys toi Kupparinsuolta suopursuntuoksua. Sillan alla haisi mätänevä kala. Muhivasta mudasta ja mehevistä vesikasveista haihtuvat tuoksut huumasivat. Monelle rehevöitynyt joenpätkä olisi vastenmielinen. Minulle tällainen elämän runsaus on paratiisi, ympäristö jolle ei Suomesta vastusta edes ikimetsistä. Ruskosuohaukka erottuu kuvassa kahden pikselin kokoisena.
16. Pappilanlahti. Kipu vasemmassa kyynärpäässä unohtui kuin oikea olkapää kipeytyi. Matka Kupparinojalta Honninlahden ja Ruonanlahden poikki, Sorronniemi ympäri ja vastavirtaan Virran sillalle oli tuskainen urheilusuoritus. Kämmenselät alkoivat käristyä. Sadekesän aikana olin kalvennut, enkä osannut suojata ihoa kohdista jotka eivät ole koskaan palaneet. Melontamatkaa oli jäljellä mutkat oikoenkin viitisentoista kilometriä, joten raihnaisuus alkoi pelottaa. Pysähdyin hetkeksi hengähtämään Virran sillan laiturille, mutta jatkoin pian Kuoppaniemen tuoreelle vierasvenelaiturille. Hyppäsin kajakista paljain jaloin uudelle sepelille. Nyt sattui jo joka raajaan. Mietin hetken koko retken mielekkyyttä. Ruokailu, Lidlin urheilujuoma ja parinkymmenen minuutin lepo tekivät ihmeitä. Revin valkoisen kaulahuivin kolmeen osaan. Yhden kiedoin kaulaa suojaamaan ja kaksi kieritin käsiin muumion käärinliinoiksi. Olin kovin monikulttuurisesti pukeutunut: Nairobista ostettu lierihattu päässä, käsissä ja kaulassa Egyptin El Gounasta ostetun kaulaliinan jäänteet, Kairosta kiskurihinnalla ostettu (gud kvoliti) pitkähihainen paita yläkroppaa suojaamassa, bokserit Maarianhaminasta ja shortsit Porvoon Citymaketista. Olisin halunnut kuvata kauniin Pappilan lahden suunnalta, mutta se ei yllättäen näkynytkään kallioiden ja puiden takaa. Tuolla taustalla kallion takana se häämöttää.
17. Kuoppasuonlahti. Paksut pilvilautat saapuivat uudelleen. Tai en tiedä saapuivatko - tähänhän olin ne joitakin tunteja sitten jättänyt. Valo oli nyt todella tympeä. Kuoppasuonlahden pohjukassa hädin tuskin erottuvat rakennukset kuuluvat Niskaportin tilaan, josta Lyöttilän Marlebäckissä asuneen Hella Wuolijoen väitetään saaneen innoituksensa kirjoittaessaan Niskavuoriaan. Nykyisin tilan rakennukset kuuluvat Iitti Golfille. Puttaileevat siellä, sanoi mummu. Jos Iitin lintuvesien arvo suhteutettaisiin pinta-alaan, Kuoppasuonlahti saattaisi olla ykkönen. Ruottisen Osku oli aikanaan hyvin hankala saada pysähtymään täällä. Sääsniemenlahdelle (oik. Mukulanlahti) vain teki mieli. Suostuttelun onnistuttua oli hauska seurata miehen puhinaa ja syljeneritystä, kun parinkymmenen metrin päässä rantaviivasta käyskenteli 3-4 ei-niin-jokapäiväistä kahlaajalajia. Ruovikkoalakin on kovin pieni, mutta siihen ovat silti tunkeneet samanaikaisesti ruskosuohaukka, kaulushaikara, luhtakana (Rallus aquaticus), rastaskerttunen (Acrocephalus arundinaceus) ja neljä rytikerttusta (Acrocephalus scirpaeus). Nyt en nähnyt linnun lintua.
18. Orikymi. Kirkkojärvi ja sen eteläpuolinen Orikymi ovat vesilläliikkujalle pitkästyttävää seutua. Rannat ovat suoraviivaiset ja melko jyrkät. Kuusimetsä alkaa heti kapean leppä- ja pajupusikon jälkeen. Metsien ystävälle Orikymen ympäristö on sen sijaan imponoiva. Kuvassa vasemmalle jäävä Nuoramensaaren varjoisia itäranta ei ole ollut mökkitontin ostajille houkutteleva, ja maanomistaja tuntui aiemmin unohtaneen alueen muutenkin. Ainakin mehiläishaukka (Pernis apivorus), kanahaukka (Accipiter gentilis) ja lehtopöllö (Strix aluco) ovat pesineet rantametsissä. Linjalaskennoissani 1980-luvun lopussa seudulla oli myös Iitin korkeimmat punarinta- (Erithacus rubecula) ja kuusitiaistiheydet (Parus ater). Suoraan edessä oleva Luhdanmäki iäkkäine kuusikoineen ja haapoineen on puolestaan tarjonnut ympäristön Ilpo Hanskin liito-oravatutkimuksille (Pteromys volans). Viemieni pönttöjen ansiosta laskin Luhdanmäeltä linjoilta erittäin korkeita puukiipijä- (Certhia familiaris), talitiais- (Parus major) ja kirjosieppotiheyksiä (Ficedula hypoleuca). Kuvan vasemmassa laidassa näkyy Orimäkeä. Niemen metsään ei mene tietä eikä polkua Orimäen taloon johtavaa lukuun ottamatta. Metsään olisi täytynyt mennä viljelysten yli tomppelehtimalla, rantahetteikössä tarpomalla tai vesitse, joten kävin Orimäen metsässä ensimmäisen kerran vasta muutettuani Iitistä Joensuuhun. Havainto varoittelevasta pohjantikasta (Picoides tridactylus) kertoo kaiken. Nyt järeimmät kuuset ovat lähteneet sahalle.
19. Kausalanlahti. Parikymmentä vuotta sitten tunsin Kausalanlahden linnut paremmin kuin nyt kirjahyllyni sisällön. Kuvassa avautuvaan maisemaan mahtui puolentusinaa silkkiuikun (Podiceps cristatus) pari härkälinnun (Podiceps griseina) ja jokunen punasotkan (Aythya ferina) pesä. Rantametsissä pesi silloin tällöin pikkutikka (Dendrocopos minor), ja valtaisa määrä kololintuja minun ja Petrin ripustamissa pöntöissä. Varsinainen lintuparatiisi oli viereinen kolera-allas, Luhtalampi, joka ei mataluuttaan kuitenkaan elättänyt noita kokosukeltajasorsia. Nyt Kausalan venerantaa on laajennettu ja Kausalanlahden rantakoivikoita hakattu. Maisema tuntuu kovin vieraalta.
20. Sahanlahti. Kausalan saha (sittemmin Myllykoski Oy:n omistuksessa) Jokuessa lopetettiin 1980-luvun lopussa. Muutamia vuosia koneiden hiljenemisen jälkeen saha-alueella oli vielä kuoriaisia kuhisevia tukkipinoja ja kuorikasoja. Osa tukeista kellui lauttoina Sahanlahdella näyttäviin poijuihin kiinnitettyinä. Etenkin syksyisin Sahanlahti oli oiva kohde jos sattui kaipaamaan haastetta lintujen määritykseen. Nuoruus- ja talvipukuiset lokit, talvipukuiset kahlaajat ja monotonisen ruskeiksi pelkistyneet sorsat tarjosivat sitä itseään. Tapasin sytyttää nuotion itärannan niemen kärkeen, evästellä ja tiirailla lokkeja haukkana. Nyt niemen kärkeen oli ilmestynyt mökki ja minun kalliolleni pariskunta kuhertelemaan. Olivat sentään ymmärtäneet sijoittaa kivigrillinsä nuotiopaikkani päälle. Saha-alue on pusikoitunut. Böheemin läpi on runnottu väkivaltaisesti tie rantaan - jotta puiden raadot saadaan lautattua Nuoramensaaresta Tätäkään en saa enää takaisin. Vanhaan hyvään aikaan tapasin vielä kirjoittaa havaittujen lintujen nimet lyhentämättöminä sekä suomeksi että latinaksi.
26 July Kymijoki-sarja:TraileriKajakki on lojunut pressuissa koko kesän. Vesille teki kuitenkin vesikansalaisen mieli, joten päätin meloa Iitin alueelle osuvan Kymijoen eestaas rantoja viistäen. Suurpiirteisestikin suunnistaen matkan pituudeksi tulee lähemmäs 200 kilometriä. Jotteivat päivämatkat muodostuisi kuntourheilullisiksi, Kymijoki-trilogia oli pakko jakaa viiteen osaan. Jokunen pätkä saattaa jäädä töiden alkaessa ensi vuoteen. Odottelin viikkokausia poutasäitä, kyllästyin ja löin päivämäärän lukkoon: torstaina 24. heinäkuuta lähden matkaan. Olkoot myräkkä. Hymy oli herkässä kun pysähdyin maastopäivän päätteeksi Jokuen venerantaan, josta ensimmäiselle etäpille oli määrä lähteä aamulla. Helli helle, paistoi päivä, kutsui lypsylämmin vesi. Jonkinmoisen riskin otin. Maastopäivät ovat fyysisesti vaativia, ja yöunet jäivät vähiin. Jos noutaja tulisi Pellinginselällä, olisi pakko soittaa nolona noutaja. Ei tullut.
Pertti MäkimaaPertti Mäkimaa asui meillä vain reilun viikon. Pertti on kehrääjä, isohangokas (Cerura vinula) jonka keräsin kiikarikotelooni Klaukkalan Vanhan Myllytien varresta Otson iltapäiväuneksiessa. Tarkoitus oli pulskistaa Pertti turvallisissa oloissa peukaloni paksuiseksi mehevillä kiiltopajun (Salix phylicifolia) lehdillä, ja järjestää sitten studio-oloissa takapihalla kulinaristinen kuvaussessio. Pertti söisi, en minä. Pikkurilliäni ohuempi, lähes anorektinen Pertti alkoi eilen vaeltaa kuin tuli Malpighin putkien alla. Aluksi luulin sen valmistautuvan viimeisen nahanluonnin jurotukseen. Iltapäivällä aiemmin niin kauniin heleänvihreä Pertti alkoi punastua. Heitin hätäpäissäni purkkiin lamppulaatikosta repimäni aaltopahvin koteloitumisalustaksi. Pertti alkoi oitis nyhertää nöyhtää pahvin pinnasta ja ommella seittiverkkoa ympärilleen, mutta hylkäsi pian keinotekoisen, aavistuksen öljylle löyhkäävän sokkelin. Otson sammuessa hain luomualustaksi naapurin koirien pehmentämän, hieman lahonneen leppäpalikan. Siihen Pertti kyhää yhä kotelokoppaansa. Tuijotan haltioissani: kaikki tuo monimutkainen käyttäytyminen on ohjelmoituna DNA:n emäsjärjestykseen, valkuaisaineohjeina. Jokin ohjeissa on vialla: Pertti on toivottoman hidas. Toivottavasti se pääsee koteloonsa ja luonnon helmaan ennen kuin uupuu. Tälle viikolle suunnitellut ruokailukuvat jäivät ottamatta yrittäessäni välttää turhaa häirintää. Sain silti joitain rakennuskuvia pimeässä salamalla räiskien. Oli hauska tavata Pertti, nuorena koteloitunut.
20 July KätköEnsimmäinen geocaching-yrityksemme. Oli tarkoitus löytää pieni vesivanerinen laatikko Nummelasta, kalliolta josta avautuisi kaunis näköala Hiidenvedelle. Kätköä ei löytynyt. Se oli mukamas mörrimöykyn kolossa, ylhäällä mutta alhaalla. Vaan kun ei kalliolla ole riittävän suurta näreen juurakkoa. Kahden opettajan tiimi saattaa tosin ottaa lastenlaulutkin turhan kirjaimellisesti - kai se mörri voi bunkata muuallakin kuin rehevähköllä kuusivaltaisella suolla kasvavan valtapuulajin edustajan juuren alla. Maisema ja sen pilvet sentään olivat kuin se kuuluisa juveniili possu. Kalliolla hikoillessamme kilpailevan yrityksen sponsoroima Team Otsos oli löytänyt Klaukkalasta oman kätkönsä, ja sieltä oranssin dinosauruksen. Tähän on parempi tottua - Otso peittoaa meidät pian joka lajissa. Olen miettinyt kummitädin kertomaa isoisoisästäni Kalle Sipurasta. Tuuheaviiksisestä, tummasta miehestä. Löysin jokin aika sitten netistä tietoja Arvi Sipurasta joka kuoli Hennalan vankileirillä 17-vuotiaana vuonna 1917, todennäköisesti isorokkoon (eli välinpitämättömyyteen). Hän oli tietojen mukaan sekatyömies, punakaartilainen sotilas joka kantoi asetta (eli poika johon propaganda puri, ja joka lähti mukaan kun kaikki muutkin lähtivät). Kalle-isä kulki jalkaisin Hennalaan viemään pojalleen leipää - lähemmäs 60 kilometriä suuntaansa. Vaikka miten yritän en saa yhtä ja tiettyä tunnettua kirjaa mielestäni. Nuoruuttaan jyrkkämielinen poika heittämässä keppiään teloittajiaan kohti. Rakastava isä antamassa kaikkensa kuten oli antanut perheelleen leipää tienatessaan. Epätoivoinen, uupunut äiti itkemässä esiliinaansa jossain taustalla. Todellisuus jäljittelee taas taidetta. Lohdullisempi on ajatus Kallen poikasena kotirantaan hukkuneesta Ilmari-pojasta, jonka nimen kolmas poika, minun vaarini Väinö Ilmari sai kannettavakseen. Siitä nimi siirtyi isälleni, edelleen minulle ja minulta Otsolle. Otso kantaa nyt nimessään nuorena nukkuneen sukulaisensa muistoa. Pari kuukautta sitten kirjoitin verkkopäiväkirjaan ettei mikään ole biologiassa mielenkiintoisempaa kuin sukupolvien ketju. Kaikkien mielestä kaikki ei ole biologiaa joten jätän tuon alan pois. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin sukupolvien ketju, eikä mikään vapauttavampaa kuin lapsettomiksi jääneiden esi-isien laskeminen. Sattuma ja välttämättämyys ovat kuljettaneet ketjua hetkeen jossa merkitykset luodaan takautuvasti, nurinkurin. Verkkopäiväkirjailuni täyttää huomenna kolme vuotta. Tähän Verkkopäiväkirjaan merkintojä on kertynyt 660, ja nykyisin varmuuskopiona toimivaan Mixmaailmaan tätä ennen hieman toista sataa. Huonoja merkintöjä, sellaisia jotka ovat sisällöltään ja tunnelmaltaan harhaanjohtavia, ja joihin en ole ladannut kaikkea käytettävissä ollutta, on alle viisi. Nyt on jo pakko myöntää, että tämä on parasta mitä olen saanut aikaan. Vaikka olen ollut kelpo ruohonleikkaaja ja oivallinen talonmiehen tuuraaja. Vaikka olen tehnyt muiden mielestä erinomaisen gradun ja ainakin työmäärältään kiitettävän tasoisen väitöskirjan. Ja vaikka jotkut ratkaisuni lukiossa ovat olleet vuosikausia aikaansa edellä. Olen kehittynyt huimasti merkitysverkkotasojen rakentelijana. Tekstin pintapuolinen taso on valitettavasti kärsinyt, eikä verkkopäiväkirjan kirjoittaminen ole parantanut taitoja kirjoittamisessa yleisemmin. Nälän kasvaessa syödessä yksittäisen lastun rakentamiseen kulunut aika on venynyt joskus suhteettomasti jopa pariinkymmeneen tuntiin, joten koiran ja hännän suhde on hämärtynyt. Luulin aiemmin verkkopäiväkirjan toimivan ajattelun myllynpyöränä, mutta ajattelin väärin. Lastut ovat ajattelun ankkureita, joita ylianalyyttinen ja turhankriiittinen mieli tarvitsee pysyäkseen tolkuissaan. Minun on pakko kirjoittaa, mitä ajattelin tänään jotten eksyisi huomenna. Lastut ovat kumiliekojen vyyhti joka estää astumasta maailmankuvan ulkopuolelle. Kumia. Jonain päivänä vielä venyy ja paukkuu.
19 July Rautaneito
Mick Wallin kirja ei ole maailmankirjallisuuden klassikko, vaan haastatteluteos jossa Iron Maidenin historiaa käydään läpi bändin ympärillä vaikuttaneiden ihmisten vinkkeleistä. Ross Halfinin valokuvat toimivat oivana kuvaliitteenä, vaikka nostalgian joukkoon mahtuu myös erinomaisia kuvia - valokuvateoksinakin. Vaikka Wall antaa tilaa erilaisille näkökulmille, hän tuo myös selvästi esiin Maidenin menestyksen salaisuuden, ja bändin historian olennaisimmat taitekohdat. Salaisuudet eivät ole salaisuuksia: 1) Iron Maiden on yhden miehen, Steve Harrisin, ympärille syntynyt ryhmä iloisia velikultia, joiden päämäärä on vision toteuttaminen, ja 2) Iron Maiden ei ole koskaan laittanut rahaa ja luovaa kunniahimoa vastakkain - se on halunnut aina kaiken. Varhaisvuosien lukuisat miehistönvaihdokset kielivät kokeiluista, joissa jotkut eivät halunneet toteuttaa visiota, jotkut eivät siihen kyenneet. Ensimmäisen ryhmän selvin jäsen on Dennis Stratton, joka oli lahjakas muusikko, mutta opportunisti ja kiinnostunut musiikista enemmän kuin Iron Maidenista. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat rumpalit Doug Sampson ja Clive Burr, jolle menestyneen yhtyeen kiivas kiertue-elämä oli liikaa. Kahden ensimmäisen levyn laulaja Paul Di'Anno on jotain tältä väliltä. Hän tuntui pelkäävän tulevan menestyksen tuomaa taakkaa. Keskeisten miehistönvaihdosten kautta jäsentyvät myös Iron maidenin uran taitekohdat, Harrisin jääräpäisyyden kulkiessa ytimenä läpi Iron Maidenin voittokulun. Bändi sai managerikseen taitavan ja omistautuneen Rod Smallwoodin, joka neuvotteli levytyssopimukseen "kolme levyä ja vähän rahaa" perinteisemmän "yksi levy ja paljon rahaa" sijaan. Näin nuori orkesteri ei jäänyt tähdenlennoksi vaikka kriitikot tyrmäsivät toisen levyn. Toisen levyn jälkeen tehdyt miehistönvaihdokset osuivat niinikään nappiin. Bruce Dickinson on ainoa oikea Maiden-laulaja, ja Nicko McBrain ainoa oikea Maiden-rumpali. Brucen ja Adrian Smithin poistuminen vei Maidenin pohjamutiin, mutta molempien paluun jälkeen päästiin aloittamaan siitä mihin oli jääty. Koska Jannick Gers oli osoittautunut Maidenille omistauvaksi kitaristiksi, ja rahaa tuntui tulevan useammallekin jaettavaksi, oli oikea ratkaksu jatkaa kolmella taitavalla kitaristilla. Pienten vastoinkäymisten jälkeen saatiin kasaan kaikkien aikojen rockorkesteri: Steve Harris (basso, taustalaulu), Bruce Dickinson (laulu), Dave Murray (kitara), Adrian Smith (kitara, taustalaulu), Janick Gers (kitara) ja Nicko McBrain (rummut). Siksi Helsingissä mennään tänään lujaa. Järkkääminen on aina mukavaa, joten äidyin löylytellessäni pohtimaan minulle tärkeimpiä Maiden-levyjä. Kaksi on luonnollisesti yli muiden. Somewhere In Time esitteli orkesterin jollaista ei oltu aiemmin kuultu, mutta josta Powerslave oli antanut jo esimakua. Bruce Dickinson kertoo Mick Wallin haastattelussa katselleensa pikkupoikana televisiosta ensin Jukebox Jyryn ja sitten avaruusmatkailevan Doctor Whon. Toisto liitti musiikin ja scifin, erityisesti avaruusaiheet, erottamattomasti yhteen. En tiedä redusoituuko tämä, mutta Somewhere In Timella liikutaan samaan tapaan ajassa ja avaruudessa - syntetisaattoreiden tukemana, mikä sai puritaanit nousemaan tilapäisesti takajaloilleen. Jälkeenpäin heidänkin on ollut pakko myöntää levyn erinomaisuus, sillä mukaan mahtuu vain yksi heikompi kappale, aikateemaan liittymätön Sea of Madness. Innovatiivisuudestaan huolimatta Somewhere in Timen on silti pakko hyväksyä rinnalleen Rock In Rion CD-versio - koska se nyt vaan oli kaikkien aikojen rockshow. Brave New World puolestaan on levy jolle saatiin kokoon vanha kunnon kokoonpano Jannick Gersilla vahvistettuna, ja levy jonka kiertueen osa Rock In Rio on. Somewhere in Timen edeltäjä Powerslave yhdisti nimikappaleellaan Eddien muinaisen Egyptin mystiikkaan. Seuraaja Seventh Son of The Seventh Son puolestaan vei yhtyeen yhä syvemmälle progressiivisuuteen, rocksinfonioihin. Koska olin levyjen julkaisujen aikaan kiinnostunut jokilaaksojen muinaisista kulttuureista ja progesta, näiden kolmen levyn trilogia oli minuun suunnattu täsmäohjus. Kuudenneksi parhaana Iron Maiden-levynä pidän Dance of Deathia. Se on ensimmäinen levy jossa yhtyeen varhaisvuosien brittiläistä räkänokkaisuutta ei enää havaitse. Iron Maidenista tuli tämän levyn myötä keski-ikäisten ammattiviihdyttäjäsetien muodostama dinosaurus - menettämättä jouleakaan varhaisvuosiensa energiasta ja omaleimaimaisuudesta.
15 July Työttömän arkea NurmijärvelläPoistuin tänään kotioven ulkopuolelle vain hakeakseni postin. Flunssa ei enää vaivaa, mutta olo on jostain syystä niin hutera että suosin jököttämistä. Heräsin ennätysmyöhään, samaan aikaan kuin Otso ensimmäisiltä päiväuniltaan. Unta riitti, sillä valvoin yöllä iPod-remontissa. Otsokin nukkui ensimmäisen kerran tauottoman kymmenen tunnin yöunen, joten päivystysvuorossa ollut Kati sai rokuloida peräti kuuteen saakka. Kymmenen jälkeen ruohonleikkuri jyysti pihamaata niin pitkään että käteni väsyi ja laskin Otson lattialle. Reppana itki katkerasti ja katsoi minua syyttävästi. Huonona isänä oleminen ei ole vaikeaa. Otson lounaan jälkeen tartuin viimein mieltä vaivanneeseen työttömyyskorvausasiaan. Poltin hihani byrokratiaan saman tien, ja päätin etten ole enää koskaan työtön työnhakija. Samalla päätin noudattaa useammankin rehtorin ohjetta ja erota OAJ.sta - vain työttömyyskassan jäsenyydestä on nuorelle (hih!) yritteliäälle (hah!) opettajalle iloa. Kun Kati astui työhuoneessa puikkoihin, siirryin Otson kanssa alakertaan leikkimään syntymäpäivälahjoilla ja katsomaan Ranskan ympäriajon kiehtovinta vuorietappia. Posti toi Anttilan kuvaston, josta himoitsin Sonyn 46 tuuman fullHD televisiota. Otson nukkuessa toisia päiväuniaan siivosin keittiön - tunnin urakka hikitempolla. Otson herättyä Kati lähti kylille asioimaan ja me katselimme taas pyöräilyä. Kun etappi päättyi monen ennustamaan Leonardo Piepolin voittoon, siirryin yläkertaan suunnittelemaan tämän viikon maastokeikkaa. Sitten Otson iltakylpy ja nukutus. Pikkuisen silmät sulkeutuivat sylissäni kello 20.08. Kati katseli alakerran televisiossa rumaa Bettyä ja myöhemmin jotain toista tyttöinohjelmaa. Minulla on vaikeaa niiden kanssa joten lueskelin kaunista kirjaa Maailman valtameret, ja Lasse J. Laineen lintumatkamuistoja. Kun Kati nukahti, paikkasin ammattisivistystäni, ja katsoin DVD:ltä kirjastosta lainaamani Al Goren ilmastonmuutoselokuvan - ensimmäistä kertaa kokonaan. Nyt edessäni on Iitin historian ensimmäinen osa, ja siitä luku Pappilan vaiheista 1700- ja 1800-luvuilla. En muista miten kirja päätyi eteeni, enkä varsinkaan sitä miksi Pappilan historia on tänään se juttu. Tieto puolitajunnassa häiritsee: minulla on huomenna heräämisvuoro. En usko että Otso nukkuu uudelleen kuuteen. Luulen että aamupuuro syödään puoli kuudelta. Pikkukakkosen alkua joudutaan odottelemaan. 11 July Ulostamisrefleksi Ulostamisrefleksi eli defekaatiorefleksi saa alkunsa, kun koolonin peristalttinen toiminta täyttää peräsuolen. Ulostemassan peräsuolen seinämään aiheuttama venytys on ulostamisheijasteen ärsyke eli stimulus. Venytyksestä aiheutuneet hermoimpulssit kulkeutuvat parasympaattisia hermosyitä pitkin selkäytimen ristiosassa olevaan ulostamiskeskukseen (...) Ulostettaessa koolonin loppuosa supistuu, peräsuoli vetäytyy ylöspäin ja peräaukon sisempi sulkija avautuu. Pientä sisäänhengitystä seuraa vatsalihasten supistus, jonka seurauksena vatsaontelon paine suurenee. Kurkunpää sulkeutuu, niin että paine ei pääse karkaamaan. Myös rintaontelon paine suurenee, mikä vaikeuttaa laskimoveren paluuta sydämeen. Hengitys on hetken pysähdyksissä. Joskus sattuukin, että pientäkin rasitusta kestämätön, pahasti sairas sydänpotilas kuolee ulostaessaan. Teksti on legendaarisesta Nienstedt-Hännisestä (Ihmisen fysiologia ja anatomia), johon jokainen biologisia tieteitä opiskellut on tenttiessään törmännyt. Oheinen kuva Clark Kentistä Ido Viissatasella ja verenvuotoaiheen kuva Kauhava-merkkisen veitsen aiheuttamasta hurmeen huppelehtimisesta riittänevät kirjastokäynnin syyksi muillekin. Velikullat ovat lanseeranneet kakkatietoutensa hyvinä aikoina - silloin kun hauskasta ei tarvinnut varoittaa. Miksi kakkajuttuja? Nokun minulta jysähti eilen pihkatappi. Olin vajaan viikon kirjoittamatta verkkopäiväkirjaan, ja kehitin siitä tuskallisen ähkyn. Syy ei ollut elimellinen, vaan puhtaasti ympäristön aiheuttama. Otso herää viiden ja kuuden välillä, ja nukahtaa iltakahdeksalta. Väli on menoa joka riittää päivätyöksi kahdelle ihmiselle, varsinkin nyt kun sairastimme kesäflunssan koko perheen voimin. Illan 3-4 vapaatuntia kuluvat yleensä päivän laiminlyöntien paikkaamiseen, eikä verkkopäiväkirjan kirjoittamisen tai lukemisen kaltaisiin turhuuksiin jää liiemmin aikaa. Eilen huomasin että on pakko. Kun olin saanut pelottavan pitkälle aamuyöhön ulottuneen istunnon päätteeksi kasaan tekstit viiden levynkannen oikeaan syrjään, olo oli kevyt kuin tonnikeijulla. Luin tekstit yhä uudelleen, ja tunsin silmitöntä tyydytystä virittelemieni viittausteni verkosta. Taas kerran päänsisäisen maailmankaikkeuteni rakenne naamioituna rutiininomaisten levyarvostelujen alle - levyjä itseään unohtamatta. Alan vähitellen ymmärtää taiteilijoita jotka väittävät kouriensa tärinän johtuva luomisen pakosta, eikä edellisiltana nautitusta rypälemehusta. Kuluva kesä on monella (ainakin kolmella) tapaa erilainen. Kaksi edellistä kesää kului hankalan sairauden voittamisen jälkeiseen uuden minän löytämiseen, ja tietysti Katiin ja Otsoksi nimettyyn ideaan tutustumiseen. Nyt Otson varjo on hypännyt luolan seinältä persoonaksi jolla on tahto ja tarpeet. Saman muutosprosessin aikana olen alkanut innostua asioista aivan eri tavalla kuin ennen. Nyt merkittävin intouttaja on valokuvaus. Kun aiemmin näin pilvistä taivasta vasten kohti liihottavan lokin lajinmääritystä kaipaavana eliönä, nyt se on enemmän hahmo josta Otso sanoisi havahava, ja vastavalon loivassa kontrastissa lähes mahdoton kuvattava kohde - ellei sitten Lightroomin kehittämössä temppuiltuna. Kolmas suuri muutos on vaikeammin määriteltävä, jonkinlainen ihanteiden muuttuminen yksinkertaisemmiksi ja fyysisemmiksi, ja tästä seurannut henkistyminen. Pidin aiemmin hieman häpeällisenä sitä että saatoin seurata Eurosportilta snookeria, pyöräilyä tai jalkapalloa kuusikin tuntia päivässä, viikkokausia yhteen menoon, kuin transsiin kohoten. Nyt jatkan jalkapallourakkaa ylväästi Ranskan ympäriajolla, ja siirryn sitten sujuvasti olympialaisiin ja edelleen jääkiekon SM-liigaan. Tunnen urheilijoiden persoonia ja heidän taustojaan paremmin kuin oppilaideni. Käsikirjoitetut ja antiikin Kreikasta saakka saman kaaren mukaan kulkevat TV-sarjat ja näytelmät maistuvat oksennetulta suklaalta aidon urheiludraaman kyljessä (tosin olen Turkin EM-otteluiden, Kimin maailmanmestaruuden ja Ranskan ympäriajon ensimmäisten etappien ratkaisujen osalta vainoharhaantunut salaliitoihin - ei tuollaista voi oikeassa elämässä tapahtua!). Olen pitänyt muotia ja koristautumista turhamaisina, mutta nyt en enää seuraa blogimaailmastakaan juuri muita kuin muotiblogeja. Ihminen tekee kaiken kropallansa. On kroppansa. Horisontissa häämöttää siksi uusi minän osa. En ole koskaan liikkunut fyysisen kunnon ylläpitämiseksi. Nyt kaikki oireet viittaavat kunnon muutokseen. En tietysti aio lukemistakaan tyystin unohtaa. Itse asiassa minusta on tullut tehokkaampi lukija kun aikaa on niukasti. Työpöydän viereen on kasattu 17 valokuvauksen oppikirjaa, joita ahmin aina tilaisuuden salliessa. Kesäperinteiden mukaan aion vielä lukea ainakin joitain Huovisia: kaksiosainen kokoelma Bakulainen Pahvala on työn alla, ja biologian oppikirjoista kauneimman, Puukansan tarinan aion lukea osapuilleen kymmenennen kerran. Kenties luen myös Konstan Pylkkerön trilogian. Kevyenä kesälukemisena etenen hitaasti kolmen pahan pojan trilogiassa, Herbert Spencerin, Francis Galtonin ja Ernst Haeckelin elämäkerroissa. Muista elämäkerroista ajattelin tarttua seuraavaksi Ernst Mayriin, Anthony Kiedisiin, Edwin Laineeseen, Mikko Niskaseen, Unto Monoseen ja turhan pitkään hyllyssä vanhenneeseen pönäkkään Väinö Linnaan. Koska olen maantieteen opettaja, ja vielä matkustustamiseen mahdottoman perheen reissunhimoinen isä, maantieteellis-historiallisia tietoteoksia sekä työnnetään että vedetään luokseni. Tunnen velvollisuudekseni lukea Karttakeskuksen kustantaman erinomaisen tiiliskiven Maapallo kannesta kanteen. Sen kuvitus ja lintumatkaaja Lasse J. Laineen kertomukset muistelmissaan on tosin pakko annostella tipoittain, jotta en karkaisi kalsareissani lentokentälle. Kirjastosta löysin sattumalta ensimmäisen osan Weilin+Göösin kustantamasta uudesta aluemaantieteellisestä sarjasta Maailmalla. Kirjan tietojen kerrotaan perustuvan netissä suositun CIA:n World Factbookin viimeisimpään päivitykseen - myönnetään siis epäsuorasti ajanmukaisemman tiedon löytyvän toisaalta. Hyvälle paperille painettu, hyvin taitettu kirja on silti jotain aivan muuta kuin parhainkaan verkkosivu. Näyttöjen ja sähköisten kirjojen on kehityttävä vielä paljon jos ne aikovat tosissaan haastaa paperikirjan. Biologiaan liittyvistä kirjoista listalla seuraavana lienee epigeneetikkojen Jablonka ja Lamb synteesi Evolution in Four Dimensions, sekä puolen tusinan kirjan opiskelu-urakka biologian filosofiasta, lähtökohtanaan riittävän miellyttävästi lähestyttävältä vaikuttava Brian Garveyn Philosophy of Biology. Viime talven aikana huomasin myös etten tunne mielenkiintoista ja lupaavaa evoluutiopsykologiaa kuin siitä käytyjen kädenvääntöjen perusteella, joten päätin perehtyä. Perehtyminen onnistuu parhaiten oppikirjoista, joita minulla on neljä, sekä kritiikistä, jota omistan kahden kirjan verran (Buller: Adapting Minds ja Richardson: Evolutionary Psychology as Maladapted Psychology). Ja sitten tietysti vielä hieman yli tuhat listalla odottavaa kirjaa. Faktaa. Kuvia. Ja romaaneja. Tai kun oikein mietin, romaaneja ei ole listalla joitakin koukerokielisiä klassikkoja lukuun ottamatta. Koska penkkiurheilu tyydyttää tarinan tarpeeni. Saatan olla siirtymässä yhä vahvemmin runoihin, ostoslistoihin joita inhosin vielä muutama vuosi sitten. Kaikki hyvä ei tietenkään ole painettua. Blogejakin voisi lukea. Minä kun olen vain toivottoman huono löytämään uusia hyviä kirjoittajia, vaikka tarjonnan huomioon ottaen heitä täytyy olla pahimmassakin tapauksessa kymmeniä. Suomeksikin. Useimpiin lukemiini blogeihin olen saanut linkin tarkkavainuisemmilta. Toivottavasti Meri jaksaa lähettää ehdotuksia lisää. Bloginkirjoittaja, jolle nostan polvilleni romahtaen hattua, on Ruukinmatruuna. Noin laajasti sivistyneitä, selkeästi argumentoivia ja hyvin kirjoittavia ihmisiä on harvassa. Vielä vähemmän on sellaisia joiden kanssa minun on vaikea olla eri mieltä, mutta vielä vaikeampaa on olla samaa mieltä. Osittain tämä johtunee älykkyyserosta (Matruunan ÄÖ on niin paljon omaani suurempi etten osaa laskea erotusta), mutta pääosin Matruunan suoraselkäisestä suhteesta olemiseen. Kun kortit ladotaan venkoilematta pöytään, pulinat on jätettävä pois. Kritisoin hieman kahta Matruunan näkemystä koska en muita osaa. Amistelua ei minusta tarvitsisi niin voimakkaasti korostaa, etenkään jos ammattikoulu nähdään vaihtoehtona lukiolle. Lukio on paras koulu mitä tästä maasta löytyy, eikä kenelläkään ole syytä jättää sitä väliin muutoin kuin fyysiseen aivovaurioon vedoten. Universtaat ovatkin sitten eri asia. Niiden opiskelijoiden ja henkilökunnan määrät voisi minusta pudottaa kymmeneen prosenttiin. Toinen epäilykseni liittyy Matruunan taipumukseen nostaa memetiikka kulttuurievoluution keskiöön. Meemi on turhan löysä ja irrallinen käsite ollakseen kulttuurin kehityksen ydin. Kulttuurievoluutiossa tasavahvoja ehdokkaita valikoitujiksi on huomattavasti enemmän kuin yksi, joten memetiikan korostaminen tässä sekamelskassa on harhaanjohtavaa. Seuraavaa masuuninlaskua odotan silti innolla. Sitä ennen Otso reflektoi omansa - ennustettavasti, koolonin peristalttisten liikkeiden täytettyä peräsuolen, heti aamupuuron jälkeen. 10 July Raskas suvi
04 July HanhivaaraYksivuotias raahattiin ensimmäisen kerran Korkeasaareen, vaikka kytevä flunssa vei terän ja valutti räät. Normaalioloissa imurointi riittää Otsolle mielenkiintoisen päivän kruunuksi. Nyt ajettiin helteessä junalla ja lautalla, kärryiltiin ihmisvilinässä, ja nähtiin valtava määrä elämää. Otson havainnot ovat: naakka, varpunen, kalalokki, riikinkukko (ääni), kuhertajagaselli ja mongolian villihevonen. Kaikki määritettiin toistaiseksi ryhmään havahava. Ihmisen poikasia tätätätä Otso havaitsi erityisesti jäätelökioskien lähettyvillä. Läpeensä tylsä Korkeasaari ei ollut, sillä sinnekin oli ajettu kaksi autoa ja traktori. Espan Harrikka kruunasi kaiken. Havaintotulvan ja pakollisen suolenhuollon puhteina äiti ja isä ehtivät panna merkille vain valkoposkihanhien (ulosteiden) määrän. En muista omana elinaikanani noin silmiinpistävää kannanräjähdystä - paitsi merimetson ja neitoperhosen.
01 July Ongelmien problematiikka
Vanhasen elämäntyö jakaantuu selkeästi neljään osaan. Näistä jokaista käsitellään kirjassa kaavamaisen puisevasti mutta ymmärrettävästi. Aluksi esitellään joitain vallitsevia käsityksiä. Sitten esitetään oma hypoteesi, ja rakennetaan indeksit hypoteesien testaamiseksi. Aineisto analysoidaan ensin (turhaan) korrelaatioina ja lopuksi yhden selittävän muuttujan regressioanalyysillä. Lopuksi tarkastellaan residuaaleja ja pohditaan syitä poikkeamiin. Käsittelyn laajuuden ja edellä mainittujen vaiheiden perusteellisuuden perusteella ensimmäinen kokonaisuus on Vanhaselle rakkain. Vanhanen on siinä kiinnostunut demokratisoitumisesta: miksi toiset valtiot ovat demokraattisempia kuin toiset? Vanhanen epäilee Lipsetin hypoteesia jossa demokratisoitumisprosessin etenemisen määrää taloudellinen kehitys (selittäjänä bruttokansantuote) ja Diamondin hypoteesia jossa demokratisoitumiseen johtaa hyvinvoinnin kehitys (selittäjänä esimerkiksi HDI). Vanhasen oman hypoteesin mukaan tie demokratiaan on valtaresurssien tasainen jakautuminen. Valtaresurssien jakaumaa hän mittaa neljällä muuttujalla: 1) yliopistoissa ja vastaavissa opiskelevien määrä, 2) lukutaito, 3) perheviljelmien osuus ja 4) muiden taloudellisten valtaresurssien keskittymättömyys. Näistä rakennettu indeksi selittää regressiomallissa selittää lopulta noin 70% äänestysaktiivisuudesta ja puolueiden kannatusten jakaumasta rakennetusta demokratiaindeksistä. Maallikkona olen pöllämystynyt: minusta tässä ei selitetä mitään, ellei sitten kehänä. Ihmisryhmä joka on valmis jakamaan jotakin, on valmis jakamaan myös jotakin toista. Vanhasen tekstistä ei täysin selviä sekään, miksi juuri valtaresurssien jakauma selittää demokratisoitumista, eikä toisinpäin. Erityisen kyseenalainen on myös Vanhasen pakkomielle tunkea darwinismia joka paikkaan. Tässä tutkimuksessa darwinismiin viittaa vain kilpailu valtaresursseista. Parempi olisi rinnastaa näkemys vaikkapa ekologiaan, joka on kilpailua eliömaailmassa tutkiva tieteenala. Joka tapauksessa tulos tuottaa mielenkiintoisia ennusteita residuaaleista. Esimerkiksi Venäjä on tällä hetkellä valtaresurssien jakaumaan nähden huomattavan demokraattinen. Edessä saattaa olla siis liike kohti yhä harvempien valtaa. |
Tatu Vanhanen: Globaalit ongelmat. Terra Cognita, 2008. Hesarin kuukausiliitteessä julkaistun Tatu Vanhasen haastattelun nostattama kiihko oli minusta mielenkiintoinen erityisesti metatasolla. Hämähäkinseittien peittämänä Klaukkalan kylänraitilla vaimonsa kanssa käskynkkää köpöttelevä pappa toisaalla, lehtien palstoilla huutavat yliopistoihmiset, ja tyhmää pääministerin isää Tavastian lavalla pilkkaava rockäijä toisaalla. Kontrasti oli suhteeton ja siksi ilkosilleen paljastava. Tiedepiirien marginaaliin jääneestä vanhuksesta ei ole kenellekään vastusta. Hän ei voinut olla melskan kohde. Vanhasta voi moittia korkeintaan asemaansa nähden kehittymättömästä mielen teoriasta, minkä seurauksena annetut lakoniset lausunnot herättivät sisäisen rasistin useimmissa meistä piilosyrjijöistä. Vanhasjupakka oli puhdistava kokemus niille jotka ymmärsivät myllerryksen itse kunkin sisäiseksi kamppailuksi, tyhjentävä niille jotka tarvitsivat risitiinnaulittavaa. Nyt emeritusprofessori Vanhanen teki sen minkä soisi olevan pakollista kaikille vetäytyville professoreille - kokosi elämäntyönsä tulokset kansien väliin selkosuomeksi jotta maallikkokin ymmärtää. Vaikka kirja on minusta auttamattoman tylsä, eikä anna mairittelevaa kuvaa Vanhasen tutkijantaidoista, se on kunnioitettava kulttuuriteko. |
|
