Pahin ikäkriisi alkaa helpottaa. Kun hammas lohkesi talvella, tuumailin ettei sitä kannata enää korjata - olen lähes 38-vuotias luuska, siitosorivelvoitekin jo täytettynä. Kun kevätaurinko tykitti fotoneitaan verkkokalvooni ja käpyrauhanen tikahtui kuin Lotta kainalopesulla, asenne muuttui. En ole kokonaan kuollut vielä. Olen asettanut itselleni tavoitteen: aion olla 40-vuotiaana fysioekonomissosiaalisvieläjokusivistyssanallisesti paremmassa kunnossa kuin 30-vuotiaana. Haaste ei ole ylivoimainen. Jos tahdolla on merkitystä, rima ei jää edes väpäjämään. Sitten elämän suoritusosa on lusittu ja voin keskittyä minuna olemisen olennaisimpaan, ihmettelyyn. Havainto on jumalani, joten palvon loppuelämäni sitä. Nuuskin kesäsadetta, kuuntelen aamulintuja ja katselen maailmaa etsimen läpi. Perussa voisi viettää jokusen kuukauden. Australia lähisaarineenkin kutsuu. Se Sealandi.

Nyt ihmettelen neljää. 1) Miten älykäs suunnittelija on saanut lentomurkut nousemaan pesistä niin kellontarkasti synkroniassa? Eilen Klaukkala peittyi mauriaisiin hopeasiivin. 2) Miksei kukaan älähdä kun hallitus kertoo alentavansa kaikkein pienituloisempien verotusta? Sellaisten jotka maksavat ennestään vain muutaman roposen yhteiseen kassaan. Eikö tuollainen ole turhan imelää populismia? Mukamas laihat vuodet menossa. Eikö silloin pitäisi kannustaa ahkerimpia ja yritteliäimpiä?

Blogeissa on kiertänyt elokuvameemi, Facebookissa samantyyppinen kirjameemi. Valitsen näistä kirjameemin, sillä olen jo aiemmin listannut verkkopäiväkirjaan kymmenen pysyvän aivovamman jättänyttä kirjaa. Laiskapaska. Valitsen kirjalistan toisestakin syystä. Sain jouluaattona sähköpostitse lahjan, josta luulin kiittäneeni. Eilen selaamani Outlookin Lähteneet-laatikon perusteella olen nähnyt kiitosviestistä vain unta, joten kiitän nyt tässä avoimesti, nolona reuhka kourassa. Uskallan pitkään harkittuani kopioida osan sähköpostista tähän. Pekka Helo kirjoitti 24.12.2008 klo 21.16: "...Järkevämmän tekemisen puutteessa aloin hiukan surfata netissä ja kuinka ollakaan päädyin jonkin linkin kautta sivuillesi. En tiedä, ymmärrätkö, että kirjoituksesi kirjastani Yön Linnut on parasta tunnustusta, mitä kirjan tekijä voi saada. Kiitos tuosta tunnustuksesta. Vaikka olen kirjoistani saanut monenlaista tunnustusta aikaisemminkin, kirjoituksesi on yksi parhaista työlleni koskaan annetuista." Kiitos joululahjasta lapsuuteni sankari. Kuin olisin saanut sinusrytmin saneleman omistuskirjoituksen kirjaani.

Nämä kymmenen kirjaa nostaisin pöydälle jos kysyttäisiin, miten minusta tuli minä. Nuortenromaanien ääressä eläydyin, tietokirjojen ääressä elin. Pekka Helon Yön Linnut on kolmen tärkeimmän kirjan joukossa. Kotka - lintujen kuningas voisi olla mukana myös. Jos olisin polkupyörän toimintasäteen rajoittamalla retkeilyalueellani kotkan näkemisestä edes haaveillut.

	1. Carl-Fredrik Lundevall: Suomen linnut (1980) Suomen linnut oli ensimmäinen lintukirjani, ja edelleen paras. Harvat muut ovat kertoneet sitä arvostavansa. Kirja ei esittele kaikkia Suomessa tavattavia lintuja kuvin, se ei sisällä lentokuvia kuin nimeksi, ja se on mukamas epäkäytännöllisen kookas. Viimeinen näistä ei ole minulle mikään ongelma, sillä mielessäni ei ole koskaan käynyt retuuttaa painotuotteita maastossa. Lintuharrastus merkitsi minulle alusta saakka vapautta mennä. Kurkistaa aina seuraavan nyppylän taa. Ja vielä seuraavankin jos jalka nousi, ja valoa riitti. Mukanani oli vain kiikari, kynä ja pala paperia. Kun kun isompi vihko, lomakekansio ja kaukoputki lähtivät mukaan, hiipui innostus. Mopon ja auton myötä harrastus hyytyi kymmeneksi vuodeksi kokonaan. Ihan hyvin tuonkin kokoinen teos on hyllyyn mahtunut. Kahteen muuhun kritiikkiin vastaan: tällä selvisin vaikka Iitin kunnankirjasto tarjosi ikuisuuslainaan kattavampia pokkareita. Tämän kömpelön tiiliskiven avulla onnistuin korjaamaan havainnon "jotain haikaroita" havainnoksi "kahdeksan töyhtöhyyppää Tyyskän pellolla". On siellä pieni mutta oleellisen informaation välittävä läppäsiipilentokuva töyhtöhyypästäkin. Tämä kirja on minulle silti kylmän oppaan sijaan esteettinen elämys: maakotka, kalasääski ja metso eivät ole missään niin jaloja kuin tämän kirjan kuvissa.
	2. Hyytiä, Koistinen & Kellomäki (toimittajat): Suomen lintuatlas (1983) Vuonna 1986 alkoi toinen lintuatlas. Suomen kartta oli jaettu taas 10x10 kilometrin ruutuihin, joista harrastajien toivottiin ilmoittavan pesintään viittaavat havaintonsa neljän atlasvuoden aikana. Me olimme Petrin kanssa tavanneet lyöttiläläisellä sorakuopalla Hanskin Ilpon, ja meistä oli tullut petoharrastajia. Toista lintuatlasta markkinoitiin resupekkaornitologialle vieraalla glamourilla, joten askel petoharrastuksesta pesimälintuharrastukseen oli lyhyt. Tässä auttoi ensimmäisestä lintuatlaksesta tehty kirja, Suomen Lintuatlas. Se on rakenteeltaan yksinkertainen ja ulkoasultaan tylsä. Jokaisen aukeaman yläreunassa on lintulajin nimi ja sen vieressä pieni mustavalkoinen viivapiirros. Tämän alla on jonkin asiantuntijan teksti lajin pesimäympäristöstä ja levinneisyydestä. Aukeaman oikean sivun täyttää sinisillä pesimätäplillä koristeltu Suomen kartta. Minä tankkasin pesäkuvauksia. Rautiaisen pesälle on Tapio Solosen mukaan "..tyypillistä sammalten punaisten pesäkeperien käyttö pesän vuorauksessa". Luhtalammen rannalta katajasta löytynyt tuhottu pesä oli siis rautiaisen. Seuraavana kesänä osasin etsiä rautiaisen pesiä tunnelmaltaan samanlaisista ympäristöistä ja löysin kaksi käen loisimaa rautiaispesää.
	3. Olavi Hildén: MMM Lintuharrastuskirja (1975) Hildénistä on menossa jo kolmas versio. Ensimmäinen mureni silkasta lukemisesta postimerkin kokoisiksi lapuiksi. Toisen tuhosin itse. Luovuuden puuskassani väritin kannet kultatussilla, ja onnistuin lopuksi rikkomaan kynän niin että väri levisi sivuillekin. Kolmannen ostin käypään kiskurihintaan (28 euroa) Helsingin kirjamessuilta. Taskukirjamaisesta olemuksestaan huolimatta Hildén on järkälemäinen teos joka sisältää kaiken sen mitä lintuharrastus oli ennen juppiutumistaan, ja mitä lintutiede oli ennen käyttäytymisekologian nousua. Vaikka aikaa on kulunut vain muutama vuosikymmen, ohjeet linnunnahka- muna- ja luustokokoelmien tekemisestä johtaisivat nykyään Hildénin lynkkaamiseen. Viime vuosikymmenten lintututkijoissa kirjan esittelemä hildéniläisyydeksi kutsuttu tiedekäsitys nostatti hanhenpomppuja. Sosiobiologian esiinmarssia seurannut käyttäytymisekologia keskittyi adaptiivisuuteen, kun taas hildéniläinen tutkija saattoi mitata sirittäjien poikasten varpaan kasvua vain koska se oli mielenkiintoista. Kuten tieteessä yleensä, normaalitiede asettui 2000-luvulla tässäkin välimaastoon. Käyttäytymisekologiasta säilytettiin adaptiivisuus ja ongelmakeskeisyys, hildéniläisyydestä tutkimuksen itseisarvo ja realismi. Olavi Hildén tunsi linnut. Ajan aatteet eivät tätä tosiasiaa mihinkään muuta.
	4. Juha Tiainen ja Patrick Hublin (toimittajat): Lintuharrastusopas (1981) Luonnonsuojeluideologian nousun myötä lintukirjat alkoivat muuttua rumiksi. Tämä kulminoitui vuonna 1985 julkaistuun Tapio Solosen kirjaan Suomen linnusto, joka painettiin käsiin murenevalle ruskealle kierrätyspaperille. Kanteen oli sentään kelpuutettu värikuva joutsenesta, mutta kokonaisuus oli vesitetty askeettisella taitolla. Noihin aikoihin ihmettelin useammankin luontoa arvostavan ihmisen kanssa, miten luonnonsuojelua edistetään rumuudella? Jonkinlaista taistolaisuuden estetiikkaa se kai oli. Hildéniläisyyden viimeisissä kuolinkouristuksissa Tintti ja minulle tuntemattomaksi jäänyt Patrick Hublin toimittivat rankasti kritisoidun lintuharrastusoppaansa. Kumisaappaat olivat jo jätetty monissa lintuharrastajaperheissä mökille, eikä tutkimusohjeita enää pidetty sopivana harrastuskirjaan. Kirjassa on kieltämättä joitakin turhan spesifejä (mm. Hailan juttu hippiäisten talvehtimisesta) ja joitain turhan tieteellisiä (Tiaisen juttu lintujen elämäkierrosta ja Hailan juttu lintuyhteisön muodostumisesta) tekstejä, mutta kokonaisuutena kirja oli minulle mieleinen päivitys Hildénistä. Repaleisuudestakin päätellen tämä ulkoasultaan kuolettavan tylsä opus on ollut ahkerassa käytössä.
	5. Hautala, Kaikusalo & Kellomäki: Kololinnut ja muut pökkelöpesijät (1979) Tästä kirjasta on muodostumassa jonkinlainen keräilyharvinaisuus. Minulla oli näitä joskus kolme: yksi itse ostettu (2. painos), yksi samaan aikaan lahjaksi saatu (1. painos) ja yksi Säästöpankin metsätaitovisasta voitettu (2. painos). Lahjoitin kaksi kirjoista eteenpäin. Nykyisestä kappaleesta kansipaperit ovat kadonneet ja kangaskansi on pöntönrakentajan likaisten sormien tahraama. Ensimmäiselle aukeamalle on kirjoitettu pukkikirjaimin Mika Sipuralle 28.05.1987. Tekstin alle on lätkäisty suttaantunut pankin leima. Muistan joten kuten palkitsemistilaisuudenkin. Kiihkeintä pesimäkautta elettiin ja pankin kokoushuoneessa piti pokkuroida. Opettaja oli vihjannut pukeutumiskoodista, joten menin Kausalan ainoaan vaatekauppaan ja ostin sieltä ainoan myynnissä olleen bleiserin. Beige, puuvillaa, massiiviset olkatoppaukset, aina rypyssä. Aito kasari Miami Vice -henkeen. Palkinto oli vaivan väärtti, vaikka olikin kolmoskappale. Erityisesti alkukappaleiden tekstit, sekä taulukot pönttötyypeistä ja pönttölintuyhteisöistä kuluivat katseestani. Lajikuvaukset puolestaan olivat taattua Kaikusaloa, kahviliköörin voimalla kirjoitettuja. Hannu Hautalan valokuvataidetta en jaksanut ymmärtää. Olisiko värikuvitus ollut liikaa vaadittu - värifilmin keksimisestä oli sentään vierähtänyt aikaa?
	6. Pekka Helo: Yön linnut - kirja Suomen pöllöistä (1984) Tähän ja edelliseen kirjaan liittyy rikos joka on onneksi jo vanhentunut. Osasin näiden kirjojen tekstin ulkoa, ja kun ylioppilaskilpakirjoituksissa tuli tilaisuus kirjoittaa huuhkajasta ja viirupöllöstä, ladoin paperiin tekstiä valon ja varjon leikistä pehmeällä höyhenpuvulla - ulkomuistista plagioiden. En tuntenut tekeväni väärin, eikä rikos ole kai pohjimmiltaan kovin vakava (näin olen antanut lukuisten äikänmaikkojen minulle kertoa ripittäytyessäni). Jos hyvää tekstiä on olemassa, miksi pitäisi kirjoittaa huonoa? Sain aineesta muhkean pistemäärän ja pääsin jo toistamiseen radiolukuun. Kun sain selville lähetyksen ulostuloajan, pakenin kauas, tukkipinon päälle istumaan. Pelkäsin Helon tai Kaikusalon kuulevan plagiaatin, minkä seurauksena joutuisin kuristushuoneeseen. Eivät ilmeisesti kuulleet. Tekstin plagiointiin kirjan vaikutus ei jäänyt - se näkyy yhä iittiläisessä maisemassa. Teimme Petrin kanssa satoja pöllönpönttöjä, jotka olivat naulojen sijaintia myöten Helon kirjan valokuvista kopioituja. Koska pöllönpöntöt ovat isoja ja näyttäviä, törmään yhä helolaiseen rakennusperinteeseen iittiläisissä metsissä samoillessani. Suuresta merkityksestään huolimatta sain tämän kirjan lahjaksi vasta marraskuussa 1991. Siihen saakka pidin Iitin kunnankirjaston kappaletta lainassa viitisen vuotta.
	7. Gerald ja Lee Durrell: Löytöretki luontoon (1982) Tämä kirja on vaikuttanut minuun kaikkien syvimmin. Leipätekstiä en ole koskaan lukenut kovin tarkkaan, mutta kuvien ja kuvatekstien parissa olen viettänyt satoja tunteja. Luulen että vain tämän kirjan kautta on mahdollista ymmärtää miksi väitöskirjani on sellainen kuin on, ja miksi en kyennyt kirjoittamaan biologian oppikirjaa perinteisellä tavalla. Teen kaiken tekstin kuvan ympärille Durrellien kirjan tapaan. Durrellit ovat keränneet kullekin ympäristölle tyypillisiä eliöitä ja niiden jäännöksiä kansikuvan kaltaisiksi koko aukeaman kuviksi. Keräilyn paljastama runsaus vetoaa minuun. Lisäksi Durrellit esittelevät erilaisia eliöiden keräämiseen, kasvatukseen ja säilytykseen liittyviä menetelmiä ja välineitä. Menetelmät kiinnostavat minua. Kaikki tekemäni tutkimukset ovat oli menetelmälähtöisiä. Minua ei niinkään ole kiinnostanut ongelma, vaan keinot ratkaista erilaisia ongelmia. Kun mielenkiintoinen väline on löytynyt, olen keksinyt ongelman joka välineellä voidaan ratkaista. Kaikki tämä, koko tähänastisen elämäni kulkuun vaikuttanut tapa suhtautua eliökuntaan on johdettavissa yhden kirjan estetiikasta. Onneksi löysin hyvin säilyneen kappaleen antikvariaatista. Kiitos tästä kirjasta oi suuri harmaaselkäuros ja viehättävä Lee.
	8. Ilkka Jalas: Perhostenkeräilijän opas (1969) Harrastin perhosia nuoruudessani kahteen otteeseen. Aivan pieninä tapoimme reppanoita päiväperhosia ruoskiksi kutsumillamme pajunvitsoilla, ja ladoimme jänteen pitkulaiseen pahvilaatikkoon sammalen päälle. Muutaman vuoden lintuharrastuskauden jälkeen naapuriin muuttanut, nimeltään jo muistista kadonnut poika johdatteli meidät yöperhosten maailmaan. Iitissäkin perhosia keränneen Ilkka Jalaksen kirja sai Uuden Testamentin aseman. Nyt huomaan lukeneeni kirjasta vain muutamia sivuja: pyydystenrakennusohjeet. Sivun 93 kuva perhossyötistä huvittaa yhä. Äiti osti pitkään tivattuani syöttinesteeksi litran pilsneriä, jonka kaasin ämpäriin, ja johon sitten yritin liuottaa kilotolkulla fariinisokeria ohjeen mukaan. Pilputin sekaan hieman banaania ja jäin odottamaan. Jostain syystä lientä piti maistaa yhtä mittaa, joten vain kolmannes tilavuudesta oli jäljellä kun olin tyytyväinen tulokseen. Mittakaavoista piittaamatta leikkasin vanhasta patjasta järkälemäisen palan joka nielaisi kaiken kaljatökötin. Ripustimme sen sitten aution mökin tunkiolla kasvavaan raitaan ja jäimme odottamaan. Ilta oli vasta hämärtymässä kun antauduimme jo unelle. Ravintola Tensikan vakioasiakkaalle tuoksahtava vaahtomuovilötkäre roikkui oksassa pari viikkoa kunnes putosi ja unohtui tunkioon.
	9. Uunio Saalas: Nuoren hyönteistieteilijän opas (1951) Uunio Saalas on kaikkien hyönteisharrastajien isä. Parikkalan Siikalahdella kovakuoriaispyydyksiä kokiessamme pidimme O-P:n ja Vesan kanssa merkittävänä epäkohtana sitä ettei entomologien keskuudesta valita vuosittain vuoden Uuniota. Saalaksen klassikko ei kuulu aivan varhaisnuoruuteni innoittajiin. Taisin lainata ensimmäisen kappaleen jostain vasta lukioaikoihin. Lyhyt selailu kuitenkin paljastaa, ettei nykyisiinkään hyönteisharrastusoppaisiin ole löydetty puolen vuosisadan aikana oleellista uutta teknistä kehitystä lukuun ottamatta. Saalas ei imeyttänyt syöttinestettään vaahtomuoviin vaan omeniin, ja saaliinsa hän säilöi omituisen monimutkaiseen ja epäkäytännöllisen tuntuiseen hyönteispönttöön, mutta periaatteet ovat kauttaaltaan samat. Isällisesti Saalas ohjeistaa myös hyönteiskeräilijän vaatetuksessa: Jos meidän täytyy niitä jollakin tavoin varoa ja kiinnittää niihin huomiota, kärsii retkemme päätarkoitus varmasti enemmän tai vähemmän. Herraskaisuus ja hyönteisten kerääminen eivät sovi yhteen. Olikohan kyseessä ensiaskel luontoharrastajien rääsyläisyyteen? Vielä vuosisadan alussa poseerattiin hetteikössä kovat kauluksessa, mutta 70-luvulla edes rovasti Lauri Leikkonen ei sonnustautunut rengastusretkille kuin nelospukuun. Nyttemmin Räven-tyyppiset puvut ovat taas tuoneet tiukan pukukoodin takaisin.
	10. Martti Hario: Itämeren lokkilinnut (1986) Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan biologiaa ja harrastuksesta tuli työtä. Kuolinkouristuksissaan harrastus vaipui tertiaalivaiheeseen - minusta tuli Hannu Jänneksen ja Pekka J. Nikanderin kirjoitusten innostamana määrittäjä. Lintuharrastus oli samaan aikaan muuttunut laajemminkin samaan suuntaan. Tutkimusorientoitunut Lintutieteellisten yhdistysten liiton lehti Lintumies oli tuomittu kuivana. Pertti Koskimiehen luotsaama suojelupainotteinen Linnut tulisi kokemaan pian samanlaisen kohtalon. Lintuharrastuksesta tuli sisäsiisti harrastus. Lintutieteestä tuli birdlife. Goretexeissa kuljettiin pitkospuita tornille, kiillotettu kaukoputki olalla. Iitissä ei ollut torneja vielä 90-luvun alussa, joten ajelin pyörällä rauhalliseen tahtiin Sahanlahden kalliolle, sytytin nuotion ja aloin kiikaroida eri-ikäisten lokkien tuntomerkkejä. Lintutieto Oy julkaisi kaltaisilleni sarjan mustavalkoisilla valokuvilla ryyditettyjä määritysopuksia, jotka hankin luokkaretkellä oikein Akateemisesta kirjakaupasta saakka. Martti Harion Itämeren lokkilinnut on sarjassa ylivoimainen. Hyvästä oppaastakaan ei ollut apua kun luulin nähneeni kalalokkien joukossa nuoren pikkukajavan. Hätäpäissäni pudotin kiikarini kallioon, mistä se vieri aina Leininselän veteen saakka. Talvi tuli, ja kevät ilman kiikareita. Se oli sen lapsuuden loppu.

	11. Enid Blyton: Seikkailujen linna Äiti kantoi muutamassa viikossa Kausalan S-marketista koko Viisikko-sarjan nide kerrallaan heti kun opin lukemaan. Yksi (Viisikko pelastaa salaisuuden) jäi uupumaan - se puuttuu kokoelmastani yhä. Kerta toisensa jälkeen viisikko joutui pinteeseen karstimaiseman eksogeenisiin muotoihin, ja pääsi syömään Fanny-tädin matkaan pakkaamia leipiä, vanukasta ja hedelmäkakkua. Kun oikein tiukille veti piti turvautua Dickin rintasokeriin. Jossain Viisikoiden kiipeleiden ja ruokailujen lomassa äidin matkaan tarttui Enid Blytonin Seikkailujen linna. Olin ahminut Viisikot kertaistumalta, mutta nyt ymmärsin miltä tuntuu kirjan maailmaan sukeltaminen. Siivosin huoneeni kaikesta häiritsevästä ja asettauduin sängylle lukemaan. Luin 1001 asennossa: lurppa lootus, kiimainen narttu, veltto made. Luin kunnes takakansi tuli vastaan, ja matti äidin kukkaroon. Äiti vei minut kirjastoon, avasi maailman jossa elin seuraavat kymmenen vuotta. Seikkailujen sarja oli Enid Blytonin kirjoista eksoottisin. SOS-kirjat olivat lapsellisia, Salaisuus-sarja maailmasta joka ei minulle täysin auennut. Kun Blytonit parin viikon jälkeen loppuivat, piti siirtyä Hardy-poikiin, 3 etsivään, Neiti Etsivään, jopa Tiina-kirjoihin. Iitin kunnankirjaston nuortenosasto sijaitsi huoneessani suuren osan 80-luvusta.
	12. Robert Arthur: 3 etsivää Nämä seikkailut on merkinnyt muistiin Kolmen etsivän toimiston kirjuri Bob Andrews. Hän on luonteeltaan lukutoukka, mutta huimapäinen, vaalea, pätkä. Jupiter Jones taas on vanttera välkky, joka suunnittelee operaatiot ja on koko toimiston pomo. Pete Crenshaw puuttuu asiaan milloin tarvitaan väkivahvaa apua äkkitilanteissa. Hän tosin hermoilee. Toimiston tarkoituksena on ratkaista arvoituksia, selvittää salaisuuksia, etsiä vastaukset mihin tahansa selittämättömiin seikkoihin. Toiminnan keskuksena on Jonesin Tavaravarikko, jännä, romuisa piilopaikka. Näin kerrotaan kaikkien 3 etsivää -kirjojen takakannessa. Palavat kalliot -kirjan (osa 31) etukansi näyttää erikoiselta. Siinä ei nimittäin ole mainintaa kirjoittajasta. Sarjan ensimmäisten osien kannet ovat vielä erikoisempia. Kirjailijan nimi on Alfred Hitchcock. Todellisuudessa Robert Arthur kirjoitti osat 1-9 ja 11 käyttäen suuren ohjaajan nimeä markkinointiin. Kirjojen esipuheet Arthur pani Hitchcockin nimiin, ja antoi seikkailuissa tälle etäisen isähahmon roolin. Myöhemmin seikkailuja kirjoitteli sekalainen joukko ceeveenkoristajia. Osaa 38 vielä odotin, sitten kasvoin ulos. Saksassa uusia kirjoja ilmestyy yhä, ilman ensimmäistäkään rihmaa alkupään kirjoihin. Kaikesta tästä oli autuaan tietämätön. Ahmin vain omasta mielestäni parasta kirjallisuutta. Vaikka en uskalla illuusion sirpaleiden pelossa enää edes avata 3 etsivää -kirjoja, nimet ihastuttavat edelleen: Kuiskaava muumio, Pääkallosaari, Naurava varjo, Puhuva pääkallo, Liekehtivät jalanjäljet, Tanssiva paholainen.
	13. Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus Kun nuortenkirjat loppuivat, tuli aika siirtyä aikuisten osastolle. Pelotti. Monet kaverit lukivat jo isojen poikain kirjoja, ja rohkaisivat minuakin harppaukseen. Jehovantodistajakasvatuksensa ja väkivaltaviihdeinnostuksensa kanssa painiskeleva Erik suositteli Peter Benchleyn Tappajahaita alkupalaksi. Kahlasin sen vastentahtoisesti - kovin tympeää tekstiä aikuiset näyttivät lukevan. Iitin ahtaan vanhan kirjaston tilajärjestelyt ratkaisivat lopulta suunnan. Sisäänkäynnin läheisyydessä olivat dekkarit ja lehdet, sitten nuortenkirjat, tietokirjat, aikuisten kaunokirjallisuus ja lopulta käsikirjasto. Levitin maailmaani tikkataulumaisesti nuortenosaston pyöreä pöytä kymppinä. Luin tietokirjoja ja dekkareita. Jälkimmäiset valitsin kansikuvien ja kirjojen paksuuden perusteella. Maigretit olivat ohuita ruiluja, mutta voi hyvänen aika miten kuivia! Joensuun realistiset Harjunpäät ahmin viikossa. Sitten löysin Agatha Christien. Marplen ompeluseuramenoa en voinut sietää (enkä voi vieläkään), mutta vakavia rikoksia lautapelin tapaan käsittelevissä Poiroteissa oli jotain vangitsevaa. Christien toisto alkoi pian puuduttaa, joten tikkataulun painopiste siirtyi tietokirjoihin. Lupulta dekkarit alkoivat etoa niin etten kykene lukemaan niitä vieläkään. Ne ovat huonoja. Mankellin Wallander-kirjoista ei voi puhua edes samana päivänä kirjojen pohjalta tehtyjen elokuvien kanssa.
	14. Edward O. Wilson: Naturalist Ostin muurahaisten herran muistelmat Pensacolasta, floridalaisesta kaupungista jossa Pikku-Eddiestä kasvoi naturalisti. Jättimäinen kirjakauppa oli Books a Million, suomalaisen näkökulmasta jotain kirjaston ja kirjakahvilan välistä. Ihmiset lukivat kaupassa kirjoja lököisän näköisissä sähkönsinisissä laiskanlinnoissa, litraisista mukeista virkisteitä hörppiessään. Ilta oli miellyttävän viileä ja sairauteni ahdistavat oireet lievimmillään vuosikausiin. Ahmin kirjan samantien. Ensimmäisen englanninkielisen kirjani. Pari päivää myöhemmin seisoin kadunkulmassa, jossa Wilson kertoo kumartuneensa ensimmäisen kerran kohti muurahaisyhteiskuntaa. Siinähän ne olivat vieläkin asfaltinreunalla, kaivuuaskareissaan. Oli hyvä olla. Hyväntahtoisen vanhan herran muistelmia lukiessa oli vaikea ymmärtää väkivaltaista hyökkäystä sosiobiologiaa ja Wilsonin persoonaa vastaan. Minulle Wilson on sillanrakentaja. Naturalist kaventaa kanjonia joka oli tuolloin syntynyt lapsuuden kuvitelmien ja todellisuuden välille. Wilsonin sytytti uudelleen toivon - kaikki biologia ei kenties olekkaan väkinäistä verkostonrakentamista, kissanristiäisissä pokkurointia ja rahankerjuuta. Aito naturalisti valitsee paikan jossa on miellyttävä olla, ja kumartuu tutkimaan maata tai tähyää latvuksiin. Wilsonin esimerkkiä seuraten ymmärsin luopua kärsimysekologiasta.
	15. Veikko Huovinen: Puukansan tarina Puukansan tarina tuoksuu pihkalle, neulasten terpeeneille ja auringon paahtamalle podsolille. Veikko Huovinen on ainoa kirjalija joka on onnistunut kirjoittamaan minunkin hajukäämiäni kutittelevan haihtuvien yhdisteiden kirjon varsin setämäisen tekstinsä lomaan. Puukansan tarina on kirja joka E.O. Wilsonin muistelmien tapaan rakensi sillan unelmien ja pettymysten väliin. Olin lukenut 1990-luvun puoliväliin mennessä melkoisen määrän romaaneja hampaita kiristellen - olkoot kirjallisuuden klassikkoja, minusta ne olivat huonoja. Tietokirjoista löysin hakemani: iloa, surua, riemua, pettymyksiä, tuskaa, ikävää. Niinhän ei saa olla. Tietokirjathan ovat kuivia. Romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin on kirjoitettu totuus ihmisenä olemisesta. Puukansan tarina on tietokirja sekundaarisukkessiosta, metsän ekosysteemin kehityksestä tuhoutuneen tilalle. Samalla se on kaunokirjallinen teos, täynnä viiltäviä havaintoja ja täydellisiä, vatsanpohjaa kutittelivia lauseita. Puukansan tarina tuntui. Raja oli murrettu. Tieto- ja kaunokirjallisuuden välille ei ole syytä luoda vastakkainasettelua. Köyhää sellainen.

Pari vuotta sitten kohtasin tyhjiä katseita kun kerroin katselevani DVD:ltä kahdeksatta kertaa Martin Beck -elokuvaa Mannen utan ansikte, tai Wallander-elokuvaa joka ei perustu Henning Mankellin romaaniin. Nyt ruotsalaisdekkarien vyöryllä voi pelata jo venäläistä rulettia - jos joltain kanavalta ei tule jokin CSI, sieltä tulee varmasti Beck tai Wallander. Mixmaailmaankaan ei enää tulla vain hakusanoilla parhaat peput ja narsistinen persoonallisuushäiriö. Hakujen kärkeen on noussut Martin Beck elokuvat. Vyöryn keskellä ruotsalaisen TV-dekkarien pienipiirisyys huvittaa. Huomenna töllöstä tulevan varhaisen Beck-elokuvan Gunvald Larssonina on mies joka myöhemmin näytteli Kurt Wallanderia. Alla olevan Aurinkomyrskyn näyttelijäkaartissa ovat mukana Krister Henriksson, joka näyttelee Wallanderia uudemmissa elokuvissa, ja Mikael Persbrandt, joka on uudempien Beck-elokuvien Gunvald Larsson. Ruotsalaisten puolustukseksi on sentään todettava: heillä näyttää olevan monta Martti Suosaloa.

Aurinkomyrsky (2007) Lainasin täysin tuntemattoman elokuvan kirjastosta. Takakansi vihjasi ultraruotsalaiseen rikosmysteeriin, ja mukana näytti olevan tuttuja dekkarinäyttelijöitä. Laitoin levyn pyörimään hieman vastentahtoisesti perheen vetäydyttyä unille - tohtisiko tällaiseen tuhlata kallisarvoista yksinäisyyttään? Olin lukenut nipun arvosteluja netistä. Niiden perusteella markkinointi oli tehnyt kunnioitettavan työn etsiessään kanteen 2 x 4 tähteä. Kellon lähestyessä yhtä olin kuitenkin valmis korvaamaan kaikki tiedelehdet perinteikkäällä naistenlehdellä - siellä asuu totuus. Aurinkomyrskyn etäinen, ankea ja töksähtelevä kerronta kuljettaa ajatukset lumen fantasiamaailmasta. Lahkolaiset kuvataan tahdottomiksi roboteiksi - tapa, tapa, tapa. Katsojan myötätunto ohjataan reppanan yksinhuoltajan puolelle, hänen joka lopulta paljastuu murhaajaksi. Turhien tykkylumisten yökelkkailuiden, ja ahdistavan Hohto-tyyppisen kirvestelyn jälkeen hiljentyvä loppu sirpaloittaa stereotyyppisen hyvän ja pahan nahistelun. Katsoja jätetään haavi auki. Kuka teki oikein, mikä oli väärin? Onko lappusilmäisyys ainoa tapa selviytyä monimutkaisessa maailmassa edes välttävästi. Aurinkomyrsky on osa vanhemisprosessiani, jossa todennäköisyyksien pilven ytimestä alkaa hahmottua Kari Enqvistin otsatöyhtö.

Wallander - Kosto (2009) Uusien Wallander-jaksojen ilmestymisaikataulu hyökkäsi täysin puskista. Luulin niiden tulevan DVD-levitykseen vasta muutama vuosi ensi-iltojen jälkeen, mutta kaikki 12 leffaa räväytetäänkin koti-ihmeteltäviksi tammikuun 2010 loppuun mennessä. Asian selvittyä hain hätäpäissäni jo saatavilla olevan jakson CDON.comin nettielokuvista ja katsoin sen toissayönä tästä näytöltä kuulokkeet korvissa. Uutuuksien vuokrahinta on 3.95 euroa, mikä tuntuu melko osuvalta videovuokraamoiden hintoihin verrattuna. Laatu ei ole edes DVD:tä, mutta leffa on nähtävillä pari minuuttia siitä kun himo iskee - tätä nykyajan ongelmaa, välitöntä tarpeentyydystä siis. Kukkaroni onneksi kyteneet epäluulot osoittautuivat ennenaikaisiksi. Wallanderit näyttävät säilyttäneen tasonsa, vaikka pohjavire onkin toinen. Koston henkilökuvat ovat aiempaa ohuempia, mutta etukäteen mainostettu kantaaottavuus korvaa tämän ajatusten herättäjänä. Kostossa Ystad kohtaa terroriaallon, jossa turvallisuuspoliisi näkee suuren muslimimassan ideologian, mutta jonka Wallanderin skeptisyys paljastaa yhden kaltoin kohdellun yksilön lähes oikeutetuksi kostoksi. Reilu neljäkymppiä ei ole kohtuuton hinta kun näitä tarjoillaan työntäyteisen syksyn puhteille.

Hahmottelen yläkertamme hautovankosteassa mikroilmastossa keväällä alkavaa kehitysmaantieteen kurssia. Sateiden lepuuttaessa pilkistellyt aurinko on paahtanut näppistä hakkaavat nakit. Kestohiki kiiltää kaljussa, vaikka Lorealin voide lupaa mattapinnan jopa vuorokaudeksi. Rahaa ei ole, mutta raadoksi olen itseni raatanut epävarmuutta torjuessani. Kompastuin äsken kahvia hakiessani leijonaan. Ruudun takana juoksee nandi-heimon miehiä. Vain kaskaiden sirinä puuttuu autenttisesta kolmannen maailman tunnelmasta. Hard-Onsien eteläinen kohkauspunk on saanut täyttää äänimaisemaa.

Tuorein mielin käyn taas sorvin ääreen, kymmenennen opettajavuoden alkaessa. Ihmiset ja vuorovaikutus motivoivat, vaikka substanssiinkin avautuu jatkuvasti uusia kulmia. Seinille minun ei tarvitse tätäkään kurssia pitää, sillä Wilma kertoo kurssille ilmoittautuneen kesän aikana 30 opiskelijaa - vain kuusi jakkaraa on vapaana myöhäisherännäisille. Kypsyttelen sisältöjä pikkuhiljaa, ja lyön lopullisen setin pöytään vasta huhtikuussa. Lähestymiskulma on jo selkeä: en suostu vesittämään kaikkea poliittisesti korrektiksi, vaan yritän suistaa opiskelijoita urilta, kenties ikuisesti vainoavaan etsintään. Ajatukset kehitysmaiden maataloudesta, väestönkasvusta, slummiutumisen syy-seuraus-ketjuista, alkuperäiskansojen oikeuksista, naisen asemasta, matkailusta ja maailmantalouden vinoutumista alkavat saada jo muotoaan. Konfliktit ja muuttoliikkeet ovat levällään. Nämä tarjoavat mahdollisuuksia niin monenlaisiin lähestymiskulmiin, etten ole osannut purkaa vyyhteä. Olisiko mahdoton ajatus aloittaa kurssi stereotypioilla kyllästetyllä elokuvalla, joka johdattaisi ajatukset vaivihkaa leppeistä Tarzan-tunnelmista mielettömään väkivaltaan, ja lopulta maantieteelliseen kysymykseen: miksi juuri Afrikassa on kaikki niin päin arsetta? Päiväntasaajan Afrikkahan on ihmiskunnan koti. Se voisi olla paratiisi. Ihmisen elimistökin toimii parhaiten savanni-ilmastossa. Miksi juuri kunniakkaan Gondwanan perillinen on kaikkien hyvien jumalien hylkäämä läpi?

Tarvitsisin länsimaisella asenteella tehdyn elokuvan, josta on löydettävissä sekä afrikkalaisen ihmisen lohduton arki että olosuhteisiin nähden häkellyttävä optimismi. Elokuva analysoidaan kiireisen lukiotyön keskellä, joten sen on oltava kerronnaltaan tiivis ja runsas. Ja tietysti sen on oltava maantieteellinen: tila, paikka, alue ja maisema ovat keskeiset käsitteet. Katselen, ja yritän painaa mieleeni viime päivinä naapureiden ja kylänmiestenkin vahvistaman: on tullut valittua harvinaisen hieno ammatti.

Sadattelin aamulla kunnollisten sääkarttojen katoamista. Saksasta asti piti hakea asiaa. Kotimaiselle pullamussuväelle väännetään kangesta, onko tulossa pilvenkuvaa vai kultasakaraista. Haluaisin nähdä painekäyrät ja rintamat, ja ennustaa niistä itse. Onko tulossa pientä vai suurta pisaraa? Vihmooko vai ripeksii? Sitten muistin - ennenkin elettiin. Näpsäisin alla olevan kuvan tänään klo 10.24. Ennustin sen perusteella isopisaraisen sateen alkavan klo 13.20. Sade alkoi klo 15.32. Jatkan harjoituksia.

Veikko Huovinen. Uhosin keväällä lukevani Huovisen koko tuotannon kesän aikana. En ole varsinainen Väyrynen, sillä viiden viikon jälkeen työstän vasta neljättä nidettä, jo toistamiseen fuskaten. Ihmisen kuvaamisessa Huovinen on hyväntahtoisessa satiirissaan erinomainen, pihkantuoksun ja tanniinien höyrystämisessä rivien väliin kaiken arvostelun yläpuolella. Siksi aloitin sekundaarisukkession oppikirjasta, Puukansan tarinasta, ja jatkoin sitten Havukka-Ahoon ja Konstan Pylkkäseen. Luen hitaasti. Yritän oppia jokaisen lauseen ulkoa, ja analysoida samalla, miten hän sen tekee. Uuden, kortteeria hakevan Pylkkerön kuuntelin äänikirjana, sillä lääppäännyin Kari Pajun ääneen. Eilen tunnustin viimein hitauteni, ja aloin harppoa Lyhyitä kaksiosaisesta kokoelmasta Bakulainen pahvala. Nuo viisi kirjaa saattaisivat lähteä autiolle saarelle. Lisäksi ehkä viiksiniekoista se pahin.

Veikko Lavi. Vepa ei ole minun arvomaailmastani, mutta mielen kymäläiset perusrakenteet ovat samat. Ruikonperän multakurkku Jaakko Teppo kuulunee samaan trubaduurien piiriin, mutta hänen taiteeseensa en pääse sisään. Kymäläinen ei ymmärrä pohjoiskarjalaista. Luulen kotkalaisten mielenlaatualleelien olevan 95-prosenttisesti samoja kuusaalaisten kanssa, ja kuusaalaisethan ovat primitiivisiä iittiläisiä, joten Vepan verta virtaa minunkin ahtaissa valtimoissani. Vepan silakka-apajallakin kuulen iittiläisen doomin ja mollin, ja arvaamattoman maanisuuden, vaikkei Leininselältä silakkaa nouse (vaan muikkua).

Kausalalainen Snällin Antti oli lapsuuteni Vara-Vepa. Punakka humoristi tunteella. Originaali Vepa honotti pentinmäkeläisille venepukin päälle naulatusta mankasta, mutta Antin olemus oli esikuvaansa aidompi. Muistelen Antin istuneen joskus hanurinkin päällä - mahtoiko olla amatöörikurtisti? Helteillä Antti savusti lahnoja rennosti blackhorsen kerrastossa, jonka viilon iholla viipynyt nyrkki oli venyttänyt holtittomaksi, ja josta komeat kalleudet paistoivat ylväästi kansalle. Antin lahnat olivat kuin Vepan kappaleet. Ei niitä millään salatulla reseptillä valmistettu, mutta jäljittelemättämiä ne olivat silti. Munilla savustettuja, väittivät.

Vesa-Matti Loiri. En ole huomannut kenenkään toimintakykyisen ihmisen kuolemaa pohjustettavan samalla lakonisuudella, kyseenalaistamatta. Vesku ilmoitti Kasarin olevan hänen viimeinen levynsä, ja Provinssirockin monimuotoinen yleisö kyynelehti mestarin ensimmäistä ja viimeistä festarikeikkaa. Viime viikolla Vesku ilmoitti jättävänsä kipulääkkeet, ja viettävänsä loppuelämänsä mieluummin kivun kanssa eläen. Kollektiivinen varmuus tulevasta tuntuisi surullisemmalta jos jokin olisi jäänyt kesken. Vaan kun Ivalolla, Inarilla ja Kasarilla laulaa pelottavan valmis, merkittävän kokenut ihminen, jonka tulevaisuuden kaikki vaihtoehtot ovat lisäarvoa. Olen käyttänyt Eino Leino -tulkintoja yömyssyinä jo kymmenkunta vuotta, mutta liian alas putoava murahtelu Inarijärven rannalla kuunneltuna toi Veskuun uuden ulottuvuuden. Maisemaa ei voi enempää pelkistää. Mahtoiko katsella samaa yöruskoa järven toisella rannalla, konjakkilasi ja rööki kädessään, tuo jumalainen Jabba Jabba?