| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 August Terra IncognitaLukuvuoden ensimmäinen siedettävätahtinen koulupäivä. Verestävä peräsuoli rotkotti tänään vain kymmenisen senttiä takapään takana. Aamulla Kartografia-kurssin ryhmät jatkoivat Terra Incognitan valtausta. Tavoitteena on piirtää koulun vieressä täyttymystään odottavan joutomaa-alueen kartta. Ryhmät kulkevat alueella käsigepsin ja mittausvälineiden kanssa rekisteröiden 50-100 pistettä. Kartalle yritetään saada maan lämpötilan, valaistuksen, maankosteuden, ilmankosteuden, kasvillisuuden peittävyyden ja puuston korkeuden vaihtelu. Neljä ensimmäistä muuttujaa mitataan tarkoitukseen räätälöidyillä vekottimilla, joiden hinnat vaihtelevat parista sadasta pariin tuhanteen. Kasvillisuusryhmä kuvaa maata, ja arvioi peittävyysprosentin kuvasta. Puuston (tässä tapauksessa pääosin miehenkorkuisten taimien) korkeus mitataan taitettavalla muovimitalla, joka maksoi Tarjoustalossa 50 senttiä. Kuinka ollakaan, viimeisestä saadaan eniten ja tarkimpia tuloksia. John Lawton kirjoitti joskus Oikoksen kolumnissa tarvitsevansa moderniin ekologiseen tutkimukseen vain kiikarit ja muistivihkon. Jos vain keksisi oikean kysymyksen.
Haahuilin joutomaalla tänään parisenkymmentä minuuttia ja koin vuoden lintuelämyksen. Ensimmäisenä ohi honotti neljän merihanhen poppoo. Vain muutamia sekunteja myöhemmin kolme punakuiria ylitti Tikkurilan. Sitten Pääkaupunkiseutua terrorisoivat valkoposkihanhet päättivät tulla päiväpelloiltaan koko tuhannen hengen porukalla. Hieman pohjoisempaa kuului kapustarinnan ääntä, ja pois kävellessä vielä lapinkirvisen phriittaus. Muutama tuhat kilometriä on tullut ajettua tänä vuonna lintujen perässä. Nyt linnut päättivät tulla esittäytymään Vantaan Jokiniemen pöheikköön kesken koulupäivän.
Hasardimaantieteen tunnilla oli tarkoitus nauttia trooppisia hirmumyrskyjä ja tornadoja käsittelevästä esitelmästä. Koulukuvaus sekoitti pakan joten huomenna vasta myrskyää. Aluetutkimuksen ryhmä nukkui avoimesti. Ja vasta pari päivää sitten kirjoitin kommenttilootaan nähneeni nukkuvia oppilaita tunnilla erittäin harvoin. Nyt olen jo ehtinyt suoriutua töistä vaikkei kello ole vielä juuri mitään. Pari tuntia ehdin kanniskella itkuista Otsoakin Katin ollessa asioilla. Taidan olla kehityskelpoinen. Pian tulee se viikko kun olen ellunkana. Tänään ajattelin repäistä ja katsoa uusimman Martin Beckin (Beck 22: Heikko lenkki - Den svaga länken) kunhan Kati ja Otso ovat nukahtaneet. Toivottavasti pian löytyy enemmän tilaa kirjoillekin. Satu Koskimiehen kirjaksi kokoamia Juicen runoja olen ehtinyt lueskella. Mitään tutisuttavaa uutta kokoelma ei tarjoa: laulutekstit eivät edelleenkään toimi paperilla. Ääni määrittää lauletun, lukijan viritys runon. Markku Envallin ratkaisu laajentaa aina niin kiusallisen nolot aforismit taustoittavaan novellimaiseen muotoon sen sijaan toimi. Hetken. Kieltä terävämpi Giljotiini herätti lukiessa ajatuksia, mutta tuntui tuudittavan ne saman tien uneen. Töiden pinnalliset ajatukset kenties estivät syviä uppoamasta. Alastalon sali on yhä kesken, ja saattaa jäädäkin. Volter Kilven taidokas jamittelu vaatisi ajatusten asettumisen. Uudella pintaliitotekniikallani en sitä lue. Ensinäykkäisyjen perusteella markkinoinnin professori Gad Saadin yritys kartoittaa evoluutiopsykologian näkökulmia kulutuksen ja markkinoinnin näkökulmasta vaikuttaa torsolta (Saad 2007: The Evolutionary Bases of Consumption). Aivan kuin Saad olisi tehnyt sisällysluettelon ensin, ja haalinut otsikoiden alle kaiken liikenevän. Kaikkiin hinkkeihin ei ole nuori geenimuunneltu kantakirjatieteenala lypsänyt. Muutaman luvun perusteella itsekritiikkikin näyttää köykäiseltä. Evoluution perusteet (muuntelu, periytyvyys ja kilpailu) unohtava spekulaatio on arvotonta. Mutta luenpa teoksen loppuun ennen lopullista hutkintaa. David Sloan Wilsonin Evolution for Everyone on merkkiteos. Tarina kulkee elävästi ja rohkeasti - ajoittain jopa hävyttömän ilkeästi putkiajattelijoita tölvien. Kohtalaisesta itsekorostuksesta huolimatta Wilsonin asenne ihmisyyden evoluutioon on miellyttävän avarakatseinen. Hän ei lukitse itseään toisten keksimiin määreisiin. Hän tutkii asioita itse sen sijaan että hankkisi veronmaksajien rahoilla kirjallisuudesta aatetovereita. Kontrastina tälle lukaisin suosituksesta Panu Raatikaisen naiivin evoluutiopsykologia kritiikin Tiede & Edistys -lehdestä (1/2007). Jeja-Pekka Roos yritti tarjota vastakkaiseen ilmansuuntaan räyhäävää vastinetta, jota ei tuntemattomaksi jääneen refereen kehotuksesta julkaista. Vaikkei Roosin vastine ehkä ansaitse julkaisua, karmeinta tekstiä tuottaa lopulta tuo referee. Miten lehdessä jonka nimi on Tiede & Edistys, juttuja arvioi joku kaksitahtibensalta löyhkäävä kakara? Luonnontieteellisessä sarjassa tuollaista törkimystä rankaistaisiin - jaa - tavalla josta ei ole ennakkotapausta. Vilkaisu aviisissa julkaistuihin kirjoituksiin ja toimituskuntaan paljastaakin vitsin: kyseessä onkin Hömppä & Taantumus. Sama kasku toiseen kertaan ei enää naurata - Aatteissa Ummehtuu olisi riittänyt. 27 August Yläpään ongelmatTärkeintä on kuormituksen ja levon välinen tasapaino. En opi sitä koskaan. Liian liehuvainen viikko oli kostautua eilen viritellessäni kameraa tanaan Jennin ja Teron häissä. Kun Seutulan kappelin tömäkät kellot aloittivat mäikeensä, jalat luhistuivat haitariksi ja kylmä hiki alkoi valua puroina. Ynnäsin pikaisesti viime viikon tapahtumat, ja jaoin tuloksen nukutuilla ja lötköpötkötellyillä tunneilla. Tulos: liian iso luku ja vielä jakojäännöskin. Tähtäilin summamutikassa hikisuolaisen etsimen läpi. Onneksi sakastin ovi oli kiinni, sillä olisin saattanut hätäpäissäni syöksyä avoimesta ovesta iänkaikkiseen häpeään. Sama huojunta jatkui hääpaikalla VPK:n talolla, jossa Kati pystyi onneksi auttamaan. Sisällä en kyennyt olemaan ollenkaan. Juoksin muutaman kerran talon läpi ja kuvasin kaikkea missä kykenin erottamaan yksityiskohtia. Lohtua toi puolituntinen pellon laidassa lahnan tapaan happea haukkoen, ja autossa kampelana löhöten. Sitten sama läpijuoksu uudestaan. Ihmiset arvelivat kortilla olevan jo miljardibiljardi kuvaa, sillä "sähän näytät ehtivän koko ajan joka paikkaan". Ilmeisesti useampi läpijuostu hääkuvaus on opettanut ajoittamaan täsmäiskut kriittisiin hetkiin. Loppuillasta olo helpotti hieman ja pääsin mukaan oleelliseen. Lämminhenkisissä häissä on helppo viihtyä ja liikuttua aidosta onnesta. Perhe Silvennoinen on hieno pari. Toivottavasti kuvista on heille iloa. Veri ei näissä häissä lentänyt. Kyyneliä ja hikeä sitä enemmän.
Syy arvaamattomaan uupumukseen lienee ajatusten hajoaminen turhan laajalle kentälle. Heikkouttani. Syyttä. Jos elämäni muuttuisi tästä lähtien asymptoottisesti tapahtuma- ja elämysköyhemmäksi, tulisin vuosi vuodelta onnellisemmaksi. Television katselu ja lukeminen riittävät minulle aktiviteetiksi. Ympäristö viestii toista: kehitä, kehity, verkostoidu, luo, kerää elämyksiä, astu kokonaisvaltaiseen loistoon. Annoin itseni suggestoitua ja syöksyin laho pää edellä tuntemattomaan. Jokainen itsestään piittaava keskinkertainen opettaja kieltäytyy epäkohteliaasti kun häntä pyydetään tekemään oppikirjaa. Minä tunnistan itsessäni noista kahdesta vain keskinkertaisuuden, joten sanoin kyllä heti ensimmäiseen tiedusteluun. Nyt sitten aletaan väsätä lukion elämätieteen oppikirjoja. Oppikirja on samalla sekä ylivoimaisen hankala että turvallinen ensimmäiseksi kirjaprojektiksi. Turvallisuuden tuovat hankkeen kokeneet ja fiksut kollegat. Hankalan siitä tekevät kokeneet ja fiksut kollegat. Heidän seurassaan tekee mieli amputoida loputkin itsetunnon rippeistä. Ensimmäisessä kokouksessa onneksi vakuuteltiin erilaisten roolien tarpeellisuudesta. Saamaton ääliökin pitää porukassa ilmeisesti olla? Simuloinee rötväkeoppilasta eli erilaista oppijaa. Illallisella huomasin sentään ainoan vahvuuteni: minulla on väsyneenäkin joukon paras ruokahalu. Kaikki kyvyt on tästä kropasta revittävä jos aion olla edes muutaman sivun verran hyödyksi. Yrittänyttä ei panna - viralta, jos ei ole mitään virkaa. 23 August Työmaa Löysin Klaukkalan Seppälästä paidan jolla nyt tunnustan väriäni. Kuka heistä hallitsee lapioinnin: 1) se joka ajattelee lapioimista, 2) se joka lukee toisten kokemuksia lapioimisesta, 3) se joka lukee toisten ajatuksia lapioimisesta vai 4) se joka lapioi? Vaiko kenties 5) se joka valmistaa lapion? Tiedän uskovani oikein. Uskon touhuun elämässä, havaintoon tieteessä ja sinnikkääseen kerrostamiseen taiteessa. Maailma on tekijöiden ja kokijoiden. Ja näkijöiden. En voi tietää kuka näkee ja kuka kokee, joten tekijöiden. Heihin voi luottaa.21 August Kuvastimet Kun tullaan, tullaan porukalla. Kesä on vierähtänyt ilman kameroiden puunaamista. Vain muutama sata kennollista pikseleitä on valottunut. Nyt yhtäkkiä kameraa ja kuvaa pukkaa posti- ja sähköpostiluukuista. Työssäkin, sillä kollega otti esiin koulun arkisinta arkea esittelevän kuvausprojektin nähtyään suunnitelmiani maisema-analyyseistä maantieteessä. Sellaiselle saattaisi olla tilaus. Jonkin puutteelle tahtoo vain usein olla syy. Kenellä kouluelämää tuntevalla olisi aikaa hiippailla oppitunneilla piilokameran kanssa? Kuvaajapiireissä kohistaan Canonin uusista malleista. Vakaville harrastajille tarjotaan D30:n seuraajaksi D40:tä. En ole aivan vakuuttunut, saisinko uutukaisella yhtään parempia kuvia kuin nykyisellä 400D:llä. Aivan eri sarjassa vyöryttää jokapojan unelma Canon EOS-1Ds Mark III eli ystävien kesken Markku Kolmonen. Pikkuveli ilman s-kirjainta valittiin vuosien 2007-2008 parhaaksi ammattikameraksi ilman soraääniä, joten mitähän tästä parannetusta versiosta voisi odottaa? Kinokoon kennoon on mahdutettu reilut 21 miljoonaa pikseliä niin suuriin kuoppiin ettei kuva kohise suurillakaan herkkyyksillä. Prosessori on aivan uusi ja A/D-muunnin 14-bittinen, joten tiedossa on käsittämättömät määrät yksityiskohtia sisältäviä sävykkäitä kuvia. Säätöjä näyttäisi olevan niin paljon ettei niitä kaikkia ehdi kokeilemaan, vaikka valmistaja lupaa sulkimen käyttöiäksi vähintään 300 000 kuvaa. Uusien Canonien tapaan kenno tietysti ravistelee itsensä puhtaaksi. Väittäisin ettei tämän kameran jälkeen filmin käytölle ole muuta perustetta kuin nostalgia. Ellei sitten raha, sillä kolmosmarkusta saa pulittaa kahdeksan tonnia. Lopullisen murroksen aikaa eletään muutenkin, sillä Kamera-lehden testin perusteella Nokia N95 kännykkä alkaa pärjätä kameranakin seitsemän ja kahdeksan megapikselin laadukkaille pokkareille. Ankean diafilmikauden jälkeen valokuvauksesta on tullut taas - paitsi käsityötä - myös demokraattisempaa kuin koskaan. Erinomaisen uuden kameran saa parilla sadalla eurolla ja laatukäytetyn muutamalla kympillä. Leipäjonojen maassa jokaisella on halutessaan varaa hankkia laadukas kamera. Ja vielä kuvatakin, sillä se on täysin ilmaista. Tänään aurinkoon jättämääni tyhjään Sonyn akkuun ilmestyi virtaa. Ilmeisesti Sony on kehittänyt yhteyttävän akun. Aurinkokenno ei noin pienellä alalla moista latausta kehittäisi. Lauantaina on kesän ainoa hääkuvaus. Kappeli vaikutti mukavan valoisalta ja juhlapaikaltakin löytyy mukavaa taustaa viralliseen potrettiin - rosoista seinää ja jykeviä tammenrunkoja. Kovasti tekisi mieli ajaa hääpari auringonkukkapeltoon ja kiivetä sitten itse lyhtypylvääseen kameran kanssa. Pylväskengätkin saattavat olla vielä tallessa. Ehkä sittenkin parempi keskittyä perusasioihin - harjoituksissa unohdin salamasta patterit ja eikä akkukahvan latauskaan olisi riittänyt kuin pariinsataan kuvaan. Sää ratkaisee ehkä enemmän kuin ennakkosuunnittelu. Kuvaukseen sopiva sää ei ole välttämättä sopiva muuten. Sateessa värit hehkuvat, muttei välttämättä morsiamen kampaus. 19 August Kamera ain vie pois hymyn, virneenEi hymyä kameralle. Se on kyllä kovin kiehtovasti suriseva kone. Silti vain kone. Valokuvausharrastuksessaan Otso keskittyy toistaiseksi siihen tärkeimpään elementtiin.
18 August Hymy ain pois vie murheen, huolenOtso hymyilee. Aluksi piirteet kohosivat vain hetkeksi, sillä hän näytti pelästyvän tunteellista elämää. Arvoitukseksi jää, pelästyikö ennakoimatonta kasvojen liikettä vai elämänlankaa väräyttänyttä tunnetta. Nyt hymyn saa irtoamaan aina kun ei ole nälkä, liian väsy tai kun mahaa ei korvenna. Aiemmin suhtauduin säälivästi vanhempiin jotka väittivät oman lapsen hymyn olevan parasta elämässään. Elvistelevät vain kun ei elämässä ole muuta sisältöä. Ei auta, pakko on kyynikön myöntää - vastaavaa ei ole. Kuten Kati juuri sanoi, kaikki tämä tiedettiin, ei mitään yllättävää. Silti ei ymmärretty. Otso myös itkee. Ei enää vain hälyyttääkseen, vaan myös surusta tai pelosta. Lääkärin vaaka ja kylmä stetoskooppi toivat ensimmäiset kyyneleet. Tänään silmät kostuivat ja punottivat pariinkin kertaan. Yleensä niin mukavassa kylvyssäkin harmitti. Juuri kun luulin oppineeni kylvetystekniikan. Ylpeys ja lankeemus ovat kausaalisuhteessa. Kun Rumba ei lopuJätin neljän lehden tilauksen sikseen, ja otin tilalle Rumban. Edellisen tilauksen loppumisesta ehti kulua 14 vuotta. Paljon on virrannut mustaa savea Vantaanjoessa sitten vanhojen hyvien aikojen. Rumban 12 numeron hötölle sanomalehtipaperille painettu vuosikerta sisälsi silloin Päätalon tuotannon verran mustatakkisten intelletkuellien angstista tekstiä. Nyt tekstiä on niukasti. Haastattelut ovat lyhyitä ja pinnallisia. Ulkoasu ja sisältö muistuttavat Hesarin Nyt-liitettä. Missä on Waldemar Wallenius? Mihin katosi Miettinen? Nylon Beatin paluusta kertovan jutun lisäksi vain arvostelut jaksoivat innostaa. Pitäisikö sittenkin vaihtaa Soundiin? Ei vielä. Annan Rumballe mahdollisuuden muutaman numeron ajaksi. Jotain taikaa tässä täytyy olla, sillä laitoin tuoreehkoja poppislevyjä korvan alle kesken Nissen kolumnin.
Näiden levyjen aikana huomasin kuuntelevani musiikkia nykyisin hyvin hiljaa. Pikaiset laskutoimitukset osoittavat äänenpaineen olevan parhaimmillaankin muutama promille siitä mitä tällä äänikortti-vahvistin -yhdistelmällä saisi aikaan. Äänistaijasin Suzanne Vegan levyn aikana lapinkirvisen avoimesta ikkunasta. Nuori kivitasku nakutti läpi Dream Theaterin kitarasoolon. Aiempi ennätys lienee toissaviikkoinen rantasipi kesken Metallican Fuel-levyn. Vielä kun määrittäisi pohjansirkun äänen Kotiteollisuuden levyn aikana. Tällainen nössöily vaikuttanee musiikkimakuun. Jotkut levyt kestävät hipihissuttelun. Toiset eivät. Tuplakatsastuksesta syysunelmiinVein eilen Opel Astra 5D Caravan 1.6-8V-TGF35 -tyyppisen ajoneuvon (käyttöönottopäivä 29.8.2002) katsastusasemalle. Kyseessä on siis puolitoistatonninen rautakasa, jonka otan jokaisena arkiaamuna mukaani Tikkurilaan, ja toimitan illalla takaisin Klaukkalaan. Tuomio oli karu. Lähivalojen suuntaus edessä oikealla: korkeudensäätö ei toimi. Moottori: öljyvuoto. Raidetangon pää vasemmalla edessä: välyksellinen. Hylätty! Saan tehdä vähintään 12 päivää töitä maksaakseni laskun, jos jarruremontti yhdistetään samaan konkurssiin. Lisäksi katsastusmies ehdotti vahausta ettei maalipinta enempää kulahtaisi. Ja niinkun minulle naurettiin kesällä kun täpinöissäni vahasin hiovalla Turtlella ja nanowaxilla viikon välein. Samaan aikaan toisaalla Kati vei Otso Ilmari Sipuran (käyttöönottopäivä 3.7.2007) lääkärintarkastukseen. Tuomio: paino 5230 grammaa, pituus 59.0 cm. Hyväkuntoinen jäntevä poika, kasvu hyvää. Ja leimasta läpi. Hyvin katsastettu. Tekemistä tosin riittäisi ilman autoremppaakin. Tilun kurssit nielevät tietysti suurimman osan ajasta ja aikuislukiokin alkaa pian. Kenttähommat pitäisi kursia kasaan viikonloppuisin ja talven aikana olisi syytä saada tulokset käsikirjoituksiksi. Kaiken lisäksi Sanna sai houkuteltua mukaan oppikirjaprojektiin. Perjantaina nähdään, lähteekö homma pyörimään. Silloin kun en ole töissä, yritän olla isä ja kodinhoitaja. Kun Otso kasvaa, aikaa saattaa jäädä musiikkiterapialle ja lukemiselle. Amorphiksen uusi levy tulee justkohta. John Fogertyn tuotos hieman jännittää. Syksyn huipentunee kun Viikatteen Marraskuun lauluja II pyörähtää soittimessa. Tietokirjapuolella suunnitelmissa olisi ainakin Todd Tremlinin kehuttu kognitiivisen uskontotieteen katsaus Minds and Gods: The Cognitive Foundations of Religion ja Gad Saadin kuluttamisen evoluutiopsykologiaa käsittelevä The Evolutionary Bases of Consumption. Paljon mielenkiintoista spekulaatiota, otaksun. Enemmän mielenkiintoa ja vähemmän spekulaatiota kuitenkin kuin perinteisissä uskonto- ja taloustieteissä. Kulutuksesta on yhä kiinnostunut myös David W. Stephens, jonka johdolla toimitettu uusi kirja Foraging: Behavior and Ecology summaa sen mitä eläinten ravinnonhankinnasta tiedetään. Lee Alan Dugatkinin kirjassa The Altruism Equation: Seven Scientists Search for the Origins of Goodness annetaan seitsemän ajattelijan laukoa totuuksia hyvyydestä. Kannesta voi arvuutella, keitä nämä yläpäänsä eri osista karvoittuneet sedät ovat. Frans De Waalin Primates and Philosophers: How Morality Evolved saattaa avata jotain uutta sekin, vaikka kirjaa onkin moitittu turhan kuivakasta tyylistä ja oudosta rakenteesta. Tieteessä Tapahtuu -lehdessä Korkeasaaren paviaanin nähneet muistuttavat silloin tällöin, ettei muiden kädellisten käyttäytymisestä voi päätellä mitään ihmisen vastaavasta. Luetaan nyt kuitenkin näiden ihmisten näkemyksiä, joilla on edes periaatteessa mahdollisuus olla teemasta hajulla. Janet Brownen Darwin's Origin of Species: A Biography saattaa olla pitkäveteinen, vaikka Alastaloa on otettu pohjiksi. Kirjan elämäkerta! Amazonissa joku oli kirjoittanut: Browne tietää asiasta liikaa kyetäkseen selittämään sen ymmärrettävästi. Eipä se niin mene. Selkeys, yksinkertaisuus, oma teksti ja mahdollisimman harvat viittaukset auktoriteetteihin kertovat asianhallinasta. Tarvitseeko tällaisessa kirjassa edes viitata muuhun kuin siihen josta puhutaan? Näitä Jumalaan, Chomskyyn ja Nietzscheen viittaajiahan riittää. Ihan kuin viestin kannalta olisi merkitystä sillä mitä joku mielisairas on satoja tai tuhansia vuosia sitten laukonut. Chomsky ei kai ole mielisairas, ja vielä ihan äskön syntynytkin. Kirjoista odotetuin siintää vielä kaukana horisontissa: syömähampaansa jo paljastanut Ullica Segerstråle saanee Bill Hamilton -elämäkertansa markkinoille tammikuussa. Toivottavasti alkanut lukuvuosi on läpitylsä. Syksyllä en aio poistua Klaukkalan ja Tikkurilan väliseltä pendeliradalta. Opettajaryhmä lähtee talvilomaksi Nepaliin. Minusta tuntuu etten jaksa elämyksiä vähään aikaan. Tilaisuus olisi loistava. Kyseessä on kulttuuri johon olen nojatuoliperehtynyt jo parinkymmenen vuoden ajan. Joku valokuvakin saattaisi tarttua kortille Himalajan juurilta. Ja kun vielä satun olemaan tänä vuonna se opettaja joka järjestää kehitysmaantieteen kurssit. Ei ehkä sittenkään. Lienee aika istua kehdon ääreen aina kun tilaisuus koittaa, ja katsella suurta maailmaa sitten kun kykenen sitä enemmän ymmärtämään. Peruskurssi ensin. 15 August Ekologinen elämäntapaMikä se on? Ekologia on tieteenala joka tutkii eliöiden ja niiden ympäristön välisiä vuorovaikutussuhteita. Millainen on eliöiden ja niiden ympäristön välisiä suhteita tutkivan tieteenalan mukainen elämäntapa? Täällä tiedetään! Ekologiasta voidaan todella johtaa kestävät elämänarvot. Ollaan sillä ainoalla alalla jossa olen asiantuntija. Peekään ei voi nurista, sillä minulla asiasta räntätty paperi. Voin tarvittaessa lähettää siitä oikeaksi todistetun kopion. Opintoviikkoja 226 (joissa erikoistuminen ekologiaan) ja ekologinen väitöskirja. Kymmenen vuotta alan tutkijana. Käyntikorttejakin vuodelta 1997. Toisella puolella lukee alana Evolutionary Ecology ja toisella Evoluutioekologia. Olen jakanutkin niistä kolme. Jos ei vieläkään uskota, pyydän Vartiaisen Pertun todistamaan. Perttu on kovempi jätkä kuin kaikki muut rehtorit yhteensä. Lukko. Noudattaakseen ekologista elämäntapaa sinun on syötävä aina tilaisuuden auetessa ja paljon kerralla. Syö mahdollisimman energiapitoista ja korkealta ravintoverkosta pudotettua ruokaa - rasvaa, sokereita ja erityisesti lihaa. Vältä tyhjää ruokaa; kasvien lehtiä ja kaikkea missä on hajoamatonta kuitua. Nai aina kuin voit. Tarvittaessa väkisin. Jos olet koiras, jätä akka ja kakarat huutamaan ja painu huoriin. Laukaisualustoja ei tarvitse valikoida, eikä niistä tarvitse jälkikäteen piitata. Jos olet naaras, dumppaa toukat naapurin ämmän huostaan ja etsi Siljan terminaalista siivousvuoroaan päättelevä pitkä, tumma Angelo jolla on pinkeä sikspäkki. Ja leuka kankkunsa pienoismalli. Jää sitten rääkymään aaltoihin kun Angelo purjehtii vaimonsa luo. Tai Hjallis Hjarkimo jolla ei ole edes leukaa, mutta paljon kyhnytettävää. Tai Bernie Ecclestone jolla on kyhnyn lisäksi myös tukka. Hanki mahdollisimman paljon ruokaa ja harakkana roinaa joka vetoaa vastakkaiseen sukupuoleen. Autoja, kelloja ja veritimantteja. Kukkoile niillä, uhoa ja näytä mahtavuutesi. Syötä valloituksellesi kaksi selän lihassolua per vasikka. Rajoita kulutustasi vain jos se haittaa hyökkäyksiäsi avuttomien kimppuun tai pakoiluasi. Sellainen on eliöiden toiminnasta johdettu elämäntapa. En tykkää siitä kovin paljon. Mihin toimenpiteisiin valtiovalta aikoo ryhtyä ekologisen elämäntavan kieltämiseksi? Tehdäänkö niiden hippien kommuuneihin riittävästi ratsioita? Tehdäänkö niitä yllättäen niin että huorintekijät saadaan verekseltään kiinni siveettömyydestä? Hipit rautoihin ja savimajat tuleen! Tiedän kyllä että Yrjö Haila on asiantuntevasti valaissut ekologia-käsitteen laajentumista. Mitä sitten? Oma syynsä. Mitäs pöllivät toisten termejä. Mökithän siinä sitten palavat. Ja linnareissu tulee kesken orgian. 13 August VerkkopäiväkirjanäkökulmiaNimimerkki Catulux kirjoitti Rauno Räsäsen blogissa kommentiksi Räsäsen kanssa käymäämme keskusteluun: ”Rauno Räsänen: "Ihan kaunis lapsi teillä on - jahkas se vähän kasvaa ;)" Lässyn lässyn rabelais. Tuo omien jälkeläisten esittely, kuvaaminen ja heidän ympärillään pyöriminen on osoitus surkeasta itsekritiikistä ja samalla se on äärimmäisen tympäisevää oman egon palvontaa jälkeläisten/kloonien kautta. Kävin vilkaisemassa sipuran sivustoja ja tunnistin ton oireyhtymän heti. Hoh hoijaa....” Aluksi luulin että kyseessä on tavallinen teinihäirikkö, joiden tuotoksia saa silloin tällöin siivota kommenttilaatikosta. Myöhemmin sain tietää että Catulux on blogipiireissä arvostettu ajattelija ja filantrooppi. Ilmeisesti aikuinen opettajaihminen. Näitä asioita olen joutunut kesän aikana pohtimaan paljon, joten tuo Catuluxin kommentti on toden totta hyvä pohja keskisyvälliselle analyysille. Jälkeläisen ympärillä pyörimisestä en ole aivan samaa mieltä. Ensimmäisen kuukauden aikana vanhemmilla ei juuri muuta elämää ole. On pakko kiinnittyä yhteen pakopisteeseen. Joissain perheissä tämä ratkaistaan niin, että vain äiti hoitaa vastasyntynyttä, ja isä uraansa. En tiedä miten Catulux ja Räsänen ovat ratkaisseet asian omien lapsiensa kohdalta. Meillä osallistumistani ei sen enempää pohdittu, se tuli jostain. Ehkä siitä ettei työttömän uraa ole syytä hoitaa. Olon nössö pehmo, myönnän. Valokuvaamisessa olen syntymälahjaton, mutta vakaasti päättänyt osaavani jonain päivänä. En ihmettele lainkaan, jos heikkolaatuiset kuvat yhdestä ja samasta kohteesta ärsyttävät. Tiedän kuitenkin, että huomattavan suuri osa näillä sivuilla vierailevista sivuuttaa horinat tyystin ja hakee vain kuvia kasvavasta Otsosta. Harjoittelukappaleita. Kuvat siis, ei Otso. Tärkein kohta lienee tuo omien jälkeläisten esittely. Otso on yksilö jolla tulee olemaan omat käsityksensä esillä olemisesta. Kaikenlaisia perverssejäkin liikkuu, eikä turvallisuutta ainakaan lisää se jos kuvia ja tietoja on vapaasti saatavilla. Asiasta on keskusteltu paljon Otson elämästä piittaavien kanssa. Muut ovat saaneet minut vakuuttumaan, että asia on ookoo. Verkkopäiväkirjan lukijoita on vain muutama, ja pahoin aikein liikkuvat löytänevät kohteensa helpommin toisaalta. Kyseessä on sentään päiväkirja, ja olisi melko erikoista jos jättäisin ajan ja ajatukset täyttävän osan siitä kokonaan pois. Tästä päästään tärkeimpään. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, mitä verkkopäiväkirja minulle merkitsee. Olen noudattanut pienestä saakka äidin ohjetta: Ensin ihmiset, sitten vasta sinä. Olen hiljainen, ujo, arka, vetäytyvä, laiskanpulskea, mukavuudenhaluinen ja vielä hämäläinenkin. En epäsosiaalinen, mutta useamman ihmisen vuorovaikutuksessa auttamatta liian hidas. Sitä tyyppiä joka kemuissa pikkupuhuu: Odota viisi minuuttia niin sanon tuohon jotain nasevaa. Jos sitten vetäydyn antaakseni ihmisille tilaa, väki saattaa loukkaantua kun seura ei kelpaa. Verkkopäiväkirja on tarjonnut tähän avun. Keinon olla rauhassa syrjässä, vaan ei tuppisuuna. Vertasin verkkopäiväkirjaa joskus vihkoon, johon kirjoitetaan ajatuksia muistiin, ja joka sitten jätetään helposti löydettävään paikkaan kannonkoloon. Verkkopäiväkirja on kaikkien suomen kieltä taitavien luettavissa, mutta kenenkään ei ole pakko. Kadulla käveleminen on enemmän itsensä tyrkyttämistä – rumaakin ihmistä on pakko katsoa ettei kävele päälle. Lukija voi kököttää kannon nokassa pitkätkin tovit ja ammentaa niistä jotain itselleen. Ehkä hän lukee rivin ja noituu millaista paskaa maailmalla liikkuu. En saa koskaan tietää siitä. Lukijakaan ei tiedä kirjoitinko lauseen vain koska aavistin juuri hänen lukevan, ja halusin ilkeyttäni pilata hänen päivänsä. Kummallakaan osapuolella ei oikeastaan ole edes oikeutta kritiikkiin. Voi olla niinkin ettei tekstejä lue kukaan. Silloin verkkopäiväkirjan arvo typistyy perinteisen päiväkirjan tasolle, mikä ei ole vähän sekään. Vanhoja merkintöjä tulee selailtua usein kun tekee mieli palata rikkaisiin kokemuksiin. Luku- kuuntelu- ja katselukokemukset on ollut mukava laittaa muistiin. Viime kesän sateisen mökkiviikonlopun tunnelmiin palaan yhtä mittaa. Huonommat jutut, kuten tuo alla oleva, palauttavat mieliin tympeämpiä hetkiä. Verkkopäiväkirjoja ja levikkiä painottavia blogeja on hankala erottaa. Monen mielestä ei ole tarpeenkaan. Juridisesti ollaan samalla viivalla. Käytännössä ero on kuitenkin huikea. Verkkopäiväkirjan ajatuksilla ei ole velvollisuutta olla hyviä tai millään tavalla arvokkaita, sillä kyseessä ei ole verkkolehti. Ne bloginkirjoittajat, jotka haluavat bloginsa olevan journalismia, ja haalivat lukijoita, joutuvat kantamaan vastuuta. Silloin teksteillä ja kuvilla on oltava esteettistä tai uutisarvoa. Niistä saa valittaa. Kun Kemppinen kirjoitti fiksusti verkoista, mietin miksi halusin antaa verkkopäiväkirjan nimeksi Verkkopäiväkirja. Huomasin ajatelleeni jotain aivan muuta kuin ihmisten tai bittejä käsittelevien koneiden verkkoa. Tein päiväkirjaa sähkönjakeluverkon varaan. Sähköstä riippuvaksi. Verkkopäiväkirjan vastakohta ei olekaan tekstinkäsittelyohjelmalla kirjoitettu päiväkirja vaan paperipäiväkirja. Jos yhtään kehityn, verkkopäiväkirja tulee tulevaisuudessa sisältämään enemmän kuvia ja vähemmän sanoja. Sähköverkossa kuvat toimivat paremmin. Näin jälkikäteen kuvien vähäinen määrä ja tekstin paljous harmittavat. En ehkä vaan osaa. Lähes 11 000 valikoimaan tursahtaneesta blogilistasta olen ruksittanut viime aikoina pääosin muotia ja käsitöitä leikekirjatyyppisesti käsitteleviä blogeja. Ne sisältävät vähemmällä enemmän. Ja voi hyvänen aika miten lahjakkaita ihmisiä tästä parjatusta maailmasta löytyy. Rahat vai pois?Käytiin läpi perheen tapahtumat, ihmissuhteet ja suuret elämykset. Oli käyty teatterissa, lennätetty leijaa, larpattu ja luettu. Lopulta opettajaryhmä vakavoitui. Siirryttiin muodollisen pyhän yhteyteen, rahaan. Opettajan palkkaan. Mahdolliset palkankorotusten menetykset voivoteltiin läpi muodon vuoksi. Sitten taas hälistiin ja kikatettiin. Lässyä ammattiyhdistystä on helppo syyttää palkkakuopasta, ettei narahdettaisi rintamakarkuruudesta. Taistossa on oltu mutta kun kenraalit vievät aina mottiin. Ultimaattinen syy on kuitenkin se etteivät opettajat himoa rahaa riittävästi. Muut arvot painavat kupissa liikaa. Kahdeksan kuukauden ajan aloitin koulupäiväni puhumalla norjaa miesten huussin Idolle. Olin kuluneen termin mukaan palanut ulos. Tein töitä nonstoppina, oli ihan kelpo opettaja ja sain kuukausipalkkaa joka jäi 200 euroa lukio-opettajan keskipalkasta. Elämä oli Munchin huutoa. Silti, niistäkin päivistä monet nostavat suupielet korviin kesäistä järvenselkää tuijotellessa. Kati on oikeassa sanoessaan ettei minulle makseta työmäärään nähden alkuunkaan riittävästi. Tällä tahdilla tienasin varastomiehenä vähintään tuplasti, jos vain antaisivat tehdä ylitöitä. Veronmaksajat ovat myös oikeassa kun eivät suostu enempää maksamaan. Lukion (reaali)aineenopettajan työ ei lopulta ole yhteiskunnallisesti kovin merkittävää. Jos jotain arvoja saataisiinkin muilutettua uuteen sukupolveen, ne pääsevät puikkoihin vasta muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Silloin maailma on ehtinyt muuttua alta pois. Itsensä myyminen oli syntiä ala-asteen opettajani mukaan. Kuukausi sitten sitä pidettiin luennolla työttömän työnhakijan tärkeimpänä taitona. Jos lähimmäisenrakkaus on minulle nyt korkein arvo ja annan sen näkyä oppitunneilla, sanotaanko opiskelijoille myöhemmin: Opettele käyttämään lähimmäistäsi hyväksesi? Lukio on koulumuodoista paras, mutta tuottaa huonolla hyötysuhteella. Hieman tärkeämmät ihmiset opettavat yläkoulussa ja kaikkein tärkeimmät alipalkattuina alaluokilla. Suurimmat ratkaisut tehdään alussa. Myöhemmin kurssiin tehdään pääosin vain hienosäätöä. Ne jotka opettavat useamman ikäisiä lapsia ja nuoria kertovat etenkin oppituntien ulkopuolisen työmäärän vähenevän tasaisesti kohti nuorempia ikäluokkia. Vastuu on tälle peilikuva. Lukion opettajan täytyy pinnistellä suistaakseen opiskelijan elämän lopullisesti raiteiltaan. Alaluokkien opettaja tekee sen äänenpainolla. Tietämättään. Osaavien lukio-opettajien työpanos täytyisi saada jotenkin siirrettyä nuoremmille ikäluokille. Luokanopettajien palkka pitäisi yhtäkkiä tuplata, myöhemmin ehkä kolminkertaistaa. Samalla vakansseja pitäisi hivuttaa kohti nuorempien ikäluokkien opetusta. Siirtyisivätkö nyt aineenopettajiksi valmistuvat massat alaluokille? Eivät. Mutisisivat ylikoulutuksesta ja räkänokkien paimentamisesta. Kilpailutus ei toimi silloin kun raha ei ratkaise. Siksi minkään kouluasteen opettajien palkka ei tule koskaan nousemaan kuin sääli-indeksillä. Onkohan olemassa insinööriä joka ei mitään palkkaa vastaan suostu suunnittelemaan Intelin prosessoreja, vain AMD kelpaa? 11 August TakakesääRakas päiväkirja. Kyllä, Sinäkin olet. Koulu alkaa. Eilen vesoiltiin opeporukalla. Opiskelijat tulevat tiistaina. Keskiviikkona aletaan arki. Olen nyt virallisesti maantieteen opettaja - mantsaa on 17 kurssia, biologiaa vain kaksi. Ison koulun runsas tarjonta teettää töitä valtakunnallisen opetussuunnitelman muuttuessa. Nyt uudenmuotoinen aluetutkimus- ja paikkatietojärjestelmäkurssi kiilaa paloja kartografian kurssista. Sama toistuu aina uuden opsin myötä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koulukohtaiset soveltavat kurssit ovat olleet joko aikaansa edellä tai vähintään kiinni ajassaan. Opetushallitus ei koulun omista kursseista kuitenkaan pidä. Ne kun ohittavat valtiotasolla yhteisesti sovitun ja riistävät virkamiesten mielestä pienten koulujen opiskelijoiden oikeuksia. Kanta on periaatteessa oikea, käytännössä väärä. Ison koulun runsaan kurssivalikoiman sisältöjä ei pimitetä syrjäseutujenkaan opiskelijoilta. Ne eivät sisällä mystiikkaa, vaan asioita jotka tiukkaan ahdetuissa valtakunnallisissa kursseissa jäävät niukalle huomiolle. Kartta on maantieteen perusta, johon ei parissa tunnissa perehdytä. Siksi karttakurssi. Kehitysmaa-asioihin ei ehdi Ge2-kurssilla syventyä. Siksi kehitysmaantieteen kurssi. Kaikki soveltavien kurssien asiat löytyvät maakunnissakin kunnankirjastosta, kirjakaupasta ja netistä. Opettajat osaavat kyllä tiedon lähteelle opastaa. Tasa-arvoistaminen niin että poltetaan maton päästä pala, lyhentää mattoa. Pienempi matto on helpompi nykäistä alta. Mitä iloa tuhkasta? 10 August Isä, tytär ja ihmisen polveutuminen
09 August Gozillan poikaOtson varapulloja laitettiin tiskipöydälle kaksi. Muutaman minuutin kuluttua toinen niistä oli kadonnut. Pesukone täytettiin pukliharsoilla. Kun ohjelma päättyi, koneessa oli riepuja enää muutama, niissäkin mustaa karvaa. Vaippapyykille tarkoitettu ekoaine käyttäytyy ennustamattomasti, mutta pyykkien katoamista en sentään ymmärrä. Talon henget tuntuivat olevan sekaisin. Mitä ne hampaanjäljetkin olivat siinä siniseksi värjäävässä WC-raikastimessa? Viikkokausiin en ollut uskaltanut käydä vaatehuoneessa, sillä aavistin pahan asuvan juhlapukujen takana. Jokin toinen paikka oli todennäköisempi pahan pesä, mutten ehtinyt ajatella sitä kun lopulta ryysin vaatehuoneeseen ja kiskoin takit rekiltä. Kenkien seassa nukkui vajaan vuoden ikäinen lapsi seimessä. Aluksi se näytti albiinolta simpanssinpojalta, mutta sai auringon säteistä vähitellen ihmismäisempiä piirteitä. Matalaa, ryppyistä otsaa reunustavat korvat olivat valtavat. Kuonomaisen suunseudun ohuet huulet hamusivat oljille pudonnutta Marimekon tuttia, Otson entistä. Otin pojan syliin ja huusin Katin paikalle. Meillä oli ongelma. Jos lapsesta vuotaisi tieto viranomaisille, se otettaisiin huostaan ja luovutettaisiin rupusakin kasvatettavaksi. Katselin suuren kerrostalon ikkunoista loistavia riisipaperilamppuja. Noille sitä ei annettaisi! Juoksimme nimismiehen puutarhan poikki naapuritaloon. Ulospäin se näytti viktoriaaniselta kartanolta. Sisältä se oli 70-luvulla rakennettu homeinen arava. Raivasimme tiemme käsittämättömän siivon läpi vaatehuoneeseen ja laskimme pojan seimeen. Siellä se olisi turvassa. Jonkun Marjan kerrottiin tulevan pian imettämään. Apina oli ryöstänyt Marjan lapsen. Luonnonläheinen Marja piti muovista rintapumppua epäeettisenä, joten hänen oli kierreltävä kylillä ja etsittävä imetettäviä pitääkseen maidontuotantoa yllä. Paluumatkalla poliisipartio pysäytti meidät. Vaatteista imuroitiin karvanäyte. Lähistöllä oli nähty Bigfoot. Parimetrinen apinaihminen oli ollut ilmeisesti äkäinen jälkeläisiään puolustava naaras. Muistin nähneeni sellaisen joskus. Isompi se kyllä oli, kolmemetrinen vähintään. Emme ajatelleet asiaa enempää, kunnes jouduin poistamaan varmistimen poliisin antamasta revolverista. Kotiovi lenkotti. Astuimme sisään ja kättelimme eteisessä odottavan Satu Hassin näköisen naisen. Tällä oli gorillapuku yllään, pää kainalossa. Nainen oli hikinen ja hengästynyt. Tukka oli liimaantunut päänmyötäiseksi ja leuasta roikkui limaa kuin Mika Myllylällä viidenkympin maalissa. Keittiöstä tuli hieman pitempi, kulahtaneempaan gorillapukuun sonnustautunut mies. Peilin kautta heijastui kolmas hahmo. Se oli vähintään kolmemetrinen, jotenkin aidon gorillan näköinen uros. Harmaaselkä. Mitään kysymättä nainen säntäsi vaatehuoneeseen ja saman tien takaisin: Missä se on? Ryhdyin piirtämään karttaa vauvan uudesta sijainnista. Samalla nainen selitti, miten tuomitseva ilmapiiri on nykyään uraäitiyttä kohtaan. Joutuu tällaisiin järjestelyihin. Velipoika oli tuonut lapsen meille sillä välin kun molemmat vanhemmat olivat työmatkalla. Nyökyttelimme ymmärtäväisenä: äitejä houkutellaan töihin ja paheksutaan sitten kun menevät. Eikä se kehuttu päivähoitojärjestelmäkään aina toimi. Nainen otti kartan ja pisti gorillanpään päähänsä. Sovimme velimiehen tulevan aamulla vauvan tavaroita noutamaan. Sitten kolmikko katosi pimeyteen. Heräsin kun ovikello soi. Puristin silmät kiinni, enkä ole uskaltanut kysyä Katilta, oliko ovella todella joku. Ja miten sonnustautunut? Olisiko hätkähtänyt jos olisi paljastettu Godzillan lankomieheksi? KulttuurinistiOtso on romantikko. Hän harrastaa taivaanrannanmaalantaa. Auringonlasku isän sylissä helpotti vatsanpuruja illalla. Heti aamulla äiti avasi verhot jotta taivas näkyy. Vaippa vaihtui avaruuden ikkunan ääressä. Työhuoneen ikkunasta on nähty tähtiäkin. Vain vanhempien virheellistä maailmankuvaa musertaa tieto romantiikan perustasta. Otso hakee tasaisia pintoja. Mieluiten valepintoja. Ne rauhoittavat. Ei Otso mieti, miksi taivas on sininen tai onko se kaunis. Taivaasta tulee helppo olo. Ja joku vielä kyselee miksi ihmiset voivat pahoin yltäkylläisessä maailmassa. Pahan olon syytä kutsutaan kulttuuriksi. Mihin toimenpiteisiin valtiovalta aikoo ryhtyä kulttuurin lakkauttamiseksi? 06 August Kailen tutkii Science Dailyn syöte toi mukavan uutisen: Kailen Mooney on saanut kiehtovia tuloksia. Huomasimme keväällä 2003 tekevämme samanlaisia tutkimuksia, ja haaveilimme siksi yhteistyöstä. Kokeellinen tutkimus olisi ollut mukamas jotenkin antavampi, jos koealueiden välimatkaa olisi ollut tuhansia kilometrejä. Mannertenvälinen koe olisi ollut melkoista resurssien tuhlausta, joten luovuimme pian ajatuksesta. Käytännössä minä olisin matkustanut Kalliovuorille illallistamaan, ihmettelemään kaiken suuruutta. Paitsi koejärjestelyjen. Sitten Kailen olisi tullut Iittiin illallistamaan ja ihmettelemään kaiken pienuutta. Paitsi koejärjestelyjen. Perinteinen ekologinen tutkimus on tehokkainta silloin kun se on yksinäistä, valitettavasti. Pahinta ovat virtsatauot: ne eivät ole koskaan synkroniassa. Kailen toimii fiksusti, sillä hän pyörittää omaa pientä projektiaan lapsinero Anurag Agrawalin ison hankkeen satelliittina. Näin rahoitus ja asiantuntija-apu järjestyvät, ja mammuttitauti vältetään. Kun kokeet sitten joskus valmistuvat, ja bulkkijulkaisut ovat ulkona, tuloksia on tehokasta puida yhdessä isolla porukalla. Ehkä jopa molempien maailmoja syleilevän yhteenvetoartikkelin muodossa. Niinpä jätimme yhteydet vähemmälle, kunnes neljäs osapuoli kertoi yllättäen Kailenin uusimmasta julkaisusta. Onneksi tuloksissa on vain vähän päällekkäisyyttä. Kailen tekee neulasesta asiaa ja minä luen lehtiä. Näin on tiede pirstaloitunut - erimuotoisten pintasolukkojen tutkijat ovat eri aloilla. Toisaalta, koppi- ja paljassiemenisen välissä on joitakin kymmeniä miljoonia vuosia. Niitä älköön ihminen yhdistäkö.Mitä Kailen teki? Hän valitsi 21 ponderosamäntynelikkoa 750 hehtaarin alueelta Manitoun koemetsästä Coloradosta. Nelikosta kahden tyveen hän levitti muurahaisilta suojaavaa möhnää (tanglefoot). Murkuilta suojatuista männyistä hän valitsi toisen lintusuojaukseen, samoin toisen murkkumännyistä. Hän valitsi puista kolme oksaa, jotka hän peitti linnuilta suojaavalla, mutta hyönteiset läpäisevällä verkolla. Sitten hän laski hyönteisiä ja mittaili mäntyjen oksia kaikilla neljällä käsittelyllä: murkuilla ja ilman, linnuilla ja ilman. Tulokset osoittavat varsin selvästi miten murkut suojaavat kirvoja lintuja vastaan - varsin tehottomasti. Oksilla joille linnut eivät pääse, ötököiden määrä pompsahti. Samalla romahti näiden oksien kasvu peräti 34 prosentilla. Kyseessä on siis kolmen oksan kasvu isossa puussa. Mitä jos mänty vain ajaa alas kirvojen vaivaaman oksan ja kasvaa entistä paremmin toisaalla? Pohdinnassaan Kailen mainitsee kasvun vain lyhyesti, ja keskittyy ravintoverkkomuutoksiin, ja mielenkiintoiseen monoterpeenipitoisuuksien muutoksiin lintupredaation epäsuorana seuraksena. Science Daily keskittyy kasvuun. Lukijalle jää mielikuva, etteivät puut kasva kummoisesti jos metsässä ei ole lintuja. Aika rohkea ketju tästä tutkimuksesta. Epäilen ettei Science Dailyä seuraava suomalainen toimittaja ainakaan loivenna käsitystä. Epätoivo hiihtää taas mieleen. Tutkimuksen arvioimiseksi pitäisi mennä aina alkuperäislähteille, tai peräti haastatella tutkijaa. Mutta kun en ymmärrä suurta osaa julkaisuista. Science Daily voisi kirjoittaa kvanttifysiikasta mitä tahansa. Nielisin varmasti. MielenmaisematVahingossa säästyneeltä CD:ltä löytyi tärkeitä kuvia. Aina nämä ovat jollain tavalla kiehtoneet, mutta nyt säpsähdin. Nämä kaksi kuvaa sisältävät kaiken olennaisen mielenmaisemastani vähintään kymmenen vuoden ajalta. Ylempi kuva esittää Porvoon Emäsalon jäistä kärkeä huhtikuussa 2003. Lämmin pinta peittää lohduttoman todellisuuden. Alemmassa jököttävät palaneen raamisahan ruosteiset jäänteet Joensuun Penttilässä pari vuotta aiemmin. Pirun pelottavia troglodyyttejä. Pimeän laskeutuessa saha-alueelta oli pakko päästä pois, vaikka kokeita olisi voinut tehdä öisinkin.
Lassen kuvat Maailmassa on kaksi mielenkiintoista asiaa: elämä ja ihmiset. Jostain syystä en ole kyennyt aktuaalistamaan intohimoani esimerkiksi tähtitieteeseen tai geologiaan, vaikka tiedän niiden olevan perin mielenkiintoisia aloja. Ehkä tarvitsisin opettajan tuomaan valoa, tai sitten vain enemmän ikää. Jälkimmäistä kokeilen ainakin. Intohimoa ihmisiin olen tyydyttänyt tarkkailemalla turuilla ja lukemalla elämäkertoja lehtien haastatteluista tiiliskiviin. Ensin salaa, nyt rinnat rottingilla. Salaa, koska monet ihmiset sanoivat elämäkertojen olevan vääristeltyjä ja haastattelujen oikeastaan haastattelijan pään sisältöä. Tyhmä sellaiseen aikaansa käyttää. Henkilönpalvoja. Siinäpä se. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa kuin pohtia, miksi omaelämäkerturi jättää aukkoja. Tai milloin haastatellun persoona paistaa läpi. Sellaista voi tehdä tyhmempikin, oikeita vastauksia kun ei ole. Lasse Lehtinen on koonnut pääosin Hesarin sunnuntainumeroissa julkaistuja henkilökuviaan kirjaseksi, Luonnekuvia. Pari tusinaa pienoiselämäkertaa. Haukuttuaan Lehtisen Jeja-Pekka Roos sai sisäpiiritietoa, jonka mukaan Lehtinen on WSOY:n huonoin kirjailija. En ole lukenut Lehtisen romaaneja, mutta tämän kirjan perusteella on kohtuutonta, etteivät kaikki muut saman kustantajan kirjailijat ole saaneet Nobelia. Lehtinen osaa harjoittaa tutkivaa journalismia hedelmällisellä otteella, lapsenomaisesti ihmettelemällä. Jo ensi sivuilta ajattelin Columboa murhamysteerin äärellä. Jossain kohdin Lehtinen sitten kertookin kääntyneensä viimeiseen kysymykseen kuten on nähnyt Columbon tekevän. Luettuani katsoin tuon kansikuvankin. Luonnekuvat on turhan helppo sijoittaa janoille siasta pyhimykseen ja luuserista guruun, mutta luulen haastattelutilanteen mielikuvan vaikuttaneen Lehtisen asenteita enemmän. Päivi Istalan kanssa en haluaisi olla tämän kirjan perusteella missään tekemisissä. Monet Istalan luonnekuvan piirteet tuovat mieleen Stalinin. Muistan kuitenkin joskus nyökytelleeni Naisten tunnin aikana ilman sen kummempaa kiihkoa. Istala syyllistyy luonnekuvassaan yhteen typeryyteen: hän käyttää lastaan lyömäaseena. Kun kauppaneuvos Paukku totesi tasa-arvoasioiden olevan Suomessa paremmalla tolalla jos Päivi Istalalla olisi isommat tissit, Istala hommasi sovinisti Loka Laitiselle potkut. Istala kertoo motiivikseen tyttären itkun tämän nähtyä ohjelman. Luulen että todellinen syy oli vain tarve antaa äijille kyytiä. Ja vaikkei olisikaan, lapsia ei pidä vetää aikuisten sodankäyntiin. Julkisuuden ihmisenä Istala on koko ajan tiennyt mihin asemaan on tyttärensä asettanut. Hän on tehnyt valinnan, jonka seuraukset on kannettava. Suurimman osan luonnekuvista unohdin saman tien, joten elämää suurempia ne eivät välttämättä ole. Voi olla tarkoituskin. Olisihan vastuutonta tehdä tylsästä ihmisestä mielenkiintoinen henkilökuva. Matti Vanhalasta ei löytynyt mitään mielenkiintoista, Juicessa Lehtistä kiinnosti vain savolaisuus, tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäenpään toimiston byrokratia vain ärsytti. Anja Snellmanin haastattelu jäi hyvin mieleen, samoin Kämp-johtaja Leon Larkinin. Oopperajohtaja Erkki Korhosen luonnekuvan juoni on: kuinkahan tässä käy? Tiedetään, miten kävi. Kenties mielenkiintoisin henkilö on heti ensimmäinen, emeritusprofessori Yrjö Ahmavaara. Kun Ahmavaara julkaisi yhdessä Tatu Vanhasen kanssa kirjan Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin, kriitikot kuvasivat Ahmavaaraa hirviöksi, ja Vanhasta sen verran fiksuksi että pelastaa kirjan. Kun Vanhasen julkisuuskuva sittemmin tunnetaan, sopii kuvitella, miten pukinsorkka kalkkaa Ahmavaaran kotona Oulunkylässä. Matematisoinnissaan Ahmavaara ampuu yli, mutta pääsosin häntä vastustetaan poliittisista syistä. Hän kannattaa tasapäistämisen lopettamista koulutusjärjestelmässä, ja vihaa lällyjä tieteenaloja - kasvatustiedettä ja sosiologiaa erityisesti. Ahmavaara on vaiennettu, mutta jokainen kasvatustieteen kursseja käynyt tietää ettei suurella osalla kasvatustiedettä ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Kritiikittömyys on johtanut siihen, ettei se fiksu ja osaava joukko kasvatustieteijöitä pääse esiin. Kun luonnekuvia lukee tarkasti, sieltä täältä löytyy viittauksia aihepiiriin. Valistava juutalainen Inna Rogatchi esimerkiksi löytää Venäjältä vain yhden asian joka on Suomea parempi: koulutusjärjestelmä. Suomen ongelma on lällyys. Blogeissa professori Tenovuo on pelastus. Kun omat linturetket ovat jääneet tänä kesänä sattuneesta syystä ja toisesta vähälle, Tenovuon blogin kautta voi elää toista elämää. Yksittäisen luontoelämyksen kuvaaminen toiselle on lähes mahdotonta, toisin kuin runsauden aiheuttama innostus. Tenovuo kuvaa runsautta tekstissä ja heleää kauneutta kuvissa. Raikas lähde duhaisessa hellepäivässä. |
Luin uudelleen Randal Keynesin kirjan Darwin, His Daughter & Human Evolution. Arkiseen syksyyn laskeutuvat tunnelmat ovat alakulotetut, hieman harmaat. Keynesin ulkoiseltakin olemukseltaan kaunis kirja tuo arkeen lohtua. Menetyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta elämä on sen itsensä arvoista. Kirja on kertomus Emma ja Charles Darwinin rakkaudesta. Ja heidän tyttärensä Annien kuolemasta. Ja epävarman yksilön uskonkamppailusta. Ja kenties kaikkein suurimman tieteellisen teorian synnystä. Näissä ei sinänsä ole mitään erikoista. Erikoista on Randal Keynesin kyky osoittaa niiden sulautuminen yhdeksi elämäksi. Tutkimustulokset eivät ole koskaan irrallaan tutkijan persoonasta ja kokemusmaailmasta. Tieteentekijöiden elämäkerroissa henkilökohtainen saa toki aina suuren tilan, mutta usein se erotetaan aidalla luovasta tutkijantyöstä. Ikään kuin tutkija saapuisi työpaikalleen tyhjin tauluin. Darwin on toki tässä mielessä poikkeuksellinen, sillä hän ei työskennellyt yliopiston työhuoneessa vaan kotonaan. Hän ei ollut edes kovin innokas tiedeyhteisön jäsen. Kun Whewell, Owen, Lyell, Buckland ja joukko muita aikansa suuria nimiä siirtyi iltaohjelmaan lehtokurppapiiraan ääreen, Charles lähti kotiin, ajattelemaan. Vallankumouksellisimmat ajatuksensa hän johti ihmissuhteista. Isännän ja orjan, sivistyneen ja villin, isännän ja palvelusväen, miehen ja vaimon, isän ja tyttären. 
|
|
