| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
26 August HaavekuvatEdellinen lastu oli harmistunut. Kovalevytilaa ja Verkkopäiväkirjaa kansoittavat kuvat eivät tunnu kuvaavaa tyydyttävän. Katkeraan tilitykseen tuskastuneen kanssakansalaisen tekee varmasti mieli rääkäistä paikalle guugeloineen anononyymin sähköpostaajan tapaan päin naamaa: no, räpsi parempia vitun pässi. Ymmärrän tuohtumuksen, ja tässä tapauksessa jopa väkivallan, mutta selittelen itseni kuiville vetomalla toistuvaan, testityypistä riippumattomaan luonneanalyysiini: analyyttinen. Sanan juurethan ovat latinan kielen peräaukkoa tarkoittavassa sanassa anus, ja kreikasta samaiseen kieleen tulleessa sanassa lysis, avata, hajottaa. Olen perseenrepijä. Kyseessä on osin geneettisesti määräytynyt kymenlaaksolainen tapa piiskata itsensä rintakarvat kaarella kohti uusia epäonnistumisia ja käyttämättä jääviä tilaisuuksia. Jottei selittely jäisi puolitiehen, pohdiskelin itseaiheutetun tylsän oppitunnin aikana vielä, millaisia valokuvia näpsisin jos resurssien rajoitteet olisivat ratkaistavissa. 1. Ihmiset intohimossaan, matkalla päämääräänsä. Häitä on mukava kuvata, samoin sambakarnevaaleja. Mieluummin kuvaisin kuitenkin sarjan häiden valmisteluista riitoineen ja kihlasormuksenheittelyineen. Anopin ja morsiamen avoimia mulkaisuja. Tai hikistä surdonpaukutusta ja höyryäviä tanssijoita jääkylmässä, muutaman roikan voimalla valaistussa tehdashallissa. Ei liene sattumaa, että olen katsonut useammastakin elokuvasta vain Making of -dokumentit. Ja että olen lukenut kirjailijoiden elämäkertoja ilman aikomustakaan lukea näiden sepittämiä nuoleskelevia tarinoita. Miksi pitäisi? Elän yhtä tarinaa ja keksin loput itse. Minua on kiinnostanut vain, miksi tyhjäntoimittaja kirjailija kärhämoi kustannustoimittajaa vastaan samalla kun hänen perheensä kärsii. Tai miksi kirjailija jättää muisteloonsa tuhkanharmaita aukkoja. Ja miten tuskasta lopulta nousee Peenix. Prosessi. Ruma sana, mutta kiehtova käsite. 2. Arjen kontrastit. Tätä teemaa hallitsee mielessäni näky jonkin pienen sirkuksen teltan takaa Kausalan Ravilinnan Saharassa joskus 80-luvulla. Kauempaa katsottuna erittäin viehättävä, läheltä elämän rumasti runtelema taikurin sahattava verkkosukissaan, istumassa nuhjuisen asuntovaunun oviaukolla, paperrossi huulessa hulmuten. Toinen piikkikorko hevosenpaskassa, höyhenkoristeinen karmiini tiara lätäkössä, silmäpusseissa pandakuosi. Toinen maailma, fantasiaa, erotiikkaa, venäläinen hutsu, ryyppyruusu, lähiöhelvetin tunnelma ja pieni rillipäinen poika tirkistelmässä. Kauniita ihmisiä rumassa maailmassa ja päinvastoin. Pohjaton ujouteni ja sairaalloinen kunnoitukseni yksityisyyttä kohtaan eivät anna minun ryhtyä paparazziksi, eivät liioin kysyä: Saisinko raapaista sinusta kuvan silloin kun olet rumimmillasi? En ole Lauri Eriksson. 3. Linnut. Lintukuvista ei ole puutetta. Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Tapani Räsäsen kaltaisilla taitajilla riittää painokelpoisia kuvia kaikkiin tarkoituksiin maailmanloppuun saakka - ja lähes saman tasoisia kuvaajia lienee Suomessa toista sataa. Minulle lintukuvaus olisi nuoruudessa jääneen aukon paikkaamista, jonkinlainen kesken jääneen metsästysharrastuksen korvike. Lintujen kuvaaminen vaatii kuitenkin 1) aikaa tai 2) rahaa. Aikaa tarvitaan lähelle pääsemiseen, rahaa Canon EF 500mm F4 IS USM -objektiivin (5 498 eur) hankintaan. Lapsellisena ja aika prikulleen suomalaisen miehen keskipalkkaa nauttivana minulla ei ole tällä hetkellä kumpaakaan. Siksi en kuvaa lintuja. Uskon ratkaisevani resurssiongelmat noin 15 vuoden kuluttua. 4. Makrot. Makrokuvaus upotti minut digiin. Terävyysalueen hallinta oli diafilmillä turhauttavaa hakuammuntaa, perfektionistille aivan liian hämärää puuhaa. Makrokuvaus pitkän kaavan prosessina digikameralla on meditaatiota. Pleksistä tuuliseinät aurinkoiselle niitylle. Jalusta mahdollisimman rauhallisen ötökän viereen. Kameraa makrolevyllä rullaten eteen ja taakse, kuvakulmaa vaihdellen. Valokokeiluja luonnonvalolla, heijastimella, rengassalamalla. Taustaksi luomua, pajunoksaa, maisemamaalarin krapulatyö. Yli 1000 ruutua, kuusi tuntia, todellisuus niityn tuolla puolen katoaa, illuusio vapaudesta vahvistaa. 24 August Kuva kuvaa kuvaavaaHilman meemihaaste osui. Käsitin että tarkoituksena on etsiä omista valokuvista toistuvia kuvauskohteita, teemoja, kuvakulmia ja muita pinttyneitä tapoja esittää. Ja ehkä oppia jotain itsestään. Olen viime aikoina harmitellut omien kuvieni yksipuolisuutta, ja huomannut samalla porsaanreiän useamman vuoden harjoituksella hankitussa Verkkopäiväkirjan naamiointitekniikassa. Tekstissä kykenen piilottamaan arkaluontoisimmat henkilökohtaisuudet rivien väleihin tai niiden taakse, tai täsmäohjaamaan paljastukset yksittäiselle ihmiselle tai pienelle ryhmälle. Valokuvissani olen täysin alasti, vaikkei oma lärvi niissä juuri komeile (rumaile?). Harjaantunut kuvankatsoja lukee minut muutamasta kuvasta nopeammin kuin katse vilistää pitkän tekstirivin päähän. Olen valokuvaajana kymmenvuotias. Nuoren lintuharrastajan käteen yritettiin turhaan istuttaa järjestelmäkameraa. Ei hotsittanut ollenkaan. Vielä yliopistovuosinani kiersin mantuja itäisestä Afrikasta Äyräpäänjärvelle ilman kameraa. Vasta jatko-opintojen kenttätöiden aikaan aloin kuljettaa järjestelmäkameraa mukanani. Vielä silloinkaan kuvaus ei innostanut, mutta tunsin velvollisuudekseni kerätä kuvakokoelmaa tutkimuskohteistani. Diafilmiä paloi. Tulos oli kammottava. Olin Pohjois-Euroopan huonoin kuvaaja. Vasta Linnankosken lukion kolmen megapikselin Sony ravisteli minut herätykseen. En osaa piirtää, maalata, muotoilla tai kirjoittaa, mutta yhtäkkiä käytössäni oli väline jolla sain aikaan kuvan siitä miten jonkin asian näin. Tekninen osaaminen petraantui pikkuhiljaa, mutta samalla omien kuvien puutteet alkoivat häiritä yhä enemmän. Kaikissa kuvissani on yhä poseeraamaan pakotettu objekti. Niissä ei ole liikettä, eikä niissä koskaan tapahdu mitään. Ne ovat vain teräviä väri-iloitteluja. Pyrkimys täydellisyyteen huutaa niistä, mikä vain korostaa jokaiseen kuvaan jääneitä virheitä, hätäisten hutaisujen tahroja. Kuvaaja lienee kymenlaaksolainen. Kuvaaja ei malta. Otan maltaan ja kerään seuraavaan hieman esimerkkejä.
2. Vesi. Ihminen on evoluution myötä kehittynyt rantahakuiseksi. Järvien, suolammikoiden ja koskien partaalle minäkin usein kameroineni suuntaan, pohtien ankarasti, vieläkö yhden vesikuvan kehtaisi Verkkopäiväkirjaan laittaa. Vesikuvien joukosta löytynevät onnistuneimmat valotukseni - alla olevan Inarinjärven rannan kolmiulotteisuudessa minun silmäni lepää. Toinen kuva Kiutakönkäältä on puolestaan erinomainen esimerkki malttamattomuudesta. Lapsellinen mies oli päästetty viikoksi rakkaan harrastuksensa pariin, ja kiire oli kova. Päätin sumuttaa kuohuja pikimustalla harmaasuotimella (1000x) ja hatusta tempaistuilla noin puolen minuutin valotusajoilla. En malttanut tukea jalustaa hyvin, enkä ripustanut siihen lisäpainoa. Uusi lankalaukaisija oli laukussa, mutta en ottanut sitä esiin. Enkä tietenkään nostanut nostanut peiliä ylös. Kuva on lievästi tärähtänyt ja sommittelematon. Minulla olisi ollut aikaa ottaa sata hyvää kuvaa. Nyt minulla on viisi keskinkertaista ja viisi murheenkryyniä.
3. Kasvit. Kasvien kuvaamisessa olen käytännöllinen: jokainen kasvikuva on tarkoitettu ensisijaisesti opetuskäyttöön, lajintuntemuskuvaksi. En tunnu lainkaan piittaavan vaikkapa sellaisesta faktasta, ettei bilsanmaikka nykymaailman lukiossa tarvitse lajintuntemuskuvia mihinkään. Linnankosken lukioon perustamani "Kasvien salattu maailma" -kurssi taitaa pökkiä esiin alitajunnasta. Se oli niin kaunis. Alin kuva Kiilopään koivusta on kuvana vastenmielinen, mutta sille on todellista käyttöä biologian kursseilla. Silloin kun pohditaan luonnonvalintaa, tai genotyypin ja ympäristön vuoropuhelua.
4. Tapahtumat. Tapahtumia on monesti mukava kuvata, mutta taipumukseni väistellä hankaluuksia tekee sen harmillisen usein kiusalliseksi tai peräti mahdottomaksi. Joskus katsotaan pahalla. Viime vuoden Koria Rollissa järkkäri pyöritteli kameraani: - Järjestelmäkameroita ei saa tuoda...saaks tällä hyvä kuvia? - Ei saa. - No vie sitten. Sony Cybershot DSC-R1:n Zeiss -objektiivi takaa laadukkaat kuvat, ja koska en halua olla rettelöitsijä, en ottanut tilaisuudessa ensimmäistäkään kuvaa. KISSin konsertin tärinässä räpsin pokkarilla 80 tärähtänyttä maisemakuvaa järkkärin keskittyessä vainoamaan edessämme istunutta, vaatimattomalla kannykkäkameralla videota tallentanutta nuorta tyttöä. Joskus on sentään kunnia osallistua niinkin hienoihin juhliin kuin mummon ja vaarin 165-vuotisjuhlat. Yksikin kuva sieltä on kunnia. Ja tietysti kunnia on vielä annettava sille kelle se kuuluu. Tilun naamiaisissa olen itse kuvassa asiamiehenä, ja kamerani kennon tällä puolen heiluu Aurinkorannikon Sami.
5. Tavoitteelliset. Joskus kuvaamisesta maksetaan, tai se on velvollisuus. Toisinaan taas saan pinttymän ja lähden satojen kilometrien päähän hakemaan tietynlaista kuvaa. Joskus edessä avautuva näkymä tuo mieleen ajatuksia, jotka haluan tallentaa maisemaa pedantisti toistavaan kuvaan. Kaikissa näissä tapauksissa on onnistuttava. Ylin kuva on Viikate-pyhiinvaellukseltani Jaalan Kaajärven rannasta. En löytänyt hakemaani paskaa venettä, mutta vanhennetussa kuvassa neonvihreäkin näyttää Suomi-filmiltä. Toisessa kuvassa Märkjärven mökin takassa loimunnut tuli loi ajatuksia, jotka piti vangita kennolle sellaisenaan. Kolmas kuva on täsmäsuunnattu ihmisbiogian kurssin veritunnin alkuun. Neljännessä dokumentoin etukäteen huolella suunniteltua melontaretkeä. Jokaiselta 20 kohteelta piti saada ainakin yksi onnistunut kuva. Viides kuva on ajalta jolloin toimin Tilun vastuullisena kuvaajana. Siitä ei koskaan maksettu mitään, joten en ota kuvista vastuuta. Alin kuva on Jennin ja Teron häistä. Se oli toinen hääkuvauskeikkani, ja nestehukan aiheuttamasta huonovointisuudesta huolimatta yllättävän paljon ensimmäistä onnistuneempi. Kehitys hääkuvauksessa rohkaisee. Toivottavasti joku vielä pyytää.
6. Tavoitteettomat. Sitten vielä nämä. Kiva yksityiskohta, raapaisempa siitä tiedoston. Kuvat eivät koskaan päädy mihinkään, ja ovat usein kaikilla mahdollisilla tavoilla epäonnistuneita. Silti niiden kuvaaminen, ja tietoisuus niiden olemassaolosta kovalevyllä saattavat tuottaa minulle perverssiä tyydytystä. Ammattikuvaajien huoli huonojen kuvien räjähdysmäisestä lisääntymisestä digikuvauksen myötä ei saa minulta tukea. Onhan se hyvä että yrittänyttä edes pannaan.
Ruumis ja kulttuuriTänään päättyi viikko jonka aikana jokaisen intelletkuellin on ehdittävä sanomaan, ettei seuraa urheilua, mutta tietää silti sen olevan kaupallisuuden turmelemaa typerää huijausta. Ja ettei doupatuille epäihmisille saisi enää antaa sentin hyrrää, vaan veikkausvarat tulisi suunnata mummujen sauvakävelyn tukemiseen, ja nuorisotyöhön eli monimutkaisten organisaatioiden kravattisusien palkankorotuksiin. Ja että on ollut hyväkin aika. Silloin Kolehmaisten ja Iso-Hollojoen lihakset kasvoivat kaurapuurolla ja mustikkasopalla. Näistäkin saksalaisella ryhdillä toteutuista kisoista elämänsisältöä ammentaneena totean intelletkuelleille vain lyhyesti: a) jos urheilija kertoo kasvattaneensa lihaksensa puhtaalla kaurapuurolla, häntä ei ole syytä pitää mitenkään erityisen rehellisenä, b) doupatuinkin maailmanmestari on tehnyt menestyksensä eteen muutamassa vuodessa enemmän kuin ylipalkattu kirjanoppinut koko elämänsä aikana ja c) vierailu vaikkapa kirjamessuilla saattaa avata uuden näkökulman kaupalliseen turmelukseen. Olen jopa kuullut kirjailijoiden sepittävän myyntiin tyrkyttämänsä tarinat päästään. Auttaa pilkkomaan pimeää
16 August NymhalinaeJonakin 1960-luvun hehkeistä kesistä punkaharjulainen poika piiskattiin valehtelusta, sillä hän oli kertonut nähneensä neitoperhosen. Vuosikymmen myöhemmin juoksin haaveineni toista kilometriä ensimmäisen, ja muutamaan vuoteen viimeisen ohdakeperhoseni perässä. Amiraalia sain harrastusvuosinani ihailla vain Petrin kokoelmalaatikossa. Ala-asteen opettajani kertoi suruvaipan harvinaistuneen hänen kesämökillään, ja epäili sen kuolevan sukupuutoon ennen 1980-luvun loppua. Joku vuosi sitten hätäisimmät hipit hamusivat EU:lta tuhdisti tutkimusrahaa nokkosperhosen tulevan sukupuuton syyn selvittämiseksi.
13 August Takaisin kouluunEnsimmäinen koulupäivä, jos halauspäivää ei lasketa. Hasardimaantieteen korkkaustunti keskeytyi sopivasti (hälyttimen viasta johtuvaan) palohälytykseen. Seisoskelimme koko rökörössi yhteisöllisesti kolmannestunnin yläasteen pihalla pelastuslaitoksen pakollista visiittiä odottaen. Harmittelin taas etten tullut aikanaan valinneeksi palomiehen jaloa ammattia, mutta jouduin pian toteamaan ettei kunto tahdo riittää tähän nykyiseenkään: ihmismaantieteen tunnin jälkeen ääni oli jo käheä ja polvissa väljää. Huomenna pyöräytän käyntiin ympäristöekologian kurssin, ja toisen ihmismaantieteen kurssin, itseäni aktiivisesti muunnellen. Aikuislukion luonnonmaantieteen ja solubiologian kurssit alkavat syyskuun alussa. Sitten vain pyöritän arkea, joka tulee olemaan pääosin juhlaa. Tämä oli niitä päiviä jolloin yhdyn Jussin heittoon: joskus oikein nolottaa nostaa tästä palkkaa. 12 August Keulavisiiri levällään11.8.2009 klo 21.00. Klaukkalassa tuoksui eilen syys, tänään meri. Ensimmäinen lienee todellisuutta, jälkimmäinen todellisuuspakoa. Tasan kahdentoista tunnin kuluttua helvetillinen ihananähä-halailu taukoaa Arkadian yhteislyseon opettajainhuoneessa. Kesäloma julistetaan päättyneeksi, ja eläväiset kesäolevaiset vaipuvat A4-koomaan. Samaan aikaan viiden Wirkkalan keihäskaaren päässä Otso astelee punainen reppu selässään kolmatta kertaa päiväkotiin. Otso saa elää reippaan pellavapään unelmaelämää, eikä kenenkään ole tarvinnut kyynelehtiä. Päivisin hieman kavereita, kivoja tätejä ja leluja. Suurin osa arkivuorokausista ja viikonloput silti oman äidin, isän ja siskon kanssa. Keväinen päiväkotikeskustelu ei jaksa enää edes huvittaa. En ole koskaan suunnannut haasteiden syksyyn näin avoimin mielin, liito-oravan varmuudella stereonäkööni luottaen. Otson päiväkodin aloitus, Katin vähittäinen paluu luokanopettajaksi, Lotan päiväkodin aloitus, omat työt, riittävän suuren asunnon löytäminen porhojen paratiisista, epävarma elanto...kaikista näistä voisi kehittää ressin. Elämä ja kajakki ovat opettaneet, miten tyrskyt kohdataan: kokka edellä. Nykyään tungen Estonian tapaan repsottavan keulani jopa niihin muutamiin asioihin joita olen luullut inhoavani multien alle: Kaurismäkien elokuviin, Bob Dylanin musiikkiin ja tekijänoikeuslainsäädäntöön. Minulla ei pian ole mitä inhota. Vielä kun oppisi rakastamaan intelletkuelleja, ideologoita ja iittiläistä perinneruokaa. 09 August Tavaralle kiitosHarvemmin tekee mieli ylistää materiaa silloin kun se leviää. Nyt tekee. Kesällä 2005 ostin uuden elämän menimiksi Kenkä Mekasta neljä paria kenkiä, kaikki merkiltään 360° ja malliltaan Retro. Kaksi paria punaisia, kaksi mustia. Kerrankin löysin kengät jotka näyttivät hyviltä jopa lanttokavioissani, soveltuivat monenlaiseen käyttöön ja olivat mukavammat kuin jalat. Toinen mustista pareista hajosi varhain, toisen mustan ja toisen punaisen parin poltin viime vuonna. Toinen punainen pari lähti viimeiselle matkalleen Ylämaan Vanhan Lahtelan sekajäteastiasta torstaiaamuna. Reiät kantapäässä ja pohjassa eivät haitanneet, mutta pohjasta päkiään pompannut niitti ajoi minut vastentahtoiseen päätökseen. Vastaaviin kävelijän unelmiin en ehkä enää törmää. Kenkäkauppojen hyllyt ovat nykyään kovin surullista katseltavaa. Sattumalta posti toi ison laatikon poikamieskämppääni juuri silloin kun olin kantamassa kenkäpaketteja kynnyksen yli. Laatikossa oli 20 tuuman Eizo Flexscan L887 LCD-näyttö. Kuvan laatu osoittautui oitis juuri niin häikäiseväksi kuin olin odottanut, mutta hinta arvelutti. 1389 euroa. Tulisinko katumaan? Nyt näyttöön on ilmestynyt kaikkiaan 14 punaisena tai vihreänä loistavaa pikseliä. Ne eivät suuresti häiritse, mutta eivät ne koskaan katoakaan, vaan niitä tulee kiihtyvällä tahdilla lisää. Näyttö alkaa tulla tiensä päähän. Valikon infosta paljastuvat käyttötunnit: Eizo on tarjonnut huikeaa kuvaa jo 15 684 tuntia. Pari vuotta sitten laskin näytön olleen päällä 63% valveillaolosajastani - ja minä sentään olen ollut toisaalla, pahimmillaan neljän työn äärellä melkoisen siivun unettomasta ajasta. Nyt en uskalla lastensuojeluviranomaisten pelossa vastaavaa prosenttilukua kertoa, mutta taatusti sallin sen perusteella juhdalleni nuo 14 rikkinäistä pikseliä. 99,9992% pikseleistä on kuitenkin yhä ehjiä.
KasariKasari on järven arvoon ylennetty Urpalanjoen mutkan pullistuma Ylämaalla. Sen rannalta Katin vanhemmat vuokrasivat viikoksi modernisoidun entisen maatilan. Rattoisa viikko vierähti lasten ehdoilla, seesteisesti temmeltäen. Otso työnsi kottikärryjä ja puljasi vesirajassa. Ja onni. Lotta harjoitteli vapaan pudotuksen liikkeitä sopivan liukkaaksi maalatulla permannolla. Idänhepokatit sirittivät tauotta. Hiirihaukkapariskunta kouli poikuettaan naapurissa. Kalasääsket harjoittelivat erikoista kalanvaihtorituaalia korkealla ilmassa. Yhtenä päivänä karkasin Ylämaan metsiä samoamaan, Salpalinjan tuntumaan. Olisi voinut jäädä väliinkin. Eteläsuomalainen perusmetsä elokuun alussa ei iske, vaan raapii. Minulla on tapa josta tulisi kai vaieta. Kun pääsen yksin metsään, en tavallisesti jaksa kuunnella luonnon kuisketta, vaan laitan Kossit korville, ja äänekkään populaarimusiikin huutamaan iPodista. Suomalainen metsä ei ole jylhä ja mahtava, vaan varsin hentoisista tikuista kyhätty tyhjä esiintymislava, joka kaipaa tilan täyttäjää. Viisituntisen Ylämaan festivaalin aikana lauteille nousivat Leonard Cohen, Viikate, Blackguard, Amorphis, Katatonia, Necromantix, Horropops, Bad Religion, Mastodon, Lamb of God ja Laura Sippola. Melkoinen setti. Viikatteen Kesävainaja-EP on elämää suurempaa musiikkia, on se myönnettävä. Olen kuunnellut sitä väärin. Tanssi vaatii rekvisiitakseen jotain metsäautotien kaltaista, Aaveissa vainko oot mun taas kahden alimman kuvan maiseman. Kuu kaakon yllä tulee olemaan aution saaren levy.
|
|
|
