| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists |  Tools  Help |
|
30 September Homage Eilinen päivä pyörittiin rentouttavasti Kampin, Foorumin ja Stockmannin kulmilla. Nyt minulla on taas housut, joista kelmeä harsukarvainen iho ei kuulla antieroottisesti läpi. Kahdetkin: keski-ikäisten Bossit ja harmaiden setämiesten Pierre Cardinit. Shoppaamisen välillä piipahdettiin katsomassa Simpsons-elokuva. Heinäkuusta lähtien pyörinyt kassamurska oli viimeiseen penkkiin saakka täynnä. Muutama älykön näköinen pariskunta tosin teki jo alkumauttomuuksien jälkeen avaruudelle tilaa heittäen mielenosoituksellisesti paheksuvat varjonsa kankaalle. Olen edelleen sitä mieltä että Simpsons, South Park ja Aku Ankka riittävät viimeisen 30 vuoden kulttuurihistoriikiksi. Sarjan siirtäminen elokuvaksi oli tosin törmännyt vanhaan ongelmaan: hyvän pakkaaminen syö hyvää. Raid-sarjan DVD on paras suomalainen elokuva. Se pesee Kaurismäet, ja on kaiken lisäksi parempi. Kun Raidin tilaa vaativa huumori ja minimalistinen verbaaliakrobatia pakattiin myyväksi elokuvaksi, tehtiin vain hätäinen mainos. Näin kävi Simpsoneillekin. Tämä ei tarkoita että Simpsons olisi huono. Eivät ole Kaurismäetkään. Jotkut vain porautuvat syvemmälle ja vänkäävät reikää suureksi. Katin asioidessa seurasin leffa-asiakkaaksi naamioituneena Tennispalatsin taidemuseosta ulos valuvia ihmisiä. Ei hymyä, ei mietteliäisyyttä, ei intopuhkua, ei edes poissaolevaa toljotusta. Hapankorpun syöntikin näyttää säväyttävän enemmän kuin Duane Hansonin näyttely. Ylipainoisia jenkkejä - ei kiinnosta. Simpsons-yleisö nauroi, pissisteli tai tuijotti poissaolevan mietteliäänä kenkiään. Homer lumosi. NaarmujaVälittömään tarpeentyydytykseen pyrkivien nappikorvien proteesi iPod on mullistanut musiikin. Vähintään kuuntelun. Mullistajan mainetta niittänyt mp3 ei ole se juttu. Ratkaisevaa on musiikin tallentaminen kovalevylle tai flashmuistille - missä tahansa muodossa. Kaukana ovat ne ajat kun vinyylisingle päättyi juuri kun nautiskelija oli istahtanut mukavasti pehmusteille. Tai kun c-kasettiwalkmanin patterit loppuivat toisessa biisissä, alkuverryttelyssä. iPod ei heti hyydy, eikä ehdy. Olen siirtänyt lähes kaikki CD:ni kovalevylle, josta sekä kuunteleminen että reissuvarustus iPodiin käy kätevästi iTunesin kautta. Kappeleita näyttää olevan kirjastossa lähemmäs 12 000. Suuren osan olen halunnut säilyttää laatuäänenä, joten musiikki vie levyltä jo 400 gigaa. Nurkassa lojuu CD-pino varmuuskopiona ja todisteena käyttöoikeudesta. Kannattaneeko? Myöhäisherännäisenä löysin kirjastonkin. Musiikkiosastolta löytää usein ikivihreitä ja omituisuuksia, aktiivisuudella uutuuksiakin. En viranomaisfobiassani osaa kertoa, miten kovalevymusiikki ja kirjaston levyt liittyvät toisiinsa. Mukiinmenevää nostalgiaa kuitenkin lainasin. Mutta missä ihmeen hiekkapesukoneessa väki soittaa lainaston levyjä? Kynnysmattona säilyisivät paremmin.
28 September Elefantin selässäOlen samaa mieltä kuin Kafkasque - tyhmät jutut ansaitsevat hiljaisuuden. Joskus vain kiusaus on sietämätön. Olkoon tämä viimeinen reaktio tyhmyyteen ennen seuraavaa. Muutamalla keskustelupalstalla avattiin joku aika sitten pellit ja kysyttiin reteästi: ovatko kaikki filosofit tyhmiä vaiko vain osa heistä? Jos mielenterveysalalle hakeutuu väkeä jolta puuttuu mielenterveys, silloinhan viisaustieteeseen... En tiedä onko asioilla yhteyttä, mutta minusta viime tiistain Hesarin tiedesivulla kerjättiin filosofeja näyttämään tyhmyytensä. Nicholas Waaden suomeksi käännetty juttu käsitteli moraalin evoluutiota kummallisen naiivisti siihen nähden missä ala tällä hetkellä kuljeksii. Teksti oli osin huonoa, aivan kuin kovassa kiireessä käännettyä. Moraalipsykologi Jonathan Haidtin suulla tökättiin viisauden sijaan omaan alaansa rakastuneita filosofeja: "Psykologit ja filosofit ovat Haidtin mukaan katsoneet pitkään moraalia kapeasta vinkkelistä. He ovat keskittyneet ratsastajaan ja unohtaneet elefantin". Kala kävi pyydykseen. Filosofiksi itseään tituleeraava Tommi Paalanen kommentoi kirjoitusta torstain lehden mielipidesivuilla. Esityksessään Paalanen on selkeä ja asiallinen, mutta tulee reaktiossaan juosseeksi kuoppaan. Hän ei tunne kritiikkinsä kohdetta, mutta päättää silti puolustaa omaa alaansa tätä vastaan - ikivanhalla kökkötraktoriretoriikalla. Ohi aiheen. Elefanttiravia. Turhan monen filosofin dogmaattisuus kummeksuttaa. Jokaisen alan oppikirjan ensisivuilla kerrotaan itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisesta korkeimpana arvona. Miksi omien mielipiteiden kilpikonnapuolustus? Porno-Ranen kaltaiset jopa sanoutuvat irti kaikista säännöistä tehdäkseen mielipiteistään immuuneja kritiikille. Eikö juuri filosofin tulisi olla valmis uudenlaiseen ajatteluun tai laajaan näkemykseen? Tai syvään? Tai itsekritiikkiin? Lokeroistaan huutelijat voisi helposti sivuuttaa, elleivät he onnistuisi retoriikallaan tuuppimaan muitakin lokerikkoon. Ehkä kysymys on taas siitä - mediaseksikkyydestä. Äänensä saavat kuuluviin ne jotka kiipeävät toisten harteille ja huutavat puhdasta säveltä, lujaa. Unholaan jäävät ne jotka jokeltelevat savolaisittain: suattoo se olla niinnii tai näinnii. Tiijä häntä. Suatana. Stereotyypittely ammatin tai koulutuksen perusteella osuu tietenkin oikeaan ainoastaan biologian ja maantieteen opintoviikkoja keränneiden osalta. Edelliset tietävät kaiken elämästä ja jälkimmäiset kaiken maailmasta, joten muille jäävät rääpittäviksi vain ekstraterrestriaaliset ilmiöt. Näin on. 27 September Ilmarin iturataKesällä 1942 puolivuotiasta Eino Ilmaria sylissään kantavalla Väinö Ilmarilla on vielä kaksi menojalkaa. Melskan hellitettyä vakava ulkopoliittinen uhka on ottanut niistä toisen pois. Martta kantaa kaupunkimatkalla kahta kapsäkkiä. Kehkeytyy sisäpoliittinen uhka? Eino Ilmarin noustessa lopullisesti pyörille - ensin kahdelle, myöhemmin telille - Seija ja Vuokko tuovat perheeseen omat tapahtumalinjansa. Eino Ilmari ja Pentti jättäytyvät vielä vaisuina takariviin. Myöhemmin eturiviin syntyy Mika Janne Ilmari. Teini-ikäisenä tämä ei uskalla kohdata lasareetissa riutuvaa vaariaan, vaikka Väinö Ilmari kovasti lintumiestä kyselee. Linkolalainen Mika Janne Ilmari ei pidä ihmisistä, ei varsinkaan lapsista, mutta alkaa jo toivoa verisukulaista kuolinvuoteelleen. Paljon myöhemmin, rivien jo harvettua, syntyy Otso Ilmari. Keskinkertainenkin ihmistuntija huomaa Mika Janne Ilmarin olevan ketjun pehmein lenkki. Puhtaan, menestyvän ja selviytyvän sukupolven sekaan on eksynyt taikinainen karabiini. Kettingissä sellainenkin menettelee, jos taakka on kevyt ja rissat rasvattu.
23 September KastepisteKastepiste tarkoittaa lämpötilaa, jossa suhteellinen ilmankosteus on 100% ja vesihöyry tiivistyy pisaroiksi. Näin tapahtui troposfäärissä jossain Sisä-Suomessa, Päijänteen valuma-alueella. Pisarat satoivat luultavimmin läpitunkemattomaan lihotusnäreikköön. Sieltä ne ottivat mukaansa hieman ruskeaa humusta ja valuivat ojia pitkin suureen järveen. Järvestä nyt jo tiivistymisensä unohtaneet ja yksilöllisyytensä menettäneet pisarat johdettiin Päijänne-tunnelia pitkin Vantaalle ja laskettiin kohisten ulos raanasta. Jossain vaiheessa tietty vesimassa sai niin ylevän tehtävän, että jotkut alkoivat pitää sitä pyhänä. Sitä lutrattiin tänään pienen pojan päähän. Otso Ilmari on nyt virallisesti Otso Ilmari. Hänet otettiin messiin johonkin lammaslaumaan, josta emme juuri muita tunne. Muutaman pässin vain. Ristiäisseremonia toimitettiin perheen läsnä ollessa Vantaan Pyhän Laurin kirkossa. Minulta kyseltiin jo ennen Otson syntymää, miksi pakotan lapseni uskonnolliseen riittiin, jonka nimikin viittaa väkivaltaiseen kuolemaan. Ensin on pakko myöntää, että asia on minulle liian vaikea pohjia myöden perusteltavaksi. Kivittäkööt sanoilla se joka tietää totuuden. Toiseksi, meidän mielestämme kysymys on ennemminkin yhteisön jäseneksi hyväksymisestä ja yksilönvapaudesta kuin pakottamisesta. Otsosta ei tullut luterilainen lapsi, vaan luterilaiseen kirkkoon kuuluvien vanhempien lapsi. Hänestä ei ole syytä tehdä kummajaista kenenkään jaloista pakkomielteistä johtaen. Luterilainen usko on pahimmillaankin harmiton sairaus. Sanokoon iso D mitä tahansa. Parhaimmillaan se on erinomainen ohjenuora elämään. Jos Otso valitsee myöhemmin enemmistön uskon, hän on varmasti tyytyväinen vanhempien kaukonäköisyydestä. Jos taas ei, tämänpäiväinen seremonia on hänelle merkityksetön. Valitkoon todennäköisyyksistä kunhan leikeiltään ennättää. Tärkeintä on, ettei hän saa koskaan tietää lopullista totuutta. Otson kastanut pappi piti aiheesta pirun hyvän puheen: "Lapsenomainen yksinkertaisuus on hyvä säilyttää ainakin suhteessamme Jumalaan". Ärsyttävällä tavalla monimielistä. On pakko myöntää että Mark. 10: 13-16 tuntui etukäteen hankalalta lukea suvun edessä ääneen. Otson eilen lahjaksi saamasta Hard Core Andersenin kokoelmasta olisin voinut lukea helposti useammankin yhtä opettavaisen sadun. Miksi Raamattu on vaikea? Koska se on vallan väline. Tai oikeastaan manipulaation, sitouttamisen. Yhtä vastentahtoisesti lukisin läheisten edessä Koraania, Mein Kamphfia tai Pääomaa. Kaikilla on raskas taakka kannettavanaan. Tekstin lukeminen kirkossa ei tuntunut yllättäen ollenkaan vaikealta. Näin läsnäolijat ja tiesin heidät harkitseviksi, fiksuiksi ihmisiksi. Muistin tärkeän syyn toimia yleissivistävän koulun opettajana. Huomenna Tikkurilan lukiossa otetaan toivottavasti taas askeleita yhä kauemmas fundamentalismista. Siksi luonnontieteellinen(kin) sivistys on tärkeää. Kiitos kaunis kummeille ja kaikille osallistujille. Ja Otsolle urhoollisesta selviytymisestä työläänä päivänä. Kummitätini Seija lähetti koskettavan kortin, johon on pakko vielä palata. Ja kuviakin näpsittiin. Vasemmalla Nuori Mies Nimetön eilen lauantaina. Otsoa hymyilyttää, sillä talo on täynnä häntä ihastelevia neitoja. Keskellä Otso Ilmari äitinsä sylissä tänään sunnuntaina Pyhän Laurin kirkon alttarin edessä. Oikealla sama heppu kotvanen myöhemmin, rennommin pukeutuneena, mummon sylissä.
Martin Beck 23: Det tysta skriket
Varsinainen elokuvanautinto oli minua itseäni varten. Mitä pidemmälle Martin Beck -sarja etenee, sitä heikommin elokuvat toimivat itsenäisinä tarinoina. Sellaisina katsottuna on helppo todeta käsikirjoitusten tason laskeneen. Uskollisten Beck-fanien tiiviisti seuraama elokuvien ketju antaa kuitenkin aivan uuden mahdollisuuden: elokuvia voi 'haaskata' erikoisiin, tyhjän olon jättäviin, mutta realistisiin ratkaisuihin. Beck 23 lässähtää kuin lehmänpaska, antaen kuitenkin kokonaisuudelle enemmän uskottavuutta. Rakennustyötä tuhlaavan loppuratkaisun lisäksi tämänkertaisen Beckin annetaan ymmärtää olevan välityö muutenkin. Martin kun ei hammassäryltään kykene laittamaan itseään likoon entiseen malliin. Sarjan päättää pian DVD:nä ilmestyvä odotettu I Guds namn. Alussa juna murskaa kaksi raiteilla makaavaa tyttöä. Penkereeltä löydetään nelivitosen monon jäljet, ja raahausjälkiä, joten tapausta pidetään kaksoismurhana. Molemmat tytöt, Moa ja Jiyan, ovat olleet edeltäneet viikot vastoinkäymisten nujertamia. Moan luihu ex-poikaystävä on levittänyt Moan alastonkuvia verkossa. Hänen äitinsä ei tiedä tapahtumasta, eikä oikein mistään muustakaan. Moa on myös joutunut chatissä salanimellä Nadja esiintyneen pedofiilin 'malliksi' ja hyväksikäytön kohteeksi. Jiyan puolestaan on maajoukkuetasoa lähenevä voimistelija, jota valmentaja on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Jiyan on ollut harjoittelussa tiukka, mutta ei täysin omasta tahdostaan. Kun Jiyan päätti lopettaa uransa, tämän isä raivostui. Molempien elämästä löytyy siis useita potentiaalisia surmaajia. Lisäksi kuvioissa pyörii vaikeasti löydettävä koditon Kenny Sörberg, jonka tuoreeltaan jätetty hökkeli löydettiin surmapaikan lähistöltä. Martinilla, Gunwaldilla ja Lenalla on kullakin omat pääepäiltynsä, kunnes Gunwaldin pilkkaama Oskar löytää Sörbergin. Tämän kertomus osoittautuu todeksi: Sörberg on yrittänyt raahata tyttöjä raiteilta näiden jättäessä viimeistä viestiään: ...emme voi luottaa enää kuin toisiimme. Tyttöjen itsemurhaan syyllisiä on siis paljon, tappajia ei yhtään. Monelle syylliselle saadaan tuomio pienemmistä rikoksista. Karmea lopputulema jää tyttöjen omaksi ratkaisuksi. Näin kai se yleensä menee? 22 September YmpäristödeterminismiTuhannet ylioppilaskokelaat ahdettiin taas eilen jumppasaleihin. Siellä he nyyköttivät kuihtuneina ja harmaina verkkareissaan ja villasukissaan. Maanantaina meno jatkuu ulkomaalaisten kielillä. Keskiviikkona pitäisi luoda tyhjälle paperille ymmärrettävää informaatiota muunmuassa minulle niin rakkaasta maantieteestä. Suunnittelin abitreenejä alunperin heuristisen luovuuden varaan, mutta vaihdoin tyylin perusmekaaniseen. Muistin oman reaalikokeeni epätoivon mielikuvien valuessa koriskentän viivoille. Kotona olin pystynyt luomaan monin aistein koottuja rikkaita kuvia biologian, maantieteen ja kemian ilmiöistä, ja sijoittelemaan niitä rakkaiden kirjojen, levyjen ja videoiden lomiin. Kaikuvaan jumppasaliin ne eivät seuranneet. Niistämisen, kakomisen, mässytyksen, rapistelun ja vessaan tömpsyttelyn sekaan. Jäljellä oli vain mekaaninen suorittaminen. Onkohan meitä paljon? Meitä joita ympäristö määrittää.
LeväperäIittiläisvesien leväkokeen tulos ei mullistanut maailmankuvaani. Tuskin kenenkään muunkaan. Suurella vaivalla ympäri kuntaa kerätyt vedet ovat nyt eliöstöltään yhtä puuta. Lannoitettuihin purkkeihin toki kasvoi massoittain löllöistä viherlevää, muutamalla sinilevällä maustettuna. Lajisto ja määrät olivat kuitenkin samat riippumatta veden alkuperästä ja alkuperäisestä puhtaudesta. Kaikissa lannoittamattomien purkkien pohjalle kertyi pieni kerros rihmamaisia viherleviä ja jokunen piilevä - eniten savisen Sääskjärven purkkiin (kuva vasemmalla). Kullaan lähteiden kirkkaan veden pintaan ilmestyi yllättäen myös hometta (kuva oikealla). Odotin purkkeihin hyvin erilaisia eliöyhteisöjä, mutta ymmärsin pian loogisen ristiriidan. Kun hyvin erilaisten vesien vettä siirretään yhteneviin oloihin, konvergenssia on odotettavissa eliöyhteisössäkin. Eläimet eivät lypsylämmintä syysvettä sietäneet. Ensimmäisten viikkojen ajan vilkkaasti purkeissa soudelleita hankajalkaisia ja vesikirppuja löytyi raatoina. Muutama tohvelieläin puuhaili isännän elkein raatojen ympärillä.
20 September Mies nurkassa
18 September Nimi ja naamaMikään ei vedä huonoudessa vertoja vanhan kansan sanonnoille. Vain makuasioista voi kiistellä. Pyy pivossa on hyvä vain jos yhdeksän jää takuuvarmasti oksalle. Näreeseen kurkottaja ei yleensä kapsahda katajaan, vaan pihlajaan. Ja nimi pahentaa miehen. Palauttaa kuolevaisten joukkoon. Hyvä niin. Petja Jäppinen korosti tänään tavoilleen uskollisena oman nimen ja naaman merkitystä kirjoittajan ja lukijan välisessä luottamuksessa. Juuri näin. Jos asiaa ei voi ilmaista niin että kirjoittaja tunnistettaisiin, asiassa on jotain vikaa, ja se on syytä jättää kirjoittamatta. Salanimillä, nimimerkeillä ja anonyyminä kirjoittamiseen lienee koko liuta rationaalisia syitä, mutta niihin liittyy aina ripaus epärehellisyyttä, ja tuppu napanöyhdän kaivantaa. Vakiokommentti tähän lienee: anonyyminä pystyn ilmaisemaan ajatuksiani enemmän ja avoimemmin. Miksi ajatusten takana voisi seistä jos ne tuntuvat ilmaisemisen arvoisilta? Miksi piilotellaan? Olen ollut erityisen otettu, kun useat Verkkopäiväkirjaan kommentoineet ovat esittäytyneet sähköpostitse. Tai kirjoittavat omat kommenttinsa persoonalliset puumerkkinsä jättäen. Sellainen luo turvallisuutta, sillä jouduin pari vuotta sitten omaksumaan kantapään kautta kuvottavan kyynisen asenteen: jos ihmisen yhteystietoja ei löydy hänen antamillaan faktoilla, häneen ei ole syytä luottaa. Vahingoittamismielessä iholle pyrkiviä ihmisiä todella on, vaikken haluaisi sitä uskoa. Rontti kymmenen kollegaa on näiden parin verkkopäiväkirjavuoden aikana ehtinyt paheksua julkista kirjoittelua. Yksiselitteisin analyysi lienee: vitun ääliö. Verkkopäiväkirjan uskotaan altistavan noille pahantahtoisille saalistajille - paheksujat ajattelevat siis äidillisen suojelevasti. Opiskelijoilta en ole saanut negaa vielä lainkaan. Useimpia lukiolaisia vanhan sedän horinoiden guuglaaminen ei kiinnosta. Maailmassa on riittävästi hyvääkin luettavaa. Ne harvat joita esimerkiksi tiedeturinat ovat vetäneet puoleensa, ovat kertoneet erilaisesta asenteesta mantsan ja bilsan opiskeluun. Kun opettaja on paljastunut arkisen kuoren takaa yksinkertaiseksi, sentimentaaliseksi, heikoksi, reppanaksi koti-isäksi ja joissain asioissa pedantiksi tiukkapipoksi, opiskelu ei voi enää perustua opettajan auktoriteettiin. Jos lukiossa olisi kurinpidollisia ongelmia, tätä voisi pitää ongelmana. Mutta kun tavoitteena onkin antaa oppijan konstruoida kehittyvää maailmankuvaansa kriittisen ajattelun kautta. 16 September Otso 75 vuorokauttaOtso osaa jo jokeltaa sanankaltaisia sattumia. Joskus ne kolahtavat kohdalleen. Kun Kati kysyy, josko vaihdettaisiin vaippa, Otso huutaa katkerasti Eiiiii! Kun minä nostan pojan patjalta hieman horjahtaen, Otso kiljaisee: Äijä! Kyykkyyn Otso halajaa myös. Pitäisi vain ensin ponnistaa pystyyn. Vaikkei vielä jaloillaan äänestä, jokapäivänsankari hallitsee ympäristöään jo ilmeillä.
Sanat alkavat osua kohdalleen myös Verkkopäiväkirjassa. Verkkopäiväkirjassa merkintöjä on nyt 499, täällä Mixmaailmassa vielä parisen sataa tämän päälle. Käyttöäkin niille on löytynyt. Puolentoista vuoden takaiset tapahtumat ja lukukokemukset ovat jo unohtuneet, joten plärään yhä useammin lastuarkistoa. Parisenkymmentä muutakin ihmistä käy viikottain kannonkololla - joku ehkä uteliaisuudesta tai kuulumisia kuulostellakseen, joku jatkokertomuksen koukuttamana, muutama provosoitumassakin. Äiti katsoo vain Otson kuvat, sillä hän ei ymmärrä ollenkaan mitä se poika kirjoittaa. Viisisataa seuraavaa merkintää puristanevat informaation tiiviimpään muotoon, mutta saattavat silti tursahtaa. Jos hyvin käy, Verkkopäiväkirja tulee muuttumaan luku- kuuntelu ja katselupäiväkirjan suuntaan, valokuvia unohtamatta. En jaksa ylläpitää Luonnontutkijan päiväkirjaa, joten verkkopäiväkirjaan tullee jatkossa enemmän myös pikkupoikabiologiaa. Lintujen, turriaisten, öttiäisten ja kasvein tutkiskelua. Mielipiteet ja latteiden uutisperhojen kommentoinnin voisin jättää kokonaan. Kaksi vuotta vanhoista kirjoituksista lumimöykyksi osoittautunut tunturipöllö liikauttaa viisareita enemmän kuin kirjoitushetkellä, taannoinen eduskuntavaalien tuohtuneiden kommentoijien kommentointi ei lainkaan. Jos puuhastelussa ei ole järkeä, siinä ei ole tunnetta. Lukupäiväkirja täydentyy loppuvuoden aikana jopa parilla kymmenellä evoluutiobiologian ja evolutiivisen ekologian kirjalla, ja joukolla muita luonnontieteen kirjoja. Minulla on kammottava tapa lukea pikkuhiljaa. Pitkän metafaasin jälkeen melkoinen pino on pian taittumassa viimeisiin lukuihin. Joukossa on sellaisiakin, joita ei malta jättää kesken. Bulkkikaunokirjallisuuden mennen tullen peseviä klassikoita. Evoluutiobiologia on ilmeisesti kokemassa hiuksenhienon, mutta tarpeellisen paradigmamuutoksen kohti monen valintatason rinnakkaiseloa. Vanhat ryhmävalintateokset nousevat samalla rytinällä ajankohtaisiksi ei-toistaiseksi-tarvetta-lukea -mapista. Lukemattomia tai kirjanmerkittyjä elämäkertoja (aina yhtä vaikea sana kirjoittaa ilman ännää) on hyllyssä edelleen kymmenittäin. Darwinista on kirjoitettu melkoinen pino laatukirjoja. Biologian historian kurssilla hänestä annettiin yksinkertainen ja harmaa kuva. Joku oli arvioinut hänen älykkyysosamääränsä postuumisti: ei ollut kovin fiksu mies, mutta uuttera havainnoija. Kun tunteet palasivat tieteeseen uusi kuva alkaa hahmottua Darwinin lisäksi jopa sosiaalidarwinismin isänä pidetystä Herber Spenceristä ja kallonmittaajana tunnetusta Francis Galtonista. Useaan otteeseen olen luvannut itselleni tarttuvani vihdoinkin myös kahteen järkäleeseen. Gerald Durrellin elämäkertaan ja Leakeyn suvun kronikkaan. Jospa nyt illan pimeydessä. Kynttilän valossa, ettei Otso herää. Pian lankeaa luettavaksi kuutisensataa koevastausta, kolme sataa kirjallista kurssityötä ja satakunta reaalikoevastausta, joten juuri nyt tuntuu sopivalta ajankohdalta siirtyä uusille lukunautinnollisille urille. Novelleja ja runoja on tullut luettua turhan vähän. Rakentelu on ollut minulle aina tärkeää, joten säpäkät novellit ovat tuntuneet vaikeilta. Runouden ytimekkyys kiehtoo, mutta huonojen runojen massa lannistaa rämpijän. Saarikoskella oli hetkensä, mutta niitä on vaikea siivilöidä krapulaisen oksennuksen seasta. Runot ovat toisaalta myös universaaleja. Ikääntyneiden naisten romaanit ovat minulle hepreaa. Runot uppoavat joskus vaivihkaa, vaikka olisivatkin syntyneet harmaan permanentin alla. Viidan sekaan sattui joskus teinivuosina Aila Meriluotoa. Ettei olisi ollut peräti Lasimaalaus. Miehen muotoista aukkoa tuli lueskeltua surutyön ohessa, vaikken mitenkään voisi kuvitella samaistuvani sodan parikymppisenä nähneeseen intelletkuellitätiin. iSyysloma sattuu mukavasti Helsingin kirjamessujen aikaan, joten käyn Katin ja Otson luvalla haistelemassa tuulia ainakin kahden päivän ajan. Jos löytyisi vaikka toinen Aila.
Tuonitaide tuleeVuoden merkittävimmän taidelevyn alastempaus lähenee vääjäämättä kuin Niittäjä itse. Viikatteen Marraskuun lauluja II julkaistaan harmaana ja myrskyisenä keskiviikkona 31.10.2007 - sopivasti kalmankuun alakulotukseen. Viikate jaksaa uskollisesti tarjota tyylitietoisille myös tuplavinyylin ja aikoja sitten edesmenneen c-kasetin. Single Me Olemme Myöhäiset olisi jo rahaa vastaan saatavilla, mutta jatkan kuolaamista puhtaalle pöydälle täydellistä ruumiinavausta odotellessa. Ikuiseen kuolemaan tuomittu synkistely tulee sisältämään kappaleet: 1. Uvertyyri: Pelakuu, 2. Kerran, 3. Valssi Ikinä Anteeksi, 4. Orret, 5. Suruvaippa, 6. Me Olemme Myöhäiset, 7. Hallamaat, 8. Ensimmäinen Runo (In The Beginning), 9. Syys (instrumentaali) ja 10. Iäisyys. Vieraileviksi tähdiksi on studioon rahdattu Rymäkkä-yhtyeen Ossi Perälä klarinettiin ja J-J Nippala rytmirytkytykseen, sekä Tomi Uotila selloon. Ja vielä Njetbonimaistadin poikakuoro muutenkin lahjakaita laulajapoikia tukemaan. Levyn on huhuttu olevan ykköstä tummasävyisempi. Mustasta tummempaa? Käytännössä kaikki Viikatteen kappaleet käsittelevät kuolemaa. Kurkitaanko nyt kuolemaan vai pahempaan - kuolemattomuuteen? Iäisyys? Ainakin laskettua aikaa odotellessa. Ettei saavu ilo varkain. Vaan Kuutamo, Kaiho ja Katkeruus. HyötyfunktiotPalaveri Otavassa vei mehut ja sekoitti vellit, joten muutama tunti vierähtänee pyhäpäivän työtarmoa ladatessa. Olen röhnöttänyt aamun velttona ja käynyt läpi sähköposteja. Neljätoista sähköpostiosoitetta on liikaa. Erilaisiin yhteisöihin liittyminen merkitsee yleensä myös yhteisön viestintäkanavan - usein uuden sähköpostiosoitteen - käyttöönottoa. Lopulta viesti ei kulje lainkaan. Joensuun yliopiston postia olin käynyt katsomassa viimeksi 30. huhtikuuta. Laatikko oli täynnä morjenstuksia, mainoksia, julkaisutiedotteita, ammattiyhdistysjankkia ja pari vihaista älähdystä: lakkaa forwardaamasta sitä roskapostia. Ja taas niitä yhteistyötarjouksia. Kolmattakymmentä viestiä kehitysmaista, yksi Saksasta. Ajatus on aina sama: toinen tarjoaisi tutkimusidean ja työpanoksensa, minä rahat. Latin latia ei enää ole, mikä harmittaa muiden puolesta. Kehitysmaiden tutkijat tekevät poikkeuksetta soveltavaa, hyvinvointia edistävää tutkimusta. Nyt tarjottiin muiden muassa mahdollisuutta selvittää hirmumyrskyjen ja öljypalmujen tuholaiskantojen yhteyksiä Indonesiassa, ja aavikoitumista ehkäisevien maaperäeläinten kantoja Sudanissa. Molemmilla suora yhteys köyhyyden ja nälkäongelman ratkaisuun. Aiheet ja tutkijatkin saattavat olla tekaistuja, mutta olisi kieltämättä houkuttelevaa lähteä mukaan. Kerran oli lähellä. Kun tarjottiin mahdollisuutta selvittää norsujen käyttäytymistä vedenhakupaikoilla Intiassa. Miten norsujen makoilu lähteissä voitaisiin estää halvalla ja luomusti? Kun suomalaiselta biologilta kysytään puusta, hän kertoo sen latinankielisen nimen ja esiintymisalueen. Kun kysyimme samaa ugandalaisilta, he sanoivat: se on puu josta saadaan yskänlääkettä. Kehitysmaissa viljeleminen ja varjeleminen ovat olosuhteiden pakosta lähellä sydäntä. Ja sydän suoliston orja. Olisi kiusallista kertoa heille Tarja Cronbergin huolesta: Suomessa valtio ei anna kirjallisuudentutkijoille, filosofeille ja maamyyrän kynsien mittaajille riittävästi rahaa. 12 September Lunta tupaanJoskus tuntuu ettei maailma kohtele oikein harmaata kulkijaa. Tänään poistuin taas kehostani. Kaksitoistatuntiset opetussessiot, puutteelliset valmistelut, ja viiden tunnin yöunet eivät pitkään kannattele. Näkökenttä alkoi kaventua ja jaloista katosi tunto. Stressioireiden havainnointi on kiehtovaa. Päätin sinnitellä muistiinpanoja tehden välituntiin väkisin. Sitten haihtuisivat huolet ja valmistuisi tapaustutkimus. Heti välitunnin alussa soi puhelin. Autokorjaamosta soitettiin parin minuutin vikalista. Öljypohjat, lootat, käsijarrut, pakoputket, kaikki soseutumassa. Hinta-arvio 2300 euroa. Setsuuriksi veti tunnottomat nilkat. Perkele! Koko alkusyksyn ansio, eikä riitäkään! Remontin jälkeen eroa rähjään myllyyn ei tule huomaamaan. Pakko imuroida, puunata ja vahata rakkine läpeensä sunnuntaina - itsepetokseksi. Sitten täytyy miettiä perheen ravintotaloudellista problematiikkaa. Venäjällä uransa aloittanut opiskelija kertoi kerran neuvostotiedemiesten kokeilusta tuottaa nälkiintyvälle kansalle ruokaa. Puun selluloosaa oli säteilytetty ja saatu sellusäikeet pilkottua nopeasti ja edullisesti glukoosiksi ja maltoosiksi. Sillä olisi saatu sokeroitua sankka slaavijoukko. Minulla olisi iittiläisissä metsissä 1200 linnunpönttöä tähteenä päättyneestä projektista. Niistä jos nyppisi naulat pois ja käyttäisi fysiikan laitoksella, elettäisiin ehkä kevääseen. Naulankohdista saa hiveneksi sinkkiä ja rautaa. Pesänpohjissa on paljon kirppujen ja raatokärpästen koteloita. Riittänee kolmen ihmisen talvikauden valkuaistarpeeseen. Mitähän kurmeeta nylonnaruista? 11 September Valoa objektiivin päässäLilliputtimaailman kuvaamisesta on tullut intohimo. Heijastimen kanssa läheltä ylös vastavaloon. Pitkällä zoomilla kaukaa, irti taustasta. Kliinisesti salamalla. Yhden hyönteisen tai kasvin ympärillä pyöriessä on vierähtänyt rattoisasti kuusikin tuntia. Mahdollisuudet luovuuteen ovat aivan toiset kuin vaikkapa maisemakuvauksessa. Silti pienoisten kuvia kertyi kesältä vain kourallinen. Saamattomuus harmittaa, sillä kuville olisi käyttöä. Välineissä ei ole moittimista. Sekä Sigman 105-millinen, että Canonin 60-millinen piirtävät hyvin. Sigman pitemmällä zoomilla saa ikuistettua jopa aran haapaperhosen. Sigman rengassalama pelastaa tarvittaessa. Canon EOS 400D-runkojen kenno ja prosessori tuottavan sievän RAW-kuvan. Jalustoja, heijastimia, kaukolaukaisijoita, salamatarvikkeita, lähilinssejä ja ties mitä hilavitkuttimia on kaikkiin tarkoituksiin. Jopa sympaattinen Studio-out-of-the-box. Koko aamun olen vältellyt töitä ja laatinut strategiaa. Järkkärin ympärille rakennettava systeemi on liian massiivinen. Kuvaamiseen pitää erikseen ryhtyä. Canon saattaa tarjota nyt ratkaisun: G9. Uudessa pokkarissa kuvakoko on pyöreät 4000 x 3000 ja kenno kohtuullisen kookas. Canonin tunnetusti laadukkaan linssin läpi tarkennuksen saa jopa sentin päähän lasista. Kaikki Canonin lisälaitteet toimivat. Kun järkkäriä pienempää kameraa voi käsitellä yhdellä kädellä, rengassalamaa voi liikutella pienen linssin edessä toisella kädellä hyvinkin luovasti. Kuvat saa edeltäjästä poiketen ulos myös RAWina. Jos kohina on saatu kuriin, myyn makrokamaa ja ostan tämän. Hintataso jää Saksassa alle viidensadan (469 euroa Pixxassilla). Rintataskussa jykevä loota ei kulje, mutta ulsterin kätköissä varmasti uskollisemmin kuin järkkäri. Jos vain saan itseni sängystä aamukasteeseen, verkkopäiväkirjasta saattaa tulla ensi kesänä ötökkäpäiväkirja.
10 September Normi päiväHerätyskänny pimputtaa kello 6.30. Yhdeksän minuuttia myöhemmin jaksan kääntää turtaa päätäni. Otso tillittää silmät lautasina. Lyhyt sanaton ajatustenvaihto viime yön vaipanvaihtotapahtumista ja suihkuun. Lähetän muutaman sähköpostin ja usutan auton kohti Tikkurilaa kello 7.31. Letkassa maleksitaan, muttei pysähdellä. Aamuliikenne sujuu tien kuormaan nähden käsittämättömän sujuvasti. Kaikilla on sama päämäärä. Kaikki tuntevat pelisäännöt. Pari tuntia myöhemmin Hämeenlinnan väylälle ja Kehälle lähtevät itsekkäät biohasardit. Poukkoilevat ja sähläävät pelätessään sählinkiä. Nyt ongelmia aiheuttaa vain ramppi itäiselle kehälle - muutama auto lisää niin länteen johtava ramppi tukkeutuu. Porukka puhuu antaumuksella puhelimeen. Näpit-irti -laitteistoja ei näköjään enää käytetä. Jotkut ovat sentään ripustaneet epämukavia vimpstaakeja korviinsa. He näyttävät kovin itsetietoisilta. Tuntisinkohan itseni tarpeellisemmaksi jos kytkeytyisin jatkuvaan korvaruokintaan? Perillä lukion pihassa kello 8.09. Tietokone käynnistyy 15 minuuttia, PowerPoint hieman nopeammin. Luennoin aluetutkimuskurssilla tylsästi kartografian historiasta ja paikkatietojärjestelmien sovellusmahdollisuuksista. Tunnin päätyttyä juoksen yläkertaan käynnistämään tietokoneluokan koneet. Sitten takaisin alas, poissaolijoiden syynäys ja porukalla ylös. Luonnonmaantieteen kurssilla haetaan WorldClimatesta ilmastotietoja ja piirretään niistä jokaisen omalle maapalaselle ilmastodiagrammeja. Joku kysyy, onko pakko piirtää, vai riittääkö taulukko? En ole tullut ajatelleeksi. Traditioita ei saisi kyseenalaistaa. Ruokatauolla hoitelen byrokratiaa, vastailen sähköposteihin ja etsin mahdollisia sijaisia isyyslomille. En ole koskaan syönyt koulussa - siis opettajan roolissa. Pelkkä ajatuskin ylimääräisestä huolehdittavasta stressaa. Kartografian tunnilla tarkastetaan maisema-analyysiharjoitus taatun kuivakkaan tyyliin. Porukka kypsyy. Tunnin päätteeksi jaan kaksi maisema-aluetta kullekin lopputyötä varten. Tein karttoja ja kuvia eilen kuutisen tuntia, mutten saanut tulostettua väreissä. Tuloksena on nyt mustavalkoista mäyränoksennusta. Lopputunnista kartanpiirtoa ja maisemaan perehtymistä. Opettajanpöytä ehtii räjähtää niin, että myöhästyn 16 minuuttia pedakahveilta - opettajien yhteisestä tiedotus-kahvittelu -tilaisuudesta. Rehtori muistuttaa saarnaavaan sävyyn alkaneista joujoukirjoituksista. Ne on otettava vakavasti. Muuten ollaan kaikki lahkeet paskassa. Minulla on huomenna brittein kielen luullunarvaamiskokeen valvonta. Punnitsen erilaisia tyrimisvaihtoehtoja. Kielilläpuhumisen taito saattaa puhjeta kesken testin. Mussutan rivakasti pullaa, mutta myöhästyn minuutin seuraavalta tunnilta. Abien kertauskurssilla käydään läpi luonnonmantsan kurssia ja siihen liittyviä tehtäviä. Kello 15.03 väki alkaa liikehtiä levottomasti. Luulin tunnin päättyvän vasta vartin yli. Kehän ruuhka on jo kintaalla. Nytkyttelen kytkin punaisena, kunnes Vanha Hämeenlinnantie tarjoaa vapaan baanan. Kotona klo 15.48. Posti on tuonut Wallace Arthurin kirjan Creatures of Accident; The Rise of the Animal Kingdom. Koskakohan ehtisi lukea? Kati on ehtinyt tehdä ruuan, vaikka Otso on työllistänyt. Nopea huiviinkietaisu, ja iltalukion valmistelua. Ei valmistu, vaan heitän tunnit vanhasta muistista. Luonnonmaantieteessä käsitellään tuulia ja karttaosaamista, solubiologiassa yhteytystä ja eliöiden aineenvaihdunnan pääpiirteitä. Tilaisuus päättyy kello 20.20. Kymmenen minuuttia myöhemmin mietin kotipihassa, pitäisikö auto tyhjentää roinasta huomista huoltoa varten. Olkoon. Otso on viimein nukahtanut itkettyään kurkkukipua koko illan. Kati kaipaisi kunnon yöunia. Laitan saunan lämpenemään. Oli tarkoitus päästä nukkumaan kymmeneksi. Kello on nyt 22.05. Menen saunaan. Herätyskänny herää kahdeksan tunnin ja kymmenen minuutin kuluttua. Turha pohtia. En minä tiedä mikä on elämän tarkoitus. Jussi Seppä: Lintujen äänet
08 September Carolus Linnaeus 300 v.Kuluneena kesänä oli tarkoitus panostaa juhlan kunniaksi kasvien ja hyönteisten kuvaamiseen. Tänään ynnäsin saldon. Raakakuvia on seitsemältä päivältä. Ne esittävät 18 kasviyksilöä tai kasvustoa. Hyönteisiä kuvissa on vajaat 30. Kasvikuvissa on enemmän hyönteisyksilöitä kuin hyönteiskuvissa. Kuvien hyönteisistä pystyn sijoittamaan siedettävän tarkasti taksoniin muutaman. Varsinainen bilehile en ole. Jospa ensi kesänä rääppiäisissä? Alla iittiläiset oravanmarja, valkolehdokki, mukulaleinikki, päiväkakkara, laikkumittari ja entinen metsäsittiäinen Formica aquilonia -muurahaisten kiikkulautana.
07 September Heikki Salomaa: Pienet tarinat
|
Osoittauduin parjaamani Tiede&Edistys –lehden pitkäaikaiseksi tilaajaksi. Osoitteeni oli päässyt peräkkäisissä muutoissa vanhentumaan, eikä roskapostisuodattimeni pitänyt osoitteen perään haikaillutta sihteeriä arvossa. Nyt tuhti lukupaketti laskuineen saapui, ja pääsen nauttimaan unholaan vaipuneesta edistyksestä. Viimeisin numero tarjoaakin sopivasti pirteää asiaa masennuksesta. Käsitekikkailuun kallistuvat artikkelit eivät sinänsä jaksa innostaa, mutta pakottavat kaivamaan esiin laadukkaampaa lukemista. Valitut Palat 7/2007, ja sieltä artikkeli: Miksi mies on vihainen?
|
|
