Lintuhäkkikokeet päättyivät eilen viimeisen koivun lahtaamiseen ja häkkikehikon purkuun. Rakensin ensimmäisen toimivan puukehikkoisen häkin 21.4.2004 Märkjärven mökin vieressä olevalle tutkimusalueelle. Jätin tuon Martiksi kutsumani häkin tarkoituksella viimeiseksi – jotta lenkki sulkeutuisi. En kykene ainakaan vielä hahmottamaan, millainen ponnistus on takana. Materian sentään osaan ynnätä jotenkuten. Häkkikehikoihin kului 20x50 mm:n rimaa noin kahdeksan kilometriä. Kiinnitin rimat toisiinsa 12 600 ruuvilla. Naulasin rimoihin noin 70 000 pahvikattonaulaa ja tinttasin niihin varmuudeksi 200 000 niittiä. Näiden varaan pingotin kehikkojen peitteiksi korjaukset mukaan lukien kolmisen kilometriä viiden metrin korkuista, silmäkooltaan 22 mm:n kalaverkkoa. Paikkailin rakennelmia kolmella kilometrillä siimaa ja kyllästettyä kalastajalankaa. Talvisuojaukseen isoja nisäkkäitä vastaan käytin 8 kilometriä piikkilankaa. Noin 1400 metristä lautaa sahasin pätkät 800 linnunpönttöön, jotka kasasin 24 000 naulalla ja jotka sitten kiinnitin puihin 1500 metrillä nylonnarua. Työn aikana kulutin loppuun ainakin kolme akkuporakonetta, kahdeksan reikäsahaa, kaksi sahaa, yhden käsisirkkelin, neljä sirkkelin terää, kaksi niittipyssyä ja kuudet sakset. Metsään katosi laatikoittain nauloja, jokunen vasara, kirves, uudehko Sveitsin armeijan ihmevekotin ja kuin modernin tutkijan maineen luomiseksi yksi USB-kovalevy. Ja hetkellisesti myös kiinnostus luontoretkiin. Viljeltyjä koivun taimia kokeissa oli mukana 1800, luonnonkoivuja 1000 ja kloonattuja pajuja 1300. Jälkikäteen ajateltuna luvut tuntuvat siltä etten olisi halunnut ajatella niitä etukäteen. Nyt tiedostoissa on joitakin satoja tuhansia numeroita. Osin puhki analysoituna, osin vielä kartoittamattomana bittiviidakkona. Urakka ei ole vielä valmis, mutta koska pidän vain maasto-osuutta tutkimuksesta luovana vaiheena, nyt lienee oikea aika kurkistaa menneeseen.

Luontoarvoa. Hyönteissyöjälinnut parantavat kiiltopajujen kasvua syömällä lehtiä nakertavia hyönteisiä. Mustavapajun lehtiä nakertavia hyönteisiä on vähemmän, eivätkä linnut tunnu juuri saalistavan niitä, joten mustavapajulle linnuilla ei ole merkitystä. Tämän olin selvittänyt väitöskirjatyöni aluksi. Muuan amerikkalainen tutkija oli hieman aiemmin laskenut yhden hyönteissyöjälintulajin merkityksen Yhdysvaltain metsätaloudelle miljoonissa dollareissa, joten ilmiöllä saattaa olla luonnon toiminnan ymmärtämisen lisäksi myös taloudellista merkitystä. Jos lintujen vaikutus metsätaloudellisesti arvokkaisiin puulajeihin olisi samanlainen kuin kiiltopajuun, lintuja voitaisiin käyttää biologisessa torjunnassa tarjoamalla niille ylimäärin pesäpaikkoja ja nostamalla näin populaatiotiheydet pilviin. Toisaalta oli myös ehdotettu, ettei tämä välttämättä tepsisi, sillä lintujen vaikutus saattaisi olla ympäristön tuottavuudesta riippuva. Rehevimmissä metsissä trophic cascade (käsite jolle ei toistaiseksi ole suomenkielistä termiä; ilmiö jossa petojen lisääminen vähentää saaliiden määrää, mikä heijastuu saaliiden ravinnon lisääntymiseen) saattaisi olla voimakkaampi tai ainakin ennustettavampi. Näitä kahta asiaa lähdin selvittämään. Jos lisään lintutiheyksiä paikallisesti, nopeuttaako tämä puiden kasvua? Onko lintujen vaikutus erilainen tuottavuudeltaan erilaisissa metsissä? Puulajia ei tarvinnut sen enempää pähkäillä. Taloudellisesti arvokas lehtipuu: rauduskoivu.

Akateemiseen vapauteen. Suunnittelin kokeet aluksi Joensuun ympäristöön, sitten Kolin kansallispuistoon. Olin ollut jo vuosia poissa Joensuusta. Kaupunki oli yhä tuttu, mutta yliopisto oli muuttunut. Ilmapiiri tuntui kylmältä. Keskinäinen kilpailu, huoli rahoituksesta ja luonnosta vieraantuvien luonnontutkijoiden ummehtunut arki teki tenää. Minulle osoitettiin Metsätieteen laitokselta työpöytä, jota kävin katsomassa kerran. Joku väsäsi pöydän ääressä graduaan. Poistuisi saatuaan sen valmiiksi. Hyvästelin pöydän saman tien. Hakeakseni lisää vahvistusta epävarmuuteeni, kävin etsimässä Kolilta sopivia tutkimusalueita. Taimet tarvitsevat kaltaistensa muodostaman yhteisön, eikä parin vuoden ikäisiä taimikoita tietenkään ole kansallispuistossa. Hoitotoimia oli sentään luvassa, ja kokeitani yritettiinkin ujuttaa poltettaville alueille. Ei. Jos olisin tekemässä tosissani tutkimusta, en voisi olla omaa nimeään joka paperiin kauppaavien virkamiesten pompoteltavana, enkä voisi lähteä mukaan Metlan tai metsätieteen limboiluun. Kun Suomen Akatemia myönsi neljävuotisen rahoituksen hankkeelleni ja minusta tuli freelancer tutkija, ratkaisu oli heti selvä. En olisi yliopistoon yhteydessä yhtään enempää kuin oli pakollista. Tekisin kokeet kotikunnassani Iitissä. Metsissä joilla oli minulle merkitystä. Normaalin metsätalouden alueella, mikä toisi tuloksiini luotettavuutta ja syvyyttä. Märkjärven mökistä tulisi kenttäasema, ja kodin työhuoneesta työhuone.

Hyvin suunniteltu. Olin risteyksessä. Lähtisinkö tekemään työtä varman päälle ja testaisin hypoteesit erillisillä kokeilla, vai laittaisinko riman riskikorkeuksiin, ja testaisin molemmat hypoteesit samassa isossa koejärjestelyssä. Ensimmäisessä epäonnistumisen riski olisi pienempi ja tulos olisi helpommin ymmärrettävä. Jälkimmäisessä palapeli olisi juuri ja juuri hallittavissa, mutta interaktioiden kautta nousevat tulokset olisivat realistisemmat: ekologinen tutkimus ilman interaktioita on saippuaoopperaa ja kisskiss-karamelleja. Päätin siirtää ratkaisua ja rakentaa helposti pilkottavan koejärjestelyn. Tarvitsin tähän vähintään 60 maastoltaan avointa tutkimusaluetta, jotka olisivat maantieteellisesti hajallaan, ja joissa olisi varmasti eri linnusto. Kolmasosan näistä tulisi olla karuja metsiä, kolmasosan tuoreita reheviä metsiä ja kolmasosan reheviä hylättyjä peltoja. Jokaiselle tutkimusalueelle istuttaisin ensimmäisenä tutkimusvuotena koivut, joille sitten tekisin jonkun kolmesta käsittelystä: 1) hyönteismyrkytys jonka avulla selviäisi koivun kasvu kyseisessä ympäristössä silloin kun ötökät eivät vaivaa, 2) kontrollikäsittely jossa koivut kärsivät normaalisti hyönteisvaurioista ja saavat kenties linnuilta syyhyynsä hieman apua ja 3) lintuhäkkikäsittely jossa hyönteiset pääsevät koivulle, mutta linnut eivät. Kun vielä tuuppaisin puolet kunkin ympäristön tutkimusalueista täyteen linnunpönttöjä monenlaisten asukkaiden tarpeisiin, olisi käsittely valmis. Sitten vain muutaman vuoden ajan lintu- ja hyönteislaskentoja, ja koivujen kasvun mittausta. Helppoa.

Me luultiin että nyt menee koko pelto. Syksyllä 2003 aloitin luontoretkeilyn Iitissä. Liikuin metsissä, pysähdellen, katsellen, tarkkaillen ja arvioiden. Elleivät kiire ja hankalaan vaiheeseen äitynyt sairaus olisi piinannut, tämä olisi ollut luontoharrastajan taivas. Pieniä aukkoja tuoreilta kankailta löytyi paljon, kuivan kankaan alueita hieman vähemmän. Tarkoitukseen sopivien hylättyjen peltolaikkujen tuli olla pieniä tai ojanreunoiltaan puustoisia jotta pöntöille olisi ripustuspaikkoja. Näitä löytyi juuri ja juuri tarvittava määrä, mutta laatu oli sitäkin korkeampi. Kun noin 80 aluetta oli kasassa, Jari teki hirvittävän työn etsiessään kaikille laikuille omistajat, ja omistajille yhteystiedot. Lähetin jokaiselle näistä tuhdin kirjeen, jossa esittelin tutkimuksen sekä tiukan tieteellisesti että popularisoiden, ja johon liitin ruksitettavan vastauslomakkeen palautuskuorineen. Suurin osa maanomistajista palautti lomakkeen sen enempää kyselemättä tai selittelemättä – osa kielsi tutkimuksen, mutta suurin osa antoi sille siunauksensa. Osa innostui rasittavuuteen saakka. Yksi maanomistajista vaati saada kuljettaa traktorillaan välineeni alueelle – kolmen tunnin työ venyi pakkaamisen, purkamisen ja tilusten katsastamisen seurauksena kuusituntiseksi. Myöhemmin kuulin miehen ajaneen traktorinsa hyiseen suohon, ja jäätyneen pyöräuraan vain kivenheiton päässä tutkimusalueestani.

Lukuisten sympaattisten yhteydenottojen sivussa törmäsin lieveilmiöön, josta olin kuullut, mutta jonka voimaa en ollut osannut aavistaa: Natura-jupakka oli saanut melkoisen joukon maanomistajia vihamieliseksi kaikkea maastotutkimusta kohtaan. Kolme maanomistajaa soitti minulle monta kertaa hälventääkseen epäluuloaan: mitä jos sieltä nyt löytyy joku harvinainen ötökkä? Jouduin vääntämään rautakangesta: 1) tutkin puiden kasvua, 2) en ole harvinaisuuksista kiinnostunut, 3) en tunne niitä, 4) vaikka tuntisinkin, tutkimuksen onnistuminen on tärkeämpää, 5) hakkuuaukoilla ei elä harvinaisuuksia ja 6) jos joku helposti tunnistettava ötökkä lentäisi silmääni ja ilmiantaisin sen pakkolunastajien pääpirulle, se tuskin johtaisi hakkuuaukon museoimiseen. Eräs emeritustuomari soitteli talven aikana useammin kuin äitini - tiedottaakseen poikansa päätöksenteon etenemisestä. Kun tutkimus oli ollut jo puolisen vuotta käynnissä, ja koivuja istutettu yli 90 alueelle, mies soitti vielä viimeisen maratonpuhelun päästen jossain kahdenkymmenen minuutin kohdalla asiaan: Nyt näyttää siltä ettei tämä tutkimus toteudu. Kun kiitin kohteliaasti, ja kerroin jatkavani maastopäivääni, mies vaikutti pettyneeltä. Siihenkö ettei hän ollut onnistunut tunkemaan riittävän paksua kapulaa rattaisiin?

Luparuljanssi oli alun perin muodollisuus, joka kuitenkin sai giganttiset mittasuhteet. Suuremmissa projekteissa vastaavaa työtä varten olisi palkattu päätoiminen sihteeri. Harmillisen moni hylätyistä pelloista oli jäänyt kuolinpesille tai perikunnille, joissa kukaan ei tuntunut olevan valmis tekemään päätöksiä, joten päätin soitella niiden perään. Yhden tutkimusalueen omisti kaksi vanhaapiikaa, siskokset joille tila oli jäänyt vaikka he eivät sitä selvästikään olleet pyytäneet. Kun selitin mistä oikeastaan oli kysymys, molemmat huutelivat puhelimeen: Ai jaa, me luultiin että nyt menee suojeluun koko pelto. Erään aikamiespojan tiluksiin kuului peräti kolme hyvää pikkupeltoa. Hän ei vastannut koskaan puhelimeen. Naapurit kertoivat syyn: Se pitää puhelinta kaapissa ettei sen hullu sisko soittele sillä. Kun kevät koitti, en jäänyt ratkomaan kenenkään mielenterveysongelmia, vaan rakensit puolentusinaa koealuetta lupaa penäämättä syrjäisille peltotilkuille. Luulen ettei kukaan koskaan huomannut niiden olemassaoloa. Kun rimat tummuivat, häkkiin oli lähes törmättävä sen huomatakseen.

Pöntöt. Aloitin käytännön koejärjestelyt rakentamalla kullekin pöntötettävälle tutkimusalueelle 22 linnunpönttöä, enimmäkseen talitiaisen ja kirjosiepon kokoa. Parhaana kevättalven päivänä naputtelin kasaan 58 pönttöä, mutta yleensä jäin kolmeenkymmeneen. Kun tähän lasketaan mukaan sahausurakka ja pönttöjen vienti maastoon, ei lumiseen kevääseen juuri muuta mahtunut. Ohutseinäistä hirsimökkiä ei kannattanut lämmittää kokonaan, joten nukuin saunaneteisessä vaatteet päällä, saunan ovi auki. Likaisena, sahanpuruisena, savua saaneelle rievulle ja työlle haisten, nuhjuiset vaatteet repaleisina retkottaen. Jos joku tuntematon olisi nähnyt minut aamulla kömpimässä ylös lumpuistani, olisin saanut varmasti maijakyydin. Se katku, se oli sentään peräisin rikkinäisestä sytytysnestepullosta jonka löysin kuivana hiilipussista vasta kesällä. Työ sentään kiitti tekijäänsä. Kun hieman yli 800 huolella kasattua pönttöä oli saatu sijoitettua 36 tutkimusalueelle, tunsin voittaneeni taistelun. Sota oli vasta alussa.

Häkki heiluu. Häkkikokeet käynnistyivät vaikeuksilla, kuten kenttäekologiassa aina. Rapakon takana tutkijat olivat tehneet korkeita lintuhäkkejä sähköputkista, mikä tuntui huomattavasti paksua puukehikkoa paremmalta vaihtoehdolta. Kun melkoinen paali valkeaa muoviputkea ja putkien liitäntäkappaleita oli kipattu vanhempieni naapurin pihaan (kuski oli fiksoitunut rakennustyömaihin eikä uskonut osoitetta), kannettu sieltä kotipihaan ja viety edelleen Märkjärven mökille, aloin väsätä prototyyppiä. Harjateräksellä vahvistettunakaan en saanut häkistä tukevaa, enkä etenkään sellaista jonka päälle kalaverkon saisi pingotettua. Jätin putket odottamaan tulevaa matalien häkkien koetta mustikalla, ja vaihdoin rimakehikoihin. Tämäkin oli aluksi hankalaa, mutta opin jipot hiljalleen: ruuvinreiät on syytä porata rimoihin etukäteen, täydellisen särmiön sijaan häkkiin oli syytä saada hieman pyöristävää ja tukevoittavaa pingotusta, vaatteissa ei saa olla verkkoon takertuvia nappeja tai muitakaan ulokkeita, pimeässä ei kannata yrittää, eikä kalaverkossa ole logiikkaa. Työlästä verkonpingotusta haittasi tietoisuus sen loputtomuudesta: kalaverkot on tarkoitettu veteen, eivätkä ne kestä UV-säteilyä kuin vuoden tai kaksi. No, kädellinen oppii, eikä verkon vaihtaminen ollut lopulta ylivoimaisen ärsyttävää. Ensimmäisen vuoden jälkeen häkkikokeiden tulevaisuus näytti onnistuneesta häkkitekniikasta huolimatta surkealta. En ollut saanut likimainkaan kaikki osakokeita käyntiin ja koivut vain juroivat.

Työ luistaa. Vasta ilkeästi kasaantuneiden vaikeuksien nujerruttua syyskesällä 2005 tunnelin päässä alkoi näkyä valoa. Seutukunnan pienet metsäaukot alkoivat täyttyä kelpo koeasetelmista, ja niitä täydentävistä lisäkokeista. Yliopistokin vaikutti kokeisiin positiivisesti; antamalla käyttööni välineitä ja olemalla siellä susirajalla, mahdollisimman kaukana. Ajelin yksikseni Skodalla, vain tutkimuskäyttöön hankitulla sciencemobiililla lapsuuteni pölyävillä teillä. Kuljeskelin vihellellen iittiläisissä, jaalalaisissa ja kuusankoskelaisissa metsissä leveissä Ameriikasta ostetuissa vahvistepaikatuissa housuissani, parikymmentä kiloa roinaa repussa ja kaksi akkuporakonetta vyöllä. Kuvittelin olevani John Wayne. Onnistumisen antaman tyydytyksen lisäksi työmääräkään ei tuntunut kummoiselta. Olin oppinut asennoitumaan tavalla joka etoo materiassa kitsastelevia mutta viehättää huolettomia heilujia. Jos jokin koe näytti kaatuvan, annoin sen kaatua keskenään. Olin oppinut välttämään Concorde-harhan.

Turhan työn suruista onnistumisen iloon. Tutkimustyössä tehdään jotain sellaista jota kukaan ei ole koskaan tehnyt. Ei ole osannut, ei uskaltanut, ei oivaltanut tai ei vain ole tullut ajatelleeksi. Tutkimustyössä luodaan tyhjästä. Siksi suurin osa työstä tulee päättymään väistämättä epäonnistumiseen. Tässä koesarjassa onnistuin kääntämään yhden epäonnistumisen voitoksi, ja välttämään tuurilla yhden vaativan ja kalliin virheen. Alkuperäiseen suunnitelmaan oli kirjattu koe jossa vertaillaan häkitysmenetelmän avulla lintujen vaikutusta kymmenellä kloonatulla koivulla. Punkaharjun kokeista kerrottiin jääneen riittävästi poteissa kasvaneita rauduskoivuja. Kevään tullen totuus paljastui: sekalainen seurakunta epämääräisesti merkittyjä purkkeja, osa koivuista elossa vain määritelmällisesti. Näistä päätettiin tehdä muurahaiskoe, jossa kaksi yksilöä kustakin kloonista istutettaisiin pellolle, kukin koivuryhmä aidattaisiin murkkuaidalla, ja kaiken keskelle istutettaisiin kekomuurahaiskolonia. Kun eräänä kesäkuisena päivänä istutin muutamia satoja taimia verenmaku suussa (ilmeisesti olin katkaissut kylkiluuni edellisenä päivänä) yksin sateessa, minuun hiipi tunne joka muistutti koti-ikävää. Miksi väänsin väkisin epätoivoista koetta koivuilla, kun Iitissä odotti 1300 hyväkuntoista kiiltopajukloonia? Miksi kumarsin yhä metsätaloutta? Noita koivuja en ole nähnyt sen jälkeen. Myyrät kuulemma hyökkäsivät niiden kimppuun aitauksesta huolimatta, ja Heikki teki aineistosta jotain myyrähommia. Itse aloitin seuraavana vuonna pajuklooneilla häkityskokeen, joka näyttää tällä hetkellä koko viisivuotiskauden onnistuneimmalta.

Yleensä koivututkimusalueet on suojattu myyriä, jäniksiä ja hirviä vastaan kalliilla ja työläillä aitauksilla. En nähnyt vaihtoehtoa tässäkään tapauksessa: koivut on suojattava talveksi. Koska yksittäin kasvavia koivuja oli paljon, ja alueet sijaitsivat hajallaan ja vaikeiden matkojen päässä, suojaus vaikutti koko koesarjan työläimmältä ja kalliimmalta osalta. Sain onnekseni neuvoteltua tonnien painosta edullista, linnut läpäisevää häkkiverkkoa pohjalaiselta pienyrittäjältä. Kun toimitusta ei alkanut kuulua, soitin. Ei vastausta. Muutaman viikon kuluttua sain miehen kiinni: On tässä tullu käytyy jenkeis ja kaikkee. Parin viikon kuluttua soitin uudelleen. Mies nieli linjan toisessa päässä kyyneliään: Mul on tässä avioero menossa, kai siellä varastossa jotain verkkoo on, en osaa sanoo. Oli jo myöhäistä lähteä uudelleen verkko-ostoksille, joten päätin ottaa riskin ja sulkea nisäkkäät ajatuksistani. Pyöräytin vain häkkien ympärille helposti kannettavan määrän piikkilankaa, jonka yli tarkoittanut häkkiverkon tueksi estämään innokkaimpia jäniksiä. Jälkeenpäin en usko että piikkilangalla olleen mitään merkitystä. Seuraavana keväänä tuhot paljastuivat: kuutta koivua oli hieman maistettu. Kuutta yli kahdesta tuhannesta! Iittiläiset nisäkkäät eivät ilmeisesti erityisemmin rakasta koivun pikantteja makuja. Ilman tuon tuntemattoman yrittäjän ongelmia olisin käyttänyt turhaan tuhansia euroja rahaa ja tehnyt tuhansia tunteja turhaa raskasta työtä.

Tuloksia. Suuret gurut näyttävät kertovan tutkimustensa tuloksista blogeissaan vasta kun paperi on saatu julkiseen levitykseen. Ehkä noudatan suurpiirteisesti tätä periaatetta, sillä en ole perillä siitä mitä kaikkea kauheaa tekijänoikeuksien kanssa voi sattua. Vaikka osa aineistosta on yhä analysoimatta, tuloksissa ei sinänsä näyttäisi olevan mitään erityistä suojelua kaipaavaa. Lintuhäkeissä hyönteisten määrä lisääntyi, mikä näkyi nipin napin koivujen menestyksessä tutkimuksen loppuvaiheessa. Pönttölintujen lisääminen vähensi hyönteisten määrää, mikä ei kuitenkaan näkynyt kovin selvästi kasvussa. Rehevässä ympäristössä linnut eivät vaikuttaneet koivujen kasvuun lainkaan - karuilla mäntykankailla mitattavasti, vaan ei juuri silmällä havaittavasti. Jos koivuntaimen elämään vaikuttavat ympäristötekijät listataan tärkeysjärjestyksessä, hyönteissyöjälinnut voidaan ympätä abioottisten tekijöiden jälkeen luokkaan muut. Pajukloonikokeiden analyysit ovat kokonaan tekemättä, mutta tulokset näkyvät silmälläkin, ja vaikuttavat huomattavasti mielenkiintoisemmilta. Niistä sitten kun aika koittaa.

5.9.2008 klo 20.40. Iitti, Märkjärvi. Maastopäivä on päättynyt. Istun mökin laiturilla ja tuijotan väreilevään, hailakan vaaleanpunaiseen veteen. Seitsemän kuikkaa korisee muutaman kymmenen metrin päässä. Ei, niitä on sittenkin yksitoista. Tai kaksitoista. Miten ne osaavat sukeltaa äänettömästi? Nuori kurki leveilee siivillään vastarannalla. Ja ääntä murtavalla larynxillaan. Iltapalansa viime tippaan jättänyt talitintti tonkii hyönteisiä pihakoivun oksilta, jäkälän alta. Takkatulen napse kuuluu mökiltä kun oikein keskityn. Muuten on hiljaista. Kahvin tuoksu leijailee rantaan saakka. Unohdun olemaan, kunnes tulen hiipuva loimu kutsuu kaitsemaan. Nousen hiljakseen portaita. Lehtopöllö kokeilee syyssoidinta naapurimökin pihassa. Tiedän missä hän rouvineen lisääntyi männä suvena. Pöllö siis. Ehkä voisin rakentaa hänelle uutukaisen uutun uudeksi vuodeksi. Vanhasta jo munat pilkottavat sivullisille. Pöllönkin. Mökin lämpötila on kohonnut kahteenkymmeneen asteeseen. Katilta on tullut tekstiviesti. Otso on riemastunut ksylofonista. Ehkä kuuntelen vielä Slipknotin erinomaisen raskasta mättöä unimusiikiksi. All Hope Is Gone. Sitten tirsamaahan. Aamulla taas koivua pussiin ja häkkiä päreiksi. Illaksi kotiin. Moni on ihmetellyt, miksen tehnyt koetta Joensuussa ja nyyköttänyt virkahuoneessa inspiroivien ja avuliaiden kollegoiden ympäröimänä. No siksi.