Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists Tools Help
 

Blog


    26 September

    Kokemuksia kamerasta: Canon EOS 5D Mark II

    Vaikka 2000 kuvaa puolessa vuodessa ei osoita häikäisevää aktiivisuutta, uskallan tämän päivän kuvien jälkeen kertoa oman käsitykseni ylistetystä kamerasta. Laitan ensin toiseen vaakakuppiin järeimmän punnuksen mitä kameramaailmasta löytyy: kuvan. Kuva on F4 24-105mm IS -lasin kanssa parempi kuin osasin odottaa, F4 EF 70-200mm IS tötterön kanssa jopa epäuskottavan värikäs ja kontrastikas. Minun kuvaajantaidoillani mahdollisuudet tallentaa sävyjä laidasta laitaan, rajata rajusti ja nostaa herkkyyttä kuvanlaadun ratkaisevasti kärsimättä antavat aivan uudet toimintamahdollisuudet. Vehkeillä on todellakin väliä. Koollakin.

    Suurelle punnukselle on vaikea löytää kaveria. Kun kärjistän karvan verran, kaikki muut Markku Kakkosen ominaisuudet ovat hinta jonka kuvanlaadusta saa maksaa. 1) Kamera on iso ja painava. Olen tottunut kuvaamaan pystykahvan avulla, joten siitä ja yhdestä lisäakusta kertyy lisäpainoa. Kun tähän möykkyyn napsauttaa kiinni objektiivin joka kykenee vastaamaan kennon ja prosessorin haasteeseen, kädessä on reilusti yli kaksi kiloa massaa. Repussa paino ei tunnu, mutta tämän päivän olkapussukan kanniskelun jälkeen sain ihailla saunassa patruunavyön kaltaista punaista rantua. Harmillisen usein tulee ajateltua ettei tämäkään päivä luultavasti tarjoa tilaisuutta vuoden luontokuvalle, ja sujautettua taskuun järkkärin sijaan Canon Ixus 90 IS.

    2) Näppylät ja valikot tuntuvat hankalilta. Eniten käyttämäni valotuksen korjaus, ISO-asetus ja tarkennustapa ovat ihan sormen ulottuvilla pienten näppäinten takana, mutta kun ei opi niin ei. Tämän urputuksen voi kuitata sillä että olen tavallista tampiompi. Olen kuitenkin oppinut käyttämään monen muun Canonin, muutaman Nikonin, Panasonicin ja Sonyn näppäimiä sujuvasti muutamassa tunnissa. Mk II on tietysti ensimmäinen ammattilaisillekin suunnattu kamerani, ja ammattilaiset kaipaavat digiherkkujen lisäksi kameraansa kaikki totutut filmikameroiden ominaisuudet. Tulos on kompleksinen. Hävittäjälentäjä tarvitsisi hävittäjälentajän koulutuksen ja kokemuksen.

    3) Servotarkennus on niin hidas ettei siitä ole minun kuvaustaidoillani iloa. En huomaa eroa 450D:n vastaavaan, ja olen kuullut muutaman ykkössarjalaisia käyttäneen lintukuvaajan pitävän juuri tätä hitautta Mk II:n pahimpana puutteena. Testailin nopeutta tänään Otson vilistäessä metsässä ja leikkipuistossa. Hyvässä valossa kamera pysyy perässä, hämärän hiipiessä se ei enää osaa.

    4) Tämä kohta lienee vainoharhaa . . . Markku Kakkosen alipäästösuotimen pinta imee tomua magneetin lailla tai sitten kameraani on syydetty moskaa tehtaalla (vai olisiko peräti teetetty huopatossutehtaalla alihankintana?). Kiinnitin uuden objektiivin uuteen kameraan tilassa jonka arvelin olevan poikkeuksellisen pölytön. Pian taivaalla lenteli jo ufo. Tähän Canon tarjoaa ratkaisun jota monet ovat kehuneet: kamera ravistelee kalleimpansa puhtaaksi. Olen ottanut jokaisen kuvauskerran päätteeksi taivaskuvan pienimmällä aukolla nökkösiä tarkkaillakseni: kamera ei ole sadoilla ravisteluillaan saanut irti ensimmäistäkään roskaa. Pahimmat olen saanut pois puhaltimella ja luutulla, mutta ufoton kuva ei ole ollut koskaan. Vastaavaan en ole törmännyt muilla rungoilla. Kakkosrunkonani toimiva 450D on putipuhdas. Uudenkarheaa Markku Kakkosta Lapin reissulla puhdistaessani tarjouduin tekemään samat toimenpiteet Jussin elämää ja objektiiveja nähneelle 350D:lle. En tehnyt, sillä senkin kuva oli puhdas. Ehkä turvaudun keinoon jota muistaakseni Pekka Punkari suositteli, pölynimuriin nyrkkiä suuttimena käyttäen. Pelko sisuskalujen imeytymisestä Nilfiskiin puskee taatusti vauvahien pintaan, mutta minusta mustien laattojen poistaminen kuvista on tarpeetonta työtä, tiukasti tulkittuna manipulointiakin. Tai ehkä ostan steriilin vetokaapin ja vaihdan objektiivit siellä kokovartalokondomiin pukeutuneena. Se tuntuu varmasti vaivan arvoiselta kuvien avautuessa Lightroomiin.

    24 September

    (Maan)tieteelle emme voi mitään

    23.9.2009. Klo 9.20. Syyspäivän tasaus. Pohjoisen pallonpuoliskon talvi alkaa. Istun ylioppilaskisan valvonnassa. Privaattikopissa, valvottavana vain yksi yhteiskuntaopin taitaja. Valvoja ei saa tehdä mitään muuta kuin valvoa, joten ajattelen ja kirjoitan pikana piilossa. Myhäilen samalla omahyväisenä. Vaikkeivät maantieteen kokeen kysymykset laudaturin arvoisesti osuneet, koe on kehittymässä hengeltään juuri sellaiseksi kuin olen toivonut sen kehittyvän. Heti ensimmäiseltä sivulta paistaa syy siihen miksi mantsa on suosikkiaineeni ja biologia pakkopullaa. Biologian koepaperit näyttävät siltä kuin niihin olisi pyyhkäisty krapula-aamun ripuliroiskeet. Valokuvat ovat jo alun perin surkeita. Ne on usein skannattu epätoivoisesti rikkaantuneilta dioilta ja jätetty viimeistelemättä. Lopulta ne on läiskitty paperiin postimerkin kokoisina miten sattuu. Maantieteen kokeet ovat sitä vastoin olleet koko ainereaalin ajan huoliteltuja. Huolella valittujen kuvien ja karttojen terävyys, kontrasti ja värit ovat kohdallaan. Kuvat ovat isoja, ja siististi sivulle taitettuja. Painotekniikan vaatimuksetkin on huomioitu. Olen ollut huomaavinani vastaavaa näiden alojen kehityksessä muutenkin. Biologia on rumentunut luonnonhistorian korvautuessa kestävän kehityksen ympäristönsuojelulla ja bioteknologialla. Maantiede on sen sijaan säilyttänyt kauneutensa uuden teknologian voimin - tai siitä huolimatta. Jähmetyin paskahalvaukseen kun jossain ehdotettiin maantieteen korvaamista lukiossa jollain luonnonvaratiedolla. Tehtäisiin siis terveystiedolle vähintään yhtä ruma toveri. Vietäisiin mahdollisuus hahmottaa maisema puilta. Ettei vain kiireinen ihminen joutuisi miettimään monimutkaisia syy-seuraus-verkkoja, tai spatiaalisen olemisen, kokemisen ja ilmenemisen välisiä suhteita.

    Klo 9.45. Mantsan kokeen toinen ja neljäs tehtävä ovat sellaisia joiden pariin olen opiskelijoita harjoituksissa ja kurssikokeissa usuttanut - kuvien ja karttojen tulkintaa. Kakkostehtävän A-kohdassa tehdään luultavasti rutkasti kahden pisteen arvoisia virheitä. Kuvan esittämän laakson pohjalla virtaa kyllä joki, mutta laakso ei ole joen tekemä. Laakso on poikkileikkaukseltaan U:n muotoinen, joten se on glasifluviaalinen, edesmenneen jäätikön tuote. Nelostehtävä vaatii oppikirjanoppineisuuden sijaan ajantasaista yleissivistystä. Siinä pärjää jos on sattunut lukemaan nurmijärveläisen Matti Vanhasen ja helsinkiläisen Osmo Soininvaaran ajatuksia pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan maankäytön tulevaisuudesta. Kaupunkirakenteen hajautuminen, syyt ja seuraukset, yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta. Tässä tehtävässä ei tehdä virheitä, mutta vastaus jää monilla vajaaksi.

    Klo 10.05. Mantsan ja kemian kokeiden kaveriksi mukaan tarttui evankelisluterilaisen uskonnon koe. Kaltaiselleni viilaajalle noin avoimiin kysymyksiin vastaaminen olisi sietämätön piina. 7. Uskonto kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Valaise vastaustasi erilaisin esimerkein. +9. Pohdi median etiikkaa kristillisen ihmiskäsityksen valossa. Valaise vastaustasi ottamalla esimerkkejä eri viestintävälineistä. Oppikirjaa ulkomuistista kelatenko noissa päätetään milloin valaiseva länkätys piisaa? Annetaanko pisteet mielipiteiden määrän ja paskanjauhannan pituuden perusteella kuten harvoissa suorittamissani humanististen alojen tenteissä? Kolmen sivun skeidan jälkeen paperin alalaitaan kirjoitetaan Erinomaista pohdintaa ja pudotellaan täydet pisteet.

    Klo 10.25. Piilotin uskonnon kysymykset paperipinon alle, sillä kolmoskysymykseksestä noussut stereotypia aiheutti mielipahaa. Amerikkalaisen feministi- ja ekoteologi Sallie McFaguen mukaan... Sallie on määritelty kolmella sanalla jotka nostavat karvani pystyyn. Kuvittelin ihmisen joka raivaa kyynärpäät viuhuen, aidat ja männynkävyt ryskyen, lasittunein katsein tiensä kohti pistemäistä pakkomiellettään, Sallien ainoaa totuutta. Tällaisesta mielikuvasta sivistyneet filosofit luonnollisesti suivaantuvat, ja älähtävät kaikkien tieteenalojen toimivan näin - erityisesti sellaisten joissa luonnontiede tuodaan ihmisten maailmaan. Evoluutiopsykologia lienee tällaisista vihatuin esimerkki. Minun tajuuni ei vaan millään uppoa se, miten evoluutiopsykologia voisi olla samalla tavalla pakkomielteiden kiskoma, kuin vaikkapa poliittisista päämääristä avoimesti ponnistava feministinen naistutkimus. Ihmisen käyttäytymistaipumuksiin vaikuttavien perintötekijöiden frekvenssit muuttuvat ajan myötä muuttuvissa ympäristöoloissa ja yhteisöissä yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa Newtonin päähän. Jos näin ei, sille pitäisi löytää mekanismi. Epämääräisten käsitteiden, retoriikan ja auktoriteettien taakse piiloutuminen ei auta. Mekanismeja, ja esimerkki siitä miten nämä mekanismit kumoavat perintötekijöiden matkan ajan virrassa tai niiden ilmenemisen ihmisyhteisöissä. Ymmärrän hyvin miksi itsestäänselvyydet on kyseenalaistettava. Miksi Sallie McFague haluaa tulkita Jeesuksen puheiden konservatiivien tulkinnat negatiiveiksi kääntäen. En sen sijaan ymmärrä miten joissakin norsunluutorneissa voidaan päättää ettei auto putoa mereen jos sen ajaa laiturilta. Elettäväkin on. ...mutta pian Eija tulee vapauttamaan minut piinasta. Pääsen opettamaan ympäristöekologian kurssille miten tutkimusta tehdään. Omaa tutkimustani käytän tietysti esimerkkinä. Ei pääse ihminen itsestään.
    22 September

    Äijien lauluja pimeneviin iltoihin

    Vesa-Matti Loiri: Hyvää puuta (2009)
    Loiri elää. Mies näyttää kukoistavan uuden menestyksen aallolla. Ääni kulkee, eikä läskikään vaikuta yhtä tappavalta kuin Kasarin jälkeisissä haastatteluissa. Joukko tunnustettuja lauluntekijöitä on tehnyt Hyvää puuta -levylle nipun ralleja Loiria ajatellen. Vaikuttaa siltä että niitä on poikkeuksellisen helppo ja mukava tulkita. J. karjalaisen Aapakarhu on niin loirimainen, että suuri taiteilija alkaa vaikuttaa sympaattiselta naapurin Veskulta verkkopaidassaan. Tällä läheisyydellä ja lämmöllä on kääntöpuolensa. Etäisenä, erikoisena ja voimakkaana taiteilijana Loiri on ollut minulle aina kummajainen jonka lopullista salaisuutta en tule koskaan selvittämään. Pohjoisen trilogian kuoleva erakko oli salaisuus toisella tavalla - ylevä, ilman ainuttakaan viitettä siitä miksi. Nyt Loiri on taitava ja itsensä näköinen laulaja, jolta puuttuu salaisuus. Hyvän puun Loiria voi sujuvasti verrata laulajiin Samuli Edelmanista Mikko Kuustoseen niin ettei kukaan loukkaannu. Loiri on nyt tavallinen kuolevainen. Suuri sellaisenakin.
    Eero Raittinen: Uhkapeluri - Eero Raittinen 60 (2004)
    Ennen hehkutusta on syytä kertoa totuus. The Boys on kammottava yhtye kaikissa kokoonpanoissaan. Hälyä ja meteliä, tuhisi kamarimusiikista pitävä kollega Linnankosken lukiossa The Boysin soitettua iänikuisen pophistorian oppituntinsa. Yhdyn kantaan. Ensimmäinen taistelukentälle astunut ei ole välttämättä pioneeri. The Boys ei ole päässyt edes kentälle. Suuruuksia rockin korkeakoulu on toki elättänyt. Hillel Tokazier, Topi Sorsakoski, Aikka Hakala ja Jari Metsberg tulevat ensimmäisinä mieleen. Ja tietysti tämä Eero. Tasavallan presidentti oli juhlaa, soolouran alkuajat olivat hienoja. Eero Raittinen on kuitenkin banaani (ei viini joka maistuu pahalle myös vanhana). Mitä lähemmäs juhlalevyn tappia tullaan kronologisesti, sitä nautinnollisemmaksi käy lakoninen musikaalisuus. Voiko olla parempaa kuin Kuin enkeli, Miss on mun taivas? tai J. Karjalaisen kanssa duetoitu Joo mä lähden pois? Tämän päälle vielä ne ainoat oikeat versiot holvikirkosta ja sisäisestä portista. Kokoelma on elävä monumentti.
    Pate Mustajärvi: Miehen tie (2006)
    Salaperäinen, yksilön ominaisuuksiiin redusoitumaton (?) karisma. Se on yhteistä näille vasenta poskeaan näyttäville, syvällisinä valoon katsoville härmäläisille äijille. Karismaattisimmat suomalaiset rocklaulajat ovat Pate Mustajärvi ja
    MySpacessaan niin ikään vasen poski edellä lähestyvä Jiri Nikkinen. Nikkistä ei ole vielä syytä loppusijoittaa jalustalle, Pauli Antero Mustalärvi sellaisella jo irvistelee. Tämä 50-vuotiskokoelma on soolo-Paten ensimmäinen musiikillinen pönötyselämäkerta. Mukana on karheita, nokipannukahvin tuoksuisia mieslauluja, mutta myös hassua pellerokkia. Jälkimmäisistä äärimmäisyyksiin yltää Meidän äiti imppaa. Kun koululaisbändi yrittäisi matkia Sielun Veljiä ja Hullujussia samanikaisesti. Ja tietysti mukana on synnytyskappale, Saku Kuosmasen kanssa duetoitu Sydän syrjällään. Se repesi huutamaan leipääntyneen kätilön pyörittämässä synnytysvalmennuksen PowerPoint-showssa kun Aika tuli. Annoin siltä istumalta kaikki maailman synnit anteeksi.
    Tauno Palo: Tunteiden Palo - 40 rakastetuinta laulua (2002)
    Levyn nimi herättää pullamussusukupolven mussumman pullasiiven edustajassa kysymyksen: onko Tane muka ehtinyt levyttää 40 laulua kaiken sen elokuva- ja teatterinäyttelemisen, ja karismaattisen säteilyn lomassa? Kyllä on. Pelkästään singlejulkaisujen mustia pintoja peittää kaksinkertainen määrä kappaleita, ja elokuvista on kopioitavissa tuhdisti lisää unohtumattomia rakastettavia. Varsinainen laulaja Tauno Palo ei ole. Äänestä puuttuu syvin syvyys. Laulu muistuttaa ajoittain teatterinäyttelijän maneerein yliartikuloitua lausuntaa. Vaan onko sellainen kiellettyä? Tauno Palo osaa olla komea, ylväs ja herkkä ilman tuhkaluukkukuvaakin. Tulkinnat ovat hauraudessaan koskettavia (Pieni sydän), jotkut jopa hauskoja (Potkut sain siihen saakka kun Ansa Ikosen ujellus alkaa). Olisi mielenkiintoista kuunnella tämä levy niin että kaikki mielikuvat Palosta olisi jollain aivonipistystekniikalla poistettu. Miten suuri osa tämän levyn erinomaisuudesta on esiasennettua? Pökkisikö se karisma silti esiin?
    Harri Marstio: 10 (2006)
    Marstio on iittiläinen. Miestä se ei pahenna, mutta toista iittiläistä omien vammojen heijaste häiritsee. Iittiläinen on kymäläinen, eikä kymäläinen kykene viemään mitään loppuun saakka vaikka miten yrittää. Kymäläinen on tuomittu olemaan melkein mutta ei ihan. Kymäläisen elämä on vaikeaa, varsinkin jos on sattunut saamaan tsygoottiinsa kokonaisuuden kanssa resonoivan pedanttis-perfektionistisen mutanttialleelin. Marstionkin ura on ollut lähes erinomainen. Marstio on lähes Joe Cocker, mutta sen oleellisen puuttuessa ei likimainkaan. Marstiolla on melkein Tom Waitsin karisma, mutta silauksen puuttuessa Marstio vaikuttaa helposti tavalliselta rohisijalta. Silti Marstio on minulle mieleen - niinä hetkinä kun sisäinen analysaattori minussa vaikenee. Marstion kymmenes studiolevy sisältää jopa kaikkeuden parhaan kappaleen yksinäisiin loppuillan hetkiin, sateen vihmoessa, mustaksi poltetun norjalaisen oluen ja hyvän kirjan kanssa seurustellessa: Tero Vaaran Pimeneviin iltoihin.
    Harmaja: Harmaja (2009)
    JP Leppäluoto kertoo Harmajan syntyneen kaveriporukan soitellessa Nick Caven kappaleita. Muiksi innoituksen lähteikseen JP kertoo Aki Kaurismäen ja Morrisseyn. Jos minun olisi muutama vuosi sitten pitänyt nimetä viisi inhokkia populaarikulttuurin piireistä, nuo kolme olisivat olleet varmasti listalla. Lieneekö kasvua vai senilisaatiota, tunnustaudun nykyisin Caven, Kaurismäen ja Harmajan faniksi. Morrissey ei sentään tule uppoamaan - ei milloinkaan. Harmajan ja Caven yhteyden huomaan tavassani kuunnella: en tunne kuuntelevani musiikkia vaan laulettua runoa. Kaksi Harmajan kappaleista on tällaisia määritelmällisestikin, nuorena nukkuneen teinitähti Harmajan tekstiin sävellettyjä. Ne eivät tökkää levyltä esiin poikkeuksina, sillä akustinen yhtye ja särörocklaulajan kurkunkannen läpätys luovat kuulijan eteen eläviä maisemia läpi levyn. Majakkasaaren autiutta, vasenta poskeaan näyttävän ladon ja sitä ympäröivän lakeuden hiljaisuutta, sydäntalven viimaakin. Ja kerrankin yhtyeellä on osuva nimi.
    20 September

    Teknosuo

    Netti tarjoaa harmillisen huonolaatuisia kuvia varastettavaksi niinkin itsestään selvästä ja helposti kuvannettavasta aiheesta kuin suomalaiset ekosysteemit. Kaikki on opettajan tehtävä itse. Niinpä usutin sciencemobiilin tänään aamuyön pimeinä tunteina kohti Nurmijärven ja Hyvinkään rajaseutuja. Toivoin kirkasta taivasta, kirpeää hallaa, vellovaa sumua, tai ainakin suolampareista nousevaa usvaa tylsien opetuskuvien piristeeksi. Turha toivo, latteampaa valoa saa hakea. Pilvet eivät olleet väistyneet, yö oli ollut lypsylämmin. Maisema oli rutikuiva. Syksyn värit olivat tunkkaiset lukuun ottamatta muutamia hetkiä jolloin himmeästi kuultaen nouseva aurinko ja mattaharmaat pilvet suostuivat yhteistyöhön. Auringonnousun jälkeen pilvipeite repesi lounaasta samalla kun se oheni auringonnousun suunnassa. Kaksi vastakkaista vastavaloa! Mihin suuntaan sellaisessa tulisi laukoa?


    Paremman puutteessa ajauduin pohtimaan nykytekniikan mahdollisuuksia, lähinnä sitä miten paljon multilahjakkaita vempaimia mahtuu pieneen tilaan. Minulla oli mukanani olkapäätä hiertävän jalustan ja Kowan kiikareiden lisäksi vain LowePron MiniTrekker -reppu - tuskin meikkipussia suurempi tilaihme. Suurimman osan siitä täytti Canon EOS 5D Mark II akkukahvoineen, lankalaukaisimineen ja objektiiveineen (F4 24-105mm IS ja F4 70-200mm IS). Näitä kalleuksia en tietenkään käyttänyt - nehän olisivat kuluneet. Jos olisin rohjennut, tuolla setillä olisin saanut talteen tuhannen kuvan verran wanhan ajan rullafilmilaatuisia still-kuvia, HD-laatuista videokuvaa ja CD:llekin kelpaavaa ääntä Haman haulikkomikin kautta. Kuvat räpsin Canonin Geeysillä ja Sonyn Ärykkösellä. Niissäkin käyttämättä jäi 3/4 akun potkusta, ja yhteensä noin 800 RAW-kuvaa. Mukaan tarttunut iPod sisältää 9600 musiikkiesitystä, viisi äänikirjaa ja pari jaksoa Simpsoneita - yhdessä Koss Porta Pron kanssa laadulla josta en teinivuosieni Walkmaneilla venytellessäni osannut unelmoida. Kännykästäkin voisi kuunnella musiikkia, mutta paljon mukavampi on lukea sähköpostia, surffata netissä tai pelata golffia keskellä suota. Jos olisin eksynyt, olisin halunnut tietää kävelynopeuteni ja matkani, tai olisi tullut kiiru lyhintä reittiä autolle, Garmin GPSMap CSx olisi kertonut minulle kaiken tuon, ja näyttänyt tarvittaessa koko eteläisen Suomen maastokartat. 16 gigan muistitikku jäi reppuun vahingossa. Se sisältää kaiken opetusmateriaalini: parikymmentä mapillista kalvoja ja muutama mapillinen paperia. Ja vielä jokunen kirjakin (mm. tiiliskiven kokoinen Tilastollinen vuosikirja 2008 pdf:nä. Repun etutaskussa oli jokasuon tarvekalu, lompakko jossa olevat kortit olisin saanut tarvittaessa muutettua velaksi, nettiostoksilla kermin kupeessa. Läppäri MiniTrekkeriin ei mahdu. Se olisikin avannut suolle digi-TV:n ja HD-tasoisten elokuvaelämysten loputtoman ihanan maailman. Yhden lelun haluaisin vielä joskus repun täytteeksi. Olympus LN-10:n kaltainen tallennin vaikkapa kevyessä kehdossa lepäävän, kuolleella kissalla pehmustetun Rode NTG-2 -haulikkomikin kanssa voisi olla mukava keino tallentaa laatuääntä.


    Petkelsuolla oli jotain elävääkin. Neljä sinisorsaa lensi etelään. Parin haulikonlaukauksen jälkeen vain yksi niistä oli elävä, sekin väkevästi Vihtavuorella maustettu. Suon itälaidalla pörrännyt kanahaukka sai elää, samoin sekä kanahaukkaa että haulikonräiskettä äänekkäästi säikkynyt harmaapäätikka. Odotin tapaavani suolla kurkia ja hanhia - heinäkurpalta näyttävää, Occamin partaveitsen taivaanvuoheksi tylsyttämää kookkaampaa lintua en kuitenkaan nähnyt. Niittykirviset olivat kovasti menossa, samoin rautiaiset, järripeipot ja rastaat. Urpiaisen, lapinsirkun ja lapinkirvisen äänet toivat mukanaan piristävän raikkaan pohjoisen tuulahduksen. Toisen kerran kymmenen vuoden sisään näin ketun vääntämässä torttua. Ei eroa koiran proseduurista se.

    16 September

    Ote

    Outo tunne kihisi eilen hartioiden välissä. Minusta tuntui siltä että olen sittenkin hyvä biologian ja maantieteen opettaja. Kymmenes vuosi opettajana on alkanut, mutta kihinäpäivien räknäys onnistuu vielä näppärästi sormin. Allakkaan paksulla tussilla ympyröimäni päivä ei sinällään ollut erikoinen, mutta biologian ylioppilaskoe loi varmuutta. Koko yhdeksänvuotisen taipaleen ajan olen yrittänyt hamuta samanaikaista otetta kolmeen pakopisteeseen. Pakopiste 1: Oppituntien on oltava mielenkiintoisia. Minä olen hulluna biologiaan ja maantieteeseen. Jos se ei välity, en välitä. Pakopiste 2: Luulen löytäneeni molemmista tieteenaloista niiden ytimen, ja sovittanut sen opetussuunnitelman raameihin. Jos en saa lukiolaisia oppimaan tätä ydintä kuorrutuksineen, en opeta. Pakopiste 3: Suomalaisten lukiolaisten oppimistulokset testataan päättökokeessa, ja pulinat pois. Varsinkin biologian ylioppilaskysymykset ovat vuosikausien ajan syntyneet Jurassic Parkissa, joten opiskelijoiden preppaaminen YO-kokeeseen on tuntunut kiusalliselta. Menestyjät kutsuvat kiusaa työksi, ja kiusan selätystä vastuuksi.

    Yhdenkin pakopisteen saavuttaminen tuntui aluksi ylivoimaiselta. Porvoon aikoina satsasin ensimmäiseen, onnistuen koskettamaan päämäärää vain satunnaisesti. Klaukkalan aikuislukion alkuaikoina menetin näköyhteyden niihin kaikkiin. Järvenpään lukion pikavisiitin aikana hukkasin ajatuksenkin. Tikkurilan lukiossa tarrasin itseni yllättäen kahteen ensimmäiseen, ja aloin kollegojen esimerkkiä seuraten himoita kolmatta. Arkadian yhteislyseon ensimmäisenä vuonna ote kirposi taas kaikista. Ja nyt, raajat levällään kuin vapaassa pudotuksessa, olen yhtäkkiä kolmipistekiinnityksessä kaikkiin. Olen opettanut juuri sitä näkemystä johon biologian YO-koe on suuntaamassa. Lajintuntemusta, mielikuvitusta, biologista nekemystä. Olen nykyään tinkimätön, mutta lipevästi manipuloiva pakottaja, joten opiskelijoilla on nyt aiempaa parempi muusa niihin hetkiin kun ei nappaa. Tunnit eivät ole vieläkään viihdettä, mutta on niissä silti jotain mikä saa useimmat seuraavallekin tunnille, vieläpä valinnaiskursseillekin. Nyt olisi vielä se neljäs raaja vapaana. Mihinkähän pisteeseen sen telakoisin? Ettei vain lipsahtaisi taas.

    Alla olevan satelliittikuvan oikeassa ylläkulmassa näkyy lukiomme katto. Pääosan kuvasta täyttää Klaukkalan Isosuo, Natura-suojeltu keidassuo. Siellä me olimme ympäristöekologian kurssin kanssa tutustumassa suokasvillisuuteen samalla kun ylioppilaskokeessa pohdittiin vastaus kysymykseen, miten ojitus vaikuttaa suokasvillisuuteen. Piste! Lopetan ylimielisen kusipäisyyden tähän, ja palaan arkeen. Kello on 22.20, eikä minulla ole hajuakaan mitä huomisilla oppitunneilla voisi tapahtua.

    14 September

    Kesäraskauden jälkeiset

    Thyrfing: Hels Vite (2008)
    Onko Thyrfingin Hels Vite yhtä täydellinen metallitaideteos kuin Primordialin To The Nameless Dead tai Sólstafirin Köld? Tätä merkityksetöntä, mutta raastavaksi pakkomielteeksi noussutta pulmaa olen ratkonut jauhaessani Thyrfingin levyä keväthangilta helteisiin, ja mätäkuuusta ensikuuraan. Yhteistä näille on hyrisyttävän nerokas, hallitsemattoman rajoille valuvan särön ja kylmiä väreitä kirvoittavien sointujen vuoropuhelu. Thyrfing ei malta seurata sointujensa vapaata lentoa yhtä pitkään kuin Primordial ja Sólstafir, mutta kompensoi tämän vangittujen sointujen alla liitävillä, kosketinten enkelikuorolla toteutetuilla kauniilla melodioilla. Thyrfingin soinnissa kuultaa maantieteellisesti vääjäämätön betoni. Se ei tukholmalaisena saa tummaan melodiseen viikinkimetalliinsa Irlannin tai Islannin rantakallioiden maisemallista tukea. Lienee silti aika lopettaa arpominen kympin ja kymppi-siiman välillä, ja todeta yllä mainitun trilogian sisältävän kaikki syyt siihen miksi olen vielä vanhoilla päivilläni metallimusiikkiin hurahtanut.
    Wardruna: Runaljod - Gap Var Ginnunga (2009)
    Wardruna on Gorgorothista ja Jotunsporista tutun Kvitrafnin taiteellinen työväline. Mukana on myös itse mustan metallin ruhtinas Gaahl, tosin vain ulkomusiikillisena apupoikana. Wardrunan esikoinen Runaljod hämmentää, vaan ei yllätä. Se on mahdollisimman kaukana kirskuvasoundisesta, seinän takaa möyryävästä mustasta metallista. Se on ennemminkin kokoelma shamanistisia ja mystisiä äänimaisemia norjalaisesta luonnosta ja romantisoidusta menneiden aikojen elämästä. Hiljaisuutta, jäätävää usvaa, etäisyyttä, steriilisyyttä lähentelevää puhtautta, talvisen metsän hyvää tarkoittavaa pahaenteisyyttä, ryskettä puun kaatuessa silloin kun kukaan ei ole kuulemassa. Runaljod on osoitus blackiksen erityisluonteesta metallikentässä. Mustiksille metalli ei ole itsetarkoitus, vaan yksi monista välineistä. He haluavat tehdä avantgaardistista taidetta henkisestä elämästä ennen ja jälkeen kristinuskon hegemonian. Wardruna onnistuu tässä. Levyä kelpaa kuunnella
    muutoinkin kuin dokumentin taustamusiikkina.
    My Dying Bride: For Lies I Sire (2009)
    My Dying Briden vetelästi valuva, amatöörimäisen jäykästi soitettu goottidoom otti aikansa ennen kuin upposi. Paradise Lost tuntui tekevän kaiken paremmin, joten miksi tyytyä autotallisekundaan? For Lies I Sire on viimeisten kuukausien aikana kääntänyt päätäni 180 astetta. Juuri valuvana, hapuilevana ja ristiriitaisena My Dying Bride yltää mielen syrjäisiin sopukoihin, joista se kaivaa uudenlaisia tunnelmia. Aaron Stainthorpen kärsivä laulu, röhisevä kitarasoundi, kansanmusiikkiviulu ja hyvin vaikeasti kokonaiskuvaan sovitettavat laahaavat rummut muodostavat jännitteitä, joita kansikuvakin ilmeisen harkitusti visualisoi. Punainen on kaunis väri verenä harmaassa kalmistossa. Saako se olla silloin kaunis? Onko sen tarkoitus olla silloin kaunis? Viimeistään tällä kymmenennellä studiolevyllään My Dying Bride onnistuu luomaan tunnelmia, jotka ovat sekä esteettisesti että eettisesti arveluttavia, kivuliaitakin. My Dying Bridelle elämä ei ole silkkaa ruusunpiikeillä tanssimista. Joskus se on myös yhtä tuskaa.
    Heathen Foray: The Passage (2009)
    Otin tämän levyn kuunneltavaksi vain yhdestä syystä: itävaltaisbändin nimi ja habitus viittaavat vahvasti viikinkimetallin salaperäiseen kummisetään, Falkenbachin saksalais-islantilaiseen Vratyas Vakyasiin. Vaikutteita on joten kuten havaittavissa, mutta kovin etäiseksi Heathen Forayn The Passage jää ilmeisestä esikuvastaan. Kitarat surisevat söpösti kuin Peitsamolla, örinälaulu on kevyttä kuin hämähäkin oksennus ja tarinat ovat lähempänä Ivanhoen värikästä poikakirjamaailmaa kuin Falcenbachin merentuoksuista tunnelmointia. Kappaleet ovat tarttuvia olematta kuitenkaan imeliä, ja sovituksissa on sovinnaisuudesta huolimatta ideaa. Hyvälläkin maulla tehdyt kappaleet osoittelevat kuitenkin turhan näkyvästi mistä minun tulisi pitää. Soundiin jääneistä aukoista huomaan mistä en pidä. Heathen Foray on Keski-Euroopan Teräsbetoni, mikä lienee kunnianosoitus molempiin suuntiin. Odotan silti Falcenbachin vuosikausia spekuloitua levyä mieluummin Sólstafiria tai Thyrfigiä kuunnellen.
    Enslaved: Vertebrae (2008)
    Enslaved tunnettiin aiemmin rujona viikikimetallin ja tumppuisen mustan mörkömörinän sekoittajana. Onko tuo mökä nyt mitään musiikkiakaan, kyselivät Kotexin ämmät eli kotitalousopettajiksi opiskelevat Värttinä -fanit jossain karonkassa jossain päin Joensuun yliopiston kampusta joskus 90-luvun lopussa. En minäkään tuolloin innostunut - varhaisesta Värttinästä sen enempää kuin norjalaisesta rähjästä. 2000-luvun Enslaved ei ole enää mustaa, ei edes mustuvaa metallia. Vertebraen progressiivinen ote viikinkimetalliin ja kirskuvasta surisevaan vaihtunut kitarasoundi yhdistettynä raikkaisiin lauluosuuksiin ja tukahtuneeseen korinaan on tehnyt Enslavedista yhden metallin ristiriitaisimmista orkestereista. Ollaanko metallimusiikissa menty liian pitkälle silloin kun pääosa levystä kuulostaa Pink Floydilta? Ei, Pink Floyd on progesta metallisinta. Enslaved on lähestymässä vääjäämätöntä synteesiä. Seuraavasta Enslavedin levystä tulee tiennäyttäjä, klassikko joka tunnustetaan klassikoksi vuosien viiveellä. Näin näen.
    Crucified Barbara: 'Til Death Do Us Party (2009)
    Tukholmalaisen Crufied Barbaran levynkansien ja lehtikuvien perusteella ei jää epäselväksi: orkesterin muusikot eivät peittele sukupuoltaan, eivätkä siihen liittyvää markkinavalttiaan. Syntisen viehättäviä ollaan, ja bonuksena vielä hyvinkin hedelmällisessä iässä. Crucified Barbaran voinee siksi lokeroida monien mielestä hyvinkin loukkaavasti: tyttöbändi. Kun alkuun pääsin, voisin jatkaa lokeroinnista pahempaan, sopan redusointiin sen aineksiin. Jos otetaan annos viiksetöntä viiksihevi-Doroa, lisätään siihen kourallinen metallista Arch Enemyä ja ripaus perinteistä Rolling Stonesia, ja maustetaan hyppysellisellä stetsonipäisiä kasarikaahaajia, Jason And The Scorchersia, tuloksena voisi olla Crucified Barbara. Tässä ei ole mitään negatiivista. Populaarikulttuuri perustuu hyvien aineksien yhdistelemiseen, mutta myös tyylitietoisuuteen, kykyyn liikkua hallitusti genren sisällä. Crucified Barbara osaa tämän lisäksi myös soitannan ja erinomaisten monipuolisten rockrallien tekemisen. Rockrock Chicks!
    10 September

    Kuutamo, kaiho ja katkeruus

    Lukiossa vietettiin tänään 100 päivän riekkumarallaa - kun abeilla on jäljellä 99 koulupäivää. Tämän ajan minälleni tyypilliseen tapaan tarkkailin touhua kyynisenä, kärsimättömyydestä kärsien ja ylimielisenä, kouluminälleni aivan uudella tavalla, leipääntyneen luuskan tapaan. Inkkari-länkkäri-teema oli mukiinmenevä, ja juhla yleismulkoillen noin sata kertaa viimevuotista parempi. En tiedä mitä tämä käytännössä merkitsee, sillä viimeksi mainitun taiteellis-eettis-viihteellinen vaikutelma lähestyi asymptoottisesti nollaa - molemmin puolin. Onnistunut tai ei, juhlan jälkeen koulun käytävillä liikkui hämmästyttävän paljon ihmisiä apein ilmein. Ei koskettanut, tai tökki ikävästi. Olen aina ajatellut maailman olevan se mikä se on, siedettäväksi rakentunut. Siinä elettävä ihmisiksi, nurina ei auta. Nyt minusta tuntuu että jokin on pahasti pielessä. Onko se minussa? Koulussamme? Suomalaisessa lukiossa? Suomalaisissa nuorissa? Suomalaisissa? Ihmiskunnassa? Vaiko peräti ajassa?

    Olen yrittänyt seurata Haavikkoa, Halla-ahoa, Kiesiä, Tervoa, Nova Groupia ja muutamaa muuta kuohuttavaa puheenaihetta. Ne eivät eroa mitenkään BB-talon lakanoista. Fiksukin kantaa ottava tekee itsestään pellen. Luulen ymmärtäväni Rauno Räsästä joka katuu Jussi Halla-ahoa käsittelevässä kirjoituksessaan sitä että tuli kirjoittaneeksi Jussi Halla-ahosta. Minäkin löysin itseni hakemassa kuumeisesti kuvaa jossa sukupuolielimet näkyvät, kunnes itsekontrolli voitti. Hyi Saatana! Ymmärrän yhä paremmin niitäkin halveksuttuja, jotka ovat valmiita puhdistamaan saastunutta elämismaailmaansa joukkotuhoasein, teloituksin tai polttouunein. Olen kuitenkin halukas rauhanomaiseen ruohonjuuritason toimintaan. Jos jostakin löytyisi tilaisuus jossa ihmiset kokoontuvat yhteen niin ettei kuultua kommentoida, ettei läppä lennä, ja ettei viina virtaa, tulisin mieluusti mukaan. Oltaisiin ja puhuttaisiin asiaa. Tai oltaisiin vaan. Tuokin puolikuutamo. Se on kaunis ilman sanoja.
    03 September

    Bonecat


    Klo 16.45. Elämä kiertää syvään urautunutta kehää. Ringin segmenttejä kuvaavat otsikot on kertaalleen käytetty, joten on ryhdyttävä muuntelemaan teemaa toisella kotimaisella. Istuskelen tätä kirjoittaessani Luukin ulkoilualueella, kauniin Mustlammen rannassa, ja tuijotan lammen hiljaa väreilevää tummaa pintaa. On vielä hetken rauhallista. Pajulintu varoittelee jossain kaukana, käpytikka naputtaa, kulorastas rätisee. Pian tähän reuhaa 130 lukion toisen vuosikurssin opiskelijaa esittelemään herbaarioitaan. Olemme viettämässä ryhmäytymiseen ja yhteisöllisyyden ruokkimiseen tähtäävää teemailtaa: patikoidaan, ratkotaan tehtäviä, paistetaan makkaraa ja lauletaan. Ensimmäisen kolmen kilometrin matkalta opiskelijoiden on määrä kerätä luontoa näkyvästi turmelematta yksi lehti seuraavista kasvilajeista: kiiltopaju, kultapiisku, käenkaali, metsäimarre, metsäkorte, oravanmarja, rahkasammal (suku), rauduskoivu, suopursu ja tuomi. Pajatus kaikaa jo lammen takaa. Ryhdyn pisteyttämään.
     


    Klo 17.25. Tulivat ja menivät. Kaamea meteli ja häsläys. Omaan reuhaamiseensa turhautuneiden uupumusvalitusta. Jenkkakoneessa kotimaista junttihumppaa. Lammen pintaa laikuttaa nyt kellertävä kurkkulima. Tarkoitus oli lähteä matkaan ryhmä kerrallaan, mutta tähän puolimatkaan mennessä koko lauma oli onnistunut megaryhmäytymään - mahdettiinko saavuttaa tavoite? Paras ryhmä oli löytänyt yllättäen yhdeksän kasvilajia kymmenestä. Koko lauman perusvire oli pirteä, joten jaksan yhä uskoa nuorisoon vanhempiaan parempana kohorttina. Ei silti tee mieli nuotiolle, ei liioin makkaraa, joten nysvään tässä tovin.


    Klo 17.50. Miten hanakasti tuo tumma vesi nieleekään huolet ja pehmentää väsymystä. Molemmilla on nyt tarjontaa. Rahareiät tuntuvat lisääntyvän kaksi kertaa nopeammin kuin niitä ehtii tilkitä. Pesukonekin veti tänään liinat kiinni. Lapset ovat iässä jossa kahdenkaan aikuisen kaitsenta ei tunnu riittävän. Samaan aikaan koulu vaatii ajastani karhunosan. Neljännes kouluvuoden työtaakasta on puristunut tulevan puolentoista kuukauden ajalle. Ryhmät ovat täynnä huhtikuun alkuun saakka. Joulu-tammikuulle sattuu minulle uusi, outo notko. Minulla ei ole silloin lainkaan tunteja päivälukiossa, vain iltalukion valinnaiskurssit maanantaisin ja keskiviikkoisin. Silloin lienee Katin vuoro riekkua jättiryhmien kanssa. Ja minun tuputtaa Pilttiä.

    Eilen aloitin aikuislukiossa kaksi ennätyskurssia. Maantieteen ykköskurssille ilmoittautui 19 opiskelijaa. Aiempi ennätys oli 17 ja viiden vuoden osallistujakeskiarvo karvan alle kymmenen. Biologian kakkoskurssille ilmoittautui 49 opiskelijaa. Aiempi ennätys oli 22, ja viiden vuoden keskiarvo hieman yli kymmenen. Luokassa on vain 40 jakkaraa, joten jotain on tehtävä. Peräti 38 opiskelijoista on päivälukiosta, joten osan heistä voisi paimentaa takaisin päivälukion viidelle vajaalle kurssille. Minusta se olisi väärin. Opiskelijat ovat tulleet vapaaehtoisesti kurssille jolle heitä on kannustettu. Ei ole heidän vikansa se ettei aikuislukiossa ole ennakkoilmoittautumista. On keksittävä jotain muuta.

    Tänään otin asian esiin opettajainhuoneessa. Säpsähdin jatkokeskustelujen suuntaa. Minulle jäi sellainen mielikuva, että oli tapahtunut jotain erittäin vastenmielistä, ja että minä olin siihen syyllinen. Vaan kun en ole. Yritän unohtaa kollegojen pinttymät ja keskittyä siihen mihin aina ennenkin: 1) opitaanko?, 2) opitaanko niin että ollaan motivoituneita oppimaan myös tulevaisuudessa? ja 3) opitaanko niin kuin suhteellisen monipuolisen demokraattisen myllyn läpi käyneessä opetussuunnitelmassa seisoo?

    Klo 18.20. Ripeksi hetken. Lienee aika lähteä taipaleelle tappikyrsää kohden. Harmittaa jättää tämä lampi, tämä hetki. Näitä tilaisuuksia ei ole liikaa. Olen vallitsevan tavan mukaan parhaassa työiässä oleva pienten lasten isä joka yrittää kantaa sekä perinteisen että modernin isän roolit, ja väistää jokaisen ajatuspoliisin syyllistävän sormen. Ja säheltää siksi kaiken. Omaan harmauteeni kyrsiintyneenä tunsin vapauttavana jopa Audipomo Kiesin sovistisen purkauksen. Kieltäänhän tuo molotti poskeensa, ja suuntasi viestinsä aivan tietylle ihmiselle, mutta arvostan sitä että joku uskaltaa nykyisen harmaan totuuden aikana valita mustan ja valkoisen väliltä. Kuten uskovaiset, Kiesikin ottaa suuret kysymykset annettuina, eikä anna toisaalta-toisaalta -vääntöjen syödä voimiaan. Näin hän voi keskittää tarmoaan sellaiseen joka Tuonelan rannalta olan yli katseltuna näyttää elämältä: rahantekoon, seksiin, hedonismiin, aitoon rakkauteen, ystävyyteen, onnellisuuteen. Vaan sitten iksivät ajatuspoliisit ja veivät Kiesin kulisseihin. Saattaapa olla että minua harmittaa lautturin sormen koukistuessa se mikä Kiesiä ei. Että tuli hukattua elämää oikeaa ja väärää puntaroiden, kun kuitenkin koko ajan tiesin ettei sellaisia ole. Että käänsin aina kolmannen posken, myötäilin ja rakensin rauhaa. Että noudatin orjallisesti äidin ohjetta: ensin ihmiset, sitten vasta sinä. Etten antanut mennä vaan, silmät kiinni ja suu auki kuin tuivertavaan vastatuuleen kustessa. Mutta nyt makkaraa.

    02 September

    Tuli!

    Ja vielä pelimannien sotkemin kansin. Ylä-Kymin Alavire ry:n puulaakitason säveltaide ansaitsee kokemukseni perusteella kymmeniä kuuntelukertoja ennen viimeistä tuomiota, joten en loihe länkättämään veisuista suullistakaan. Lausuttakoon ensimmäiset ylisanat sen sijaan sisäkansiteksteistä. Viikate on kirjoittanut kappaleiden sanat suoraan muotoon typerän paperia tuhlaavan ja kieltä raiskaavan runopätkinnän sijaan. Jos minulla olisi rahoja, tursauttaisin Sikaflexiä monen kirjoittelijan Enterin alle. Viikatteen ainoaan heikkouteen voisi tepsiä Plastic Padding, kemiallinen metalli. Mutta nyt untani valvoo kuu kaakon yllä.

    01 September

    Huomenna tulee