Vaikka 2000 kuvaa puolessa vuodessa ei osoita häikäisevää aktiivisuutta, uskallan tämän päivän kuvien jälkeen kertoa oman käsitykseni ylistetystä kamerasta. Laitan ensin toiseen vaakakuppiin järeimmän punnuksen mitä kameramaailmasta löytyy: kuvan. Kuva on F4 24-105mm IS -lasin kanssa parempi kuin osasin odottaa, F4 EF 70-200mm IS tötterön kanssa jopa epäuskottavan värikäs ja kontrastikas. Minun kuvaajantaidoillani mahdollisuudet tallentaa sävyjä laidasta laitaan, rajata rajusti ja nostaa herkkyyttä kuvanlaadun ratkaisevasti kärsimättä antavat aivan uudet toimintamahdollisuudet. Vehkeillä on todellakin väliä. Koollakin.

Suurelle punnukselle on vaikea löytää kaveria. Kun kärjistän karvan verran, kaikki muut Markku Kakkosen ominaisuudet ovat hinta jonka kuvanlaadusta saa maksaa. 1) Kamera on iso ja painava. Olen tottunut kuvaamaan pystykahvan avulla, joten siitä ja yhdestä lisäakusta kertyy lisäpainoa. Kun tähän möykkyyn napsauttaa kiinni objektiivin joka kykenee vastaamaan kennon ja prosessorin haasteeseen, kädessä on reilusti yli kaksi kiloa massaa. Repussa paino ei tunnu, mutta tämän päivän olkapussukan kanniskelun jälkeen sain ihailla saunassa patruunavyön kaltaista punaista rantua. Harmillisen usein tulee ajateltua ettei tämäkään päivä luultavasti tarjoa tilaisuutta vuoden luontokuvalle, ja sujautettua taskuun järkkärin sijaan Canon Ixus 90 IS.

2) Näppylät ja valikot tuntuvat hankalilta. Eniten käyttämäni valotuksen korjaus, ISO-asetus ja tarkennustapa ovat ihan sormen ulottuvilla pienten näppäinten takana, mutta kun ei opi niin ei. Tämän urputuksen voi kuitata sillä että olen tavallista tampiompi. Olen kuitenkin oppinut käyttämään monen muun Canonin, muutaman Nikonin, Panasonicin ja Sonyn näppäimiä sujuvasti muutamassa tunnissa. Mk II on tietysti ensimmäinen ammattilaisillekin suunnattu kamerani, ja ammattilaiset kaipaavat digiherkkujen lisäksi kameraansa kaikki totutut filmikameroiden ominaisuudet. Tulos on kompleksinen. Hävittäjälentäjä tarvitsisi hävittäjälentajän koulutuksen ja kokemuksen.

3) Servotarkennus on niin hidas ettei siitä ole minun kuvaustaidoillani iloa. En huomaa eroa 450D:n vastaavaan, ja olen kuullut muutaman ykkössarjalaisia käyttäneen lintukuvaajan pitävän juuri tätä hitautta Mk II:n pahimpana puutteena. Testailin nopeutta tänään Otson vilistäessä metsässä ja leikkipuistossa. Hyvässä valossa kamera pysyy perässä, hämärän hiipiessä se ei enää osaa.

4) Tämä kohta lienee vainoharhaa . . . Markku Kakkosen alipäästösuotimen pinta imee tomua magneetin lailla tai sitten kameraani on syydetty moskaa tehtaalla (vai olisiko peräti teetetty huopatossutehtaalla alihankintana?). Kiinnitin uuden objektiivin uuteen kameraan tilassa jonka arvelin olevan poikkeuksellisen pölytön. Pian taivaalla lenteli jo ufo. Tähän Canon tarjoaa ratkaisun jota monet ovat kehuneet: kamera ravistelee kalleimpansa puhtaaksi. Olen ottanut jokaisen kuvauskerran päätteeksi taivaskuvan pienimmällä aukolla nökkösiä tarkkaillakseni: kamera ei ole sadoilla ravisteluillaan saanut irti ensimmäistäkään roskaa. Pahimmat olen saanut pois puhaltimella ja luutulla, mutta ufoton kuva ei ole ollut koskaan. Vastaavaan en ole törmännyt muilla rungoilla. Kakkosrunkonani toimiva 450D on putipuhdas. Uudenkarheaa Markku Kakkosta Lapin reissulla puhdistaessani tarjouduin tekemään samat toimenpiteet Jussin elämää ja objektiiveja nähneelle 350D:lle. En tehnyt, sillä senkin kuva oli puhdas. Ehkä turvaudun keinoon jota muistaakseni Pekka Punkari suositteli, pölynimuriin nyrkkiä suuttimena käyttäen. Pelko sisuskalujen imeytymisestä Nilfiskiin puskee taatusti vauvahien pintaan, mutta minusta mustien laattojen poistaminen kuvista on tarpeetonta työtä, tiukasti tulkittuna manipulointiakin. Tai ehkä ostan steriilin vetokaapin ja vaihdan objektiivit siellä kokovartalokondomiin pukeutuneena. Se tuntuu varmasti vaivan arvoiselta kuvien avautuessa Lightroomiin.

Eilen aloitin aikuislukiossa kaksi ennätyskurssia. Maantieteen ykköskurssille ilmoittautui 19 opiskelijaa. Aiempi ennätys oli 17 ja viiden vuoden osallistujakeskiarvo karvan alle kymmenen. Biologian kakkoskurssille ilmoittautui 49 opiskelijaa. Aiempi ennätys oli 22, ja viiden vuoden keskiarvo hieman yli kymmenen. Luokassa on vain 40 jakkaraa, joten jotain on tehtävä. Peräti 38 opiskelijoista on päivälukiosta, joten osan heistä voisi paimentaa takaisin päivälukion viidelle vajaalle kurssille. Minusta se olisi väärin. Opiskelijat ovat tulleet vapaaehtoisesti kurssille jolle heitä on kannustettu. Ei ole heidän vikansa se ettei aikuislukiossa ole ennakkoilmoittautumista. On keksittävä jotain muuta.

Tänään otin asian esiin opettajainhuoneessa. Säpsähdin jatkokeskustelujen suuntaa. Minulle jäi sellainen mielikuva, että oli tapahtunut jotain erittäin vastenmielistä, ja että minä olin siihen syyllinen. Vaan kun en ole. Yritän unohtaa kollegojen pinttymät ja keskittyä siihen mihin aina ennenkin: 1) opitaanko?, 2) opitaanko niin että ollaan motivoituneita oppimaan myös tulevaisuudessa? ja 3) opitaanko niin kuin suhteellisen monipuolisen demokraattisen myllyn läpi käyneessä opetussuunnitelmassa seisoo?

Klo 18.20. Ripeksi hetken. Lienee aika lähteä taipaleelle tappikyrsää kohden. Harmittaa jättää tämä lampi, tämä hetki. Näitä tilaisuuksia ei ole liikaa. Olen vallitsevan tavan mukaan parhaassa työiässä oleva pienten lasten isä joka yrittää kantaa sekä perinteisen että modernin isän roolit, ja väistää jokaisen ajatuspoliisin syyllistävän sormen. Ja säheltää siksi kaiken. Omaan harmauteeni kyrsiintyneenä tunsin vapauttavana jopa Audipomo Kiesin sovistisen purkauksen. Kieltäänhän tuo molotti poskeensa, ja suuntasi viestinsä aivan tietylle ihmiselle, mutta arvostan sitä että joku uskaltaa nykyisen harmaan totuuden aikana valita mustan ja valkoisen väliltä. Kuten uskovaiset, Kiesikin ottaa suuret kysymykset annettuina, eikä anna toisaalta-toisaalta -vääntöjen syödä voimiaan. Näin hän voi keskittää tarmoaan sellaiseen joka Tuonelan rannalta olan yli katseltuna näyttää elämältä: rahantekoon, seksiin, hedonismiin, aitoon rakkauteen, ystävyyteen, onnellisuuteen. Vaan sitten iksivät ajatuspoliisit ja veivät Kiesin kulisseihin. Saattaapa olla että minua harmittaa lautturin sormen koukistuessa se mikä Kiesiä ei. Että tuli hukattua elämää oikeaa ja väärää puntaroiden, kun kuitenkin koko ajan tiesin ettei sellaisia ole. Että käänsin aina kolmannen posken, myötäilin ja rakensin rauhaa. Että noudatin orjallisesti äidin ohjetta: ensin ihmiset, sitten vasta sinä. Etten antanut mennä vaan, silmät kiinni ja suu auki kuin tuivertavaan vastatuuleen kustessa. Mutta nyt makkaraa.