| Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists | Help |
|
26 September Kokemuksia kamerasta: Canon EOS 5D Mark II
Suurelle punnukselle on vaikea löytää kaveria. Kun kärjistän karvan verran, kaikki muut Markku Kakkosen ominaisuudet ovat hinta jonka kuvanlaadusta saa maksaa. 1) Kamera on iso ja painava. Olen tottunut kuvaamaan pystykahvan avulla, joten siitä ja yhdestä lisäakusta kertyy lisäpainoa. Kun tähän möykkyyn napsauttaa kiinni objektiivin joka kykenee vastaamaan kennon ja prosessorin haasteeseen, kädessä on reilusti yli kaksi kiloa massaa. Repussa paino ei tunnu, mutta tämän päivän olkapussukan kanniskelun jälkeen sain ihailla saunassa patruunavyön kaltaista punaista rantua. Harmillisen usein tulee ajateltua ettei tämäkään päivä luultavasti tarjoa tilaisuutta vuoden luontokuvalle, ja sujautettua taskuun järkkärin sijaan Canon Ixus 90 IS.
24 September (Maan)tieteelle emme voi mitään23.9.2009. Klo 9.20. Syyspäivän tasaus. Pohjoisen pallonpuoliskon talvi alkaa. Istun ylioppilaskisan valvonnassa. Privaattikopissa, valvottavana vain yksi yhteiskuntaopin taitaja. Valvoja ei saa tehdä mitään muuta kuin valvoa, joten ajattelen ja kirjoitan pikana piilossa. Myhäilen samalla omahyväisenä. Vaikkeivät maantieteen kokeen kysymykset laudaturin arvoisesti osuneet, koe on kehittymässä hengeltään juuri sellaiseksi kuin olen toivonut sen kehittyvän. Heti ensimmäiseltä sivulta paistaa syy siihen miksi mantsa on suosikkiaineeni ja biologia pakkopullaa. Biologian koepaperit näyttävät siltä kuin niihin olisi pyyhkäisty krapula-aamun ripuliroiskeet. Valokuvat ovat jo alun perin surkeita. Ne on usein skannattu epätoivoisesti rikkaantuneilta dioilta ja jätetty viimeistelemättä. Lopulta ne on läiskitty paperiin postimerkin kokoisina miten sattuu. Maantieteen kokeet ovat sitä vastoin olleet koko ainereaalin ajan huoliteltuja. Huolella valittujen kuvien ja karttojen terävyys, kontrasti ja värit ovat kohdallaan. Kuvat ovat isoja, ja siististi sivulle taitettuja. Painotekniikan vaatimuksetkin on huomioitu. Olen ollut huomaavinani vastaavaa näiden alojen kehityksessä muutenkin. Biologia on rumentunut luonnonhistorian korvautuessa kestävän kehityksen ympäristönsuojelulla ja bioteknologialla. Maantiede on sen sijaan säilyttänyt kauneutensa uuden teknologian voimin - tai siitä huolimatta. Jähmetyin paskahalvaukseen kun jossain ehdotettiin maantieteen korvaamista lukiossa jollain luonnonvaratiedolla. Tehtäisiin siis terveystiedolle vähintään yhtä ruma toveri. Vietäisiin mahdollisuus hahmottaa maisema puilta. Ettei vain kiireinen ihminen joutuisi miettimään monimutkaisia syy-seuraus-verkkoja, tai spatiaalisen olemisen, kokemisen ja ilmenemisen välisiä suhteita. Klo 9.45. Mantsan kokeen toinen ja neljäs tehtävä ovat sellaisia joiden pariin olen opiskelijoita harjoituksissa ja kurssikokeissa usuttanut - kuvien ja karttojen tulkintaa. Kakkostehtävän A-kohdassa tehdään luultavasti rutkasti kahden pisteen arvoisia virheitä. Kuvan esittämän laakson pohjalla virtaa kyllä joki, mutta laakso ei ole joen tekemä. Laakso on poikkileikkaukseltaan U:n muotoinen, joten se on glasifluviaalinen, edesmenneen jäätikön tuote. Nelostehtävä vaatii oppikirjanoppineisuuden sijaan ajantasaista yleissivistystä. Siinä pärjää jos on sattunut lukemaan nurmijärveläisen Matti Vanhasen ja helsinkiläisen Osmo Soininvaaran ajatuksia pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan maankäytön tulevaisuudesta. Kaupunkirakenteen hajautuminen, syyt ja seuraukset, yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta. Tässä tehtävässä ei tehdä virheitä, mutta vastaus jää monilla vajaaksi. Klo 10.05. Mantsan ja kemian kokeiden kaveriksi mukaan tarttui evankelisluterilaisen uskonnon koe. Kaltaiselleni viilaajalle noin avoimiin kysymyksiin vastaaminen olisi sietämätön piina. 7. Uskonto kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Valaise vastaustasi erilaisin esimerkein. +9. Pohdi median etiikkaa kristillisen ihmiskäsityksen valossa. Valaise vastaustasi ottamalla esimerkkejä eri viestintävälineistä. Oppikirjaa ulkomuistista kelatenko noissa päätetään milloin valaiseva länkätys piisaa? Annetaanko pisteet mielipiteiden määrän ja paskanjauhannan pituuden perusteella kuten harvoissa suorittamissani humanististen alojen tenteissä? Kolmen sivun skeidan jälkeen paperin alalaitaan kirjoitetaan Erinomaista pohdintaa ja pudotellaan täydet pisteet. Klo 10.25. Piilotin uskonnon kysymykset paperipinon alle, sillä kolmoskysymykseksestä noussut stereotypia aiheutti mielipahaa. Amerikkalaisen feministi- ja ekoteologi Sallie McFaguen mukaan... Sallie on määritelty kolmella sanalla jotka nostavat karvani pystyyn. Kuvittelin ihmisen joka raivaa kyynärpäät viuhuen, aidat ja männynkävyt ryskyen, lasittunein katsein tiensä kohti pistemäistä pakkomiellettään, Sallien ainoaa totuutta. Tällaisesta mielikuvasta sivistyneet filosofit luonnollisesti suivaantuvat, ja älähtävät kaikkien tieteenalojen toimivan näin - erityisesti sellaisten joissa luonnontiede tuodaan ihmisten maailmaan. Evoluutiopsykologia lienee tällaisista vihatuin esimerkki. Minun tajuuni ei vaan millään uppoa se, miten evoluutiopsykologia voisi olla samalla tavalla pakkomielteiden kiskoma, kuin vaikkapa poliittisista päämääristä avoimesti ponnistava feministinen naistutkimus. Ihmisen käyttäytymistaipumuksiin vaikuttavien perintötekijöiden frekvenssit muuttuvat ajan myötä muuttuvissa ympäristöoloissa ja yhteisöissä yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa Newtonin päähän. Jos näin ei, sille pitäisi löytää mekanismi. Epämääräisten käsitteiden, retoriikan ja auktoriteettien taakse piiloutuminen ei auta. Mekanismeja, ja esimerkki siitä miten nämä mekanismit kumoavat perintötekijöiden matkan ajan virrassa tai niiden ilmenemisen ihmisyhteisöissä. Ymmärrän hyvin miksi itsestäänselvyydet on kyseenalaistettava. Miksi Sallie McFague haluaa tulkita Jeesuksen puheiden konservatiivien tulkinnat negatiiveiksi kääntäen. En sen sijaan ymmärrä miten joissakin norsunluutorneissa voidaan päättää ettei auto putoa mereen jos sen ajaa laiturilta. Elettäväkin on. ...mutta pian Eija tulee vapauttamaan minut piinasta. Pääsen opettamaan ympäristöekologian kurssille miten tutkimusta tehdään. Omaa tutkimustani käytän tietysti esimerkkinä. Ei pääse ihminen itsestään. 22 September Äijien lauluja pimeneviin iltoihin
20 September TeknosuoNetti tarjoaa harmillisen huonolaatuisia kuvia varastettavaksi niinkin itsestään selvästä ja helposti kuvannettavasta aiheesta kuin suomalaiset ekosysteemit. Kaikki on opettajan tehtävä itse. Niinpä usutin sciencemobiilin tänään aamuyön pimeinä tunteina kohti Nurmijärven ja Hyvinkään rajaseutuja. Toivoin kirkasta taivasta, kirpeää hallaa, vellovaa sumua, tai ainakin suolampareista nousevaa usvaa tylsien opetuskuvien piristeeksi. Turha toivo, latteampaa valoa saa hakea. Pilvet eivät olleet väistyneet, yö oli ollut lypsylämmin. Maisema oli rutikuiva. Syksyn värit olivat tunkkaiset lukuun ottamatta muutamia hetkiä jolloin himmeästi kuultaen nouseva aurinko ja mattaharmaat pilvet suostuivat yhteistyöhön. Auringonnousun jälkeen pilvipeite repesi lounaasta samalla kun se oheni auringonnousun suunnassa. Kaksi vastakkaista vastavaloa! Mihin suuntaan sellaisessa tulisi laukoa?
Paremman puutteessa ajauduin pohtimaan nykytekniikan mahdollisuuksia, lähinnä sitä miten paljon multilahjakkaita vempaimia mahtuu pieneen tilaan. Minulla oli mukanani olkapäätä hiertävän jalustan ja Kowan kiikareiden lisäksi vain LowePron MiniTrekker -reppu - tuskin meikkipussia suurempi tilaihme. Suurimman osan siitä täytti Canon EOS 5D Mark II akkukahvoineen, lankalaukaisimineen ja objektiiveineen (F4 24-105mm IS ja F4 70-200mm IS). Näitä kalleuksia en tietenkään käyttänyt - nehän olisivat kuluneet. Jos olisin rohjennut, tuolla setillä olisin saanut talteen tuhannen kuvan verran wanhan ajan rullafilmilaatuisia still-kuvia, HD-laatuista videokuvaa ja CD:llekin kelpaavaa ääntä Haman haulikkomikin kautta. Kuvat räpsin Canonin Geeysillä ja Sonyn Ärykkösellä. Niissäkin käyttämättä jäi 3/4 akun potkusta, ja yhteensä noin 800 RAW-kuvaa. Mukaan tarttunut iPod sisältää 9600 musiikkiesitystä, viisi äänikirjaa ja pari jaksoa Simpsoneita - yhdessä Koss Porta Pron kanssa laadulla josta en teinivuosieni Walkmaneilla venytellessäni osannut unelmoida. Kännykästäkin voisi kuunnella musiikkia, mutta paljon mukavampi on lukea sähköpostia, surffata netissä tai pelata golffia keskellä suota. Jos olisin eksynyt, olisin halunnut tietää kävelynopeuteni ja matkani, tai olisi tullut kiiru lyhintä reittiä autolle, Garmin GPSMap CSx olisi kertonut minulle kaiken tuon, ja näyttänyt tarvittaessa koko eteläisen Suomen maastokartat. 16 gigan muistitikku jäi reppuun vahingossa. Se sisältää kaiken opetusmateriaalini: parikymmentä mapillista kalvoja ja muutama mapillinen paperia. Ja vielä jokunen kirjakin (mm. tiiliskiven kokoinen Tilastollinen vuosikirja 2008 pdf:nä. Repun etutaskussa oli jokasuon tarvekalu, lompakko jossa olevat kortit olisin saanut tarvittaessa muutettua velaksi, nettiostoksilla kermin kupeessa. Läppäri MiniTrekkeriin ei mahdu. Se olisikin avannut suolle digi-TV:n ja HD-tasoisten elokuvaelämysten loputtoman ihanan maailman. Yhden lelun haluaisin vielä joskus repun täytteeksi. Olympus LN-10:n kaltainen tallennin vaikkapa kevyessä kehdossa lepäävän, kuolleella kissalla pehmustetun Rode NTG-2 -haulikkomikin kanssa voisi olla mukava keino tallentaa laatuääntä. Petkelsuolla oli jotain elävääkin. Neljä sinisorsaa lensi etelään. Parin haulikonlaukauksen jälkeen vain yksi niistä oli elävä, sekin väkevästi Vihtavuorella maustettu. Suon itälaidalla pörrännyt kanahaukka sai elää, samoin sekä kanahaukkaa että haulikonräiskettä äänekkäästi säikkynyt harmaapäätikka. Odotin tapaavani suolla kurkia ja hanhia - heinäkurpalta näyttävää, Occamin partaveitsen taivaanvuoheksi tylsyttämää kookkaampaa lintua en kuitenkaan nähnyt. Niittykirviset olivat kovasti menossa, samoin rautiaiset, järripeipot ja rastaat. Urpiaisen, lapinsirkun ja lapinkirvisen äänet toivat mukanaan piristävän raikkaan pohjoisen tuulahduksen. Toisen kerran kymmenen vuoden sisään näin ketun vääntämässä torttua. Ei eroa koiran proseduurista se. 16 September OteOuto tunne kihisi eilen hartioiden välissä. Minusta tuntui siltä että olen sittenkin hyvä biologian ja maantieteen opettaja. Kymmenes vuosi opettajana on alkanut, mutta kihinäpäivien räknäys onnistuu vielä näppärästi sormin. Allakkaan paksulla tussilla ympyröimäni päivä ei sinällään ollut erikoinen, mutta biologian ylioppilaskoe loi varmuutta. Koko yhdeksänvuotisen taipaleen ajan olen yrittänyt hamuta samanaikaista otetta kolmeen pakopisteeseen. Pakopiste 1: Oppituntien on oltava mielenkiintoisia. Minä olen hulluna biologiaan ja maantieteeseen. Jos se ei välity, en välitä. Pakopiste 2: Luulen löytäneeni molemmista tieteenaloista niiden ytimen, ja sovittanut sen opetussuunnitelman raameihin. Jos en saa lukiolaisia oppimaan tätä ydintä kuorrutuksineen, en opeta. Pakopiste 3: Suomalaisten lukiolaisten oppimistulokset testataan päättökokeessa, ja pulinat pois. Varsinkin biologian ylioppilaskysymykset ovat vuosikausien ajan syntyneet Jurassic Parkissa, joten opiskelijoiden preppaaminen YO-kokeeseen on tuntunut kiusalliselta. Menestyjät kutsuvat kiusaa työksi, ja kiusan selätystä vastuuksi. Yhdenkin pakopisteen saavuttaminen tuntui aluksi ylivoimaiselta. Porvoon aikoina satsasin ensimmäiseen, onnistuen koskettamaan päämäärää vain satunnaisesti. Klaukkalan aikuislukion alkuaikoina menetin näköyhteyden niihin kaikkiin. Järvenpään lukion pikavisiitin aikana hukkasin ajatuksenkin. Tikkurilan lukiossa tarrasin itseni yllättäen kahteen ensimmäiseen, ja aloin kollegojen esimerkkiä seuraten himoita kolmatta. Arkadian yhteislyseon ensimmäisenä vuonna ote kirposi taas kaikista. Ja nyt, raajat levällään kuin vapaassa pudotuksessa, olen yhtäkkiä kolmipistekiinnityksessä kaikkiin. Olen opettanut juuri sitä näkemystä johon biologian YO-koe on suuntaamassa. Lajintuntemusta, mielikuvitusta, biologista nekemystä. Olen nykyään tinkimätön, mutta lipevästi manipuloiva pakottaja, joten opiskelijoilla on nyt aiempaa parempi muusa niihin hetkiin kun ei nappaa. Tunnit eivät ole vieläkään viihdettä, mutta on niissä silti jotain mikä saa useimmat seuraavallekin tunnille, vieläpä valinnaiskursseillekin. Nyt olisi vielä se neljäs raaja vapaana. Mihinkähän pisteeseen sen telakoisin? Ettei vain lipsahtaisi taas.
14 September Kesäraskauden jälkeiset
10 September Kuutamo, kaiho ja katkeruusLukiossa vietettiin tänään 100 päivän riekkumarallaa - kun abeilla on jäljellä 99 koulupäivää. Tämän ajan minälleni tyypilliseen tapaan tarkkailin touhua kyynisenä, kärsimättömyydestä kärsien ja ylimielisenä, kouluminälleni aivan uudella tavalla, leipääntyneen luuskan tapaan. Inkkari-länkkäri-teema oli mukiinmenevä, ja juhla yleismulkoillen noin sata kertaa viimevuotista parempi. En tiedä mitä tämä käytännössä merkitsee, sillä viimeksi mainitun taiteellis-eettis-viihteellinen vaikutelma lähestyi asymptoottisesti nollaa - molemmin puolin. Onnistunut tai ei, juhlan jälkeen koulun käytävillä liikkui hämmästyttävän paljon ihmisiä apein ilmein. Ei koskettanut, tai tökki ikävästi. Olen aina ajatellut maailman olevan se mikä se on, siedettäväksi rakentunut. Siinä elettävä ihmisiksi, nurina ei auta. Nyt minusta tuntuu että jokin on pahasti pielessä. Onko se minussa? Koulussamme? Suomalaisessa lukiossa? Suomalaisissa nuorissa? Suomalaisissa? Ihmiskunnassa? Vaiko peräti ajassa? Olen yrittänyt seurata Haavikkoa, Halla-ahoa, Kiesiä, Tervoa, Nova Groupia ja muutamaa muuta kuohuttavaa puheenaihetta. Ne eivät eroa mitenkään BB-talon lakanoista. Fiksukin kantaa ottava tekee itsestään pellen. Luulen ymmärtäväni Rauno Räsästä joka katuu Jussi Halla-ahoa käsittelevässä kirjoituksessaan sitä että tuli kirjoittaneeksi Jussi Halla-ahosta. Minäkin löysin itseni hakemassa kuumeisesti kuvaa jossa sukupuolielimet näkyvät, kunnes itsekontrolli voitti. Hyi Saatana! Ymmärrän yhä paremmin niitäkin halveksuttuja, jotka ovat valmiita puhdistamaan saastunutta elämismaailmaansa joukkotuhoasein, teloituksin tai polttouunein. Olen kuitenkin halukas rauhanomaiseen ruohonjuuritason toimintaan. Jos jostakin löytyisi tilaisuus jossa ihmiset kokoontuvat yhteen niin ettei kuultua kommentoida, ettei läppä lennä, ja ettei viina virtaa, tulisin mieluusti mukaan. Oltaisiin ja puhuttaisiin asiaa. Tai oltaisiin vaan. Tuokin puolikuutamo. Se on kaunis ilman sanoja. 03 September BonecatKlo 16.45. Elämä kiertää syvään urautunutta kehää. Ringin segmenttejä kuvaavat otsikot on kertaalleen käytetty, joten on ryhdyttävä muuntelemaan teemaa toisella kotimaisella. Istuskelen tätä kirjoittaessani Luukin ulkoilualueella, kauniin Mustlammen rannassa, ja tuijotan lammen hiljaa väreilevää tummaa pintaa. On vielä hetken rauhallista. Pajulintu varoittelee jossain kaukana, käpytikka naputtaa, kulorastas rätisee. Pian tähän reuhaa 130 lukion toisen vuosikurssin opiskelijaa esittelemään herbaarioitaan. Olemme viettämässä ryhmäytymiseen ja yhteisöllisyyden ruokkimiseen tähtäävää teemailtaa: patikoidaan, ratkotaan tehtäviä, paistetaan makkaraa ja lauletaan. Ensimmäisen kolmen kilometrin matkalta opiskelijoiden on määrä kerätä luontoa näkyvästi turmelematta yksi lehti seuraavista kasvilajeista: kiiltopaju, kultapiisku, käenkaali, metsäimarre, metsäkorte, oravanmarja, rahkasammal (suku), rauduskoivu, suopursu ja tuomi. Pajatus kaikaa jo lammen takaa. Ryhdyn pisteyttämään.
Klo 17.25. Tulivat ja menivät. Kaamea meteli ja häsläys. Omaan reuhaamiseensa turhautuneiden uupumusvalitusta. Jenkkakoneessa kotimaista junttihumppaa. Lammen pintaa laikuttaa nyt kellertävä kurkkulima. Tarkoitus oli lähteä matkaan ryhmä kerrallaan, mutta tähän puolimatkaan mennessä koko lauma oli onnistunut megaryhmäytymään - mahdettiinko saavuttaa tavoite? Paras ryhmä oli löytänyt yllättäen yhdeksän kasvilajia kymmenestä. Koko lauman perusvire oli pirteä, joten jaksan yhä uskoa nuorisoon vanhempiaan parempana kohorttina. Ei silti tee mieli nuotiolle, ei liioin makkaraa, joten nysvään tässä tovin.
Klo 17.50. Miten hanakasti tuo tumma vesi nieleekään huolet ja pehmentää väsymystä. Molemmilla on nyt tarjontaa. Rahareiät tuntuvat lisääntyvän kaksi kertaa nopeammin kuin niitä ehtii tilkitä. Pesukonekin veti tänään liinat kiinni. Lapset ovat iässä jossa kahdenkaan aikuisen kaitsenta ei tunnu riittävän. Samaan aikaan koulu vaatii ajastani karhunosan. Neljännes kouluvuoden työtaakasta on puristunut tulevan puolentoista kuukauden ajalle. Ryhmät ovat täynnä huhtikuun alkuun saakka. Joulu-tammikuulle sattuu minulle uusi, outo notko. Minulla ei ole silloin lainkaan tunteja päivälukiossa, vain iltalukion valinnaiskurssit maanantaisin ja keskiviikkoisin. Silloin lienee Katin vuoro riekkua jättiryhmien kanssa. Ja minun tuputtaa Pilttiä. Eilen aloitin aikuislukiossa kaksi ennätyskurssia. Maantieteen ykköskurssille ilmoittautui 19 opiskelijaa. Aiempi ennätys oli 17 ja viiden vuoden osallistujakeskiarvo karvan alle kymmenen. Biologian kakkoskurssille ilmoittautui 49 opiskelijaa. Aiempi ennätys oli 22, ja viiden vuoden keskiarvo hieman yli kymmenen. Luokassa on vain 40 jakkaraa, joten jotain on tehtävä. Peräti 38 opiskelijoista on päivälukiosta, joten osan heistä voisi paimentaa takaisin päivälukion viidelle vajaalle kurssille. Minusta se olisi väärin. Opiskelijat ovat tulleet vapaaehtoisesti kurssille jolle heitä on kannustettu. Ei ole heidän vikansa se ettei aikuislukiossa ole ennakkoilmoittautumista. On keksittävä jotain muuta. Tänään otin asian esiin opettajainhuoneessa. Säpsähdin jatkokeskustelujen suuntaa. Minulle jäi sellainen mielikuva, että oli tapahtunut jotain erittäin vastenmielistä, ja että minä olin siihen syyllinen. Vaan kun en ole. Yritän unohtaa kollegojen pinttymät ja keskittyä siihen mihin aina ennenkin: 1) opitaanko?, 2) opitaanko niin että ollaan motivoituneita oppimaan myös tulevaisuudessa? ja 3) opitaanko niin kuin suhteellisen monipuolisen demokraattisen myllyn läpi käyneessä opetussuunnitelmassa seisoo? Klo 18.20. Ripeksi hetken. Lienee aika lähteä taipaleelle tappikyrsää kohden. Harmittaa jättää tämä lampi, tämä hetki. Näitä tilaisuuksia ei ole liikaa. Olen vallitsevan tavan mukaan parhaassa työiässä oleva pienten lasten isä joka yrittää kantaa sekä perinteisen että modernin isän roolit, ja väistää jokaisen ajatuspoliisin syyllistävän sormen. Ja säheltää siksi kaiken. Omaan harmauteeni kyrsiintyneenä tunsin vapauttavana jopa Audipomo Kiesin sovistisen purkauksen. Kieltäänhän tuo molotti poskeensa, ja suuntasi viestinsä aivan tietylle ihmiselle, mutta arvostan sitä että joku uskaltaa nykyisen harmaan totuuden aikana valita mustan ja valkoisen väliltä. Kuten uskovaiset, Kiesikin ottaa suuret kysymykset annettuina, eikä anna toisaalta-toisaalta -vääntöjen syödä voimiaan. Näin hän voi keskittää tarmoaan sellaiseen joka Tuonelan rannalta olan yli katseltuna näyttää elämältä: rahantekoon, seksiin, hedonismiin, aitoon rakkauteen, ystävyyteen, onnellisuuteen. Vaan sitten iksivät ajatuspoliisit ja veivät Kiesin kulisseihin. Saattaapa olla että minua harmittaa lautturin sormen koukistuessa se mikä Kiesiä ei. Että tuli hukattua elämää oikeaa ja väärää puntaroiden, kun kuitenkin koko ajan tiesin ettei sellaisia ole. Että käänsin aina kolmannen posken, myötäilin ja rakensin rauhaa. Että noudatin orjallisesti äidin ohjetta: ensin ihmiset, sitten vasta sinä. Etten antanut mennä vaan, silmät kiinni ja suu auki kuin tuivertavaan vastatuuleen kustessa. Mutta nyt makkaraa.
02 September Tuli!Ja vielä pelimannien sotkemin kansin. Ylä-Kymin Alavire ry:n puulaakitason säveltaide ansaitsee kokemukseni perusteella kymmeniä kuuntelukertoja ennen viimeistä tuomiota, joten en loihe länkättämään veisuista suullistakaan. Lausuttakoon ensimmäiset ylisanat sen sijaan sisäkansiteksteistä. Viikate on kirjoittanut kappaleiden sanat suoraan muotoon typerän paperia tuhlaavan ja kieltä raiskaavan runopätkinnän sijaan. Jos minulla olisi rahoja, tursauttaisin Sikaflexiä monen kirjoittelijan Enterin alle. Viikatteen ainoaan heikkouteen voisi tepsiä Plastic Padding, kemiallinen metalli. Mutta nyt untani valvoo kuu kaakon yllä.
|
|
|