Windows LiveWindows Live™
 
 
Mika's profileMixmaailmaPhotosBlogLists Tools Help

Blog
    November 05

    Marrasraskaus

    Paradise Lost: Faith Divides Us - Death Unites Us (2009)
    The Anatomy of Melancholyn jälkeen rumpali Jeff Singer jätti pallinsa. Se enteili hyvää sillä livelevyn perusteella Singerin tyyli ei istunut Paradise Lostin jäyhään ja onnahtelevaan soittoon lainkaan. Studiossa rummut soitti eleettömästi Peter Damin, ja pian levytyssession jälkeen vakinaiseksi rumpaliksi kiinnitettiin At The Gatesista ja Cradle of Filthsistä tuttu Adrian Erlandsson. Ja kas, Paradise Lost kuulostaa minun korvaani teknisesti paremmalta kuin koskaan, mutta samalla aavistuksen persoonallisuuttaan hukanneelta. Aavistus ei kaada maata, eikä intuitiivinen minä ole pienistä moksiskaan - melankolina on soinut ilmestymisensä jälkeen iPodissani enemmän kuin mikään muu, jopa Viikatteen peitoten. Viikatteen poluillahan tässäkin kuljetaan, sillä en osaa nimetä levyltä yhtään ikimuistoista helmeä, mutta sijoitan sen silti tämän vuoden kärkiviisikkoon. Viikatteelta en osaa sanoa yhtään ylivertaista iskusävelmää koko tuotannosta, mutta pidän sitä silti Suomen parhaana musiikkiorkesterina kautta aikojen.
    Insomnium: Across the Dark (2009)
    Insomniumissa kiinnitin huomioni aluksi ulkomusiikilliseen tekijään, kitaristi Ville Frimanin siviilielämään. Hänen kerrottiin olevan ekologi joka on tutkimut peto-saalis-suhdetta. Oman alan miehiä siis. Guugeloituani olin pettynyt. Friman on tutkinut joitakin alkuölliäisiä ja basiliskoja huoneen nurkassa kuppaisissa pilttipurkeissa. Ei siis oikea kärsimysekologi, pihkaperse. Sopiiko tuollainen nyhertäminen metallimiehelle ollenkaan? Käännyin kannoillani, ja jätin yhtyeen esikoisen kuuntelematta. Across the Darkin myötä annan kaiken anteeksi. Insomniumin synkkäsävyinen, hämmentävän melodinen mutta samalla tiukka deathmetal kulkee jännitteenä selkäpiissä jopa kuivien oppituntien aikana. Kiinnekohtaa voi hakea lähinnä Amorphiksesta, joka on nykymuodossaan kuitenkin suoraviivaisempi ja siten suuremman massan mieleen. Insomniumin vahvuudet ovat toisaalla, vivahteissa jotka jaksavat kerta toisensa jälkeen yllättää. Tänään kuuntelin Across The Darkia Slaeyrin uuden levyn perään. Jösses!
    Katatonia: Night Is The New Day (2009)
    Väitin joskus ruotsalaisen metallin rymyävän kaukana suomalaisen perässä. Juuri enempää ei voi olla väärässä. Kirjoitin silloin lapsenkengissäni liian pienen ja puolueellisen otoksen pohjalta. Suomalainen raskas rähjä on maailman huippua, mutta kärkiorkesterit suomalaistenkin kyntämiltä saroilta löytyvät sittenkin Ruotsista. Amon Amarth ja Thyrfing viikingissä, Opeth taiteessa, Marduk mustiksissa, koko Göteborgin koulukunta... Ja melodisen, surumielisen, tummasävyisen ja kauniin metallisoinnin taitaja Katatonia, hämärän kulkija Taalainmaalta. Jonkinlainen ponnettomuus on häirinnyt minua aiemmassa tuotannossa. Nyt ei enää. Laulumelodioiden korostuessa, ja särökitaroiden jäädessä vain laulun tueksi Katatonia sukulaisuus jopa 70-luvun progebändien kanssa on paljastunut. Alkaa olla vaikea luokitella Katatoniaa metalliksi, jos edes musiikiksi. Minusta Katatonia tarjoilee musiikin sijaan värejä: kadotuksen pimeää, menetyksen tuhkaa, armottomuuden terästä, pelon punaista.
    Novembers Doom: Into Night's Requiem Infernal (2009)
    Novembers Doom on keski-ikäinen, keskikokoinen, keskitien death-doom-metallia soittava äijärevohka yhdysvaltain Chicagosta. Into Night's Requiem Infernal on yhtyeen seitsemäs kohtuullisesti menestynyt pitkäsoitto, mutta vieläkään suomalaisella rockmedialla ei ole tarvetta nostaa yhtyettä esiin. Syyksi veikkaan kyvyttömyyttä sanoa yhtään mitään maisemaansa täydellisesti naamioituneesta tavismetallista. Orkesterin musiikki sisältää kaiken sen mitä hyvän metallimusiikin kuuluukin, mutta ei lainkaan mausteita. Soundimaailma on kunnossa; modernia ja rehevää ilman sihinää ja imelyyttä. Tekstit liikkuvat kauhun, synkkyyden ja mystiikan maailmassa, mikä tuo äänitehosteilla ryyditettynä mieleen muun muassa Cradle of Filthin. Varsinaista esikuvaa en bändille osaa nimetä. Pelkän nimen perusteella yhtye ei sentään ansaitse paikkaansa arvostetussa marrasraskausgallariassa. Juuri tätähän metallin kuuluu olla. Hyviä kappaleita ilman pyrkyä maailman muuttamiseen. Tuntuu hyvältä.
    Epica: Design Your Universe (2009)
    Aiemmin sinfonisen metallin pikkusiskona ja ihan hyvänä Nightwishin ja Within Temptationin imitaattorina pidetty hollantilainen Epica toi 16.10.2009 kauppojen hyllylle levyn joka nostaa yhtyeen saman tien genrensä kärkeen. Design Your Universe on tupattu turusen pyssy jollaiseen en ole aiemmin tömännyt. Mahtipontinen megadontti, maailmankaikkeuden taustamusiikia soittava avaruusasema, kaikkien metallimusiikin kliseiden sielunvaellus, hallusinaatioiden tehosekoitin, ylevien tarinoiden maailmankirjasto. Levy etenee pirullisista ryteiköistä eteerisiin suvantoihin intensiteetillä joka saa korvat hengästymään. Radiohittejä ei joukkoon mahdu, mutta levy onkin teemalevymäisesti juoniva kokonaisuus, harvinaisen onnistunut sellainen. Kun kokonaisuuteen lisätään vielä Simone Simonsin ääni ja ulkonäkö, niin huh! Kaikki eivät tietenkään tällaisesta tykkää. On ihmisiä joiden mielestä USA on huono maa ja Mongolia hyvä.
    Waltari: Below Zero (2009)
    Muutama viikko sitten suunnittelin lastua aiheesta kymmenen parasta suomalaista rokkiorkesteria kautta aikojen. Taisto oli tiukka. Jopa Eppu Normaalilla oli vaikeuksia mahtua mukaan. Hurriganes ei läpäissyt edes esikarsintaa. Myrskyissä vain Viikate, Keba, Kingston Wall ja Waltari säästyivät pudotuksilta. Reunalla kuohui kuitenkin niin että jätin ajatuksen hautomoon. Pari päivää myöhemmin luin lehdestä kriitikon arvioin: Waltari on yksi huonoimmista suomalaisista yhtyeistä. Ristiriita kuvaa Waltaria. Yhtyettä, Kärtsyä, yksittäisiä kappaleita ja levyjen tyylitöntä poukkoilua on helppo inhota, jopa vihata. Perfektionistina minä inhoan omaa epätietoisuuttani Waltarin olemuksesta. Mätä muna vai grillattu kana? Tätä hämmennyttä hätää Below Zero lääkitsee. Uutukainen on tasapainoisin kokonaisuus Waltarin uralla. Tyylien sekoi(tte)lu takapenkkijumpasta kylmään industrialiin jatkuu, mutta maneereja ja jyrkkiä kurveja on loivennettu. Below Zero on yksi vuoden kotimaisista metallilevyistä.
    11:40 PM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Luen

    Muutosta. Luen taas kirjoja. En sellaisia hienojen ihmisten korkeita veisuja, vaan ihan tavallisia. Sellaisia joissa on paperisia sivuja ja viisaiden ihmisten kirjoittamia sanoja painomusteella präntättynä. Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat luin eilen. Lähes päivittäin olen työstänyt Ernst Haeckelin elämäkertaa The Tragic Sense of Life. Lukutahti kertoo paljon. Mies on kiinnostava, kirja kovin raskas soutaa. Ja onhan minulla tuo massojen huvikin, Tiibet-innostus, ja kahdeksan kirjaa aiheesta huojuvan pinon päällä. Tänään olen vilkuillut Juha Vakkurin matkakirjaa Afrikan poikki. Syy miksi halusin maksaa kirjaston varausmaksua peräti 80 senttiä on varsin selvä. Saharan eteläpuolinen Afrikka on toinen henkinen kotini, ja Eero Paloheimon Tämä on Afrikka niin vahva kokemus että kaipaan sille seuraa. Stereotypioissani en odottanut Vakkurilta yhtä terävää analyysia, mutta hyviä havaintoja ja asiantuntemusta Paloheimon tapaan. Ensihavainto osuu odotusten ylärimaan. Vakkurin kirja ei ole mustavalkea vaan mustaruskea, ja siinä on paljon kuvia. Vakkuri näyttää tuntevan Afrikkaa. Hän osaa havaita. Tästä tulee hyvä.

    Enqvistin kirja jätti ilmaan pelkkiä kysymysmerkkejä kuten ilmeisesti hyvän kirjan kuuluukin. Minusta ei silti tunnu siltä että olisin lukenut hyvän kirjan. Alun kuvaus japanilaisten langanohuista elämän seiteistä Yhdysvaltain ydinpommikoneiden hyrrätessä kaupunkien yllä on lupaava. Toisessa luvussa Enqvist zuumaa omaan elämäänsä, omien vanhempiensa tomumajan rappeutumiseen ja tuhoon. Tuntuu kuin Enqvist olisi kirjoittanut luvun pyrkimyksenään tieteellisen viileä suhtautuminen kuolemaan elämän päätepysäkkinä, mutta ajautunut liian koskettaviin muistoihin pitääkseen mopon rukkasissaan. Näissä muistoissa pieni poika huomaa olevansa aikuinen mies, ja Altzheimerin tautia sairastava äiti lapsi josta hän nyt huolehtii. Hämmentynyt ja tuskainen on katse ikkunasta äidin hömpperehtiessä paikalle. En kiellä tipauttaneeni kirjalle jokusen kyyneleen. Olen pahoillani, kirjan seuraavaksi varannut Nurmijärven kirjaston asiakas.

    Ja juuri silloin kun aikakirjat näyttää kasvavan Enqvistin teosten kärjeksi, siirrytään naiiviin uskontokritiikkiin. Halpaan wannabeedawkinsilaisuuteen, vapaa-ajattelijoiden nettikirjoittelun tasoiseen nakkikioskikirjallisuuteen. Uskonto on virus, joka johtaa mielenvikaisuuteen. Piäksävät, tappavat ja silpovat, ne hörhöt. Enqvist korostaa liian usein olevansa uskonnoton. Ei ateisti, ei agnostikko. Hän ei ole uskottava. Ei varsinkaan kun kirjan kolmas luku on ladattu kärjistyksillä jotka varmasti loukkaavat uskovia. Moniin Enqvistin ajatuksiin on sinänsä helppo yhtyä. Hän tietää, hän tuntee, hän on nähnyt, hän on perehtynyt. Hänen reduktionisminsa lienee paras lähestymiskulma silloin kun sorrutaan metafysiikkaan. En silti ymmärrä miksi kirjassa täytyy jankuttaa ulkopuolista uskonnottomuutta silloin kun henki on taistelevan ateismin jostain Dawkinsin ja Hitchensin välistä. Kirja on niin ilmeinen, että tunnen itseni huijatuksi. Mitä ihmeen vedätystä?

    12:24 AM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Niin viskovat työmiestä riskiä

    Sataa lunta. On lämpimämpi olla. Olen värkännyt pähkinöitä purtavaksi perjantaiseen aikuislukion uusintakokeseen. Kun Lotta siirtyy tuosta takaa tuhisemaan Katin viereen, sytytän valot ja ryhdyn arvioimaan päivälukion uusintakokeita. Työ takkuaa, sillä ajatus harhautuu alkuviikolla päättyneeseen työsuhteeseen. Työnanantaja on baijerilainen perheyritys, jonka liikevaihto oli viime vuonna 53,20 miljardia, ja liikevoitto 921 miljoonaa. Työntekijöitä oli yli sata tuhatta, nyt vähemmän. Työntekijä on nuori mies joka hankki meille muutamalla sanalla Helsingin jäähallin kupeesta yksityisen, ilmaisen ja vartioidun parin hehtaarin parkkipaikan Musen konsertin aikana, kun kaikkialla tuntui olevan täyttä. Hän on toinen niistä kahdesta, joihin luottaisin jos tehtävänä olisi hakea kivi Marsista, RNA-maailmasta. Molempien osapuolten täytyi olla tähän työsuhteeseen tyytyväisiä. Ajan henki oli vain väärä. Parempi työ löytyy, en ole siitä niinkään suruissani. Maailma on sittenkin oikeudenmukainen. Kenties minua häiritsee enemmän kontrasti eiliseen Ajankohtaiseen kakkoseen jossa kerrottiin Rautaruukin Raahen tehtailla tapahtuneista itsemurhista. Karmeat työolosuhteet olivat mukamas ajaneet duunarit hirteen. Itsemurhat unohtuivat kun aloin syynätä orjuutettujen omakotitalon sisustusta ja autoa. Kyllä noihin palkkoihin ja etuuksiin voi vaatia 42 tunnin kestohien ilman laiskistuttavia vapaita. Jos pää ei kestä setelisadetta, riistetty voi vaihtaa viihtyisämpään kirjastoalan ammattiin. Juopa noiden ruikuttajien vikinän, ja ahkerien osaajien nöyryyden välillä helvetin leveä ja vastenmielinen.
    12:23 AM | Add a comment | Permalink | Blog it
    November 01

    Lotta on tähti

    10:39 PM | Add a comment | Permalink | Blog it
    October 31

    Pablo

    Picasson näyttely jätti kylmäksi. Ei kuvissa välttämättä vikaa ole - eikä minussa. Me vain olimme väärään aikaan väärässä paikassa, kuten olivat ne sitkaat etanareppanatkin läheisessä italialaisravintolassa. Taide on minulle kokonaisvaltainen elämys, jota en osaa irrottaa ympäristöstään. Minulle merkitsevät äänet, tuoksut ja kosketus. Ateneumin ankeilla käytävillä lauma tungeksi, hölötti ja löyhkäsi miltä lystäsi. Ja rynni kuin karjalaumaa olisi ajettu teuraaksi. Ateneumin valaistus ei tehnyt oikeutta yhdellekään Picasson teoksista. Valo oli minun makuuni liian keltaista, enkä kykene keksimään syytä sille miksi jotkut taulut oli jätetty lipan alle osittain varjoon. Ja on kai se snobienkin myönnettävä: eivät nuo Picasson kuvat ole nykyisessä visuaalisessa maailmassa enää kovin kummoisia. Ne ovat muinaisjäänteitä selvemmin kuin antiikin patsaat. Ainoa taulu jonka äärellä pysähdyin oli Ferdinand von Wrightin. Ei koska se olisi ollut erityisen vaikuttava, vaan koska se oli kaikista teoksista se joka kiinnosti muita vähiten. Oli rauhallista, ja tauluun lankesi hyvä valo. Odotetusti aloin tarkkailla taulujen sijaan ihmisiä. Suuri enemmistö oli paikalla bongaamassa pinnaa josta voisi kertoa sivistymättömille sukulaisille ja työpaikalla. Heiltä jäi huomaamatta näyttelyn tärkein teos. Se jossa Picasson elämä oli kuvattu aikajanalla. Eivät ne taulut ja veistokset vaan se elämä. Se oli yksi maailman unohtumattomimmista taideteoksista.

    Katin kanssa oli mukava olla liesussa hyvin pitkän tauon jälkeen - lahjaan kun sisältyi myös lastenhoito. Olemme ajautuneet täysin sivuun monikulttuurisesta sivistyksestä eli Helsingistä (vain 28 kilometrin päässä hämäävästi maalattuun telttaan puetun rautatieaseman tornista). Olin polttaa ravintolassa liivinhihani kun viereisessä pöydässä istunut metroseksuaali suoritti katseellaan meille molemmille täydellisen ruumiintarkastuksen, avoimesti tuijottaen. Onko tämä joissain kulttuureissa tapana? Pitäisikö minun suvaita? Jätin lopulta äläkän nostamatta koska homoseksuaalien arvostelu ei ole sallittua. Näinhän me tasa-arvoa poljemme. Me piilorasistit, piilosovistit, piilonatsit. Naiset saavat haukkua ja nöyryyttää miehiä rajattomasti, koska parempi sukupuoli kyllä kestää. Muslimeita ei saa arvostella koska huonompi uskonto saattaisi siitä loukkaantua. Homoseksuaalien tapoja ei saa kritisoida, koska perverssit ovat kaiken muun luonnottoman ohella myös herkkiksiä. Tai ainakin media on.

    11:41 PM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Ankhsti

    Heräsin kun Otson polvi kolahti ohimooni, ja yläpuoleltani kajahti pienen pojan ääni: Ei oo pimee enää! Korisin ja murisin. Sain itseni ylös lähes puolen tunnin kuluttua ensimmäisestä kehotuksestä. Oli vieläkin pimeää. Lämmitin mikrossa eilistä sumppia Katin suihkutellessa, ja katselin kun Lotta söi moottoripyörää ja Otso kritisoi TV:n tarjontaa: Ei oo hyvä tämä. Mulkoilin huonosti nukutun yön jälkeen yhä synkemmin miettein illalla pläräämiäni kirjoja: Länsimaiden tuho ja Sata tapaa tappaa sielu.

    Työmatkalla kakaran näköinen kaivurikuski seisoi keskellä tietä juoruten sora-autokuskin kanssa. Näytti minulle keskisormea kun ajoin ohi. Otin siitä itselleni elämyksen: minulle ei ole koskaan aiemmin näytetty keskisormea liikenteessä. Peukaloa on - alaspäin. Ennestään homehtunut ratti mätäni ja kädet haisivat - muisto eilisestä visiitistä kartonkikeräyslaatikolle, pesemättömästä maitopurkista.

    Yö oli ollut uneton. En ollut työkunnossa. Jalat notkuivat alla ensimmäisen oppitunnin alussa kun keskitin verenkierron äänihuuliin ja muutamiin motorisiiin osiin cortexissa. Ajattelin sanoa: Menkää tekemään kurssityötänne, minusta ei ole nyt apua. En sanonut, sillä näkyihän tuo muutenkin, eikä minusta tietääkseni ole ollut koskaan apua töiden ohjaajana. Jurotin, ja murahtelin jos joku kysyi.

    Seuraavan hyppytunnin käytin tappavan tehokkaasti. Etsin netistä itsemurhatilastoja ja possunuhaan kuolleiden määriä hasardikurssille, ja suunnittelin itsenäisesti ympäristöekologian suorittaville kurssitöitä - luonnon tuhoutumisesta. Ostin ohimennen nettikaupasta halvan mustan takin, jonka olemus valkeni vasta tilausvahvistuksen jälkeen: helevetin ruma ja aivan toiseen vuodenaikaan tarkoitettu. Suoritin käytävillä muotikatselmuksen. Koko koulu näytti valinneen garderoopinsa väriksi pastellisävyn, mustan. Ja huomenna taas saman. Minulla mustan ja harmaan pohjaväriä koristi sentään verenpuna. Kengänpohjassa näytti olevan ruskeaakin. Kasvot olivat valkoiset, huulet siniset, ja hampaat keltaiset kuin Jokisen Vesalla.

    Seurakunnan edustaja kävi pitämässä torstaituokion. Alttari oli koristeltu hautajaisfloorin ja kynttilöin. Väki mölisi omiaan. Saimme tietää ettei pyhäinpäivä ei olekaan vain kuolleille, vaan myös eläville (kuolleille). Sitä voi viettää vaikkapa hautuumaalla muiden ruumiiden seassa. Puheen jälkeen soi laulelma jossa kyyneleet valuivat iltaisin. Soundit olivat kylmät ja steriilit kuten aina ruskeakielisessä luterilaisessa mainosmusiikissa. Birgit esitteli koko koululle laatikon johon voi laittaa parannusehdotuksia koulun toimintaan - koulu ei siis toimi. Ja tulossa on lastenoikeuksien teemapäivä - lapsilla ei siis ole oikeuksia.

    Vartin myöhässä alkaneella hasardimaantieteen tunnille olin tyrkyttänyt aiheeksi trooppisia myrskyjä ja tornadoja. Tytöt pitivät ansiokkaan esitelmän, jossa kuoli erityisesti köyhiä ihmisiä ja mielenvikaisia myrskynmetsästäjiä. Lehmiäkin lensi. Lopetimme oppitunnin etuajassa koska lopuksi antamassani tehtävässä ei ollut tolkun häivää. Siinä piti arvioida, kuinka suuria aineellisia menetyksiä ja ihmishenkiä myrskyt vaativat kuudella karttaan merkityllä alueella.

    Mantsan ykköskurssin tunti alkoi epämääräisen tauon jälkeen. Minä olin finaalissa. Suu kävi viran puolesta. Väsytti ja hävetti. Väki alkoi nuukahdella jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. Mä en vittu jaksa tätä, kuului viimeisen sinnikkaan äänekäs tunnustus luokasta. Vois mennä kattoon onko Keken hissan tunti menos, ois vittu jotenki edes hauskaa. Tuijotin tunnin jälkeen hetken sutta jonka huonosti kaltatun nahkan alle on työnnetty kutterinlastua. Vilkaisin sähköpostia, joka on ollut viime päivinä hiljainen. Keskusteltiin tutkimuksesta jonka mukaan eurooppalaisten genomi altistaa depressiolle vähemmän kuin itäaasialaisten, mutta yhteisöllisyyden puuttuessa eurooppalaiset angstaavat enemmän. Yle kertoi masennuksesta johtuvien työkyvyttömyyseläkkeiden määrän kaksinkertaistuneen kymmenessä vuodessa. Hain kirjastosta varaamani Kari Enqvistin kirjan, jossa fyysikko puolustaa mahdollisuutta mielekkääseen elämään ilman uskoa ja raapii kuoleman päältä turhan mystiikan.

    Kuuntelin kotimatkalla funeral doomia jotta päivään saisi edes jonkinlaista onkaa. Mietin alapuolisista ihmisistä kurssityötään tekevän Teemun kysymystä: Miksi kaikki eivät asu Australiassa koska siellä kaikki on hyvin? Kärmeksiäkään ei ole jos asuu kaupungissa. Ja silloin tällöin kaupunki värjäytyy kauniin punaiseksi. Sinne minä menen tuonpuoleisessa elämässä.
    11:40 PM | Add a comment | Permalink | Blog it
    October 27

    Ensilumen lauluja

    Sting: If on A Winter's Night... (2009)
    Sting tekee mitä haluaa. Kokeilee ja leikkii tyyleillä, silkasta luomisen ilosta, ei näyttääkseen. Ja minä innostun kaikesta mihin Sting ryhtyy. Luuttulevyn jälkeen The Police kiersi maailman. Ei likimainkaan nuoruutensa terässä, mutta sopivalla nostalgiakuorrutuksella edelleen maailman parhaana poprockyhtyeenä The Beatlesin jälkeen. Nyt luuttu soi taas yhdessä kitaran ja monen muun akustisen soittimen kanssa. Joululevyn sijaan Sting halusi laajemman kokonaisuuden, talvilevyn, sillä hän pitää talvea kiehtovimpana vuodenaikana. Mukana on tuttua Stingiä, kansanlauluja, folklauluja, joululauluja, tuutulauluja ja sattumana uudelleen sovitettu Hounds of Winter. Sting on järjestänyt elämänsä niin hän pystyy vetäytymään kartanoonsa, kävelemään puistossa koiransa kanssa, ja käpertymään iltaisin huopaan viktoriaanisen takan äärelle. Ja ilmaisemaan sitten tunnelman pelkistettynä musiikkina yksityiskohtaisesti huovan kuosia myöden. Sting on tehnyt sen taas, yhden kaikkien aikojen tunnelmalevyistä.
    Leafblade: Beyond, Beyond (2009)
    Leafbladen muodostavat Sean Jude ja Anatheman porkkanakäkkäräpää Danny Cavanagh. Puolet duon olemuksesta selviää sovittelemalla yhteen bändin MySpacessa listaamia esikuvia: Led Zeppelin, Simon and Garfunkel, Clannad, Rush, Medievil Babes, Jeff Buckley, Pink Floyd, Bach, Fruit tea. Toinen puoli selviää kuuntelemalla. Beyond Beyond sisältää 11 toinen toistaan kauniimpaa kappaletta. Soundit ovat pestyä luomua. Sean Jude laulaa raikkaasti. Monet kappaleet voisivat olla Stingin levyllä, mutta kokonaisuutena Leafblade liikkuu toisissa tunnelmissa. Maisema on kuulas ja runsailla maan väreillä maalattu. Viktoriaaniset kartanon sijaan värjötellään kelttien matalissa majoissa. Lumisen puiston sijalla on syksyisen harmaa nummi, jonka yksinäisen Entin juurelle kulkija pysähtyy tapailemaan tinapillillä kauan sitten kuulemaansa melodiaa. Pian siihen yhtyy orkesteri, jonka sähköiset soittimet osaavat käyttäytyä. Sumuiselle nummelle laskeutuu harmonia.
    Samuli Edelmann: Maa on niin kaunis - Virsiä 3 (2009)
    Ennakkoluuloinen lienee laimea sana kuvaamaan ajatuksiani kun kuulin Samuli Edelmannin levyttäneen virsiä. Taisin mestata tällaisen rahastuksena kuulematta säveltäkään. Ensimmäinen Virsiä-levy muutti oitis käsitykseni. Tunnelman luomiseen oli paneuduttu. Sovitukset olivat kokeilevia, mutta virsiä kunnioittavia. Virret tuntuivat sopivan Samulin elämäntilanteeseen niin ettei näyttelijän tarvinnut olla töissä. Kaiken kruununa oli elämästään otteensa menettävän Pappa Jyrälän ja Luhangan kirkon yhteistyö. Tuottajan vaikutus levyyn on selviö, mutta en ollut koskaan kuullut näin pedantisti, viimeistä kasvonuurretta myöden äänittäjänsä näköistä levyä. Se kaiku ja ne terväpääskyt. Virsitrilogian viimeisessä osassa pääskyt ovat lentäneet pois, ja äänimaisemaa koristaa jouluinen lämpö. Minun makuuni tämä levy on heikoin, sillä se sisältää paljon minulle vieraita virsiä. Tuttuja jouluvirsiä levyllä kolme, turhan konservatiivisena sovituksina. Huono levy tämä ei ole, turvallinen vain. Ja kaunis kuin Luhangan kirkon alttari.
    12:14 AM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Ryhtiliike

    Onko ankeampaa tunnelmaa kuin lukion oppitunnilla tuhnuisena syysloman jälkeisenä maanantaiaamuna kello kahdeksan? Lasittunein silmin, pikasuihkun kiristämin naamoin, turvonnein mielin, dressman-miehen tapaan liikkuen, sammaltaen. Onko lohdullisempaa tunnetta kuin huomata olevansa angstaajalauman pirteimmästä päästä lähes vuoden tauottoman univelanoton jälkeen? Ihminen näköjään venyy kun venytetään. Äärirajoilla ollaan, sillä en enää jaksa hakea tietoa omasta harmaastanikaan. Matalapaineen ämmä piirretään sinisellä ja korkeapaineen koo punaisella, menin väittämään itsevarmana äskeiselläkin oppitunnilla. Hölöpölö! Miten suu voi väittää aivoa vastaan? Pieni yksityiskohtahan se on, mutta on vain ajan kysymys milloin sössin opetustilanteessa jotain paljon suurempaa. Päädyn lööppiin. Vielä ennemmän huolestuttaa se että aivokin alkaa jätättää. Siitä on vierähtänyt lähes vuosi kun viimeksi luin kokonaisen kirjan tai pläräsin lehden kannesta kanteen. Substanssiosaaminen on raakasti retuperällä. Tunnen nyt kansan näennäisviisauden piston kipeämpänä kuin koskaan: se joka ei osaa, se opettaa. Nyt loppuu nysväys! Määrään tästä päivästä alkaen itseni pakko-opintoihin. Jääkööt tunnit valmistelematta,ja viihde viihdyttämättä. Heitän haarapussit olalle ja kasvan kirjan ääressä koukkuun joka toinen ilta klo 21.30-23.30. Muina iltoina en.
    12:13 AM | Add a comment | Permalink | Blog it
    October 25

    Kaikki virtaa

    10:35 PM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Pintaa ja kuohuja

    Syysloma alkaa olla takana. Poikkeuksellisen pitkään joulomaan on aikaa vain vajaat kaksi kuukautta. Loma (opettajalle virallisesti koulutyön keskeytys) on aikaa jolloin ei ole sallittua edes piipahtaa työpaikalla. Huutavat hälyttimet uurastajalle. Huudattaa paikalle karpaasi joka huutaa freeze!, uhkaa tykillä ja kopeloi. Näiden lyhyiden, jakson keskelle osuvien keskeytysten tarkoitus lienee työpaikan fasiliteettien arvostuksen pönkittäminen työn tekemistä hankaloittamalla. Tämänkin keskeytyksen ajan olen arvioinut ja ohjeistanut iltaisin kokeita ja kurssitöitä lasisen ruokapöydän terraariovalon alla. En tosin paljon, vain kolmisen tuntia illassa. Ruokapöydän, koska Kati on yövieroittanut narisevaa Lottaa työhuoneen lattialla. Yhtään päivää ei ole kulunut niin etten olisi kirjoittanut ymmärtäväistä ja kannustavaa sähköpostia opiskelijoille. Päivisin ei tietenkään ole ollut aikaa ammatillisiin rientoihin, sillä Lotta on kallonhalkaisuiässä ja Otso muuten vaan päätön menijä. Olemme vahtineet Katin kanssa nelin käsin ja lähes kaksin aivoin ettei Lotta vahingoita itseään, Otso Lottaa, Lotta Otsoa, tai kokonaisuus kokonaisuutta. Kodin ulkopuolella on ollut helpompaa. Jopa eilisessä ostoshelvetissä, jossa Otso arkaili aluksi minulta perimieni geenien ansioista anturat havaintotulvasta märkinä, ja Lotta retkotti silmät ymmyrkäisinä, remeleillä kiesiin vyötettynä. Tätä auvoa kesti 25 minuuttia. Sitten Otso kiskoi suklaadonitsilla pullahumalan ja Lottaan iski havaintokrapula.

    Iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä olen antautunut serotoniiniaineenvaihdunnan häiriöstä johtuvan alakulon keskeytykseen ja itsekkääseen hedonismiin, syvällä piilevään taipumukseen johon psyyken ammattilaiset ovat minua jopa kannustaneet. Olen laittanut puolentoista tunnin ajaksi iPodin huutamaan kuulokkeissa, kerännyt lukuelämyksiä harppomalla rivejä, maistellut laatuolutta, läpikäynyt Internetin tarjonnan, katsonut tekstitettyä TV-ohjelmaa livenä ja Ylen Areenasta, ja haaveillut – kaikkia näitä simultaanisesti. Minusta on tullut multielämysten taitaja. Jumalainen Stephen Fry kiertämässä Ameriikkaa, Paradise Lostin uusi albumi ja Saaremaa X Kange Hele Õlu rimmaavat mukavasti pimeydessä. Turisaksen Varangian Way, talvisotiva Yrjö Jylhä ja TV1:n Rangaistuspataljoona svengaavat yhdessä kuin hirviö. Hesarin Fingerporin vuosikerrat toimivat räntäsateen laappiessa ikkunaa sellaisenaan kuin viinaton blandis. Roger Mooren elämäkerta ja myöhäisiltojen Bondit antavat arvon toisilleen, vaikka kirja onkin lajintyyppinsä heikoimpaa päätä. Veikko Huovisen omaelämäkerran äärellä nieleskelin palaa kurkussa – suuri kirjailija on ilmaisukyvytön silloin kun liian suuret tunteet ampuvat kovilla. Matti Pellonpään elämäkertaa, Vakka-Suomen Panimon Prykmestar Savua ja Chydeniuksen veljesten isänpäivälevyä en suosittele sekoitettavan, en edes ravisteltavan. Jää kimpura jälkimaku. Kanadan maajoukkueen avaus Vancouverissa, helmikuinen tähtitaivas, Sólstafirin Köld ja tervaksi poltettu Nøgne Ø Dark Horizon haastavat kaiken edellisen röyhkeästi unelmien maailmassa. Odotan helmikuuta ja olympialaisia enemmän kuin maailmanloppua tänä jääkiekon täyttymysten vuotena. Ja torillahan taas tavataan olympiahumun hälvettyä toukokuussa. Niin kävi viimeksikin kun MM-kisoissa oli mukana kaikki maailman huonoimmat pelaajat. Ja jalkapallon MM-kisathan alkavat heti kun lätkän sukka-MM-kisat saadaan sudittua. Olkaamme kiitollisia siitä ettei Suomen seniili maajoukkue ole siellä häviämässä kolmea ottelua. MM-otteluiden häviämisen aika tulee pian, mutta paljon nuoremmille pelaajille. He ovat tällä hetkellä 15-18 vuotiaita.

    Kiitos Merin, Hyvän Ihmisen isolla Hiillä, minulla oli nivaska lippuja Helsingin kirjamessuille. Jaoin osan innokkaille lukiolaisille, mutta pidin itselläni kolme – koska olen osapuilleen kolmen runotytön massainen. Puntaroin ajankäyttöäni, psyykkistä tilaani ja viime vuoden ahdistavaa kokemusta kirjamessuilta. Jos minulla on kahdeksan tuntia omaa aikaa, käyttäisinkö sen omasta mielestään (ja siinä sivussa tietysti minunkin mielestäni?) viisaiden ihmisten jaarittelun ja näennäispiilotellun itsekehun kuunteluun, ruuhkassa rynnimiseen, jalkoihin jäämiseen, hikoiluun ja miellyttämisenhalua valuvien ylihinnoiteltujen kirjojen selailuun? Sellaisten kuin muuan miljönäärin pasta-kirjan, läpyskän jossa esitellään yksityiskohtaisesti erilaisia makaryynejä! Tuskanhikoilisin junttiuttani hienojen ryyntä ja viintä rakastavien ihmisten kengille. Minä, kaljamäen mies. Saisin paniikkihäiriökohtauksia. Minä, maailman yksinäisin ihminen joka pitää tragedianaan sitä ettei saa koskaan olla yksin. Vyöryisi taas Kaj Chydenius päiväpainajaisiini. Kirkuisivat taas tähdet ohimoni läpi.

    Kuoppasin eilen viimeisetkin messuajatukset ja geokätkin liput. Sulloin sanomalehdet takaisin nappasiin ja sujautin pässinpökkimät villasukat nokialaisiin. Päätin mennä seisomaan aamuhämärissä kaksiasteiseen, hedelmäisesti pirskahtelevalle laskeutusaltaalle tuoksuvaan Vantaanjokeen. Halusin vierailla yhden hämäränhyssyisen aamupäivän aikana Nurmijärven koskista suurimmilla ja kuvata niiden aamutoimia. Olen koukussa virtaavaan veteen, ikuisuuden kosketukseen. Kieritin objektiivin eteen 8x harmaasuotimen ja pyöröpolarisaatiosuotimen. Kiedoin kokonaisuuden muovipussiin ja napsautin sen jalustaan. Odotin tihkusadetta ja tyventä. Toivoin tuntevani virran kohinan ja sydämen sykkeen resonanssin pitkien valotusten aikana.

    Nukarinkoski (YKJ 6714635 : 3385722). Nukarinkoski sijaitsee Nurmijärven pohjoisosassa. Siellä Vantaanjoki kulkee pärskähdellen kallion murroslaaksossa, voimansa tunnossa harjunkin puhkaisseena. Kahden kilometrin matkalla vesi laskeutuu 25 metriä joten aivan Niagaran pauheeseen sitä ei voi verrata. Suunnittelusignaali, koskenkunnostajien kädenjälki näkyy, joten luomua Nukari ei ole. Nurmijärven koskista se on silti maisemaltaan kaunein, syksyn lehtien keskellä kuin paksuin öljyvärein maalattu. Tuota kauneutta kävin imppaamassa ja kuvaamassa jo syntymäpäivälahjaksi itselleni viime sunnuntaina. Nyt ajattelin korjata kuvien virheet. Valitettavasti sää ei ollut samalla tavalla kalmankostea, joten useiden teknisesti onnistuneiden kuvien tunnelma jäi vaisuksi. Tulipahan dokumentoitua terapiaistunto.

    Maantiesillan tuntumassa äimistelin vuosikymmenen lintuhavaintoa. Nokkavarpunen ja kirjosiipikäpylintu istuivat söpösti vierekkäin vaahterassa, puussa johon niillä ei pitäisi olla erityistä asiaa. Kumpaakaan lajia en ole nähnyt vuosikausiin, ja siinä nuo nyt nakottivat tappituntumalla, kiikarittomaan likinäköiseen silmään eksoottisuuttaan peilaten. 200-millisellä olisi saanut jo jonkinlaisen kuvan – autoonhan sen tietysti jätin. Ainakin kahden muun kirjosiipikäpylinnun ääni kuului joen toiselta puolen, mutta sielläkään en nähnyt lajille sopivaa murkinaa. Aivan kuin tuo yksi olisi kysellyt nokkanisseltä tietä lähimmille lehtikuusille. Harmaapäätikkoja oli taas joka paikassa. Jokainen koski näytti saaneen myös oman karansa.


    Myllykoski (6706875 : 3381976) ja Pikkukoski (6707922 : 3382240). Nurmijärven kirkonkylän kupeessa sijaitsevan Myllykosken pudotuskorkeus on vain 11 metriä, mutta runsasvetisempänä, leveämpänä ja vähäsuvantoisena se on varsinkin keväisin Nukaria kuohuvampi ja äänekkäämpi. Eri aikakausien siltojen sekamelskan, teiden, polkujen ja koskenkunnostajien rytyytyksen seurauksena Myllykoski on kokonaisuutena ruma, mutta yksityiskohdissaan komea nonstopnäytelmä. Maisema joka rakensi lähitalon uuninpankolla punkanneen kansalliskirjailijamme maailmankuvaa. Omaa käsitystämme Isänmaastamme, yleistävät kärkkäimmät. Meidän perheellemme vierailuista Myllykoskelle on tullut monitahoinen perinne. Pikkukoskella vierailin nyt ensimmäisen kerran. Luulen että viimeisen. Nimensä mukaisesti pieni koskenpätkä hieman Myllykoskelta ylävirtaan. Retkeilyreitin mutka lähinnä. Kivan sinisen kaarituen olivat kyhänneet.

    Kuhakoski (6704598 : 3374213). Kuhakoski sijaitsee Luhtajoessa, joka yhtyy Lepsämänjokeen, ja edelleen Vantaanjokeen. Koskiosuus on vain 150 metriä pitkä, mutta pudotusta kertyy peräti 16 metriä. Kuhakoski on siis sukua vesiputouksille. Jos Nukarin ja Myllykosken luonnonmukaisuudessa on toivomisenvaraa, Kuhakoski on lähes teollinen tuote. Se alkaa louhitusta jyrkkärinteisestä uomasta, jonka tehtävänä on pitää 1800-luvulla kuivattu Kuhajärvi edelleen kuivana. Tästä vesi syöksyy alas uomassa, jossa on ollut 1500-luvulta alkaen peräti neljä myllyä, myöhemmin saha ja lopulta vuosina 1910-1952 pieni sähköä tuottava voimala. Kaikki nämä on revitty päreiksi, mutta Kuhakoski vyöryy yhä raunioilla. Kevättulvan aikaan Kuhakoski pauhaa vaikuttavasti, mutta näin syksyllä suihku on heikko eikä edes kurpitsansiemenuute auta.

    10:34 PM | Add a comment | Permalink | Blog it
    October 19

    Nukarinkoski

    3:45 PM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Metallinen elämä

    Sam Dunn and Scot McFadyen: Global Metal (2008)
    Sam Dunnin ensimmäinen dokumentti Metal: A Headbanger's Journey jäi raakileeksi. Nuoren tutkijan, metallifriikin ja dokumentaristin roolit muodostivat mosaiikin varoen sekoittumasta toisiinsa. Dunn oli kameran edessä roolien välissä eli hukassa. Nyt hän on ammattilainen. Hän antaa katsojalle mahdollisuuden keskittyä asiaan vailla pessimistin ennakoivaa empatiahäpeää. Dunn ja McFadyen lensivät Global Metallia kuvatessaan Brasiliaan, Japaniin, Kiinaan, Indonesiaan ja useampaankin paikkaan Lähi-idässä ihmettelemään pinnan alla mäykkääviä metallipäitä, ja enemmän tai vielä enemmän pahalta kuulostavia paikallisia metalliorkestereita. Kommunismin ja islamin hirmuvallan alla luolissaan päätään takovien pitkätukkien asenteen Global Metal vangitsee erityisen taitavasti - itämainen metallimusiikki vaikuttaa tinkimättömässä kapinassaan punkkia uskottavammalta. Dokumentti innosti jopa niin että päätin jatkaa keväällä itänyttä ajatusta maantieteen jatko-opinnoista metallimusiikin globaaleissa pyörteissä. Pitkän miinuksen vedän silti kiitettävän arvosanan perään: Afrikkaa ei mainittu sanallakaan. Päiväntasaajan Afrikka on epätodennäköisin alue törmätä metalligenreen, mutta sielläkin siemen itää.
    Inferno 8/2009
    Kun arki toistaa itseään, elämään on hyvä hankkia yksinkertaisia joulukalentereita ja aamukampoja. Minulle sellaisia ovat olleet Inferno-lehden uuden numeron ilmestyminen ja Wallander 17 -elokuvan saapuminen cdon.comiin verkossa katseltavaksi. Ja kas, molemmat sattuivat samalle päivälle. Wallander oli pitkän odotuksen arvoinen, vaikka lasten kärsimyksiin eläytyminen on omien lasten myötä kääntynyt lähes sietämättömäksi tuskaksi. Infernon kansikuva oli Kiss-säihkeessään yllätys, mutta sisältö sitä totuttua laatua. Pääkirjoituksessaan Matti Riekki riemastuttaa kertomalla nuoruutensa mankalta mankan mikrofoniin -äänityksistä jotka äiti imurillaan pilasi. Minun Bon Jovissani äiti huuteli lopuksi syömään - esimerkki jota olen käyttänyt lukiossa DNA:n digitaalista luonnetta havainnollistaessani. Infernon takapäästä avautuu kuitenkin se varsinainen helmi: levyarvostelut joissa Infernon raati pesee muut. Uskalletaan kehua Waltaria ja Epicaa, ja kajotaan jopa Slayerin pyhyyteen. Vilho Rajalan sytykkeissä esitellään Ilppo Lukkarilan lisenssiaattityötä metallista mediassa. Se täytyy hankkia. Metallin pelleosaston kohoaminen koko kansan omaisuudeksi ja puritaanien reaktio tähän noudattelee kulttuurin lainalaisuuksia herttaisen uskollisesti, tutkijamieltä syyhyttäen. Life imitates metal.
    10:33 AM | Add a comment | Permalink | Blog it
    October 06

    Kuvotus

    Jokainen sivu pari vaaksaa korkeasta koepinosta on nyt sutattu punaisella - yli vuorokauden etuajassa. Juhlan kunniaksi erehdyin toljottamaan Ajankohtaisen Kakkosen ja A-studion 40-vuotisbileitä. Luulin Big Brotheria, missikisoja ja Euroviisuja huonoimmiksi tv-ohjelmiksi kautta aikojen, mutta kyllä tuo ryvettää pohjaa paljon syvemmältä. Huonoja toimittajia, massoittain puisevia vieraita, karmeat lavasteet, vielä karmeammat saundit sinänsä nimekkäällä hausbändillä...kaikki pohjaa. Ja tämän lisäksi ovat pyytäneet Leif Salménin ja jonkun kukkahattutädin rusauttelemaan elämänsä haisevimmat aivopierut. Ohjelman katsominen on kelpo tapa kohota alemmuudentunteesta, mutta kukkarolle turhan raskas. Ei se David Leathermankaan hurmaa, mutta tässä tehdään paskaa pakkosakkorahoilla - kolmatta sataa euroa vuodessa tämä maksaa minullekin. Ja kun kansa sitten vastaa gallupeihin median ja parlamentarismin taistellessa, enemmistön mielestä valtiovalta Suomessa kuuluu näille toimittajille ja parlamentaarisen hallituksen on erottava. Koska en ole negatiivinen ihminen, on pakko kuvitella jotain positiivista. Olkatoppaus Inkinen on pullistunut hassusti Benny Hillin näköiseksi. Ja kylläpä Markku Jokisipilä käytti sekuntinsa tehokkaasti!
    11:22 PM | Add a comment | Permalink | Blog it
    October 03

    Sorvi

    2.10.2009. Uusi jakso. Aloitin maantieteen kakkoskurssin kuudennenkymmenennenviidennen kerran ja neloskurssin nykymuodossaan neljännen kerran. Maanantaina alkava ykköskurssi on 67. ja kolmoskurssi 28. Sen verran olen oppinut vuosien varrella etten yrittänyt tänään ihmeitä - jakson ensimmäinen tunti ei ole koskaan kantanut hedelmää, ei varsinkaan jos eletään bileentuoksuista perjantai-iltapäivää. Siivosin bige-luokkaa ennen oppituntien alkua toista tuntia. Poistin valokatkaisijasta vuosien sormikuonat, ja pöydiltä kuuden villasukallisen verran pölyä ja lyijykynämetrillisen grafiittia. Ankeasta ja nuhjuisesta tilasta saa puunaamalla siedettävän. Ruskeiden sälekaihtimien lomasta parkkipaikoille ja jätekatokselle aukeavalle näkymälle on osaa tehdä mitään. Olenkohan turhamainen kun pidän äidinkielen ja yhteiskuntaopin luokista aukeavaa vehreää peltomaisemaa niin keskeisenä osana oppimisympäristöä että olisin valmis jatkamaan kiertolaisena, kaikki pedagoginen materia pullavassa Fiskarsin salkussa?

    1:58 PM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Huono kysymys

    30.9.2009. Tämänpäiväinen ympäristöekologian koe näyttää taas napsauttavan korville ylioppilaskilpakirjoitusten kriitikkoa. Hyvän ja yksiselitteisyydessään tasapuolisen tehtävän laatiminen on uskomattoman vaikeaa ilman mahdollisuutta testata sitä etukäteen. Tein kurssikokeeseen omasta mielestäni erinomaisen tehtävän 3b. Kävin räpsimässä kuvia Inarissa saakka, ja taistelin etenkin mölyisille ISO-asetuksille lipsahtaneen kakkoskuvan kanssa pitkään jotta siitä saisi selkoa. Tehtävässä on iso ja pieni kuva kolmesta suomalaisesta ekosysteemityypistä. Opiskelijan pitäisi kertoa millaisia kyseiset ekosysteemit ovat, miten juuri tällaiseen ekosysteemiin päädyttiin, ja millaiset ekologiset ongelmat näitä saattaisivat riivata. Ensimmäistä ekosysteemiä moni näyttää pitävän suona. Minusta se on silkkaa vettä, ja nuolikin osoittaa pikkuruisen ilmakuvan tummaan lätäkköön. Rannoilla kasvaa korkeita puita ja kalliotakin näkyy, joten etualalla näkyvä soistuma ei voi olla kovin laaja. Kun nimikin on Mustlampi, kyseessä ei voi minusta olla oikein muu kuin suomalaista maisemaa laikuttava humuksesta hapan ja ruskeavetinen järvityyppi. Mutta onhan siinä tietysti suotakin... Ulkoilualueella lampea pidetään hyvänä, mutta kaikkea ei sentään voida torjua. Happamoituminen lienee siten ilmeisin lampea uhkaava ympäristöongelma. Rehevöityminen on ulkoilualueen hakkuilta säästyvän havumetsän keskellä lilluvan lutakon tapauksessa kaukaa haettu vastaus.

    Toisen kuvan piti olla haaste josta täysien pisteiden saaminen edellyttää jalostuneempaa kykyä tulkita maisemaa. Kovin tasaikäistä kuusimetsäähän siinä kasvaa, ja vieläpä hassusti suorissa riveissä. Puusto sinänsä voisi viitata intensiivisesti lihotettavaan tuoreeseen tai lehtomaiseen kangasmetsään, jopa pimeään lehtoon. Kuvassa kuitenkin kerrotaan heti sammaleen alta paljastuvan silkkaa savea. Ei lainkaan kangasturvetta tai lehtojen multaa, ei pohjoisille havumetsille tyypillistä podsolimaannosta. Kyseessä on metsitetty pelto – puupelto, ei lähelläkään kliimaksivaiheen kangasmetsää kuten moni näyttää ehdottaneen. Happamoitumisesta seuraavaa harsuuntumista voisi tarjota puupellon ympäristöongelmaksi, mutta mieluummin halajan jotakin monimuotoisuuden hupenemisesta johdettua. Saattaapi olla ettei täysiä pisteitä napsahtele.

    Kolmoskuva oli tarkoitettu helpoksi ja sellainen se näyttää olleen. Liiankin. Tunturin tuulethan siinä puhaltavat loivapiirteisen fennoskandisen vuoren rinteillä niin, ettei lumi pysy suojaamassa kasveja ja maaperää talvisin. Puut eivät tuulenpieksemillä viihdy, eivätkä paljaan kiven päällä näköjään oikein varrekkaat varvutkaan. Pienessä kuvassa näkyy lumenviipymääkin, mikä kertoo kasvukauden lyhyydestä. Kalliota peittävät vaatimattomat jäkälät, piskuiset sammalet, ja notkokohdissa matalat varvut. Missä maaperää on se voi tarjota kasveille herkullisetkin olosuhteet, sillä jäkälien syanobakteerit kykenevät typensidontaan. Jos ilmasto lämpenee ennustetulla tavalla, se voi johtaa avoimen tunturiekosysteemin risukoitumiseen varsin rivakasti.

    Ehdin arvioimaan hasardikurssin kokeita viitisen tuntia ennen aikuislukion alkua. Olin vaihteeksi vätys ja plagioin koko setin suoraan vanhoista reaalikokeista. Poden taas syyllisyyttä koska muut opettajat eivät tee niin – koska se on rimanalitus ja omankädenoikeudellisesti arveluttavaakin. Pitäisi tehdä kaikki itse, pyöräkin keksiä, ja tuli. Ja kun teen, seuraa eriasteisia hasardeja. Ajatus kiertyy taas multilahjattomuuteeni joka musersi nuorempana, mutta joka nyt kypsemmässä iässä naurattaa - virheistä on tullut ominaisuuksia. Kaikki tiivistyy Jussin lohdutukseen astuessani vanhana ukkona teinipoikien ruodikseen: Ainakaan et ole missään lajissa komppanian huonoin...olet varmaan hyvä ampuja kun olet niin rauhallinen. Pari kuukautta myöhemmin neitimäinen vänrikki tuijotti kysyvästi: Tuossa taulun taustalevyn oikeassa yläkulmassa näyttää vähän siltä kuin olisi hipaissut. Olin loppuajan kirjurina. Sotilaspassiin merkittiin heitinmies, koska vain parempi kahdesta kirjurista voisi saada paperihommia velivenäläisen vyöryessä. Heittimen lähelle en tietenkään saisi mennä. Kelpaisinkohan jantteriksi?

    1:57 PM | Add a comment | Permalink | Blog it

    Tajunnanmyötävirrassa ilman lisähappea

    28.9.2009 klo 9.20. Taas ylioppilaskisoissa. Valvontaa on takana 20 minuuttia, edessä 205 minuuttia. Valvottavia on kisat päättävässä lyhyen kielen kokeessa vain 9, joten kovin hektinen kusetusrumba tästä ei tule. Tämän vain kynällä, virallisesti leimatuilla ruutupapereilla ja nenäliinoilla varustetun askeettisen pöydän ääressä ei voi kuin fundeerata ja suuntailla. Sekin tuntuu ylivoimaiselta ilman läjällistä inspiroivaa materiaalia. Viimeisetkin rippeet itämaisesta mietiskelijästä ovat kaikonneet tästä tomumajasta. Minusta on tullut kokovuorokausitoiminen länsimainen kouhottaja.

    Tulevan jakson mantsan kurssien vaatimat muutokset ehdin jo kirjata pariisilaisin viiruin. Jakso on täyskäsi: kaikki neljä valtakunnallista mantsan kurssia, kaikissa ryhmissä täydet 36 opiskelijaa. Jos voimia riittää, jaksoa voisi käyttää kymmenvuotisreflektioon. Tulevatko kaikki asiat riittävän vahvasti esiin? Onko kokonaisuus tasapainossa? Onko oma osaamiseni edes likimain ajan tasalla? Pitäisikö jo tehdä tilaa nuoremmille? Viime viikolla tulleen kupongin mukaan eläkekertymää olisi jo 72 euroa kuukaudelle. Mieluusti ottaisin tuonkin rahan kuukausipalkan päälle nyt, sillä kun joskus lopetan työnteon, viikatemies on vähintään kosketusetäisyydellä, todennäköisemmin iholla tai sen alla. Jos opetuksen taso romahtaa ennen sitä pulpetin alle, hakeudun hallinnollisiin tehtäviin tai takaisin kunnan viherryhmään.

    Kirjaan tähän mietintämuistiona maantieteellistä muutosmyötävirtaa. Ykköskurssista olen yrittänyt rakentaa perinteistä kuivakkaa lukiokurssia, karttakeppi ja karttapallo symboleinaan. Kurssiin täytyy lisätä ainakin karttojen ja maisemakuvien tulkintaa. Kotimaisia maastokarttoja ei ole viime aikoina edes kaivettu esiin. Karttapaikan, Retkeilykartan ja Googlen karttojen mahdollisuudet maiseman analysoinnissa voisi nekin ottaa esiin heti mantsan opintojen alussa.

    Kakkoskurssi on ihmisen (pikkuisella kirjaimella) Maailman (hyvin suurella kirjaimella!) tutkimista kvantitatiivisen ihmistutkimuksen viileästä vinkkelistä. Kurssi on toteutunut pitkään vahvasti etupainoisena, joten kirjan loppupään kappaleille täytyy varata jatkossa enemmän aikaa. Kadulla tehtävän kyselytutkimuksen (pelon maantiede, taas?) yritän mahduttaa mukaan väkisin, sillä se sopii hyvin opetussuunnitelman henkeen. Väestöteemaan voisi liittää jossain vaiheessa kelkasta jääneet diagrammien piirtämisen ja tulkinnan harjoitukset.

    Väkinäisenoloisesti opetussuunnitelmassakin kyhjöttävä hasardikurssi tuottaa huolta ja murhetta. Se voisi olla aina sellainen Hollywood-kurssi johon se on muutaman kerran lipsahtanut, vaikka meno ei kaikkia ykköskurssin perusteella valinnaiskurssille tulleita miellyttäisikään. Toimintaelokuva: jännitystä, väkivaltaa, suuria tunteita, Morgan Freeman, Keanu Reeves… Koska kurssi sisältää ihmisen ja ympäristön ongelmia listana ilman sen ylevämpää juonta, ilman räiskettä ja lasien helinää kukaan ei jaksa kahtakymmentä oppituntia nukahtamatta. Viime keväänä kurssi osui sopivasti ääripäiden väliin, nyt ei oikein edes alapäähän. Kurssiin on saatava lisää visuaalisuutta ja analyyttisyyttä. Ja joku juoni vaikka naapurikurssista lainaten.

    Aluetutkimuskurssin laitan kokonaan uusiksi, kuten olen tehnyt aina kurssin alkaessa. Tai täsmällisemmin, laitan sen vanhoiksi, peruutan palautuspisteeseen. Jurakautisen, mukamodernin paikkatieto-ohjelman räplääminen liian pienessä tietokoneluokassa ei toimi jättiryhmässä. Ryhmän jakaminen ilman opettajan jakautumista ei tuo lisäarvoa sekään. Näyttää siltä että kurssilla tullaan ihmettelemään perinteisiä paperikarttoja enemmän kuin aiemmin, ja että paikkatieto-ohjelmien käyttö jää pienryhmiin niille tunneille jolloin isompi rökörössi on hakemassa aineistoa aluetutkimustyöhönsä. Jos unohdetaan ylevät periaatteet, tälle kurssille opiskelijat tulevat koska kurssista tulee reaalikoekysymyksiä – ja reaalikoehan painetaan edelleen paperille.

    Kehitysmaantieteen kurssia saan rakentaa mieleni mukaan. Jos hasardimaantiede kehittyy actionleffan suuntaan, kehitysmaantieteestä on tulossa syvien tunteiden draamaa ilman räiskintää. Kehitysmaihin ei budjettisyistä päästä, joten eläydytään etänä. Pitkien ja lyhyiden elokuvien tapittamisen lisäksi olen ajatellut luetuttaa opiskelijoilla tekstejä tieteellisistä artikkeleista romaaneihin, ehkä runoihinkin. Laitoin viikonloppuna elokuvia hankintaan, ja haeskelin sopivaa kirjallisuutta. Pian on ryhdyttävä kyselemään vierailijoita. Materiaalin hankintaa on pian suitsittava. Aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti, ja kurssin alkaessa huhtikuussa kesälaitumillakin on oma toiseen suuntaan vetävä vaikutuksensa.

    Klo 10.00. Joulukuun ensimmäisenä päivänä maantieteeni muuttuu paikallisemmaksi. Kati menee töihin. Otso siirtyy osapäiväisestä kokopäiväiseen hoitoon. Minulla ei ole päivälukiossa ohjelmaa kuin satunnaisesti, joten olen koti-isänä Lotan kanssa (puhtaaksikirjoittajan huomio: lienee harvinaista sillä Officen oikolukuohjelma ehdottaa ilmeisen pianovirheen paikalle mm. Kosti-isää ja kotilisää). Jossain vaiheessa alan harjoittaa Lottaakin päiväkotiin - Katin harjoittaessa isompia lapsia jossain Vantaan perukoilla. Tuo aika jännittää jo. Onko Lotta muutosvastarintainen? Osaanko olla hyvä muutosjohtaja?

    Klo 10.20. 145 minuuttia jäljellä. Sitten vapaudun tästä pohkeiden laskimoita pullistavasta istumisesta. Kävelen alakertaan, istahdan työpöydän ääreen ja alan läiskiä lukkoon lyötyjä pistemääriä mantsan koepapereihin. Tämä lienee ihmisen luonto, vapauden tunteesta humaltuminen ja kaipuu toiseen samanlaiseen, yhtä turvalliseen hetkeen. Opiskelijatkin istuvat yleensä vallitsevan käytännön mukaan happamina luokassa kunnes saavat poistumisluvan ja juoksevat hihkuen istumaan happaman näköisinä käytävän penkeille. Iltalukion tuntien loppumista odotan jo vaikka niiden alkuun vielä lähes seitsemän tuntia. Iltalukion mantsan aiheena on ilmaston luokittelu ja ilmaston muutos. Olen järjestänyt itselleni taas kiireen. Endogeenisiin ilmiöihin jää aikaa vain kaksi oppituntia, ja eksogeenisiin yksi. Biologian massaluentokurssilla ollaan aikataulussa. Aiheena on tänään Mendel-setä ja risteytykset. Risteytysten perusteiden opettaminen ei ole koskaan ollut suosikkejani, sillä siinä biologia typistyy äärimmäisen naiiviksi mekaniikaksi, eivätkä opiskelijat välttämättä ymmärrä että kyseessä on harvoin käytännössä toteutuva rautalankamalli. Muutama vuosi sitten vanhempi mies otti minut aikuislukion tunnin jälkeen puhutteluun: ”Minä olen jalostanut aika kauan saksanpaimenkoiria. Ei se kuule noin yksinkertaista ole!”

    Klo 10.35. Suunnitelmat tehty. Mitäs nyt? Ryhdyn tietenkin potemaan syyllisyyttä. Kuukauden kuluttua (1.11.) Joensuun yliopiston SPSS-ohjelman lisenssi vanhenee, eikä kirjoista poistettu vätys uutta saa. Käytännössä tämä on viimeinen niitti kananlentomaiselle tutkijanuralleni. Minulla vaan ei ole yksinkertaisesti ollut aikaa ja voimia pyöritellä tuhansien numeroiden taulukoita riittävällä pieteetillä. Kun käsikirjoitukset eivät etene, ei ole mitään syytä säilyttää Joensuun sähköpostiakaan, joten menetän pian myös tunnukset kirjaston sähköisiin aineistoihin. Vuodessa putoan ekologian kehityksestä niin, ettei kurominen onnistu senilisaation tsunamin vyöryessä yli. Neljä käsikirjoitusta hautautuu kovalevyille. Kaksi niistä olisi ollut titaania, parempia kuin yksikään aikaisempi julkaisuni. Materiaalia olisi ollut yli kymmeneen kohtuulliseen käsikirjoitukseen. Olisi pitänyt piiskata itseensä ryhtiä. Korvata loppuiltojen zombailut puuhapeteilyllä. Kyllä veronmaksajat olisivat ansainneet ne julkaisut ahmittavakseen.

    Klo 10.55. Oli tarkoitus suunnitella suurta haavettanikin – Luonnontutkijan kirjaa – mutta prosessi on niin pahassa pattitilanteessa ettei toinna nähdä vaivaa. Tavoitteena on ollut tehdä kirja jokaiselle pikkupoikamaiselle luonnontutkijalle Gerald Durrellin ja David Attenboughn henkeen, mutta tutkimuksellisemmalla asenteella. Kirja toimisi vastapainona valtavalle massalle kirjoja joissa luonto nähdään luonnon- ja ympäristönsuojelun kohteena, osana ihmisen elinympäristöä, ei itsenään. Ympäristönsuojelu sisältää niin suuren annoksen ideologiaa, etten halua minulle merkityksellisten asioiden toimivan sellaisten keppihevosena. Puuhun kiipeäviä muurahaisia voi laskea ja punnita vain koska on mukava tietää paljonko ne keräävät kirvojen mesikastetta. Ei aina tarvitse miettiä ovatko murkut vähentyneet metsien yksipuolistuessa, ja kenet siitä pitäisi hirttää. Ihmeteltäisiin vaan.

    Klo 11.15. Mutta patissa ollaan. Melkein matissa. Kirja ei tule myymään. Siitä tulee paksu, runsaasti kuvitettu ja perfektionistinen. Hinkkaan sitä loputtomasti ja vaadin kaikilta osapuolita liikaa. Heittäydyn poikittain viimeistään siinä vaiheessa kun en saa kirjaa riittävän laadukkalle paperille. Kustantajia kirja ei siis kiinnosta. Käytännön toteutus kaipaisi kaikenkirjavaa rekvisiittaa, riittävän hyvän laajakulmaobjektiivin ja valoja, sekä taitavan piirtäjän. Omat rahat eivät riitä, joten tarvitsisin apurahan. Kuka jaksaisi luottaa näin epävarmaan pakkomielteeseen? Mesenaatit soittaisivat kuitenkin yliopistot ja akatemiat läpi. Sanoisivat sieltä että laiska ja saamaton se Sipura on. Ja kansalaisopiston eläintentäytön opettajallekin pirauttaisivat. Ja saaristolaivurikurssin opettajalle. Ja tanssikurssin opettajalle. Ne kaikki jäivät kesken.

    Klo 11.35. Kameralastua kommentoinut Jore Puusa oli nimenä häiritsevän tuttu jostain aiemmasta, joten ei auttanut kuin guugeloida. Kahnaus Mike Sirénin kanssahan se oli. Armoitettujen photoshoppaajien taistelu jossa molempien verkkoluomuksia taisi mossahtaa bittitomuksi. Minusta Mike Sirén on omalla alallaan lyömätön kuvaaja, ja kirkkokuvien perusteella monitaitoinenkin. Kuvia voi tietysti syyttää vaikkapa ylilyönneistä käsittelyssä, mutta lopputulokset vahvoine varjoineen ja kontrasteineen luovat vaikuttavan rajuuden tunnun. Sirénin kuvista pidetään ja niillä tapetoidaan lehtihyllyjä. Voisiko kuvaajalta enempää vaatia? Ja miksi kuvaajalta pitäisi vaatia jotain muuta kuin vastinetta rahoille jos on sattunut kuvan ostamaan?

    Jore Puusa kommentoi verkkoon lykättyjä kuvia yhtä suorasanaisesti kuin hän näyttää kommentoivan omien oppilaidensa kuvia. Tästä on näyttänyt yksi sun toinen kimpoavan takajaloilleen. Häsmäkät ovat paisuneet suhteettomiksi. Kun Jore Puusan kritiikkiä arvioi viileästi ulkopuolisena, oikeaanhan hän opetuksissaan osuu. Hän tunnistaa kuvan puutteet ja huomattaa niistä sensuroimattomasti. Tuollaisen armottoman kouluttajan kun saisi valokuvauksenopettajaksi. Ongelma tässä lienee ajoitus. Ihmiset eivät ole aina valmiita tiukkaan kritiikkiin. On valittava hetki jolloin siimaa voi kiristää, koutsabl moument kuten Tami Tamminen käsitteen ilmaisee. Netissä hetki on aina väärä. Jos kriitikko vastaa säpsähtäneen sähähdykseen ylimielisyydellä, ovat hitlerkortit ja kunnianloukkausvihjailut pian käytössä. Kun henkilökohtaisille verkkosivuille laitetaan valokuva, sille ei yleensä odoteta kuvan laatua koskevaa kritiikkiä. Jos odotetaan, kuvaaja on luultavasti ottanut omasta mielestään hyvän kuvan, ja odottaa positiivista palautetta tai hiljaisuutta. Hän ei välttämättä halua oppia uutta tai korjata virheitään. Menettäisikö maailma jotain oleellista jos valokuvia kommentoitaisiin negatiiviseen sävyyn vain jos kuvaaja sitä toivoo? Voisiko periaatteen yleistää netikettiin? Loukkaantumisen ja sitä seuraavan henkien taiston kautta päästään harvoin mihinkään hyvään.

    Klo 12.36. Työhuoneessa. Tiina pirulainen tuli vartin etuajassa. Näin sitä sössitään toisen miehuuskoe. Olisiko muka pitänyt huutaa ansaitsemattoman vapauden hetkellä kuin Braveheart? Millaista ääntä olisi Veikka Gustafsson mahtanut päästää ahavoituneiden huuliensa välistä, jos vaijerin varassa kopterista roikkunut hyväntahtoinen olisi hiissannut hänet väkisin viimeiset metrit Everestille lisähapenottoon pakottaen? Olen vaiti ja otan kohtalooni tyytyen koepinon eteeni. Pino se on, ei vuori.
    1:56 PM | Add a comment | Permalink | Blog it
    September 26

    Kokemuksia kamerasta: Canon EOS 5D Mark II

    Vaikka 2000 kuvaa puolessa vuodessa ei osoita häikäisevää aktiivisuutta, uskallan tämän päivän kuvien jälkeen kertoa oman käsitykseni ylistetystä kamerasta. Laitan ensin toiseen vaakakuppiin järeimmän punnuksen mitä kameramaailmasta löytyy: kuvan. Kuva on F4 24-105mm IS -lasin kanssa parempi kuin osasin odottaa, F4 EF 70-200mm IS tötterön kanssa jopa epäuskottavan värikäs ja kontrastikas. Minun kuvaajantaidoillani mahdollisuudet tallentaa sävyjä laidasta laitaan, rajata rajusti ja nostaa herkkyyttä kuvanlaadun ratkaisevasti kärsimättä antavat aivan uudet toimintamahdollisuudet. Vehkeillä on todellakin väliä. Koollakin.

    Suurelle punnukselle on vaikea löytää kaveria. Kun kärjistän karvan verran, kaikki muut Markku Kakkosen ominaisuudet ovat hinta jonka kuvanlaadusta saa maksaa. 1) Kamera on iso ja painava. Olen tottunut kuvaamaan pystykahvan avulla, joten siitä ja yhdestä lisäakusta kertyy lisäpainoa. Kun tähän möykkyyn napsauttaa kiinni objektiivin joka kykenee vastaamaan kennon ja prosessorin haasteeseen, kädessä on reilusti yli kaksi kiloa massaa. Repussa paino ei tunnu, mutta tämän päivän olkapussukan kanniskelun jälkeen sain ihailla saunassa patruunavyön kaltaista punaista rantua. Harmillisen usein tulee ajateltua ettei tämäkään päivä luultavasti tarjoa tilaisuutta vuoden luontokuvalle, ja sujautettua taskuun järkkärin sijaan Canon Ixus 90 IS.

    2) Näppylät ja valikot tuntuvat hankalilta. Eniten käyttämäni valotuksen korjaus, ISO-asetus ja tarkennustapa ovat ihan sormen ulottuvilla pienten näppäinten takana, mutta kun ei opi niin ei. Tämän urputuksen voi kuitata sillä että olen tavallista tampiompi. Olen kuitenkin oppinut käyttämään monen muun Canonin, muutaman Nikonin, Panasonicin ja Sonyn näppäimiä sujuvasti muutamassa tunnissa. Mk II on tietysti ensimmäinen ammattilaisillekin suunnattu kamerani, ja ammattilaiset kaipaavat digiherkkujen lisäksi kameraansa kaikki totutut filmikameroiden ominaisuudet. Tulos on kompleksinen. Hävittäjälentäjä tarvitsisi hävittäjälentajän koulutuksen ja kokemuksen.

    3) Servotarkennus on niin hidas ettei siitä ole minun kuvaustaidoillani iloa. En huomaa eroa 450D:n vastaavaan, ja olen kuullut muutaman ykkössarjalaisia käyttäneen lintukuvaajan pitävän juuri tätä hitautta Mk II:n pahimpana puutteena. Testailin nopeutta tänään Otson vilistäessä metsässä ja leikkipuistossa. Hyvässä valossa kamera pysyy perässä, hämärän hiipiessä se ei enää osaa.

    4) Tämä kohta lienee vainoharhaa . . . Markku Kakkosen alipäästösuotimen pinta imee tomua magneetin lailla tai sitten kameraani on syydetty moskaa tehtaalla (vai olisiko peräti teetetty huopatossutehtaalla alihankintana?). Kiinnitin uuden objektiivin uuteen kameraan tilassa jonka arvelin olevan poikkeuksellisen pölytön. Pian taivaalla lenteli jo ufo. Tähän Canon tarjoaa ratkaisun jota monet ovat kehuneet: kamera ravistelee kalleimpansa puhtaaksi. Olen ottanut jokaisen kuvauskerran päätteeksi taivaskuvan pienimmällä aukolla nökkösiä tarkkaillakseni: kamera ei ole sadoilla ravisteluillaan saanut irti ensimmäistäkään roskaa. Pahimmat olen saanut pois puhaltimella ja luutulla, mutta ufoton kuva ei ole ollut koskaan. Vastaavaan en ole törmännyt muilla rungoilla. Kakkosrunkonani toimiva 450D on putipuhdas. Uudenkarheaa Markku Kakkosta Lapin reissulla puhdistaessani tarjouduin tekemään samat toimenpiteet Jussin elämää ja objektiiveja nähneelle 350D:lle. En tehnyt, sillä senkin kuva oli puhdas. Ehkä turvaudun keinoon jota muistaakseni Pekka Punkari suositteli, pölynimuriin nyrkkiä suuttimena käyttäen. Pelko sisuskalujen imeytymisestä Nilfiskiin puskee taatusti vauvahien pintaan, mutta minusta mustien laattojen poistaminen kuvista on tarpeetonta työtä, tiukasti tulkittuna manipulointiakin. Tai ehkä ostan steriilin vetokaapin ja vaihdan objektiivit siellä kokovartalokondomiin pukeutuneena. Se tuntuu varmasti vaivan arvoiselta kuvien avautuessa Lightroomiin.

    11:32 PM | Add a comment | Permalink | Blog it
    September 24

    (Maan)tieteelle emme voi mitään

    23.9.2009. Klo 9.20. Syyspäivän tasaus. Pohjoisen pallonpuoliskon talvi alkaa. Istun ylioppilaskisan valvonnassa. Privaattikopissa, valvottavana vain yksi yhteiskuntaopin taitaja. Valvoja ei saa tehdä mitään muuta kuin valvoa, joten ajattelen ja kirjoitan pikana piilossa. Myhäilen samalla omahyväisenä. Vaikkeivät maantieteen kokeen kysymykset laudaturin arvoisesti osuneet, koe on kehittymässä hengeltään juuri sellaiseksi kuin olen toivonut sen kehittyvän. Heti ensimmäiseltä sivulta paistaa syy siihen miksi mantsa on suosikkiaineeni ja biologia pakkopullaa. Biologian koepaperit näyttävät siltä kuin niihin olisi pyyhkäisty krapula-aamun ripuliroiskeet. Valokuvat ovat jo alun perin surkeita. Ne on usein skannattu epätoivoisesti rikkaantuneilta dioilta ja jätetty viimeistelemättä. Lopulta ne on läiskitty paperiin postimerkin kokoisina miten sattuu. Maantieteen kokeet ovat sitä vastoin olleet koko ainereaalin ajan huoliteltuja. Huolella valittujen kuvien ja karttojen terävyys, kontrasti ja värit ovat kohdallaan. Kuvat ovat isoja, ja siististi sivulle taitettuja. Painotekniikan vaatimuksetkin on huomioitu. Olen ollut huomaavinani vastaavaa näiden alojen kehityksessä muutenkin. Biologia on rumentunut luonnonhistorian korvautuessa kestävän kehityksen ympäristönsuojelulla ja bioteknologialla. Maantiede on sen sijaan säilyttänyt kauneutensa uuden teknologian voimin - tai siitä huolimatta. Jähmetyin paskahalvaukseen kun jossain ehdotettiin maantieteen korvaamista lukiossa jollain luonnonvaratiedolla. Tehtäisiin siis terveystiedolle vähintään yhtä ruma toveri. Vietäisiin mahdollisuus hahmottaa maisema puilta. Ettei vain kiireinen ihminen joutuisi miettimään monimutkaisia syy-seuraus-verkkoja, tai spatiaalisen olemisen, kokemisen ja ilmenemisen välisiä suhteita.

    Klo 9.45. Mantsan kokeen toinen ja neljäs tehtävä ovat sellaisia joiden pariin olen opiskelijoita harjoituksissa ja kurssikokeissa usuttanut - kuvien ja karttojen tulkintaa. Kakkostehtävän A-kohdassa tehdään luultavasti rutkasti kahden pisteen arvoisia virheitä. Kuvan esittämän laakson pohjalla virtaa kyllä joki, mutta laakso ei ole joen tekemä. Laakso on poikkileikkaukseltaan U:n muotoinen, joten se on glasifluviaalinen, edesmenneen jäätikön tuote. Nelostehtävä vaatii oppikirjanoppineisuuden sijaan ajantasaista yleissivistystä. Siinä pärjää jos on sattunut lukemaan nurmijärveläisen Matti Vanhasen ja helsinkiläisen Osmo Soininvaaran ajatuksia pääkaupunkiseudun ja Uudenmaan maankäytön tulevaisuudesta. Kaupunkirakenteen hajautuminen, syyt ja seuraukset, yksilön ja yhteiskunnan näkökulmasta. Tässä tehtävässä ei tehdä virheitä, mutta vastaus jää monilla vajaaksi.

    Klo 10.05. Mantsan ja kemian kokeiden kaveriksi mukaan tarttui evankelisluterilaisen uskonnon koe. Kaltaiselleni viilaajalle noin avoimiin kysymyksiin vastaaminen olisi sietämätön piina. 7. Uskonto kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Valaise vastaustasi erilaisin esimerkein. +9. Pohdi median etiikkaa kristillisen ihmiskäsityksen valossa. Valaise vastaustasi ottamalla esimerkkejä eri viestintävälineistä. Oppikirjaa ulkomuistista kelatenko noissa päätetään milloin valaiseva länkätys piisaa? Annetaanko pisteet mielipiteiden määrän ja paskanjauhannan pituuden perusteella kuten harvoissa suorittamissani humanististen alojen tenteissä? Kolmen sivun skeidan jälkeen paperin alalaitaan kirjoitetaan Erinomaista pohdintaa ja pudotellaan täydet pisteet.

    Klo 10.25. Piilotin uskonnon kysymykset paperipinon alle, sillä kolmoskysymykseksestä noussut stereotypia aiheutti mielipahaa. Amerikkalaisen feministi- ja ekoteologi Sallie McFaguen mukaan... Sallie on määritelty kolmella sanalla jotka nostavat karvani pystyyn. Kuvittelin ihmisen joka raivaa kyynärpäät viuhuen, aidat ja männynkävyt ryskyen, lasittunein katsein tiensä kohti pistemäistä pakkomiellettään, Sallien ainoaa totuutta. Tällaisesta mielikuvasta sivistyneet filosofit luonnollisesti suivaantuvat, ja älähtävät kaikkien tieteenalojen toimivan näin - erityisesti sellaisten joissa luonnontiede tuodaan ihmisten maailmaan. Evoluutiopsykologia lienee tällaisista vihatuin esimerkki. Minun tajuuni ei vaan millään uppoa se, miten evoluutiopsykologia voisi olla samalla tavalla pakkomielteiden kiskoma, kuin vaikkapa poliittisista päämääristä avoimesti ponnistava feministinen naistutkimus. Ihmisen käyttäytymistaipumuksiin vaikuttavien perintötekijöiden frekvenssit muuttuvat ajan myötä muuttuvissa ympäristöoloissa ja yhteisöissä yhtä vääjäämättömästi kuin omena putoaa Newtonin päähän. Jos näin ei, sille pitäisi löytää mekanismi. Epämääräisten käsitteiden, retoriikan ja auktoriteettien taakse piiloutuminen ei auta. Mekanismeja, ja esimerkki siitä miten nämä mekanismit kumoavat perintötekijöiden matkan ajan virrassa tai niiden ilmenemisen ihmisyhteisöissä. Ymmärrän hyvin miksi itsestäänselvyydet on kyseenalaistettava. Miksi Sallie McFague haluaa tulkita Jeesuksen puheiden konservatiivien tulkinnat negatiiveiksi kääntäen. En sen sijaan ymmärrä miten joissakin norsunluutorneissa voidaan päättää ettei auto putoa mereen jos sen ajaa laiturilta. Elettäväkin on. ...mutta pian Eija tulee vapauttamaan minut piinasta. Pääsen opettamaan ympäristöekologian kurssille miten tutkimusta tehdään. Omaa tutkimustani käytän tietysti esimerkkinä. Ei pääse ihminen itsestään.
    9:51 PM | Add a comment | Permalink | Blog it
    September 22

    Äijien lauluja pimeneviin iltoihin

    Vesa-Matti Loiri: Hyvää puuta (2009)
    Loiri elää. Mies näyttää kukoistavan uuden menestyksen aallolla. Ääni kulkee, eikä läskikään vaikuta yhtä tappavalta kuin Kasarin jälkeisissä haastatteluissa. Joukko tunnustettuja lauluntekijöitä on tehnyt Hyvää puuta -levylle nipun ralleja Loiria ajatellen. Vaikuttaa siltä että niitä on poikkeuksellisen helppo ja mukava tulkita. J. karjalaisen Aapakarhu on niin loirimainen, että suuri taiteilija alkaa vaikuttaa sympaattiselta naapurin Veskulta verkkopaidassaan. Tällä läheisyydellä ja lämmöllä on kääntöpuolensa. Etäisenä, erikoisena ja voimakkaana taiteilijana Loiri on ollut minulle aina kummajainen jonka lopullista salaisuutta en tule koskaan selvittämään. Pohjoisen trilogian kuoleva erakko oli salaisuus toisella tavalla - ylevä, ilman ainuttakaan viitettä siitä miksi. Nyt Loiri on taitava ja itsensä näköinen laulaja, jolta puuttuu salaisuus. Hyvän puun Loiria voi sujuvasti verrata laulajiin Samuli Edelmanista Mikko Kuustoseen niin ettei kukaan loukkaannu. Loiri on nyt tavallinen kuolevainen. Suuri sellaisenakin.
    Eero Raittinen: Uhkapeluri - Eero Raittinen 60 (2004)
    Ennen hehkutusta on syytä kertoa totuus. The Boys on kammottava yhtye kaikissa kokoonpanoissaan. Hälyä ja meteliä, tuhisi kamarimusiikista pitävä kollega Linnankosken lukiossa The Boysin soitettua iänikuisen pophistorian oppituntinsa. Yhdyn kantaan. Ensimmäinen taistelukentälle astunut ei ole välttämättä pioneeri. The Boys ei ole päässyt edes kentälle. Suuruuksia rockin korkeakoulu on toki elättänyt. Hillel Tokazier, Topi Sorsakoski, Aikka Hakala ja Jari Metsberg tulevat ensimmäisinä mieleen. Ja tietysti tämä Eero. Tasavallan presidentti oli juhlaa, soolouran alkuajat olivat hienoja. Eero Raittinen on kuitenkin banaani (ei viini joka maistuu pahalle myös vanhana). Mitä lähemmäs juhlalevyn tappia tullaan kronologisesti, sitä nautinnollisemmaksi käy lakoninen musikaalisuus. Voiko olla parempaa kuin Kuin enkeli, Miss on mun taivas? tai J. Karjalaisen kanssa duetoitu Joo mä lähden pois? Tämän päälle vielä ne ainoat oikeat versiot holvikirkosta ja sisäisestä portista. Kokoelma on elävä monumentti.
    Pate Mustajärvi: Miehen tie (2006)
    Salaperäinen, yksilön ominaisuuksiiin redusoitumaton (?) karisma. Se on yhteistä näille vasenta poskeaan näyttäville, syvällisinä valoon katsoville härmäläisille äijille. Karismaattisimmat suomalaiset rocklaulajat ovat Pate Mustajärvi ja     MySpacessaan niin ikään vasen poski edellä lähestyvä Jiri Nikkinen. Nikkistä ei ole vielä syytä loppusijoittaa jalustalle, Pauli Antero Mustalärvi sellaisella jo irvistelee. Tämä 50-vuotiskokoelma on soolo-Paten ensimmäinen musiikillinen pönötyselämäkerta. Mukana on karheita, nokipannukahvin tuoksuisia mieslauluja, mutta myös hassua pellerokkia. Jälkimmäisistä äärimmäisyyksiin yltää Meidän äiti imppaa. Kun koululaisbändi yrittäisi matkia Sielun Veljiä ja Hullujussia samanikaisesti. Ja tietysti mukana on synnytyskappale, Saku Kuosmasen kanssa duetoitu Sydän syrjällään. Se repesi huutamaan leipääntyneen kätilön pyörittämässä synnytysvalmennuksen PowerPoint-showssa kun Aika tuli. Annoin siltä istumalta kaikki maailman synnit anteeksi.
    Tauno Palo: Tunteiden Palo - 40 rakastetuinta laulua (2002)
    Levyn nimi herättää pullamussusukupolven mussumman pullasiiven edustajassa kysymyksen: onko Tane muka ehtinyt levyttää 40 laulua kaiken sen elokuva- ja teatterinäyttelemisen, ja karismaattisen säteilyn lomassa? Kyllä on. Pelkästään singlejulkaisujen mustia pintoja peittää kaksinkertainen määrä kappaleita, ja elokuvista on kopioitavissa tuhdisti lisää unohtumattomia rakastettavia. Varsinainen laulaja Tauno Palo ei ole. Äänestä puuttuu syvin syvyys. Laulu muistuttaa ajoittain teatterinäyttelijän maneerein yliartikuloitua lausuntaa. Vaan onko sellainen kiellettyä? Tauno Palo osaa olla komea, ylväs ja herkkä ilman tuhkaluukkukuvaakin. Tulkinnat ovat hauraudessaan koskettavia (Pieni sydän), jotkut jopa hauskoja (Potkut sain siihen saakka kun Ansa Ikosen ujellus alkaa). Olisi mielenkiintoista kuunnella tämä levy niin että kaikki mielikuvat Palosta olisi jollain aivonipistystekniikalla poistettu. Miten suuri osa tämän levyn erinomaisuudesta on esiasennettua? Pökkisikö se karisma silti esiin?
    Harri Marstio: 10 (2006)
    Marstio on iittiläinen. Miestä se ei pahenna, mutta toista iittiläistä omien vammojen heijaste häiritsee. Iittiläinen on kymäläinen, eikä kymäläinen kykene viemään mitään loppuun saakka vaikka miten yrittää. Kymäläinen on tuomittu olemaan melkein mutta ei ihan. Kymäläisen elämä on vaikeaa, varsinkin jos on sattunut saamaan tsygoottiinsa kokonaisuuden kanssa resonoivan pedanttis-perfektionistisen mutanttialleelin. Marstionkin ura on ollut lähes erinomainen. Marstio on lähes Joe Cocker, mutta sen oleellisen puuttuessa ei likimainkaan. Marstiolla on melkein Tom Waitsin karisma, mutta silauksen puuttuessa Marstio vaikuttaa helposti tavalliselta rohisijalta. Silti Marstio on minulle mieleen - niinä hetkinä kun sisäinen analysaattori minussa vaikenee. Marstion kymmenes studiolevy sisältää jopa kaikkeuden parhaan kappaleen yksinäisiin loppuillan hetkiin, sateen vihmoessa, mustaksi poltetun norjalaisen oluen ja hyvän kirjan kanssa seurustellessa: Tero Vaaran Pimeneviin iltoihin.
    Harmaja: Harmaja (2009)
    JP Leppäluoto kertoo Harmajan syntyneen kaveriporukan soitellessa Nick Caven kappaleita. Muiksi innoituksen lähteikseen JP kertoo Aki Kaurismäen ja Morrisseyn. Jos minun olisi muutama vuosi sitten pitänyt nimetä viisi inhokkia populaarikulttuurin piireistä, nuo kolme olisivat olleet varmasti listalla. Lieneekö kasvua vai senilisaatiota, tunnustaudun nykyisin Caven, Kaurismäen ja Harmajan faniksi. Morrissey ei sentään tule uppoamaan - ei milloinkaan. Harmajan ja Caven yhteyden huomaan tavassani kuunnella: en tunne kuuntelevani musiikkia vaan laulettua runoa. Kaksi Harmajan kappaleista on tällaisia määritelmällisestikin, nuorena nukkuneen teinitähti Harmajan tekstiin sävellettyjä. Ne eivät tökkää levyltä esiin poikkeuksina, sillä akustinen yhtye ja särörocklaulajan kurkunkannen läpätys luovat kuulijan eteen eläviä maisemia läpi levyn. Majakkasaaren autiutta, vasenta poskeaan näyttävän ladon ja sitä ympäröivän lakeuden hiljaisuutta, sydäntalven viimaakin. Ja kerrankin yhtyeellä on osuva nimi.
    10:27 PM | Add a comment | Permalink | Blog it