Muutosta. Luen taas kirjoja. En sellaisia hienojen ihmisten korkeita veisuja, vaan ihan tavallisia. Sellaisia joissa on paperisia sivuja ja viisaiden ihmisten kirjoittamia sanoja painomusteella präntättynä. Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat luin eilen. Lähes päivittäin olen työstänyt Ernst Haeckelin elämäkertaa The Tragic Sense of Life. Lukutahti kertoo paljon. Mies on kiinnostava, kirja kovin raskas soutaa. Ja onhan minulla tuo massojen huvikin, Tiibet-innostus, ja kahdeksan kirjaa aiheesta huojuvan pinon päällä. Tänään olen vilkuillut Juha Vakkurin matkakirjaa Afrikan poikki. Syy miksi halusin maksaa kirjaston varausmaksua peräti 80 senttiä on varsin selvä. Saharan eteläpuolinen Afrikka on toinen henkinen kotini, ja Eero Paloheimon Tämä on Afrikka niin vahva kokemus että kaipaan sille seuraa. Stereotypioissani en odottanut Vakkurilta yhtä terävää analyysia, mutta hyviä havaintoja ja asiantuntemusta Paloheimon tapaan. Ensihavainto osuu odotusten ylärimaan. Vakkurin kirja ei ole mustavalkea vaan mustaruskea, ja siinä on paljon kuvia. Vakkuri näyttää tuntevan Afrikkaa. Hän osaa havaita. Tästä tulee hyvä.

Enqvistin kirja jätti ilmaan pelkkiä kysymysmerkkejä kuten ilmeisesti hyvän kirjan kuuluukin. Minusta ei silti tunnu siltä että olisin lukenut hyvän kirjan. Alun kuvaus japanilaisten langanohuista elämän seiteistä Yhdysvaltain ydinpommikoneiden hyrrätessä kaupunkien yllä on lupaava. Toisessa luvussa Enqvist zuumaa omaan elämäänsä, omien vanhempiensa tomumajan rappeutumiseen ja tuhoon. Tuntuu kuin Enqvist olisi kirjoittanut luvun pyrkimyksenään tieteellisen viileä suhtautuminen kuolemaan elämän päätepysäkkinä, mutta ajautunut liian koskettaviin muistoihin pitääkseen mopon rukkasissaan. Näissä muistoissa pieni poika huomaa olevansa aikuinen mies, ja Altzheimerin tautia sairastava äiti lapsi josta hän nyt huolehtii. Hämmentynyt ja tuskainen on katse ikkunasta äidin hömpperehtiessä paikalle. En kiellä tipauttaneeni kirjalle jokusen kyyneleen. Olen pahoillani, kirjan seuraavaksi varannut Nurmijärven kirjaston asiakas.

Ja juuri silloin kun aikakirjat näyttää kasvavan Enqvistin teosten kärjeksi, siirrytään naiiviin uskontokritiikkiin. Halpaan wannabeedawkinsilaisuuteen, vapaa-ajattelijoiden nettikirjoittelun tasoiseen nakkikioskikirjallisuuteen. Uskonto on virus, joka johtaa mielenvikaisuuteen. Piäksävät, tappavat ja silpovat, ne hörhöt. Enqvist korostaa liian usein olevansa uskonnoton. Ei ateisti, ei agnostikko. Hän ei ole uskottava. Ei varsinkaan kun kirjan kolmas luku on ladattu kärjistyksillä jotka varmasti loukkaavat uskovia. Moniin Enqvistin ajatuksiin on sinänsä helppo yhtyä. Hän tietää, hän tuntee, hän on nähnyt, hän on perehtynyt. Hänen reduktionisminsa lienee paras lähestymiskulma silloin kun sorrutaan metafysiikkaan. En silti ymmärrä miksi kirjassa täytyy jankuttaa ulkopuolista uskonnottomuutta silloin kun henki on taistelevan ateismin jostain Dawkinsin ja Hitchensin välistä. Kirja on niin ilmeinen, että tunnen itseni huijatuksi. Mitä ihmeen vedätystä?

Syysloma alkaa olla takana. Poikkeuksellisen pitkään joulomaan on aikaa vain vajaat kaksi kuukautta. Loma (opettajalle virallisesti koulutyön keskeytys) on aikaa jolloin ei ole sallittua edes piipahtaa työpaikalla. Huutavat hälyttimet uurastajalle. Huudattaa paikalle karpaasi joka huutaa freeze!, uhkaa tykillä ja kopeloi. Näiden lyhyiden, jakson keskelle osuvien keskeytysten tarkoitus lienee työpaikan fasiliteettien arvostuksen pönkittäminen työn tekemistä hankaloittamalla. Tämänkin keskeytyksen ajan olen arvioinut ja ohjeistanut iltaisin kokeita ja kurssitöitä lasisen ruokapöydän terraariovalon alla. En tosin paljon, vain kolmisen tuntia illassa. Ruokapöydän, koska Kati on yövieroittanut narisevaa Lottaa työhuoneen lattialla. Yhtään päivää ei ole kulunut niin etten olisi kirjoittanut ymmärtäväistä ja kannustavaa sähköpostia opiskelijoille. Päivisin ei tietenkään ole ollut aikaa ammatillisiin rientoihin, sillä Lotta on kallonhalkaisuiässä ja Otso muuten vaan päätön menijä. Olemme vahtineet Katin kanssa nelin käsin ja lähes kaksin aivoin ettei Lotta vahingoita itseään, Otso Lottaa, Lotta Otsoa, tai kokonaisuus kokonaisuutta. Kodin ulkopuolella on ollut helpompaa. Jopa eilisessä ostoshelvetissä, jossa Otso arkaili aluksi minulta perimieni geenien ansioista anturat havaintotulvasta märkinä, ja Lotta retkotti silmät ymmyrkäisinä, remeleillä kiesiin vyötettynä. Tätä auvoa kesti 25 minuuttia. Sitten Otso kiskoi suklaadonitsilla pullahumalan ja Lottaan iski havaintokrapula.

Iltaisin kymmenen ja yhdentoista välillä olen antautunut serotoniiniaineenvaihdunnan häiriöstä johtuvan alakulon keskeytykseen ja itsekkääseen hedonismiin, syvällä piilevään taipumukseen johon psyyken ammattilaiset ovat minua jopa kannustaneet. Olen laittanut puolentoista tunnin ajaksi iPodin huutamaan kuulokkeissa, kerännyt lukuelämyksiä harppomalla rivejä, maistellut laatuolutta, läpikäynyt Internetin tarjonnan, katsonut tekstitettyä TV-ohjelmaa livenä ja Ylen Areenasta, ja haaveillut – kaikkia näitä simultaanisesti. Minusta on tullut multielämysten taitaja. Jumalainen Stephen Fry kiertämässä Ameriikkaa, Paradise Lostin uusi albumi ja Saaremaa X Kange Hele Õlu rimmaavat mukavasti pimeydessä. Turisaksen Varangian Way, talvisotiva Yrjö Jylhä ja TV1:n Rangaistuspataljoona svengaavat yhdessä kuin hirviö. Hesarin Fingerporin vuosikerrat toimivat räntäsateen laappiessa ikkunaa sellaisenaan kuin viinaton blandis. Roger Mooren elämäkerta ja myöhäisiltojen Bondit antavat arvon toisilleen, vaikka kirja onkin lajintyyppinsä heikoimpaa päätä. Veikko Huovisen omaelämäkerran äärellä nieleskelin palaa kurkussa – suuri kirjailija on ilmaisukyvytön silloin kun liian suuret tunteet ampuvat kovilla. Matti Pellonpään elämäkertaa, Vakka-Suomen Panimon Prykmestar Savua ja Chydeniuksen veljesten isänpäivälevyä en suosittele sekoitettavan, en edes ravisteltavan. Jää kimpura jälkimaku. Kanadan maajoukkueen avaus Vancouverissa, helmikuinen tähtitaivas, Sólstafirin Köld ja tervaksi poltettu Nøgne Ø Dark Horizon haastavat kaiken edellisen röyhkeästi unelmien maailmassa. Odotan helmikuuta ja olympialaisia enemmän kuin maailmanloppua tänä jääkiekon täyttymysten vuotena. Ja torillahan taas tavataan olympiahumun hälvettyä toukokuussa. Niin kävi viimeksikin kun MM-kisoissa oli mukana kaikki maailman huonoimmat pelaajat. Ja jalkapallon MM-kisathan alkavat heti kun lätkän sukka-MM-kisat saadaan sudittua. Olkaamme kiitollisia siitä ettei Suomen seniili maajoukkue ole siellä häviämässä kolmea ottelua. MM-otteluiden häviämisen aika tulee pian, mutta paljon nuoremmille pelaajille. He ovat tällä hetkellä 15-18 vuotiaita.

Kiitos Merin, Hyvän Ihmisen isolla Hiillä, minulla oli nivaska lippuja Helsingin kirjamessuille. Jaoin osan innokkaille lukiolaisille, mutta pidin itselläni kolme – koska olen osapuilleen kolmen runotytön massainen. Puntaroin ajankäyttöäni, psyykkistä tilaani ja viime vuoden ahdistavaa kokemusta kirjamessuilta. Jos minulla on kahdeksan tuntia omaa aikaa, käyttäisinkö sen omasta mielestään (ja siinä sivussa tietysti minunkin mielestäni?) viisaiden ihmisten jaarittelun ja näennäispiilotellun itsekehun kuunteluun, ruuhkassa rynnimiseen, jalkoihin jäämiseen, hikoiluun ja miellyttämisenhalua valuvien ylihinnoiteltujen kirjojen selailuun? Sellaisten kuin muuan miljönäärin pasta-kirjan, läpyskän jossa esitellään yksityiskohtaisesti erilaisia makaryynejä! Tuskanhikoilisin junttiuttani hienojen ryyntä ja viintä rakastavien ihmisten kengille. Minä, kaljamäen mies. Saisin paniikkihäiriökohtauksia. Minä, maailman yksinäisin ihminen joka pitää tragedianaan sitä ettei saa koskaan olla yksin. Vyöryisi taas Kaj Chydenius päiväpainajaisiini. Kirkuisivat taas tähdet ohimoni läpi.

Kuoppasin eilen viimeisetkin messuajatukset ja geokätkin liput. Sulloin sanomalehdet takaisin nappasiin ja sujautin pässinpökkimät villasukat nokialaisiin. Päätin mennä seisomaan aamuhämärissä kaksiasteiseen, hedelmäisesti pirskahtelevalle laskeutusaltaalle tuoksuvaan Vantaanjokeen. Halusin vierailla yhden hämäränhyssyisen aamupäivän aikana Nurmijärven koskista suurimmilla ja kuvata niiden aamutoimia. Olen koukussa virtaavaan veteen, ikuisuuden kosketukseen. Kieritin objektiivin eteen 8x harmaasuotimen ja pyöröpolarisaatiosuotimen. Kiedoin kokonaisuuden muovipussiin ja napsautin sen jalustaan. Odotin tihkusadetta ja tyventä. Toivoin tuntevani virran kohinan ja sydämen sykkeen resonanssin pitkien valotusten aikana.

Nukarinkoski (YKJ 6714635 : 3385722). Nukarinkoski sijaitsee Nurmijärven pohjoisosassa. Siellä Vantaanjoki kulkee pärskähdellen kallion murroslaaksossa, voimansa tunnossa harjunkin puhkaisseena. Kahden kilometrin matkalla vesi laskeutuu 25 metriä joten aivan Niagaran pauheeseen sitä ei voi verrata. Suunnittelusignaali, koskenkunnostajien kädenjälki näkyy, joten luomua Nukari ei ole. Nurmijärven koskista se on silti maisemaltaan kaunein, syksyn lehtien keskellä kuin paksuin öljyvärein maalattu. Tuota kauneutta kävin imppaamassa ja kuvaamassa jo syntymäpäivälahjaksi itselleni viime sunnuntaina. Nyt ajattelin korjata kuvien virheet. Valitettavasti sää ei ollut samalla tavalla kalmankostea, joten useiden teknisesti onnistuneiden kuvien tunnelma jäi vaisuksi. Tulipahan dokumentoitua terapiaistunto.

Maantiesillan tuntumassa äimistelin vuosikymmenen lintuhavaintoa. Nokkavarpunen ja kirjosiipikäpylintu istuivat söpösti vierekkäin vaahterassa, puussa johon niillä ei pitäisi olla erityistä asiaa. Kumpaakaan lajia en ole nähnyt vuosikausiin, ja siinä nuo nyt nakottivat tappituntumalla, kiikarittomaan likinäköiseen silmään eksoottisuuttaan peilaten. 200-millisellä olisi saanut jo jonkinlaisen kuvan – autoonhan sen tietysti jätin. Ainakin kahden muun kirjosiipikäpylinnun ääni kuului joen toiselta puolen, mutta sielläkään en nähnyt lajille sopivaa murkinaa. Aivan kuin tuo yksi olisi kysellyt nokkanisseltä tietä lähimmille lehtikuusille. Harmaapäätikkoja oli taas joka paikassa. Jokainen koski näytti saaneen myös oman karansa.

2.10.2009. Uusi jakso. Aloitin maantieteen kakkoskurssin kuudennenkymmenennenviidennen kerran ja neloskurssin nykymuodossaan neljännen kerran. Maanantaina alkava ykköskurssi on 67. ja kolmoskurssi 28. Sen verran olen oppinut vuosien varrella etten yrittänyt tänään ihmeitä - jakson ensimmäinen tunti ei ole koskaan kantanut hedelmää, ei varsinkaan jos eletään bileentuoksuista perjantai-iltapäivää. Siivosin bige-luokkaa ennen oppituntien alkua toista tuntia. Poistin valokatkaisijasta vuosien sormikuonat, ja pöydiltä kuuden villasukallisen verran pölyä ja lyijykynämetrillisen grafiittia. Ankeasta ja nuhjuisesta tilasta saa puunaamalla siedettävän. Ruskeiden sälekaihtimien lomasta parkkipaikoille ja jätekatokselle aukeavalle näkymälle on osaa tehdä mitään. Olenkohan turhamainen kun pidän äidinkielen ja yhteiskuntaopin luokista aukeavaa vehreää peltomaisemaa niin keskeisenä osana oppimisympäristöä että olisin valmis jatkamaan kiertolaisena, kaikki pedagoginen materia pullavassa Fiskarsin salkussa?

30.9.2009. Tämänpäiväinen ympäristöekologian koe näyttää taas napsauttavan korville ylioppilaskilpakirjoitusten kriitikkoa. Hyvän ja yksiselitteisyydessään tasapuolisen tehtävän laatiminen on uskomattoman vaikeaa ilman mahdollisuutta testata sitä etukäteen. Tein kurssikokeeseen omasta mielestäni erinomaisen tehtävän 3b. Kävin räpsimässä kuvia Inarissa saakka, ja taistelin etenkin mölyisille ISO-asetuksille lipsahtaneen kakkoskuvan kanssa pitkään jotta siitä saisi selkoa. Tehtävässä on iso ja pieni kuva kolmesta suomalaisesta ekosysteemityypistä. Opiskelijan pitäisi kertoa millaisia kyseiset ekosysteemit ovat, miten juuri tällaiseen ekosysteemiin päädyttiin, ja millaiset ekologiset ongelmat näitä saattaisivat riivata. Ensimmäistä ekosysteemiä moni näyttää pitävän suona. Minusta se on silkkaa vettä, ja nuolikin osoittaa pikkuruisen ilmakuvan tummaan lätäkköön. Rannoilla kasvaa korkeita puita ja kalliotakin näkyy, joten etualalla näkyvä soistuma ei voi olla kovin laaja. Kun nimikin on Mustlampi, kyseessä ei voi minusta olla oikein muu kuin suomalaista maisemaa laikuttava humuksesta hapan ja ruskeavetinen järvityyppi. Mutta onhan siinä tietysti suotakin... Ulkoilualueella lampea pidetään hyvänä, mutta kaikkea ei sentään voida torjua. Happamoituminen lienee siten ilmeisin lampea uhkaava ympäristöongelma. Rehevöityminen on ulkoilualueen hakkuilta säästyvän havumetsän keskellä lilluvan lutakon tapauksessa kaukaa haettu vastaus.

Toisen kuvan piti olla haaste josta täysien pisteiden saaminen edellyttää jalostuneempaa kykyä tulkita maisemaa. Kovin tasaikäistä kuusimetsäähän siinä kasvaa, ja vieläpä hassusti suorissa riveissä. Puusto sinänsä voisi viitata intensiivisesti lihotettavaan tuoreeseen tai lehtomaiseen kangasmetsään, jopa pimeään lehtoon. Kuvassa kuitenkin kerrotaan heti sammaleen alta paljastuvan silkkaa savea. Ei lainkaan kangasturvetta tai lehtojen multaa, ei pohjoisille havumetsille tyypillistä podsolimaannosta. Kyseessä on metsitetty pelto – puupelto, ei lähelläkään kliimaksivaiheen kangasmetsää kuten moni näyttää ehdottaneen. Happamoitumisesta seuraavaa harsuuntumista voisi tarjota puupellon ympäristöongelmaksi, mutta mieluummin halajan jotakin monimuotoisuuden hupenemisesta johdettua. Saattaapi olla ettei täysiä pisteitä napsahtele.

Kolmoskuva oli tarkoitettu helpoksi ja sellainen se näyttää olleen. Liiankin. Tunturin tuulethan siinä puhaltavat loivapiirteisen fennoskandisen vuoren rinteillä niin, ettei lumi pysy suojaamassa kasveja ja maaperää talvisin. Puut eivät tuulenpieksemillä viihdy, eivätkä paljaan kiven päällä näköjään oikein varrekkaat varvutkaan. Pienessä kuvassa näkyy lumenviipymääkin, mikä kertoo kasvukauden lyhyydestä. Kalliota peittävät vaatimattomat jäkälät, piskuiset sammalet, ja notkokohdissa matalat varvut. Missä maaperää on se voi tarjota kasveille herkullisetkin olosuhteet, sillä jäkälien syanobakteerit kykenevät typensidontaan. Jos ilmasto lämpenee ennustetulla tavalla, se voi johtaa avoimen tunturiekosysteemin risukoitumiseen varsin rivakasti.

Ehdin arvioimaan hasardikurssin kokeita viitisen tuntia ennen aikuislukion alkua. Olin vaihteeksi vätys ja plagioin koko setin suoraan vanhoista reaalikokeista. Poden taas syyllisyyttä koska muut opettajat eivät tee niin – koska se on rimanalitus ja omankädenoikeudellisesti arveluttavaakin. Pitäisi tehdä kaikki itse, pyöräkin keksiä, ja tuli. Ja kun teen, seuraa eriasteisia hasardeja. Ajatus kiertyy taas multilahjattomuuteeni joka musersi nuorempana, mutta joka nyt kypsemmässä iässä naurattaa - virheistä on tullut ominaisuuksia. Kaikki tiivistyy Jussin lohdutukseen astuessani vanhana ukkona teinipoikien ruodikseen: Ainakaan et ole missään lajissa komppanian huonoin...olet varmaan hyvä ampuja kun olet niin rauhallinen. Pari kuukautta myöhemmin neitimäinen vänrikki tuijotti kysyvästi: Tuossa taulun taustalevyn oikeassa yläkulmassa näyttää vähän siltä kuin olisi hipaissut. Olin loppuajan kirjurina. Sotilaspassiin merkittiin heitinmies, koska vain parempi kahdesta kirjurista voisi saada paperihommia velivenäläisen vyöryessä. Heittimen lähelle en tietenkään saisi mennä. Kelpaisinkohan jantteriksi?

Netti tarjoaa harmillisen huonolaatuisia kuvia varastettavaksi niinkin itsestään selvästä ja helposti kuvannettavasta aiheesta kuin suomalaiset ekosysteemit. Kaikki on opettajan tehtävä itse. Niinpä usutin sciencemobiilin tänään aamuyön pimeinä tunteina kohti Nurmijärven ja Hyvinkään rajaseutuja. Toivoin kirkasta taivasta, kirpeää hallaa, vellovaa sumua, tai ainakin suolampareista nousevaa usvaa tylsien opetuskuvien piristeeksi. Turha toivo, latteampaa valoa saa hakea. Pilvet eivät olleet väistyneet, yö oli ollut lypsylämmin. Maisema oli rutikuiva. Syksyn värit olivat tunkkaiset lukuun ottamatta muutamia hetkiä jolloin himmeästi kuultaen nouseva aurinko ja mattaharmaat pilvet suostuivat yhteistyöhön. Auringonnousun jälkeen pilvipeite repesi lounaasta samalla kun se oheni auringonnousun suunnassa. Kaksi vastakkaista vastavaloa! Mihin suuntaan sellaisessa tulisi laukoa?

Outo tunne kihisi eilen hartioiden välissä. Minusta tuntui siltä että olen sittenkin hyvä biologian ja maantieteen opettaja. Kymmenes vuosi opettajana on alkanut, mutta kihinäpäivien räknäys onnistuu vielä näppärästi sormin. Allakkaan paksulla tussilla ympyröimäni päivä ei sinällään ollut erikoinen, mutta biologian ylioppilaskoe loi varmuutta. Koko yhdeksänvuotisen taipaleen ajan olen yrittänyt hamuta samanaikaista otetta kolmeen pakopisteeseen. Pakopiste 1: Oppituntien on oltava mielenkiintoisia. Minä olen hulluna biologiaan ja maantieteeseen. Jos se ei välity, en välitä. Pakopiste 2: Luulen löytäneeni molemmista tieteenaloista niiden ytimen, ja sovittanut sen opetussuunnitelman raameihin. Jos en saa lukiolaisia oppimaan tätä ydintä kuorrutuksineen, en opeta. Pakopiste 3: Suomalaisten lukiolaisten oppimistulokset testataan päättökokeessa, ja pulinat pois. Varsinkin biologian ylioppilaskysymykset ovat vuosikausien ajan syntyneet Jurassic Parkissa, joten opiskelijoiden preppaaminen YO-kokeeseen on tuntunut kiusalliselta. Menestyjät kutsuvat kiusaa työksi, ja kiusan selätystä vastuuksi.

Yhdenkin pakopisteen saavuttaminen tuntui aluksi ylivoimaiselta. Porvoon aikoina satsasin ensimmäiseen, onnistuen koskettamaan päämäärää vain satunnaisesti. Klaukkalan aikuislukion alkuaikoina menetin näköyhteyden niihin kaikkiin. Järvenpään lukion pikavisiitin aikana hukkasin ajatuksenkin. Tikkurilan lukiossa tarrasin itseni yllättäen kahteen ensimmäiseen, ja aloin kollegojen esimerkkiä seuraten himoita kolmatta. Arkadian yhteislyseon ensimmäisenä vuonna ote kirposi taas kaikista. Ja nyt, raajat levällään kuin vapaassa pudotuksessa, olen yhtäkkiä kolmipistekiinnityksessä kaikkiin. Olen opettanut juuri sitä näkemystä johon biologian YO-koe on suuntaamassa. Lajintuntemusta, mielikuvitusta, biologista nekemystä. Olen nykyään tinkimätön, mutta lipevästi manipuloiva pakottaja, joten opiskelijoilla on nyt aiempaa parempi muusa niihin hetkiin kun ei nappaa. Tunnit eivät ole vieläkään viihdettä, mutta on niissä silti jotain mikä saa useimmat seuraavallekin tunnille, vieläpä valinnaiskursseillekin. Nyt olisi vielä se neljäs raaja vapaana. Mihinkähän pisteeseen sen telakoisin? Ettei vain lipsahtaisi taas.

Alla olevan satelliittikuvan oikeassa ylläkulmassa näkyy lukiomme katto. Pääosan kuvasta täyttää Klaukkalan Isosuo, Natura-suojeltu keidassuo. Siellä me olimme ympäristöekologian kurssin kanssa tutustumassa suokasvillisuuteen samalla kun ylioppilaskokeessa pohdittiin vastaus kysymykseen, miten ojitus vaikuttaa suokasvillisuuteen. Piste! Lopetan ylimielisen kusipäisyyden tähän, ja palaan arkeen. Kello on 22.20, eikä minulla ole hajuakaan mitä huomisilla oppitunneilla voisi tapahtua.